Ketamo Gunnar

TALVISODAN AIKAAN

Gunnar Mikael Ketamo s. 030925 Perttelissä. Sotilasarvoltani olen lääkintäalikersantti.

Talvisodan aika oli sikäli poikkeavaa aikaa nuoren pojan mielellä ajateltuna, että oli todella kylmää. Mieleen ovat myös erityisesti jääneet venäläiset koneet, jotka lensivät yli. Ne olivat todella korkealla ja katselimme aina, kun ne lensivät ja jopa kuutamoisin öin ne näkyivät. Usein seuraavana päivänä saimme tietää, että ne olivat käyneet Turussa tai Tampereella tai jossakin muualla.

Talvisodan aika oli pääasiassa ankeaa ja pimeää. Isä oli sen verran vanha, ettei hän joutunut mukaan, mutta kaksi veljeäni olivat sodassa mukana. Talvisodan aikana, vaikka kuuluinkin jo siihen aikaan sotilaspoikiin, en ollut vielä aktiivisesti mukana missään vartiointitehtävissä, vaan kävin koulua tai yritettiin käydä. Talvisota ei kovinkaan voimakkaasti jäänyt mieleeni kuin jatkosota, jossa jo itsekin olin mukana.

VÄLIRAUHA

Välirauhan aika oli vielä periaatteessa koulupojan aikaa. Missään erityisessä työelämässä en vielä siihen aikaan ollut, koska koti oli semmoinen, että sieltä ei ollut ihan pakkoa mennä. Mutta 1940 kesä oli kivantapainen ja oltiin kovasti iloisia, kun sota oli loppunut. Eikä oikein osannut ajatella, että kohta lähdettäisiin uuden kerran mukaan. Se aika oli rakentavaa ja toimeliasta. Ihmiset tulivat uudestaan iloisiksi ja naurettiinkin jo joskus. Itsekin siinä vartuin vähän ja aikuistuin lisää.

Ruvettiin jo käymään huveissakin ensimmäisiä kertoja nuorena poikana. Kaivolassa oli entinen suojeluskunnan talo, maamiesseuran talo, jossa olimme yleensä ottamassa vaatteita vastaan huvitilaisuuksissa. Saimme siitä sitten provikat. Tehtiin hiukan ”kapitaaliakin”, joka oli pojille hyvin kelpaavaa tavaraa.

Välirauhan aika oli seestymisen aikaa ainakin itselleni ja sinä aikana opin paljon. Sotilaspoikatoiminta oli erityisen vahvaa Perttelissä. Meitä oli aikamoinen ryhmä poikia ja meitä jopa koulutettiinkin paljon.

Itsekin kävin ensin ryhmänjohtajakoulutuksessa ja sitten kylätoimikunnan koulutuksessa ja sitten vielä joukkueenjohtajakoulutuksessakin. Ne kaikki kävin läpi periaatteessa välirauhan aikana. Opittiin ikäänkuin pikkuisen siihen elämään, mitä oli tulossa.

JATKOSOTA ALKOI

Sitten tuli jatkosota. Olin viemässä käskylappuja. Oikeastaan siihen asti, kun itse lähdin sotaväkeen, olin kovasti sotilaspoikatehtävissä mukana. Olin lähestulkoon vuorokaudet ympäri vartiointitehtävissä.

Ja sitten ennen varsinaiseen armeijaan lähtöä valtion rautatiet pyyteli Turkuun lisävoimia, koska miehistä oli pula ja nuoretkin pojat kelpasivat. Ne ottivat varsin mielellään sinne semmoisia, jotka olivat olleet sotilaspoika tai jossakin muussa vastaavassa tehtävässä. He ilmeisesti ajattelivat, että sotilaspojat tekevät jotain muutakin kuin vain pällistelevät. Olin rautateillä viitisen kuukautta 1943 kesän aikana järjestelymestarin apulaisena Turun asemalla.

Siinä oli välirauhan aika. Kun sota syttyi 1941 riitti vartiotehtävää siihen asti kunnes itse lähdin mukaan 1943. Kovasti oli touhua ja koulutusta. Suoritin asevelvollisuutta 1943.

Lokakuussa tuli lähtö. Muiden mukana menin ensin Karhulaan työväentalolle, jossa oli kokoontumispaikka. Se oli meille koulutuspaikka samalla. Saatiin muutama viikko koulutusta. Toki siinä jo oli sodan tunnelmaa, koska Sunilan tehtaat olivat ihan näköetäisyydellä ja niitä pommitettiin hirvittävästi. Meidät komennettiin sinne puhdistushommiin ja auttamaan missä osattiin. Saatiin esimakua, mitä tuleman pitää.

