Olen Niilo Konstantinus Kavander syntynyt Perniössä. (101217-0471) Olen neljä päivää nuorempi kuin Suomineito. Suomineidosta on tullut nylppä ja minä olen myös tällainen nylppä eli lyhyt.

 Olin mukana suojeluskuntatoiminnassa. Harjoittelimme ahkeraan ja kävimme jossakin kursseillakin mm. Naantalissa. En ehtinyt siinä touhussa pitkäänkään olla, kun vuoroon  tuli meno armeijaan. Olin silloin vielä kotona isän hoivissa ja tein siellä töitä. Elettiin ne pula-ajat, josta nyt on lamana puhuttu. Mutta se oli tosi pula-aikaa silloin 30-luvulla.

 Isä osti paikan 1928. Se oli vielä hyvää aikaa. Kohta 30-luvulla tuli kuitenkin pula-aika. Isäni oli kovissa vaikeuksissa, että pystyi tilansa pitämään. Kovalla työllä ja ahkeruudella siinä pärjättiin. Isäni oli friski mies ja hyvä työmies. Päästiin sen verran eteenpäin, että alkoi taas tulla hyviä aikoja.

MUKAAN TALVISOTAAN

 Menin armeijaan 3.1.39. Kerkisin suorittaa sen, ennenkuin viimeinen päivä marraskuuta alkoi oikea krapina, kuten tiedetään. Reserviläiset kutsuttiin lokakuussa 1939 ylimääräisiin harjoituksiin. Pappakin joutui mukaan myöhemmin. Kun hän oli vielä kotona tuli määräys, että piti luovuttaa taloista hevosia. Meiltäkin lähti yksi hevonen rekineen valjaineen. Pappa oli niitä viemässä Jokioisiin. Hänellä oli nuoria poikia ajomiehinä ja kolonna lähti. Oli useampia hevosia, joita taloista lähti. Pojat eivät paljoa viitsineet juosta ja pappa pelkäsi heidän paleltuvan. Meillä oli hyvä tuuri, sillä hevonen saatiin myöhemmin takaisin ja se toi varsan mukanaan. Reki ja valjaat jäivät sille tielleen. Hevosella oli vain riimu päässä. Kun pääsin siviilin 3.8.1940 hain itse hevosen takaisin Salosta ja ratsastin Kiskoon. Oli lämmin päivä. Pappa antoi hevosen minulle ja ajoin sitä monta vuotta. Rauhan tultua 13.3.1940, nuorempi veljeni joutui armeijaan. Hän oli syntynyt 1920. Se armeijareissu kesti hänelläkin yhtä jaksoa lähes viisi vuotta.

 Talvisodan jo alettua olin talousaliupseerikoulussa ja  kursseilla Hämeenlinnassa. Tultuani sieltä takaisin, olivat muut pojat käytävällä lähdössä Kannakselle linnoitustöihin. Jäin sillä tavalla omasta porukasta pois.

 Olin Turussa aina seuraavan vuoden puolelle asti. Olimme siellä monennäköisessä puuhassa. Haimme ja veimme ruokaa reserviläisille, joita tuli ja meni. Ja 19.1.40 lähdimme mekin. Se oli vähän kolkkoa meininkiä. Oli jumalattoman kylmä. Menimme Pyhäjärven asemalle Kannakselle, jossa lastattiin pois. Sitten olimme Kiimalammen rannalla ja Suvannon tukikohdassa, Vuoksen rannalla. Siinä oli hyvä paikka, eikä meillä ollut mitään hätää. Mutta pian jouduimme Taipaleenjoelle ja siellä sitten jo krapistettiinkin luulot pois.

  Olin ollut alkujaan Porin Rykmentissä, mutta tämä oli rykmentti 62 osasto Larko. Larko oli kapteenin arvoinen mies. Hän kaatui myöhemmin jatkosodassa. Rykmentistä meni kaksi pataljoonaa länsi-Kannkselle. Olimme jonkinlainen siirtoporukka. Kun Taipaleenjoella vähän hellitti , siirryimme Vuosalmelle, jossa olimme sodan viimeiset päivät.

 Ja mitä nyt sitten ajattelee, niin jos päivänkin olisi sota kauemmin kestänyt, niin kyllä sitten olisi loppu ollut jo kaikilla. Äijät olivat lopen uupuneita ja ryssä painoi päälle Suoraan Vuoksen yli. Siellä oli sellainen Vasikkasaari, minkä se meiltä viimeksi valtasi. Sitten se olikin jo mantereen puolella. Seuraavana päivänä oli määrä mennä ajamaan se sieltä pois. Mutta voi hyvin arvata miten nuoren porukan kanssa siinä olisi käynyt. Rauha tuli onneksi ihan korkealla hetkellä.

