Kekkonen Aimo

Olen syntynyt 2.10.18 Haapavedellä. Sotilasarvoltani olen tällä hetkellä korpraali.

Kävin kahtena talvena alakansakoulussa. Toisen talven myötäpäivään ja toisen vastapäivään. Se oli semmoista. Ei sieltä sydänmaasta aina päässyt, kun oli pahoja pyryjä. Ei pystynyt menemään kouluun. Toisaalta oli pakko ruveta tekemään töitä. Meillä oli muutamia elukoita ja puita piti hommata metsästä. Olimme pahaisia poikasia. Mutta meillä oli hevonen kuitenkin ja joka siellä korvessa oli asunut, se oli kyllä jo oppinut tekemään töitäkin.

Varmasti siellä itku olisi tullut nykyajan pojille. Toisinaan oli itku tulla itsellekin, kun meni metsään, hakkasi kuorman, kaatoi puita ja pani kuormaan ja sitten lähti ajamaan, eikä älynnyt ajoissa katsoa tienpaikkaa valmiiksi. Kun reet tarttuivat kantoon tai kaatuivat, kuorma oli purettava ja tehtävä uudelleen. Siinä tahtoi joskus itku tulla, kun oikein pahasti kantoon ajoi. Mutta kyllä puu kaatui ja tuli kuormattuakin. Pikku hiljaa siihenkin oppi. Pakko oli oppia.

SOTA ALKAA

Koulut jäivät käymättä ja menin Helsinkiin. Olin 18- vuotias ja pääsin satamatöihin. Siellä olin pari vuotta, kunnes kävin kutsunnassa Raahen sotilaspiirissä. Menin takaisin Helsinkiin. Vuonna 1939 syyskuussa jouduin sotaväkeen ja marraskuussa alkoi sota. Sen enempää en kerinnyt Helsingissä olla. Menin asevelvollisuutta suorittamaan Kuopioon Pohjan Rykmenttiin syyskuun ikäluokassa. Sota alkoi jo marraskuussa 1939. En kerinnyt talvisotaan, koska loukkasin jalkani siellä Kuopiossa. Nilkka meni ihan murskaksi. Aikaa meni sairastaessa niin pitkään, että sota ehti loppua.

Sitten jouduin lähelle rajaa linnoitustöihin. Tehtiin korsuja ja juoksuhautoja. Vaikka aivan turhaan ne tehtiin. Ei se toinen sota enää sinne asti tullut, kun ne sijaitsivat Suomussalmella. Kun päästiin 1941 siviiliin, kesti kai pari viikkoa, niin tuli uusi liikekannallepano.

Eikä muuta kuin hyökkimään ryssän korpeen. Sitä oli satoja kilometrejä. Juntusrannasta lähdettiin menemään ja tekemään suur-Suomea. Tarkoitus oli mennä Uhtualle asti, mutta paljon jäi korpea välille. Ei me koskaan päästy. Olin jalkaväkirykmentissä. Kun pääsimme määränpäähän ja siellä asemiin, niin olin samassa paikassa vuoden verran asemasodan aikana.

KAUKOPARTIOON

Kun koottiin kaukopartiota, niin lähdin siihen mukaan, koska oli kovin tylsää se asemasotahomma, kun vain seisottiin montussa. Kaukopartiossa oli tietysti monenlaista tapahtumaa. Siellä oli Uhtuan asemalinja, ja sitten Kiestingissä päin oli seuraava linja. Koska miehiä ei ollut riittävästi, niin kaukopartio partioi näiden kahden linjan väliä edestakaisin. Mutta väliä oli kai satoja kilometrejä. Aivan semmoista, ettei ollut minkäänkäänlaisia asemia. Kaukopartion tehtävänä oli partioida sitä sydänmaata, korpea, ettei sieltä pääsisi kovin suuria joukkoja tulemaan salaa selustaan.