LÄÄKINTÄMIEHENÄ SALMISSA

Sitten minut komennettiin kolmeksi kuukaudeksi Hennalaan lääkintäaliupseerikouluun, jonka jälkeen oltiin periaatteessa lääkintämiehiä, koska ylennykset tulivat milloin tulivat.

En tiedä mistä mokoma johtuu, mutta minua ei enää palautettukaan omaan yksikkööni, vaan komennettiin Äänislinnaan. Olin siellä 1944 alkutalven, kunnes tuli määräys mennä Pitkärantaan, Laatokan itäpuolelle pariksi kuukaudeksi. Siellä oli vanha, ehkä jonkun isomman maatilan päärakennus, valtavan kauniilla paikalla, jossa oli sairastupa. Paikalla hoidettiin pääasiassa sellaisia, joilla oli kuumetta, kurkkukipua tai muuta tällaista tautia. Haavoittuneita ei siellä hoidettu lainkaan. Koska olin lääkintähenkilökuntaa, niin minut pantiin sinne hommiin, kunnes tuli uusi määräys, Salmiin, jossa oli kenttäsairaala.

Myöskin mieleenpainuvaa oli varsinaisessa lääkintämiehen työssä etenkin Salmissa monta kertaa hirvittävää katseltavaa. Sieltä saattoi tulla sellaisia, joilla sekä kädet että jalat olivat poissa. Henki vielä oli tallella. Ne pyysivät lopettamaan, mutta se ei ollut luvallista hommaa. Kaikkensa siinäkin yritti, mutta välillä menetti toivonsa ajatellen, että kuinkahan tuossakin käy. Paljon niistä tietysti nukkui poiskin. Mutta paljon oli silti niitäkin, jotka olivat vaikeasti haavoittuneita, mutta silti selvisivät. Ihmeellisesti ihmisessä on sitkeyttä ja elämänhalua. Kai se pitää hengissä vaikeissakin tilanteissa. Monella oli elämänhalu ja he halusivat ponnistella. Toki me yritimme auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla ja taidoilla. Lääkärit olivat tietysti siinä myös mukana. Eikä lääkäreitä ihan joka paikkaan riittänytkään. Aika veristä hommaa minun työni oli, vaikkei se suoranaista tappelua ollutkaan.

Salmissa oltiin perääntymisvaiheen alkuun asti. Siihen ei oikein kunnolla reagoitu, tai ei osattu aavistaa kuinka kovalla voimalla ryssä sieltä Syväriltä, Kuuslahdesta ja ihan Inkerinmaalta ja mistä sitten tulikaan. Vähän oltiin myöhässä sairaalan evakuoinnin kanssa. Potilaat onneksi ehdittiin saada pois.

Minäkin jäin vielä jälkijoukkoon ja ajateltiin keräillä pois tärkeimmät tavarat, mitä jäljellä oli ja saada ne suojaan. Mutta meille tuli kivikkoiseksi se tie. Venäläiset pääsivät maihin Laatokalta Vitelen ja Tuuloksen kohdalta ja katkaisivat radan. Huoltohommamme jäi siihen, eikä sieltä enää saatu yhtään materiaalia pois. Ne jäivät kaikki sinne.

EVAKKOJUNIA POMMITETTIIN

Olin menossa viiden vuorokauden lomalle. Simolassa tapahtui kavallus sillä tavalla, että aseman hoitaja ilmoitti naapurille, viholliselle, että asemalla on kolme hirveän pitkää evakkojunaa. Kaksi pitkää sotilasjunaa seisoi myös asemalla. Vihollinen tuli ja pommitti meidät kertakaikkiaan niin selväksi, ettei junista jäänyt oikeastaan yhtään mitään jäljelle. Eläimet olivat missä olivat ja ihmiset olivat kuka missäkin. Ja paljon kuoli. On jäänyt lähtemättömästi mieleen, kun siinä oli peltosarkoja lähellä, jonne olimme menneet matalaksi, suojautuneet sinne tulelta ja sirpaleilta.