RAUHA TULEE

 Muistan sen vieläkin. Oli kaunis aurinkoinen päivä ja ryssä lensi ampuen. Olin ollut linjoilla yöllä viemässä porukalle ruokaa hevosmiehen kanssa ja sieltä tultua nukuin väsyneenä aamulla. En muista kuka minut herätti ja sanoi: ”Älä nyt enää nuku, kohta tulee rauha. Kello oli kaksikymmentä vaille yksitoista ja paukkui kovin ja kranaattia tuli. Vihollinen tyhjensi varastojaan siellä.

 Kun kello tuli yksitoista, tilanne tuntui hyvin erikoiselta, kun ei yhtään enää paukkunut. Joku vielä pitkin linjoja muutamia miinoja räjäytteli. Se oli aivan uskomatonta, sillä olimme tottuneet, että vihollisella oli tavaraa. Jos meiltä ammuttiin yksi, niin sieltä tuli varmaan sata takaisin. Sellaiseen meininkiin oli totuttu.

 Lähdimme sieltä pois pikkuhiljaa. Ryssä kuitenkin pisti meille vielä vähän kiirutta määräten ajan, jonka siellä vielä sai viipyä. Tien vieressä oli joukoittain ihmisiä, siviilejä, tavaroineen. Lehmät, joita kuljetettiin, seisoivat hangessa. Eräässä pihassa odottavat ihmiset sanoivat meille, että heitä tullaan hakemaan. Me vastasimme: ”Tulkaa nyt vain meidän kanssamme, sillä sieltä tulee ryssä kohta meidän perässämme, joten siinä teidän hakijanne on. Ei sieltä tulee enää ketään muuta.” Tie oli aivan tukossa ja täynnä, kun kolonna kulki sotatarvikkeineen siirtolaisporukan lisäksi. Ja lunta oli tiellä ja penkoilla todella paljon haittaamassa kulkemista muutenkin kapeilla teillä.

JATKOSOTA KUTSUI 

 Ruokolahden pitäjässä menimme Äitsaareen, jossa jonkin aikaa oltuamme Kouvolaan. Vapun aattona lähdimme Turkuun. Olimme toimessamme, että nyt pääsemme siviiliin. No ei peijakas päästykään! Meidät kiidätettiin Hangon lohkolle seuraavaa koitosta varten linnoitustöihin. Onneksi  oleskelu siellä tällä kertaa jäi lyhytaikaiseksi. Pääsin elokuun kolmas päivä siviiliin.

 Seuraavan talven kuluttua tulivat uudet käskylaput. Koska kuuluin suojeluskuntaan, olin mukana lappuja jakamassa. Olimme silloin Heikkilän talossa,  isännän kamarissa ja varroimme niitä lappuja. Ne tulivat vasta puolenyön aikoihin, jolloin lähdettiin niitä jakamaan. Yön aikana ne tuli jaetuksi.  Aamulla piti olla Kiskolassa, sillä määräys oli lähteä heti. Moni sanoi kuitenkin, etteivät he ennen aamua lähde.

 Kiskolasta  sitten seuraavana päivänä lähdimme Hangon lohkolle. Oli mahdottoman kylmä. Kuitenkin marssiessamme jalkaisin Hangon lohkolle Kiskosta putosi hiki jokaiselta. Se oli tavallisen kova koetus heti kärkeen kävellä sellainen matka. Koska olin talousaliupseeri, minulla oli polkupyörä. Isänkin oli siinä marssivien porukassa ja annoin pyöräni hänelle. Kapteeni Keijola kylläkin hetken päästä eväsi isältäni pyörän käytön ja vaati häntä marssimaan ja niin pyörä taas tuli minun käyttööni. Se oli tarkkaa meininkiä.

 Jonkun aikaa olimme Hangon lohkolla. Kiskolaiset saivat ensimmäisen tulikylvyn, kun yksi ryhmä oli Hörsön saarella. He veivät sinne heittimen, mikä oli itsestäni ihan hullu ajatus. Kun siellä sitten heittimellä paukuteltiin, niin ryssä tiesi tulla paikalle. Se löi sillan rantaan ja tulivat sitä pitkin.  Saaressa olijat eivät uskoneet ryssän tuloon. Yhteydet olivat huonot. Ryssä pääsi rauhassa tulemaan rantaan ja sinne jäi sitten omia miehiä. Joku hukkui lähtiessään uimaan ja jäi sille tielleen, toiset kaatuivat.

 Kiskostakin kaatui ainakin kolme miestä siinä kahakassa. Yksikin Ojala, joka ei osannut uida istui kannon nokkaan ja sanoi, että tästä hänet saa ottaa, ei hän osaa uida karkuun. Illalla porukkaa vielä haettiin, kun tilanne rauhoittui. Pelastaminen oli kaiken aikaa vaikeaa, sillä ryssä painoi koneidensa kanssa kaiken aikaa. Lopulta tilanne rauhoittui ja ryssä jäi toistaiseksi sinne.