Syksyllä, kun olimme ensimmäisiä reissuja, meillä oli tiedossa venäjän kenttävartio linjojen pään kohdalla 4-5 km:n päässä. Lähdimme sitä tarkkailemaan, että minkälainen se on ja mahdollisesti tuhoamaan.

Matkalla meille kävi hyvä tuuri. Oikein suuri ryssän partio tuli vastaan tiheässä kuusikkometsässä ja kävelimme ihan napit vastakkain. Meillä oli kuitenkin konepistooleja aika paljon. Venäläisillä ei ollut kuin puoliautomaatteja. Ei siinä vähään aikaan tapahtunut mitään. Kumpikin levittäytyi ketjuun ja ruvettiin ampumaan. Ryssät olivat huonolla hollilla. Metsä oli juuri alkanut, kun ne tulivat aavalta rämeeltä. Ne palasivat suinpäin takaisin. Siinä oli iso aava räme takana ja järvi toisella puolella. Se järvi oli kylläkin jäässä, koska oli niin myöhäinen vuodenaika. Tietenkin sitten ammuimme niitä aika paljon. Osa varmasti jäi valekuolleeksi, mutta kyllä kuolikin aika paljon. Niitä ei ehtinyt laskea.

Niiden kenttävartio, jota olimme lähteneet tutkimaan ja tuhoamaan, oli järven takana hyvin korkealla mäellä. Kun ne sieltä rupesivat ampumaan toiselle puolelle järveä, oli meidän vuoro lähteä. Meille kävi onneksi niin hyvin, ettei tullut tappioita. Olimme aika kaukana sydänmaalla ja olisi ollut ikävä juttu, jos olisi siellä haavoittunut. Mutta naapurilta kaatui aika paljon siihen aavalle rämeelle, jonne me hyökkäsimme perässä. Järven jäällekin jäi monta. Mutta varmasti monta oli myös valekuolleita ja kun toiset lähtivät pois, niin lähtivät hekin lätkimään.

Partioimme oli joskus niin kaukana, että piti yöpyä korvessa. Toisinaan oli kolmisenkymmentä astetta pakkasta hiihtäessämme erämaassa, eikä paljoa nuotiotakaan uskaltanut pitää. Mutta hiukan yritettiin tultakin polttaa, sillä muutenhan siellä olisi jäätynyt. Ei sillä yöreissulla vihollista nähty, mutta jälkiä oli, että kyllä siellä naapurikin oli liikkunut. Korpi oli niin suuri, satoja kilometrejä, että kyllä sinne väkeä mahtui piiloutumaan. Hiihtelemällä kuljettiin latuja aukoen.

RÖHÖN KYLÄÄ TURVAAMAAN

Röhön kylä, jossa myös olimme, oli Kiestinkiin päin meidän linjoista. Matkaa oli toistakymmentä kilometriä ja sekin väli oli aivan asumatonta sydänmaata. Linjoja ei ollut ja vain partioimalla oli pidettävä vihollinen kurissa ja kaukana. Vihollisia pyöri koko ajan lähitienoilla. Jos vihollinen olisi hyökännyt Röhön-kylään olisi siellä tullut katastrofi. Siellä oli paljon työkomppanian miehiä tekemässä tietä, saksalaisen pakottamana, Kiestinkiin. En tullut tietämään kuinka pitkä se tie jo oli.

Porukka oli majoitettuna Röhön kylään, jossa oli isoja rakennuksia. Siellä oli suomalaisia lottia miehiä muonittamassa. Eihän me olisi tiedetty varautua lainkaan hyökkäykseen, mutta venäläinen oli ottanut selvää, että siellä on isot porukat töissä ja on lottia ja suuret määrät kaikenlaista tavaraa. Ne olivat ilmeisesti päättäneet tulla niin suurella partiolla, että vievät mennessään kaiken, mitä Röhön kylässä oli.

