Jännäri Matti

Olen Matti Jännäri. Olen syntynyt 22. päivä toukokuuta 1922 Salossa. Olen ainakin neljännen polven salolainen. Oppiarvoltani olen ekonomi ja sotilasarvoltani yliluutnantti.

Talvisodan alkaessa olin yhteislyseon 7. luokalla ja 17-vuotias. Kaikilla pojilla oli kova hinku ruveta ase kädessä palvelemaan isänmaata ja tietysti mentiin suojeluskunnan vartiokomppaniaan. Tämä vartiointi käsitti hyvinkin monta paikkaa. Kaikista suosituin oli, tämä nykyäänkin kuuluisa, veturitalli sen takia, koska siellä oli lämmintä. Sinne pääsi välillä sisälle ja veturit olivat ajon jälkeen lämpimiä. Toinen paikka, joka oli hyvin suosittu, oli sokeritehdas. Siellä sai hyvää ruokaa. Ja kolmas hyvin suosittu paikka oli puhelinkeskus, koska siellä oli hyvin kauniita puhelinkeskustyttöjä. Mutta sinne en koskaan päässyt, vaikka mieli teki tietenkin. Pahin paikka oli rautatiesilta. Se oli hyvin kylmä ja vetoisa. Lisäksi se oli vielä silläkin tavalla hankala, kun ei koskaan tiennyt ketä päästää yli ja ketä ei. Rautatieläisethän kulkivat siitä omille hommilleen.

Tietenkin oli kaikilla kova halu päästä rintamalle ja sitä huokailtiin ja anottiin kieli pitkänä kuka pääsee ja kuka ei. Muutamia meistä pääsikin ja ainakin kolme kannettiin jalat edellä kotiin. Semmoiset kaverit kuin Kauko Pakkanen, Ilppo Vuorinen ja Tuukka Kuusoja.

Suojeluskunnan esikunta oli sen verran psykologinen, että pisti huhun liikkeelle, että ensi viikolla meidät pojat siirretään Petsamoon. Joillekin se meni täydestä. Mutta kuitenkin suurin hinku päästä rintamlle laimentui. Eikä talvisotakaan enää kauaa kestänyt.

Käytiin taas jonkin aikaa koulua. Jatkosodan alkaessa olin jo ylioppilas. Tylin ylioppilaaksi 30.5.1941 ja menin suoraan kolmen päivän kuluttua armeijaan 4.6.-41. Karjaalle.

Siellä oli erillinen ilmatorjuntapatteristo ja patteri. Meitä tuli sinne kolme ylioppilasta muiden vanhempien jermujen joukkoon. Oli sikäli omituinen päivä tulla armeijaan, koska oli armeijan lippujuhlapäivä. Liput liehuivat ja torvisoitto soi ja kahvin aikana annettiin känttyä.

Seuraavana päivänä tahti muuttui huomattavasti. Ensin meidät vietiin puupinon taakse, otettiin millin kone ja ajettiin tukka pois. Sitten annettin säkki olkapäälle ja sanottiin, että tuolla on lato, menkää täyttämään itsellennne patjat, joiden päällä saatte nukkua. Silloin ei vielä tiedetty sodan alkavan pian.

Mutta kaikkein hienointa oli tukan leikkaus. Ns. vanhat olivat ympärillä ilkkumassa ja nauttimassa. Se oli heidän ilonsa. Kun tukka oli pois ja asetuttiin omille aloillemme, niin muutamat fiksuimmat tulivat heti juttelemaan: ”Osta hyvä tukkaharja. Sillä kun kraappii tukkaa, niin kyllä se kasvaa ja kasvaa ja kasvaa.” Ja ne saivat sitten myytyä harjan esim. minulle. Sillä kraaputettiin ja kasvoihan se. Tukattomuus ei ollut itselleni minkäänkäänlainen probleema, sillä olin tottunut pikkupojasta saakka vetämään pään paljaaksi kesän ajaksi, joten se oli hyvinkin tuttu toimenpide ja tilanne. Toisille se oli vähän vaikeaakin.

Paitsi näitä pikku simputuksia, oli suuriakin, jotka koskivat kaikkia mm. marssi. En muista matkaa, mutta pitkältä se tuntui, koska piti panna kaasunaamari päähän ja ”lepo luku laulua.” Oli aika muminaa, kun piti kaasunaamarin takaa laulaa. Siihenkin keksittiin ajan mukana konsti. Työmiesholkki vain kumin alle, niin henki kulki jollakin tapaa.