ITÄRAJAN YLI TAISTELUIHIN

 Mutta me lähdimme kohti itärajaa Värtsilään, jossa ylitimme Suomen ja Ryssän raja. Manooverit alkoivat siellä. Värtsilään mentiin junalla, mutta siitä eteenpäin jalkapatikkaa. Tultuamme vanhalle rajalle, vanhemmat miehet sanoivat meille, että tässä tehdään virhe, kun mennään  rajan yli. Jälkeenpäin olen ajatellut, että kai se vikatikki olikin. Olisi tarvinnut tällaisen armeijan pysyä poissa sieltä, kun vastassa oli ryssän suunnaton armeija ja voima. Jälkeenpäin ajatellen sen rajan ylitys oli hullua meininkiä.

 Sitten mentiin aina Suurmäkeen asti, jossa kiskolaiset ja kiikalalaiset kokivat pahan menetyksen. Menimme erääseen pieneen kylään koivumäkeen suoraan, eikä kierretty. Siinä meni monta kiskolaista ja kiikalalaista. Suomusjärveläiset säilyivät, koska he menivät jotain varmistamaan ja menivät hiukan eri tietä. Mentiin aina niitä kyliä eteenpäin Kuujärvelle. Tulimme Viteleen ja sieltä Syvärin asemalle. Rautatiesillan luota ylitimme Syvärin syöksyveneiden kanssa. Siellä oli aika ahdasta, kun sinne pääsimme. Tuppasi panoksetkin loppumaan, kun ei saatu oikein täydennystä ja oli siinä ja siinä, ettei jouduttu tulemaan takaisin, mutta pysyimme kuitenkin.

 Sieltä mentiin Potporosen kaupunkiin, joka oli siinä radan sivussa. Siellä ei ollut niinkään tappeluja, mutta partiotoimintaa runsaasti. Partioidessa meni muutama tuttu mieskin, sillä sota on sotaa olkoon se mitä tahansa. Oli pommituksia ja partioretkillä saivat kiväärin kuulasta. Heiniön Olavikin jäi sinne.

 Menimme pitkin metsiä Semenskin kylään, jossa vihollinen teki vastahyökkäyksen. Pääsimme Saksjärvi-Latvajärvi tienhaaraan asti,  mutta sitten se löi takaisin. Ryssällä oli siinä tienhaarassa kova miehitys. Siinä oli 11 konekivääriä, jotka jäivät siihen ja ainakin toistasataa ryssää. Silloin oli panoksia ja oma heitin ampui. Lietzenin Tatu oli heittimen johtajana ja Suomela. Siinä oli kaksi hyvää miestä. Lietzenin Tatu meni miinaan ja kuoli sillä tavalla. Sitten taistelut laantuivat ja olimme talven Semenskin rintamalla.

RESERVISSÄ

 Kun tuli kevät, meidät siirrettiin huilaamaan Potporoisiin. Kun keväthyökkäys tuli, oltiin Pitkäjärven  lohkolla, jossa oli taas pientä toimintaa, kun se tuppasi väkisin tulemaan. Oltiin ihan korvessa, eikä ollut kuin joku telttarähjä. Korsujakin ruvettiin tekemään, mutta lähdettiin kesken sieltä pois.                                     Seuraavana talvi oltiin Janteballa, jonne oli menty jo syksyllä. Se talvi oltiin linjoilla. Keväällä päästiin reserviin koko kesäksi. Oltiin välillä heinätöissäkin ja meillä oli semmoista viihdytystoimintaakin. Käytiin Suomessakin viihdyttämässä omilla kyvyillämme. Sitä jatkettiin koko sodan ajan. Välillä aina harjoiteltiin ja sillä tavalla saimme hiukan mieltä virkeämmäksi. sitten oltiin taas vartiossa ja jos oli aikaa, niin harjoiteltiin erilaisia ohjelmia.

  En tiedä, mikä vaati jatkuvaa siirtoa. Kun paikat tulivat tutuiksi, niin taas mentiin oikein autonkin kanssa Kuuttilahteen. Siellä Lietzenin Anterokin yhtyi meidän porukkaamme. Sitten joukko-osastomme muutti nimensä 15 prikaatiksi. Ensin se oli Porin rykmentti 34, jota johti Perksalo rykmentin komentajana. Meillä oli pataljoonan komentajana Ojala, joka on sen kirjankin kirjoittanut ”Rykmentin tie” Prikaatin komentajaksi tuli Kuistio, joka  olikin siinä loppuun asti.