Joku karjalaispoika sieltä rajan takaa oli kuullut hyökkäysvalmisteluista, oli mahdollisesti ollut samoissa porukoissa, missä hommattiin tätä partiota. Karjalaispoika tuli. Hän oli kiertänyt linjojen päästä jostakin metsiä pitkin ja tuli meidän joukko-osastoon ilmoittamaan, että sieltä tulee Röhön kylään kohta niin iso partio, joka vie kaiken.

Siellä olisi tullut ruumiita hirveän paljon ja ehkä lotat olisi viety elävänä raiskattaviksi. Kaukopartion tehtävänä oli varmistaa, ettei suuria määriä vihollisia korvesta tule. Emme me sitä työmaata oltu vakituisesti varmistamassa. Niillä oli nuorempaa porukkaa, alokkaita, varmistamassa työmaata, että ne eivät pääsisi yllättämään. Ne asuivat myös siinä Röhön kylässä. Meidät hälytettiin heti Röhön kylään, kun ne saivat kuulla, että sinne on tulossa suuri vihollisen partio. Työkomppanian miehet olivat tehneet lavereita isoon riiheen, jonne meidät majoitettiin. Ei me tiedetty vihollisen tuloaikaa. Kerkisimme olla siellä yhden päivän ja yhden yön.

VIHOLLINEN HYÖKKÄSI AAMUYÖSTÄ

Työkomppanian miehistä oli silloin vartio ja me saimme olla levossa. Niiden oli määrä ilmoittaa, jos jotain kuuluu tai näkyy. Ja miten ollakaan se vartio, jolle oli selvitetty tilanne vaihtui, eikä muistanutkaan sanoa mitään seuraavalle. Jonkin matkaa riihestä oli se vartiopaikka ja vartiomies. Kun vartiomies oli kuullut, että sieltä rupesi ryminän kanssa tulemaan suuri sakki, niin se paineli omiensa joukkoon ohi riihestä. Ja me emme tienneet mitään. Olimme aivan ruususen unessa siellä riihessä.

Mutta oli niin hyvä tuuri, että joku lähti nurkan takana käymään. Se oli joskus viiden kuuden välillä, melko hämärässä kuitenkin. Mutta ne olivat niin lähellä riihtä, että tupakan tuli näkyi selvästi vitikosta, kun siinä oli sarkoja ja ne tulivat poikkisarkaa. Oli enää muutama peltosarka välissä. Ne olivat jo niin lähellä sitä riihtä.

Kaveri hyökkäsi pakokauhun vallassa riiheen ja sanoi, että nyt on pojat kiire ja ryssä on ihan nurkan takana. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä niin nopeasti kuin pääsi. Ovi ei ollut onneksi ihan sinnepäin, mistä vihollinen tuli, vaan kyljittäin. Kun ovesta mentiin, ei siitä ihan niin hiljaa päästy, etteivät ne olisi huomanneet. Ja ne rupesivat ampumaan hirveästi sitä riihtä kohti, joka tuli aivan seulaksi pikku hetkessä. Mutta me olimme siinä jo matalana. Yksi kaveri ei kerinnyt ylälaverilta pois ja häneen osui käsivarteen ja käsi katkesi. Se oli siten pelistä pois.

Pääsimme kuitenkin ketjuun lähinnä ojissa olevien pensaikkojen takia. Muuten siinä olisi ollut aivan hankalaa. Se vesakko auttoi hyvin. Ne tulivat kapeana ryhmänä järvenrantaa. En ymmärrä, miksi ne niin tulivat. Vaikka niitä oli hirvittävä määrä, niin ne tulivat aika suppealla alueella. Kun me teimme yhdestä joukkueesta ketjun, näytti että niitä ei ollut paljoakaan leveämmällä. Niitä oli jo kaatunut peltosaroille paljon. Mutta meillä oli taas se onni, että meillä oli konepistooleita ja siis kovempi tulivoima lähitaisteluissa kuin niillä, vaikka niitä oli niin paljon.