Hengestä puheenollen, henki oli kova: ”Karjala takaisin!” ”Karjala takaisin!” Se oli meille kaikille taisteluhuuto. Ei se mikään huuto ollut, mutta ajatus ja pyrkimys. Suurin into rupesi hissun kissun vähän tasaantumaan. Se johtui mm. siitä, että eräänä kauniina päivänä käskettiin koko patteri ruokasaliin, jossa jaettiin pahviaski. ”Pankaa kaikki siviilitavaranne siihen ja osoite päälle ja kotiin.” Sen jälkeen jaettiin ”kuolemanlappuja”, tuntolevyjä. Siinähän oli jo muutamilla pojilla haiku olo. Meikäläisellä se vaan hiukan tasaannutti suurinta intoa. Seuraavaksi into rupesi laimentumaan vielä pahemmin. Patteristo jaettiin sillä tavalla, että toisesta puolesta tehtiin komppania, eli ne saivat 20-milliset konekiväärit ja toisesta puolesta tehtiin patteri 40-millisestä, johon minun tuurini sattui tulemaan. Jako tapahtui joka toinen komppaniaan ja joka toinen patteriin jne.

Se kaveri, jonka vieressä seisoin rivissä, joutui tietysti komppaniaan. Pari päivää sen jälkeen, kun lähdettiin rintamalle, tuli tieto, että tämän 20-millisen komppanian päälle tuli pari pomikonetta. Ne olivat niin korkealla, ettei 20-millinen ylettynyt niihin lainakaan. Koneet saivat tähdätä kaikessa rauhassa ja saivatkin tietysti osuman, jopa niin tarkan, että se meni suoraan siihen monttuun, missä tämä 20-millinen kk oli. Oli selvää, ettei tästä kaverista, nimeltään Paasivuori, jäänyt paljoakaan jälelle, eikä niistä tykeistäkään, eikä muistakaan miehistä. Innon laimentuminen johtui siitä, että koska 20-millinen ei ylettynyt, vietiin meidät siihen samaan paikkaan 40-millisen kanssa. Kyllä siinä hiukan katseltiin, että tuossa ne pojat juuri olivat pari päivää sitten ja nyt ei heistä ole mitään jälellä. Into vielä rupesi lisää laimentamaan, kun minulle itselle kävi röpelösti 20. marraskuuta. Luoti meni läpi käsivarren. Kerron tämän nyt vain siinä mielessä, että 20. päivä marraskuuta minut vietiin joukkosidontapaikalle reellä. On hyvin harvinaista, että Hankoniemen ilmastossa marraskuussa on lunta niin paljon, että voidaan reellä yleensä kulkea.

Alkoi normaali kierros. Joukkosidontapaikalta mentiin kenttäsairaalaan. Se oli Tenholassa. Sieltä sotasairaalaan, joka oli Paimiossa. Siinä olikin jonkinlainen haiku juttu. Pystyin nimittäin istumaan linja-autossa, jolla meitä kuljetettiin. Siinä oli paljon haavoittuneita ja ajoimme Salon läpi. Sain istua ikkunan vieressä ja katsella tuttuja ihmisiä. Siihen aikaan Salo oli niin pieni, että tunnettiin kaikki. Tuttuja ihmisiä ja tuttuja rakennuksia.

Sotasairaalasta pääsi tietysti toipumislomalle ja vietettiin niin hurja loma kuin pystyttiin. Lomalta mentiin henkilötäydennuskeskukseen, joka oli Lappeenrannassa. Siellä oli kaikkien joukko-osastojen tiedot. Ja sieltä menin suoraan patteriin. Patteri olikin siirtynyt Syvärille.

En kerinnyt Syvärillä muuta kuin kääntymään, sillä suurinpiirtein heti sain paperit kouraan aliupseerikouluun Santahaminaan. Aliupseerikoulun päätyttyä samaa rytkyä heti upseerikouluun. Rukiksi sitä silloin sanottiin, vaikka se oli upseerikoulu. Upseerikoulusta kaavan mukaan kokelaana patteriin jaosupseeriksi ja loppujen lopuksi olin jaosjohtaja, joka oli 95. kevyt erillinen it-jaos. Se oli patterin ja jaoksen välimuoto. Siellä oli omat vääpelit ja omat huoltoaliupseerit ja kaikki. Esim. kaikki minulle tulevat kirjeet alkoivat sanoilla ”Herra patterin päällikkö…” Jaosjohtaja oli johtaja virallisesti, mutta sitä sanottiin päälliköksi.