 Kuuttilahdessa alkoivat ne isommat manooverit. Olimme vielä kiinteästi linjalla, kun saimme tiedon, että Viipuri oli jo vallattu. Meillä oli vähän ontto olo. Vihollisella kai oli tarkoitus katkaista koko linja. Ja yli Laatokan kuului sukkelaa jylinää. En oikein tiedä, mikä sen aiheutti. Sodan ääniä ne olivat. Vihollinen tuli niin kovalla rytinällä, että Kannas ei kestänyt kai enempää kuin kymmenen päivää ja ryssä oli Viipurissa. Siihen se toppasi.

SODAN RATKAISUN HETKET

 Jutellaan, että suomalaiset muka voittivat Ihantalassa. Ja miksei ne tavallaan voittaneetkin. Mutta jos ryssä olisi sillä tavalla painanut kuin meidän lohkollakin olisimme olleet pulassa. Pitkärannan suunnasta tuli jatkuvasti porukkaa, kuormastoja ja miehiä. Me olimme silloin Impivaarassa eräässä pitkässä niemessä. En muista niemen nimeä Ajattelimme että pian ne ehtivät meidän kohdallemme. Mutta sitten tuli ryssälle Berliinissä suuremmat meiningit ja ne menivätkin takaisin. Se Suomen pelastus oli minun järkeni mukaan. Jos ryssä olisi sillä tavalla jatkanut tuloaan, ei sellaista ylivoimaa vastaan olisi millään voitu taistella, vaikka olisi ollut kummoiset voimat. Ryssä ei ollut huono sotilas, se oli hyvä sotilas, mutta johto oli hiukan semmoista ja tämmöistä.

 Sitten sieltä tultiin sillä tavalla kun tultiin. Välillä tehtiin vastahyökkäyskin. Se olikin kaikista hullumpaa ainakin meikäläisen mielestä, Joku sanoi, ettei sodassa pelkää, mutta kyllä minä pelkäsin kumminkin tarpeeksi ja huomasin, että toisetkin pelkäsivät. Se oli kaikista hullumpaa, kun sanottiin, että lähdetän hyökkäykseen ja varrotaan sitä h-hetkeä. Se on hermostuttavan jännää. Se oli aina selvä, että mennään koko sakilla, mutta yhtään ei tiennyt kuka sitten tulee takaisin. Siinä rupesi pelko olemaan voimakkaana.

LAPIN SOTAAN

 Mutta lopulta rauha kuitenkin tuli. Olin lomalla juuri rauhan tullessa. Olin palaamassa lomalta ja olin Helsingissä ja piti mennä takaisin, niin komendantissa sanottiin, että me menemmekin Ouluun. Tulin takaisin kotiin, koska se oli matkan varrella ja lähdin seuraavana päivänä uudestaan. Pojat olivat sitten Oulussa jo saksalaisia vastassa. Mutta ei siellä ensin mitään hätää ollut. Kun oltiin kavereita, niin oltiin kavereita. Mutta kaveruus muuttui, kun pyssyt käännettiin toisin päin saksalaisten puolella. Se oli paha merkki. Meikäläisillä ei ollut siinä vaiheessa sen hullumpaa.

 Mutta Kemin valtauksessa olikin vastaanotto jo niin kova, että tuntui, ettei tästä taida selvitäkään. Porukka oli jo sellaista, ettei ollut juurikaan enää upseereita.  Meikäläinenkin joutui jopa joukkueen johtajaksi.

 Meidän piti katkaista yksi tie. Oli lauantai ehtoo. Mutta saksalainen oli sillä tiellä. Kyllä ne rauhassa menivät, mutta ne tahtoivat viedä kaiken mennessään. Eivät olisi mitään jättäneet jäljelle. Olimme siinä asemissa ja makasimme sen yön paikallamme. Tilanne hiljeni ja menimme erääseen taloonkin aamulla aikaisin. Jouduin joukkueen johtajaksi luutnantti Teinilän haavoituttua heti aluksi ja aika pahastikin.

 Aamulla ryhmityimme  hyökkäykseen, mutta pääsimme menemään kuin koira veräjästä. Ne lähtivät pois siitä. Saimme sen tietysti helposti poikki, koska vihollinen oli poistunut.

 Olimme sillä sivustalla, jonne ei ollut yhteyttä ollenkaan ja lähdin lähetin kanssa ottamaan yhteyksiä. Mentiin ja mentiin, mutta ei sieltä tullut ketään vastaan. Kanssani oli Koski Halikosta, oikein friski ja iso mies. Minä menin edellä ja hän tuli perässäni. Sanoin lopulta, että nyt emme mene enää pidemmälle. Tilanne on se, että saksalaiset varmasti tulevat kohta vastaan. Käänsimme ympäri ja lähdin taas edellä ja hän perässä. Siinä oli kranaatti, joka otti häneen ja hän haavoittui, eikä päässyt itse pois. Läksin kiireesti hakemaan apua. Teimme paarit ja saimme hänet sillä tavalla kannetuksi pois.