Mutta eihän meidän ammukset olisi riittäneet kuin hetkeksi. Se ei kestänytkään kuin korkeintaan 15 minuuttia koko taistelu. Ei meidän ammukset olisi pitkään kestäneet, koska partiomiehillä ei ollut kuin pari kolme konepistoolilipasta. Ne ovat raskaita kantaa. Mutta vihollinen ilmeisesti luuli, että on pahempikin vastus ja lähti perääntymään.

Päivän valjettua näimme kuinka ne menivät parin kilometrin päästä Röhöjärven yli. Se kesti tuntitolkulla, kun ne menivät sieltä, joten niitä oli tosi paljon. Niitä jäi siihen kentällekin kuusikymmentä kaiken kaikkiaan. Päivän valjettua tutkimme kaatuneita. Joillakin oli konepistoolin suihku mennyt niin läheltä, että oli pää haljennut ihan kokonaan ja aivot olivat kankaalla. Ja silti niillä saattoi olla joillakin vielä tupakka suussa. Joten ne olivat olleet hyvin lojaalissa mielentilassa. Eivät ne tietenkään arvanneet, että meillä oli niin kova vastus ja ne tulivat ihan vapaasti jonossa. Ja siten tulikin yhtäkkiä kova tulimeri.

Ja siten ne alokkaat, joille vartiomies oli ilmoittanut vihollisen tulosta. Ne olivat menneet sinne Sinisillan puolelle. Mutta ei vihollisia sieltä kovin paljoa tullut. Siinä Röhön niemessä, jossa olivat ne talot, oli melko korkea kukkula järven takana. Ne olivat kantaneet sinne melko ison kranaatinheittimen, jolla ampuivat. Jälestäpäin kuulin, että siinä olisi joku haavoittunut. En tiedä että siinä olisi pahempaa sattunut. Enkä muuta tiennyt, että siinä olisi sattunut, kuin meidän porukalla yhdeltä käsi meni poikki.

Selvisimme vähällä, vaikka hiuskarvan varassa oli monen sadan ihmisen henki. Jos se olisi saanut meidät motitettua siihen riiheen ja heittänyt sinne jonkun kranaatin, olisi tullut selvää koko porukasta. Eihän me olisi päästy sieltä mihinkään. Nehän olisivat vaikka käsin tappaneet, kun ne olisivat saaneet riihen oven haltuunsa, koska sieltä ei ollut muuta ulospääsyä.

Lisäksi oli toistasataa työkomppanian miestä ja parikymmentä lottaa. Kaikkihan ne olisi tuhottu siellä. Niillä ei ollut kuin muutama kiväärintussari vain, ja varmaan ei se alokasporukka olisi voinut sellaiselle sakille mitään.

Mutta jos vihollisella oli ollut oikein äkäisiä sotilaita, niin kyllähän ne olisivat tietenkin nujertaneet meidät, koska meillä olisivat ammukset loppuneet tuota pikaa. Onneksi he eivät sitä hoksanneet.

HUOLTOKOLONNA YLLÄTETTIIN

Muutama päivä siinä vielä oltiin ja partioitiin. Sieltä lähti kolonna hakemaan muonaa pääteiden varsilta ja varmuusvarastolta. Lähdimme sen kolonnan mukana, koska oma kaukopartion tukikohta oli tavallaan linjojen takana. Ryssät olivat tulleet jo sinne sydänmaalle Röhön tien varteen uudelleen. Suuri partio oli siellä odottamassa.