Sotareissulta voisin vielä mainita, että jsp:lle mentäessä, paareilla maatessani särki niin jumalattomasti, että sanoin pojille: ”Antakaa nyt yksi tupakka.” En ollut koskaan ennen polttanut. Kyllä se sen verran huimasi, että jollakin tavalla helpotti. Tupakanpolton lopetin vuonna -48, että ei siitä sen pidempää rupeamaa tullut. Myöskin sikäli oli historiallinen homma, että Viipurin valtauksen kunniaksi jaettiin porukalle ns. Viipurin viinat. Sitä porukassa katseltiin, ettei tästä kukaan juuri mitään saa. Palasimme kortilla, kuka ne juo ja minä onneton voitin tämän potin ja join tietysti viinan ja sain ensimmäisen kännini, mikä on koskaan ollut. On niitä sen jälkeen ollut muitakin, mutta kyllä se oli kaikista hurjin känni. Isuin rantakivellä ja katselin kuinka kranaatit tulivat lähelle ja roiskivat vettä päälle. Mutta se ei vaikuttanut silloin lainkaan.

Kun sota alkoi, vallitsi mahdotan tietämättömys, mitä pitäisi olla ja miten pitäisi olla. Esim. talvisodan aikana suojeluskunnan vartiomiehenä ollessani menin suojeluskunnan talolle katsomaan, mikä minun paikkani pitäisi olla. Minulla oli tietysti suojeluskuntapuku päällä ja kivääri olkapäällä. Kuinka ollakaan sattui tulemaan päälle yksi venäläinen pommikone. Se ilmeisesti pelkäsi yhtä kovin kuin mekin ja oli erittäin korkealla. Millään vehkeellä ei siihen olisi saanut sattumaa. Mutta siinä torilla oli 50 metrin päässä minusta poliisi ja se veti urheasti pistoolin laukustaan ja rupesi ampumaan ilmaan ja komensi: ”Ammu nyt jumalauta, kun sinulla kerran on kivääri.” Minua hymyilytti, mutten viitsinyt ruveta poliisin kanssa kinaamaan, että tämä on täysin turhaa. Ammuin hänen mielikseen muutaman laukauksen. Poliisi ampui pistoolilla lentokonetta, jonka korkeus oli ehkä 3000-4000 m. Ei siihen kiväärikään riittänyt. Tämä oli todella sodan alkuaikoja.

Jatkosodassa oli konekivääripesäke, ei kenenkään maaston jälkeen harjun päällä. Me olimme heti, kun harju laski alaspäin pellolla suojaamassa it:llä kk-miehiä. Ja joka ainoa kerta, kun muut siitä ohi kulki, niin rupesivat vinoilemaan:”Älkää nyt helvetissä keskelle peltoa jääkö, ettekös tiedä, että se on ihan kauhea paikka.” Vaikka yritti selittää, että me olemme it- miehiä, ei se mennyt perille. Vasta kun ruvettin ampumaan, ne näkivät, mikä oli tarkoitus. Tietämättömyys oli aivan valtava.

Toisaalta tietämys oli aivan käsittämättömän suuri. Kaikkihan teitävät, että Suomen laivaston ylpeys panssarilaiva Ilmarinen meni miinaan 13.9.-41 klo 20.18-22.25. Painui pohjaan ja vei mennessään noin 400 miestä. Vaikka tämä näinkin myöhään illalla tapahtui, niin kun menin aamulla vuorollani vartioon, edellinen kaveri sanoi: ”Tiedätkös, että Ilmarinen meni pohjaan.” Yön aikana tämän tiedon täytyi kulkea Utön ulkopuolelta Turkuun ja Turusta rintamalle. Ja tämä ei tapahtunut minkäänkäänlaisen tiedoitusvälineen kautta. En teidä onko Suomen armeija vieläkään tunnustanut, että Ilmarinen oli torpedoitu tai mennyt pohjaan. Tämä tieto tuli yön aikana linjoille. Ns. puskaradio toimi tehokkaasti. Tässä oli nyt esimerkit tietämättömyydestä ja tietämisestä.

Voisin vielä puhua sellaisesta yleisestä asiasta kuin pelosta. Se ilmeni ainakin henkilökohtaisesti ja muutenkin kaikkein eniten juuri ennen ammuntaa. Kun nähtiin, että tulee lautta pommareita ja hävittäjiä, niin ennenkuin ne tulivat siihen vaiheeseen, että rupesimme ampumaan, niin kyllä minä ainankin pelkäsin pahuksesti. Heti kun päästiin toimintaan, koko pelko unohtui ja keskityttiiin ammuntaan.