 Me jatkoimme vielä eteenpäin. Lähdin uudestaan lähetin kanssa. Näin jo kaukaa, että siellä oli puuhuone, jonka nurkissa pyöri äijiä. Ihmettelin, että heillä oli niin terävä lakki, kun saksalaisilla oli yleensä suikat päässä. Mutta osoittautui, että ne olivatkin alppijääkäreitä. Heillä oli semmoiset terävät lakit. Koska en heitä oikein tuntenut, niin huusin, että ketä siellä on? Ei muuta tarvittu. Kyllä vastattiin. Mutta niinkuin olen sanonut, olen niin pikkuinen, ettei minuun sattunut. Siinä oli vieressä suojeluskunnan ampumarata ja näyttöhauta. Hyppäsin sinne ja lähetti perässäni. Se oli Seppälän Pentti Lohjalta.  Mutta ne rupesivat heittelemään käsikranaatteja. Sanoin, ettei meidän muu parane kuin lähteä kylmästi menemään. Santa pöllysi, mutta kumpaankaan ei sattunut. Olen sanonut, että minulla on ollut suojelusenkeli. Silloinkin pääsimme siitä pois.

 Muuta kertaa emme sitten enää joutuneet tappelemaan Lapissa, vaan marssimme ja marssimme vain eteenpäin. Lopulta napapiiriltä käännyimme takaisin.

KOTIUTTAMINEN

Tuli käsky, että tietyn ikäiset pitää ottaa pois sotatoimista. Sanottiin ryssän määränneen, että vanhat pitää kotiuttaa, paitsi aliupseerit ja upseerit. Ne muut jatkoivat sotaa ja pääsivät pois vasta seuraavan vuoden puolella käytyään aina Kilpisjärvellä saakka. Vuonna 1945 saksalaiset lopullisesti saatiin pois Lapista.

 Jos saksalaisten olisi annettu mennä rauhassa kamppeineen, niin ei kai siitä olisi tappelua tullutkaan, mutta sitten rupesi ryssä painostamaan, että saksalaiset pitää poistaa maasta välittömästi ja jos eivät suomalaiset siihen pysty, niin kyllä ryssä tulee avuksi. Siihen apuun eivät suomalaiset olleet suinkaan halukkaita. Kyllä Lapin sodassakin oli miestappioita suomalaisilla, niinkuin vastapuolellakin, ettei se pelkkää marssimaista ollut.

 Lisäksi saksalaisten ja suomalaisten kesken oli eräänlaista veljeilyäkin, koska aseveljiä oli oltu. Monet upseerit pitivät yhteyttä keskenään. Semmoinen Larssonkin meni sinne saksalaisten kanssa ryyppäämään ja vei mukanaan koko joukkueen Melkein kaikki joutuivat vangiksi. Kiskostakin yksi Alhaisten Olavi, oli siinä joukkueessa ja jos hän ei olisi ennen haavoittunut, niin hän olisi siinä myöskin mahdollisesti tuhoutunut. Elosen Väinökin siinä oli, mitä nyt kohta muistan. Hän oli Kiskosta. Nummelta oli Oittilan veljeksiä. Ne karkasivat ja saksalainen ampui toisen, mutta toinen pääsi pois.

MARSSIEN KOHTI IITÄ

Napapiiriltä tulo oli hidasta. Määräys oli marssia, mutta sillat olivat kaikki poikki. Mutta aina jos tuli huoltoautoja, niin kyllä kyytiä otettiin, jos vain päästiin. Yksikin tapaus oli, kun ratsuväen kapteeni tuli komentamaan miehiä pois auton lavalta, koska oli määrä marssia jalan. Auto oli jo niin jumalattoman täynnä, ettei sinne enää oikein sopinut, mutta hän meni auton viereen ruveten vetämään miehiä pois sieltä. Pojat vetivät toiseen suuntaan. Hänen pyöränsä sotkeutui auton pyörään ja meni tuusannuuskaksi. Kyllä äijä oli kiukkuinen, mutta sinne se jäi, eikä voinut mitään koko tapahtumalle. Marssimme aina Iin asemalle asti, sen verran kuin marssimme, koska otime autokyytiä niin paljon kuin vain oli mahdollista, eikä siitä enää rangaistukaan.

 Iistä pääsimme sitten junaan. Siihen mennessä oli kaikki sillat hajoitettu. Kyllä siinä oikein huomasi sodan järjettömyyden. En ole Rovaniemeäkään nähnyt koskaan muuta kuin savupiippuina. Ei ole koskaan tullut mennyksi katsomaan. Ajattelen, että olen sen verran suuri herra, että liikun vain valtion kyydillä. Itään mentiin valtion kyydillä ja sieltä pois myös. Sotilasarvoltani olin lopulta ylikersantti. Silloin joutuivat nekin, koska ei ollut muita, joukkueenjohtajiksi.