Siinä oli pientä männynnäreikköä ja ne olivat metsän takana. Tie oli miinoitettu aivan hirveästi. Siellä oli saksalaisten tankki varmistamassa kolonnaa ja kulki kolonnan edessä. Mutta eihän siitäkään ollut mihinkään. Siellä oli hirveä kasapanos tiellä ja se ajoi siihen. Kaikki telaketjut lentelivät pitkin puun oksia. Luulimme kaikkien kuolleen tankissa. Siellä oli kaksi miestä sisällä. Kolonnan pysähdyttyä tankin ajettua miinaan, ryssät rupesivat hirveästi ampumaan tien sivusta metsästä. Siinä olikin naurussa pitelemistä, koska olimme autojen avolavoilla, että pääsi sieltä pois. Laidat olivat lisäksi korotetut ja oli vain pienet raot. Ei auttanut muuta kuin sieltä raosta tunkeutua alas. Takistani lähtivät melkein kaikki napit, kun pudottauduin toiselle puolelle autoa. Onneksi niitä oli vain yhdellä puolella tietä.

Sieltä rupesimme ampumaan niin paljon kuin kykenimme. Meille ei onneksi siinäkään muuta sattunut kuin että saksalaisten tankki meni tietenkin rikki ja miehetkin taisivat haavoittua. Ainakin ne olivat hyvin mustia, kun ne tulivat sieltä. Me luulimme niiden kuolleen, mutta eivät ne kuolleet.

Siinäkin kahakassa sentään kaatui yksi venäläinen ja jäi siihen makaamaan. Ihme, ettei meille tullut tappioita, vaikka ne olivat odottamassa hyvällä hollilla ampumaan tien laidalla ja me olimme autojen lavoilla ja tie lisäksi miinoitettu. Olisivathan ne autotkin menneet, mutta miinat olivat niin jäykkiä, että ne eivät autojen alla lauenneet. Tankin alla kyllä. Kun ne tutkivat ja purkivat sen tien, oli siinä vielä hyvin pitkälti miinoitettua aluetta.

VIHOLLISEN TORJUNTAA

Kaikkensa vihollinen yritti ja pääsipä joskus Suomen rajan puolellekin, vaikka linjat olivat kaukana ryssän erämaassa. Mutta ne kiersivät sieltä erämaita pitkin, kun ei ollut mitään vastusta. Vain joitakin partioita kierteli metsissä. Ne eivät voineet mitään laajoille yli satojen kilometrien metsille. Ne pääsivät joskus tulemaan Suomen puolellakin ja tuhosivat autosaattueita mm. Kuusamossa. Lähellä Venäjän rajaa ne tappoivat yhden viihdytyskiertueenkin, joka oli tulossa viihdyttämään suomalaisia sotilaita.

Vaikeaa oli ryssää paimentaa, sillä niitä oli erämaassa todella paljon. Ne häiritsivät koko ajan kaikkea toimintaa, mitä suinkin pystyivät. Usein linjatkin jäivät pahaan paikkaan. Kun venäläiset perääntyivät, ne jäivät aina korkealle kukkulalle iskeytyen siellä asemiin ja suomalaiset olivat pakotetut jäämään johonkin aavalle rämeelle tai paljaalle kalliolle. Joskus tuntui ihan hassulta, kun ollaan jo kaukana Venäjän puolella ja jäädään semmoisiin asemiin, missä ryssän oli jatkuvasti hyvä mahdollisuus tappaa suomalaisia.

Jos vähääkään liikahti, niin tarkka-ampujat ampuivat heti tai tuli konekiväärisuihku. Kyllä asemissakin kaatui paljon miehiä, Kaikki kohdat eivät tietenkään olleet yhtä pahoja.

SAKSALAISET MÄNTYLUODOSSA

Sairastuin 1943 talvella. Sain varjostuman keuhkoihini. Olin kolmessakin parantolassa. Takaharjulla, Kinkomaalla Jyväskylässä ja Tampereella Pikonlinnassa. Tautini ei ollut kovin paha, mutta kuitenkin alku oli ja minut lomautettiin vuoden verran.

Sitten tuli kutsu uudestaan. Minua ei enää rintamalle viety. Loppupuolella olin partiotehtävissä vankileirillä ja viimeksi Mäntyluodossa, kun saksalaisia ajettiin pois. Saksalaisia oli Porin ympäristössä hurjan paljon. Siellä oli lentojoukkue ja parakkia oli parakin vieressä.