Ihan vieressäni lähellä oli nuori tyttö äitinsä kanssa. Äiti yritti suojata tytärtään omalla ruumiillaan. Koneet kulkivat valtavan alhaalta ja ampuivat konekivääreillä ja kaikilla mahdollisilla aseilla. Siihen tyttöön osui kaikesta huolimatta sillä seurauksella, että tyttö kuoli äitinsä suojauksesta huolimatta. Kannoin tytön sylissäni ensiapuun. Äiti jäi henkiin.

Tytön kuolema oli äidille täydellinen shokki. Jouduin lähtemään muihin hommiin. Ilmeisesti lapsen ruumis vietiin jonnekin. Näin äidin vielä jälkeenpäin, mutta ei tullut selvitetyksi, kuka tämä nainen oli. Sekasorron keskellä ei tuollaisia kysymyksiä osannut miettiä. Vaikka on näin paljon aikaa vierähtänyt, ei tapahtuma ikinä poistu mielestäni, varsinkin kun kysymyksessä oli vielä lapsi.

Sinne järjestettiin kiireesti jonkinlainen ensiapuasema asemarakennuksen yhteyteen. Asemarakennus itsessään ei siinä tuhoisassa pommituksessa tuhoutunut, vaan säilyi. Kaikki junat ryssä pisti selväksi.

Kaaos oli kaikkiaan hirveä. Sotilaiden kuoleman jotenkin ymmärsi. Mutta siellä oli siviileitä valtava määrä. Keräsimme ruumiita ja ladoimme niitä aseman päätyyn kuin halkoja. Paljon oli lisäksi haavoittuneita ja huonossa kunnossa olevia. Valittajien huudot kuuluivat kaikkialla särkevästi. Se oli vielä pahempaa kuin varsinainen sotatilanne sillä tavalla, että siellä oltiin aseiden armoilla ja viattomatkin, aseettomat joutuivat tuhon omaksi ja kärsimään. Eläimet huusivat ja sekin lisäsi kaaosta ja karmeaa tunnelmaa.

Kavaltanut asemapäällikkö saatiin kyllä kiinni ja vastaamaan teostaan. Hänen kohtalonsa voi arvata ja tietää. Tämä tapahtuma seuraa minua kaikkialle ja sen kertominen on aina yhtä vaikeaa, enkä voi sitä liikuttumatta tehdä. Itsekin oltiin nuoria, melkein lapsia, niin tällaisen nuoren tytön kuolema aivan vieressä puhuttelee vielä vuosikymmenten jälkeen.

Juuri tämä meidän ikäluokka, joka oli nuorimpia, mitkä rintamalle joutuivat, ovat olleet yllättävän kovissa paikoissa. Täydennystä tarvittiin ja miehet vähenivät. Tilanteet olivat tiukkoja ja niihin oli mentävä ikään katsomatta. Kansa oli valmis uhraamaan vapautensa eteen yhä nuorempia voimiaan. Taistelurivit olivat harventuneet. Se oli nuorelle miehelle aikamoinen kokemus. Ja kenelle tahansa.

Lääkintämiehet oli koulutettu auttamaan ja tilanteen tullessa auttamaan mentiin velvollisuudesta, mutta kyllä samalla tietysti myös inhimillisistä syistä usein itsensä vaaralle alttiiksi pannen. Meillä oli lisäksi lääkintämiesten tunnukset, joten kaikki tiesivät keitä avuksi odottaa ja pyytää.

TAISTELUJA TUULOKSESSA

Tuuloksessa minäkin jouduin varsinaisiin lähitaistelutilanteisiin useamman kerran, koska meitä lääkintähenkilökuntaakin tilanteen vakavuuden takia komennettiin aktiivisesti mukaan.

Rata kulki Tuuloksen kohdalla siten, että siitä oli Laatokkaan matkaa noin 50 metriä. Venäläiset tulivat sieltä maihin ja me olimme radan itäpuolella. Se oli yksi rankimmista kokemuksista. Oltiin perääntymässä, mutta yritettiin kuitenkin jarruttaa. Siinä oli tuttuja kavereita Kiikalasta ja Perttelistä. Oltiin poteroissa ja olin ehkä 20-30 metriä taaempana. Pojat huusivat sieltä: ”Tule tupakalle tänne. Kyllä me voimme tässä salaa tupakat polttaa.” Siihen aikaan minäkin vielä poltin. Olin lähtemässä. Ehkä jo pari askelta konttasin sinne päin, kun tuli täysosuma poikien monttuun. Sen tietää, mitä se teki. Ei ollut kuin riekaleet jäljellä. Siinä ei enää tarvittu lääkintämiehen apua. Heistä ei saatu yhtään mitään.