 JÄLKIPOHDINTAA

Jos vertaa talvisotaa ja jatkosotaa, niin voi sanoa, että talvisota oli aivan uutta ja jumalattoman kylmää koko ajan. Ja jos vähänkään lämpeni, niin tuli kova pyry, tiet menivät tukkoon, eikä suinkaan ollut niin hyviä auroja kuin tänä päivänä on. Kyllä pidän talvisotaa semmoisena ensi koettelemuksena vaikka olinkin talousaliupseerina. Kuitenkin, se oli kiittämätöntä hommaa. Vaikka sen kunnolla teki, niin hyvin kuin pystyi, tekemään, niin ei siitä koskaan kiitosta saanut. Jos ei  muuta, niin hevosmies tuli sanomaan, että kyllä sinun kelpaa. Yritin päästä hommasta pois. Komppaniamme päällikkö      Luopajärvi lupasikin minut päästää, mutta ei ollut toista, joka olisi voitu siihen silloin panna, koska siinä piti kuitenkin jotain osatakin.

 Kun porukka sitten Syvärillä Potporoisissa hajosi, sanoin, että menen kiväärimieheksi. Sota kaikkiaan venyi kovin pitkäksi. Silloin tykättiin, että kun menee asevelvolliseksi, niin se on pitkä aika, mutta  nykyään sen tekee kusireissullaan, kun vertaa siihen mitä sota kesti, kuudetta vuotta. Minulla oli kuitenkin hyvä tuuri, kun en haavoittunutkaan. Läheltä piti. Kerran meni leipälaukusta läpi vieden vanikat mennessään kranaatin myötä. Mutta sen hullummin ei käynyt. Ryssä oli opetettu normaalimiestä ampumaan ja ne vetivät minusta yli, koska olen pieni. Joskus pidettiin yllä huumoriakin. Ei sota koko aikaa ollut verissä päin touhuamista.

 Meidän neljäs joukkue oli koonnut sokerinpaloja jo pitkän ajan. Kaljapullo pantiin käymään kaminan taakse. Kai siitä hyvää olisi tullut muuten, mutta eräänä yönä, kun se oli kai liian vahvasti sidottu kiinni tai olisiko se itse kitannut itsensä, mutta kävi semmoinen mälli, että kaikki heräsivät ja osa taisi painua monttuun astikin katsomaan, mitä siellä on. Hyvät humalat menivät hukkaan. Monta kertaa kyllä vain maattiinkin ja aika tuli pitkäksi. Aina jotain koetettiin järjestää, mutta usein se järjestely oli varsin väkinäistä. Enemmän olisi pitänyt satsata asemiin ja niiden kunnostukseen  Mutta herratkin kilpailivat keskenään, kenellä on hienompi korsu. Ja tämmöisiä laitettiin kuntoon. Mielestäni olisi pitänyt kunnostaa asemia, vaikka kyllä nekin kaikki lopulta olisi menetetty. Näin jälkeenpäin mietittynä olisi kuitenkin ollut viisaampaa varustaa asemia paremmin.

 Talousaliupseerina olin vielä hyökkäysvaiheenkin aikana. Elintarvikehuolto ei suinkaan sisältänyt sellaisia pitopöytiä kuin nyt on täällä. Kyllä siellä syötiin useimmiten nälän takia, eikä niinkuin nyt, että syödään itsemme kipeiksi. Siellä oli määrätty satsi joka annettiin; pieni voinippu, makkarankappale ja sokerinpalakin ja kolme tupakkaa päivässä. Silloin itsekin tupruttelinkin vähän. Mutta tyttöystävä sanoi, etten osannut polttaa, niin lopetin kokonaan. En ole ikinä henkisavuja vetänyt, vaan olin vain sellainen pussuttaja. Sitten ne tupakat lähetin tuttaville ja taisin joskus myydäkin, en nyt tarkkaan muistakaan. Pienemmän erän pystyi pistämään kirjeenkin rakoon.

 Riippui porukastakin, mutta ei meillä yleensä ottaen kauaa ollut sellaisia aikoja, ettei huolto olisi pelannut. Mielestäni saimme se suhteellisen hyvin kulkemaan. Tiet olivat kauhean huonossa kunnossa ja tuommoiset sontakärryt upposivat akseliaan myöten saveen ja kuraan, kun haavoittuneitakin kuljetettiin. Ei se hyvää kyytiä ollut.