Ne lastasivat siellä Mäntyluodossa parin viikon ajan yhtä laivaa. Se oli niin iso, että vaikka olin ollut pari vuotta Helsingissä satamatyössä, en sinä aikana ollut nähnyt niin isoa laivaa kuin se oli. Niiden oli määrä lähteä 1944 kesällä. Me olimme Mäntyluodossa vartiossa. Arvelimme, että kun niillä oli laivan kansi aivan täynnä tykkejä ja konekiväärejä, niin kyllä ne meidät lähtiessään tappavat kaikki. Niillä olisi ollut mahdollisuus, koska ne tiesivät meidän majoitukset olinpaikat. Vaan lopulta ne lähtivät ihan hiljaa valumaan. Ihmettelen sen laivan suuruutta. Kerran pääsimme katsomaan reelingiltä ja siellä oli kuusi välitäkkiä. Kansi oli kauhean korkealla ja miten syvällä lienee uinut. Mäntyluodossa oli hyvin syvä satama. Jälkeenpäin kuului, että kun ne olivat päässeet isolla merelle, niin ryssä oli upottanut sen. Siinä oli hevosia ja autoja hirveästi ja miehiä ja tavaraa tavattomasti.

SIVIILIIN

Sitten viimeksi, kun Kannaksella alkoi suurhyökkäys, minut komennettiin sinne, mutta sairastuin keltatautiin. Tauti tuli niin pahaksi, että Kannakselle meno jäi minun viimeiseksi yritykseksi sotatantereilla. Siviiliin en päässyt ennenkuin syksyllä 1944 melkein viimeisenä. Saksmannien ajo taisi vielä pohjoisessa jatkua peräti 1945 puolelle.

Siviilissä ei oikeastaan ollut yhtään mitään. Äiti-mumma siellä oli. Veli oli jo muuttanut toiselle paikkakunnalle. Äiti asui vaatimattomassa mökissä. Kun isä kuoli, jäin sellaiseen metsämökkiin kahdeksan vanhaksi. Velipoika oli pari vuotta vanhempi. Siitä oli kolme kilometriä lähimpään naapuriin. Ei ollut sähköä eikä tietä eikä mitään. Oli vain köyhyys, eikä saanut mitään avustuksia.

SODAN JÄLKEINEN ALKU

Kun pääsin sodasta, minulla ei ollut mitään ammattia tai muutakaan. Oli onni sentään myötä, että löysin kotikylästä hyvän vaimon, jonka kanssa perustimme kotikylälle, Haapavedelle kaupan. Silloin ei saanut paljoa muuta kuin suolaa ja jauhoja ja jotain korvikkeita. Myin sitä mitä sain.

Sain kylältä kunnallisen tien varresta tontin yhdeltä mökkiläiseltä. Rakensin siihen. Ensin olin vuoden verran vuokrahuoneessa. Olin kahdeksan vuotta omalla paikalla. Mutta siten rupesi väki vähenemään syvänmaasta ja huomasin sen kyllä. Alkuun olin vähän toiveikas.

Mutta sitten tuli vissiin kateus kyläläiselle ja ne hommasivat sinne toisen kaupan, osuuskaupan. Meillä kävi kai kauppa liian hyvin, niin piti hommata osuuskauppa. Siitä otin hiukan itseeni. Mutta oli silti todella hyvä, että ne sen tekivät. Muuten olisin jäänyt sinne. Silloinkaan ei vielä ollut sähköä. Pahainen kylätie kyllä oli, jota pitkin sai kirkonkylältä hevosella ajettua tavaran. Autot eivät päässeet tulemaan talvella, koska tietä ei aurattu.