Toinen seikka, mikä pelosta voidaan sanoa, se tarttuu. Meillä oli porukassa talvisodan aikana kersantiksi ylennetty Marttelin, voin sanoa nimenkin, kun ei ole enää hengissä, eikä täällä Salon puolessa koskaan ollutkaan. Koneiden lähestyessä hän niinkuin tärisi. Ihmettelimme ensin, kuinka hän voi noin kamalasti pelätä. Hän ikäänkuin olisi antanut luvan meille nuoremmille, että kyllä mekin saamme pelätä. Pelko tarttui. Myöskin tilapäinen paniikki saattaa tulla kenelle tahanssa.

Meillä oli tykillä karjalaispoika, Rossi, jolle me annoimme lempinimen Tino, kun siihen aikaan oli sellainen laulaja kuin Tino Rossi kuuluisa. Kun taas tuli uhkaavannäköinen lautta päälle, niin eikös tämä Rossi hypännyt. Tykin lataaja on kaikkein korkeimmalla ja voidaan ajatella, että se on kaikkein vaarallisin paikka. Hänellä petti hermot ja hän hyppäsi tykin lavetilta monttuun. Mutta ei kauaa kestänyt, kun poika huomasi, että nyt häntä tarvitaan. Hän hyppäsi takaisin lavetille ja taas ammuttiin.

Kenelle tahansa saattaa tulla tilapäinen paniikki ja siinä paniikissa tekee semmoista, jota ei meinaakaan. Ei pysty oikein harkitsemaan, mitä tekee.

Meidän tykin ”Korjaaja”, kaikkein tärkein mies, mitä tykillä on, ei ehtinyt tykille siihen mennessä, kun ammunta alkoi ja hävittäjä rupesi jo ampumaan meille päin. Kaveri hyppäsi, kun siinä oli meidän kuljetusauto lähettyvillä, kuorma-auton lavan alle ja tärisi siellä sen aikaa, kun taistelu kesti. Taistelun tauottua hänkin nousi lavan alta ylös ja kauhukseen huomasi sen olleen täynnä ammuksia. Ei olisi tarvinnut kuin pieni vipaus, niin hän ja koko auto olisivat lentäneet maailman tuuliin. Ei kerkiä harkitsemaan, mitä tekee, kun hätä on kauhea.

Pelko antaa myös voimaa kamalasti. Jo ennen kuin varsinainen sota alkoi, Karjaan asemalle tuotiin ammusjuna, jossa oli 40 mm:n kranaatteja suurissa puulaatikoissa. Kahteen pekkaan lastasimme niitä junanvaunusta kuorma-autonlavalle ja olimme ihan poikki. Kävi kuitenkin sodan aikana, että ammuttaessa kranaatit loppuivat montusta. Kuorma-auto, jossa oli kranaatteja, oli syrjätien varressa. Siinä oli kolme peltosarkaa välissä ja ojat niissä. Katseltiin toisiamme hetken aikaa, että mitä tehdään. Olin siihen aikaan olevinani aikamoinen urheilija, kaikkein nopein. ”Kai minun täytyy lähteä hakemaan”, tuumasin. Juoksin maantien varrelle ja otin ammuslaatikon yksinäni molemmin puolin olevista kahvoista ja lähdin taas juoksemaan niin matalana kuin mahdollista, koska veli venäläinen ampui kk:lla myös. En ajatellut lainkaan, että jos tulee luoti ammuslaatikkoon, niin kuinka minun sitten käy. Sitä vain ajattelin, että ne saavat minuun sattumaan. Olin kai kuitenkin sen verran nopea, että sain kaksin käsin kannetua yksinäni tämmöisen ammuslaatikon monttuun. Ammuntaa jatkettiin niin kauan kuin siinä kranaatteja oli.

Tämä vain siitä kuinka jumalattomasti ihminen saa voimaa kun oikein kovin pelkää. Se oli muutenkin henkisesti aika miellyttävä homma. Niinkuin kerroin olin alokas, jota vanhat miehet aina yrittivät simputtaa. Tämän tapauksen jälkeen ruvettin kyllä katsomaan ylöspäin. Ei ollut mitään nokan koputtamista.