 Joskus mahdollisuuksien mukaan tehtiin luonnonhankintoja, metsästettiin ja kalastettiin. Mutta kaupankäynti oli ankarasti kielletty, vaikka sitäkin kyllä tehtiin kaikesta huolimatta. Velipoika ampui ryssän puolelta tulleen hirvenkin. Se jäi siihen välimaastoon. Mutta kyllä se omalle puolelle haalittiin. Siinä oli vähäksi aikaa oikein syömistä.

 SIVIILIELÄMÄÄ

 Menin 28.6.1942 sota-avioliittoon. Monen liitto on loppunut jo keskenkin, on otettu eroja ja muita, mutta kyllä me vielä olemme yhdessä. Tulee nyt kohta 58 vuotta, kun olemme yhdessä taistelleet. Mutta kun ajattelee heitä, jotka olivat täällä kotirintamalla, vanhat miehet ja naiset, niin niillä täällä kovaa oli, kun kaikki työt piti kuitenkin tehdä. Sodasta joskus joku pääsi lomalle, mutta se oli pientä sellainen apu. Joku, jolla oli isompi paikka sai työlomaa viikon pari. Meikäläisellä, kun ei ollut mitään paikkaa, ei lomiakaan ollut. Vuoroloma ja viikon naimaloma olivat ainoita lomia.

 Nostan hattua kotirintamalle, että se kesti.

Isäni hoiti kotitilaamme. Hänkin joutui aluksi reissuun mukaan, mutta pääsi pois ikänsä perusteella. Hän oli mukana talvisodassa, loppupuolella. Viipurin lähellä he olivat ilman panoksia. Mutta sitten tuli rauha onneksi korkeaan aikaan, eikä panoksia enää tarvittukaan. Hän joutui mukaan elonkorjuuporukkaan, joka oli mm. Kuujärvellä. Ne olivat kauniita paikkoja. Sitten he pääsivät siviiliin.  Hän hoiti kotitilaa ja oli vielä riski työmies. Painoi toistasataa kiloa. Ei hän niin kovin pitkä ollut, mutta koska oli tehnyt ruumiillista työtä, niin liha oli kiinteää ja hän jaksoi tehdä. Kun hän rupesi sairastamaan niin sanoinkin hänelle, että hän rupeaa näköjään ihan urakalla sairastamaan. Leikattiin toinen jalkakin. Hänellä oli kai kaikki viat ennenkuin hän lopulta kuoli.

 Siviiliin siirryttäessä olimme vielä vuokralla. Mutta sain ostaa kotitilasta pienen paikan. Ei siinä ollut viljelysmaata kolmea hehtaariakaan. Mutta siihen aikaan sai vielä maatakin kaivaa ja kehoitettiinkin kaivamaan ja maksettiinkin vähän. Koetettiin tulla toimeen. Ja kun pappa luopui, sain ostaa lisää maata tilaani. Siinä oli sitten viljelysmaata vähän yli seitsemän hehtaaria. Metsää oli vajaa 20 hehtaaria, jota ostin perikunnalta lisää, maata, jota pappa oli pidättänyt itsellään.

LUONNONSUOJELUA

 Mutta en tiennytkään silloin ostaessa, että maa oli niin hyvää, mitä se on tällä hetkellä. Siellä käyvät yksi ja toinen ja valtaavat sitä aluetta. Siellä on jotain paskaruohoja, kun en minä tiedä, mitä semmoiset ovat. Ovat tehneet siitä luonnonsuojelualueen. Se on koko riivatun firma, kun ei sieltä saa millään mitään vastausta selvästi. Hakata ei saa ja he ostaisivat sen. Sanoin, että kyllä minä sen myyn, mutta en minä sitä sönkkää. Olen liian köyhä mies sönkkäämään valtiolle. He eivät maksaisi sitä, mitä minä pyydän ja se roikkuu nyt siinä. Tietysti se lopulta pakkolunastetaan, kun he aikansa sitä kinuavat. Mielestäni siinä tehdään paljon vahinkoa yhteiskunnalle. He ostivat naapurinkin metsän. Siellä on valtavan suurta kaunista puuta. Kysyin, että mitä he niille tekevät. He sanoivat, että antavat olla siinä vaan. Se on sitä Natura-aluetta. Sattui juuri meidänkin paras metsä menemään keskeltä poikki. Tämmöistä se on ja nyt todella tiedän, että se on hyvää metsää.         

 Kerran jo menimme sinne metsään ja kaikki olivat samaa mieltä, että se pitää harventaa. Olin nimittäin pyytänyt hakkuulupaa. Metsänhoitoyhdistyksen mies oli sanonut, että hakkaa nyt niin kauan kuin saat. Mutta myöhästyin kuitenkin . Se lupa on siellä nyt vielä käsittelyssä ja tietysti pysyykin. Ja pitäisi kuitenkin välttämättä harventaa sillä ne kasvavat kohta liikaa. Ja kuolevat sinne kohta heidän paskaruohonsakin.