Minulla oli varasto kirkonkylällä, jonne tukkuliikkeen autot saivat purettua tavaran. Sieltä joka viikko, toisinaan kaksi kertaa viikossa, hain kuorman. Mutta silloinkaan vielä, kun sieltä lähdimme pois, ei ollut koko kylällä puhelinta. Sähkö tuli kai vuoden toista ennen kuin lähdimme, mutta puhelinta ei vieläkään ollut.

Aina kun hain tavaraa Haapaveden kirkonkylästä, jonne oli 20 km matkaa, niin siinä oli kova päivän reissu. Aamulla, kun lähti menemään ja siellä hoiti puhelimella asioita tukkuliikkeeseen, saattoi joskus kestää neljäkin tuntia, ennenkuin saatiin yhteys. Hevonen värisi puomissa ulkona. Kyllä se oli melko ankeaa hommaa.

Kun sinne tuli toinen kauppa, niin se antoi siivet alle ja lähdimme sieltä. Myimme sen paikan. Oli siinä siten jälkeenkin vielä kauppa kai peräti kymmenkunta vuotta. Kuitenkin se vähitellen hävisi. Osuuskauppa oli lähtenyt melkein heti meidän perästämme. Tiesin sen kyllä jo etukäteen, että näin tulee käymään.

KAUPPAA ERI PUOLILLA

Ostin sitten Längenmäeltä samantapaisen, koska siellä oli iso liikevaihto. Mutta petyin siinä kaupassa. Siihen oli juuri tehty rautatietä Oripäästä Jyväskylään ja oli melkoinen miestyövoima. Kun ostin kauppapaikan, siellä oli ollut satoja perheitä ja miehiä töissä rautatiellä. Ne olivat saaneet korkean myynnin siihen paikkaan, jonka ostin. Myynti oli monissa miljoonissa ja mielestäni se oli hyvä paikka. Koska myyntiluvut tulivat Keskolta, luotin, että paikka on hyvä. Mutta eihän minulla ollut harmainta aavistusta, että rautatien työ oli juuri loppumassa, ostaessani kaupan. Onnekseni osuuskaupalla oli vuokrahuoneisto samassa kylässä aivan lähellä. Rupesin kauppaamaan omaa kauppaani ja sanoin, että kun jäätte ihan yksin tänne ilman kilpailijaa, niin tämä on tosi hyvä paikka. Niinpä ne innostuivat ostamaan ja sain kaikki vanhat varastot myytyä aivan kohtuuhintaan osuuskaupalle. Pääsin siitä kaupasta kuin koira veräjästä.

Sitten olimme pari vuotta Kemissä, jossa minulla oli paljon sukulaisia. Katselimme kauppapaikkaa pari vuotta ollen töissä muualla. Emme Kemistä kuitenkaan sopivaa löytäneet.

Mutta Raahesta löytyi yksityinen kauppa, joka tuli myyntiin. Sen me ostimme. Meillä kävi kauppa aika hyvin, vaikka minulla ei ollut mitään koulutusta. Vaimo oli käynyt kuitenkin kansakoulun ja siten se kävi vielä Haapavedellä ollessa kirjanpitokurssin, että pärjäsimme omin avuin hyvin ja pystyimme hoitamaan asiamme. Apulaisia oli kyllä muutamia.

Myimme Raahen kaupan, kun alkoi leipääntyä siihen hommaan. Sen jälkeen tein jonkin verran kiinteistökauppoja ja rakennuksiin korjauksia ja muutoksia. Näin se nuoruus kuluikin melko pitkälle.

TÄHÄN PÄIVÄÄN ON PÄÄSTY

Elämä kaikkineen on ollut varsin rankkaa ja monivaiheista. Terveyskin on ollut monta kertaa kiikun kaakun. Mutta kohtuullisen hyvin on aina selvitty kaikisssa vaiheissa. Salo on viides paikkakunta sodan jälkeen, jossa nyt asumme ja lienee kai viimeinen.

(Kirjoitettu maaliskuussa 1999)