Vielä kerron yhdestä erikoistilanteesta, joka on harvinainen. Venäläisillä oli hävittäjäkoneena siihen aikaan kaikkein yleisin I-16, jota ammattipiireissä, niinkuin mekin olimme, sanottiin ”Rataksi”. Saksalaiset olivat saaneet niitä myös sotasaaliiksi. Niitä oli sitä kautta tullut myös Suomen ilmavoimille. Kävi sellainen tilanne, että kaksi rataa tuli peräkkäin. Yleensäkin ne lensivät kaksittain, venäläiset koneet. Niiden tultua ampumaetäisyydelle rupesimme tietysti ampumaan. Mutta siten meni sormi suuhun yhtäkkiä, kun takimainen rata rupesi ampumaan kk:lla sitä etumaista rataa. Onneksi tuli sen verran hämminkiä, että mekin lopetimme. Ammunta oli kuitenkin sekoittanut tämän etumaisen, ryssän ratan kuskin, että se herpaantui jollakin tavalla ja takimmainen, suomalainen rata, sai ammuttua sen alas. Illalla porukassa filosofoitiin teetä juodessa ja mietittiin tilannetta. Mitä nyt tehtäisiin, jos ne olisivatkin tulleet toisessa järjestyksessä. Sen saattoi vain arvata kuinka siinä olisi käynyt. Olisi siinä tullut ainakin kovat haukkumiset.

Sitten tultiin siviiliin, jonne pääsemiseen oli kauhean kova kiire ja hinku. Kotiutin porukkani Kajaanissa ja tietysti kävi niinkuin normaalisti käy, että päällikkö katsoo, että kaikki ovat lähteneet ja sitten itse on viimeisenä. Lääkärintarkastuksen alkaessa minulla oli aikataulun mukaan puoli tuntia aikaa junan lähtöön etelään. Lääkintäluutnantti rupesi syynäämään kaikkia naarmuja reikiä ja sen sellaista. Huomasin, etten sillä vauhdilla kerkiä ja sanoin, että kirjoita mitä itse tykkäät, minun on ehdittävä junalle. Sitä mukaa sitten tultiin Saloon.

Kun olin It-ssä tuli usein ilmaviestejä siitä, mitä on tulossa. Kuuntelin pitkän aikaa, kun Rukajärveltä joku hemmetin kaunis naisääni rupesi puhumaan. Sitten kuinka ollakaan, kerran kohtasin sellisen lotan, jolla oli ihan sama ääni. Mikä siinä sitten auttoi, kun kerran ihastus oli niin kaukaista, niin sitä ihastusta sitten jatkettiin. Nyt on 55 vuotta yhdessä tepasteltu. Olemme niinkuin lotta ja veteraani, vaikka todellisuudesa olemme molemmat veteraaneja. Hänellä on veteraanitunnus tietysti. Sanotaan, että lotta ja upseeri pariskuntana. En teidä onko enää kovin monta tällaista pariskuntaa hengissä.

Sodan jälkeen menin suoraan kauppakorkeakouluun. Sen jälkeen tulin Saloon jatkamaan firmanpitoa. Isäni oli sen joskus maailmassa perustanut Hankoon ja siirtänyt sieltä Saloon. Kun hän kuoli, äitini jatkoi sitä. Tulin firmaan tavallaan äidin apulaiseksi. Hänen jälkeensä jatkoin yksin liikettä. Nyt on poika vuorostaan jatkamassa.

Keskimäinen poika kuoli syöpään. Hän oli vasta 50-vuotias. Vietimme hänen muistokseen normaalit 50-vuotisjuhlat, vaikkei hän enää ollutkaan joukossamme. Vietimme muistohetken ulapan reunalla hänen lempipaikallaan.

Lapset ovat kaikki naimisissa. Lastenlapsia on runsaasti.

Itsekin olen paljon merellä ja hiukan kalastelenkin. Kalaa tulee liikaakin.

Liike-elämässä en ole juurikaan mukana muuta kuin lukemalla kauppalehteä.

Veteraanitoiminnassa olen mukana veteraanikuorossa. Harjoituksia on kerran viikossa ja esiintymisiäkin ihan riittämiin.

Vielä kaksi vuotta sitten pelasin joka viikko tennistä, mutta nyt on jäänyt liikuntapuoli vähemmälle. Kuitenkin kävelen kerran päivässä noin 5 km.

Sotakavereitten kanssa on edelleen yhteistoimintaa. Olimme juuri toissa vuonna kokouksessa. Hyviä kavereita olivat Olavi Paaja ja Viljo Lepistö ja esim. Eskolan Reino ja Oiva Suominen salonseutulaisista olivat samaa porukkaa.

It:ssä aloitin ammusten kantajana ja lopetin patterin päällikkönä. Kaikki vaiheet tuli kokeiltua.

(Ääninauhalta kirjoitettu muistiin kesällä 1998)