 Nyt heidän pitäisi saada ostaa se puun hinnalla. Sanoin, että tämä ei ole sillä hintaa ollenkaan myytävänä. En minä sitä niin kauaa enää hallitse. Kun se menee perikunnalle, tulee se vielä vaikeammaksi, kun heitä on viisi kappaletta. Joka nurkassa on flikka ja poika korsteenin vieressä, eli se menee viiteen osaan.

 Lapset eivät ole innostuneita jatkamaan maanviljelystä, vaan maani ovat veljenpojalla vuokralla. Itse emme ole enää viljelleet, mutta emme ole viitsineet sitä myydäkään. Olen vartonut, että jos joku lapsista sen tilan ottaisi, mutta on tullut vähän koulutettua heitä, eikä kukaan ole tällä alalla. Heillä on kaikilla paremmat hommat, eivät he tällaiseen tule. Mutta ajattelin, että jos vaikka pitäisivät kesäpaikkana.

 Meikäläinen viihtyy kuitenkin siellä hyvin, sillä mielestäni se on kaunista seutua. Itse olen ajatellut, että kontit edellä sieltä vasta lähden, jos ei ihan muuta pakkoa tule. Nykyaikana ne tuovat kotiinkin ruuan, jos ei pysty enää autoa ajamaan. Kuntoni on ollut sentään melkoisen hyvä, eikä ole valittamista. Mitä nyt pieniä kolotuksia joskus on.

 En osaa sanoa ovatko kolotukset sodan seurausta. Minulla on hyvä taloudenhoitaja ja syön paljon hunajaa. On sanottu, ettei sieltä kukaan ole vammoitta selvinnyt siviiliin. Olin juuri jokin aika sitten Kauniaisten sotavammasairaalassa laulamassa kuoron mukana ja katselin poikia siellä ja ajattelin omalta kohdaltani, että pitää olla tyytyväinen, että on tällaisessa kunnossa kuin on. Jäin heitä sinne vielä katsomaankin ja täytyy sanoa, että kyllä siellä kaikenlaista näkee. On se sota ollut mieletön homma.

TÄTÄ PÄIVÄÄ

 Nykyään päivät kuluvat niin, että teen työtä niinkuin ennenkin. Minulla on mehiläiset nykyään harrastuksena. Eilenkin juuri meni yksi parvi karkuun. Niissä on pientä puuhaa jatkuvasti. Sateella ne pysyvät piilossa. Minulla on 7 pesää. Nyt tuli eilen kahdeksas. En meinannut enempää ottaa, mutta joskus joku parvi ajautuu kaikista huolimatta pesään. Eikä niitä tiedä, mistä ne tulevat. Jostakin ovat karanneet. Olen vaan harrastelija, vaikka toisaalta ovat ne minulla olleet jo yli 50 vuotta. Kyllä olen silti vielä alokas, jos puhutaan oikein mehiläishoitajasta. Emon kasvatuksesta ja sellaisesta en pitkään aikaa tiennyt mitään. En edes tuntenut koko emoa. Se on kuitenkin hyvin mielenkiintoista hommaa. Olen joskus verrannut mehiläisiä ja ihmisiä ja ajatellut, että jospa ihmiset olisivat yhtä yksimielisiä. Jos yhtä menee ja koukkaa, niin kyllä heti löytyy apureita paikalle.

 Veteraanitouhussa en ole ollut juurikaan mukana. Täällä pajassa olenkin nyt ensimmäistä kertaa.

Entisen aseveljeni Olavi Niinistön kanssa olemme joskus tavanneetkin, sillä hän oli sodan jälkeen kauppiaana Kuusjoella.

 Olimme samassa joukkueessa ja menimme saunaan kahdestaan. Ei tarvinnut kuin kävellä jonkun matkaa takaisinpäin. Menimme peräsin sellaista uraa pitkin, että se näkyi ryssän puolelle. Siinä oli pieni mutka, eikä se lisännyt matkaa enempää viittä metriä. Hän meni edellä ja minä hänen perässään ja hän sanoi, ettei hän viitsikään mutkaa kävellä, vaan menee tästä suoraan. Ja minä otin pari askelta sivulle. Silloin paukahti ja hän lensi päistikkaa siihen. Hänelle tuli osuma polveen, eikä hän enää sen perästä takaisin tullut. Hän oli kai täällä Salossa lopulta jossakin IT-porukassa. Tämä tapahtuma oli Janteban rannoilla.1942-43. Jos olisin hänen perässään mennyt olisin saanut osuman selkääni, sillä olin sen verran alempana. Näin, niinkuin olen sanonut jo ennenkin, minulla oli suojelusenkeli.

 (Kirjoitettu marraskuussa 2000)