Viikon päivät niitä tappeluja riitti, ja yritettiin siihen tuoda joukkoja lisääkin. Tarkoitus oli saada suojeltua, että muut isot joukot olisivat päässeet vihollisen alta pois. Ja pääsihän sieltä osa, mutta paljon sinne jäikin.

SORTAVALAAN

Mutta jostain syystä minulle tuli määräys irtaantua porukasta. Ensin oli hevoskuljetus ja sitten jopa autokuljetustakin. Mentiin kiireen kaupalla Sortavalaan tyhjentämään sotasairaalaa, joka vuorostaan piti tyhjentää. Siellä tarvittiin lääkintähenkilökuntaa niin paljon kuin ikinä voitiin saada. Mukaan otettiin mielellään semmoisia, jotka olivat olleet sairaalahommissa mukana, koska oletettiin, että ne sitten paremmin osaavat ja tietävät, mitä pitää tehdä.

Sortavala saatiin tyhjäksi ja se sujui ongelmitta. Sairaala siirrettiin Joroisiin. Siellä oli vanha Joroisten kartano, joka oli otettu käyttöön.

Sairaalan mukana minäkin siirryin Joroisiin ja olin siellä 1944 keskikesän ja alkusyksyn, kunnes tuli määräys Lappiin.

Sotasairaala Joroisissa alkoi olla purkukunnossa silloin syksyllä 1944. Pikkuhiljaa lopetettiin koko homma siellä.

LAPIN SOTAAN

Koska olin vielä asevelvollinen, joka oli 350 päivää, sain komennuksen ensin Urjalaan. Piipahdin sieltä salaa kotonakin, kun ei matka sen enempää ollut. Urjalaan koottiin porukkaa ja sieltä lähdettiin kohti Oulua, josta laivalla Tornioon. Torniossa, jonne menimme sen verran jälkeen, että kaikki oli jo vallattu ja joukot, jotka ajoivat saksalaisia takaa olivat jo huomattavasti kauempana kuin me, oltiin pari kuukautta.

Siellä oli tosi hauskaa. Pikkasen Ruotsin rajalle päin oli ns. Rauman talo, vanha seurojentalo, jossa pidettiin salaa tansseja ja siellä oli tosi menot koko ajan.

Mutta sekin hauska loppui ja minut komennettiin Rovaniemelle, jonne oli tehty parakeista jonkinasteinen sairaala. Ei siellä kovin hääppöisiä tiloja ollut. Ei sinne paljoa haavoittuneitakaan tuotu. Tietysti otettiin vastaan, jos joku tuotiin, kun oli mennyt miinaan tai muuten loukkaantunut. Taistelussa haavoittuneita ei siellä ollut yhtään. Lähinnä hoidimme pikku kipuja. Ja jos oli jotakin vakavampaa, niin ne lähetettiin Ouluun.

Ensin minulla oli määräys lähteä Rovaniemeltä ylöspäin, mutta sitten se peruuntui ja parin päivän perästä minut komennettiin Ouluun keskussairaalaan. Olin siellä siihen asti kunnes Lapin sota loppui ja se oli jotain keskitalvea 1945.

MIKKELIIN

Sitten sain määräyksen Mikkeliin ja sitten oikeastaan sen koko loppupalvelusajan olin Mikkelissä varuskuntasairaalan lääkintäaliupseerina.

Se oli semmoista aikaa, että tuskin minulla olisi ollut siviilissäkään sen parempaa. Sain omat huoneet ja sain kulkea missä halusin, kunhan tein ne pienet hommat, mitkä minulle kuuluivat. Sotaretkeni päättyi seestyneeseen aikaan. Mikkelissä ei pidetty muuta kuin hauskaa.

Siellä oli everstiluutnantti Sajaniemi varuskuntasairaalan ylilääkäri. Hän oli mikkeliläinen ja todella lupsakas kansanmies. Tulimme oikein hyviksi kavereiksi, koska olimme joka päivä tekemisissä keskenämme. Kuvaavaa hänestä oli, kun hänellä oli yksityisvastaanotto, niin hän sanoi: ”Tule nyt auttamaan minua ja uusi minun reseptini.” Löin niihin uusia leimoja. Useimmiten sain pitää rahat itse.

Kaikennäköistä hauskaa oli muutakin. Ja aika oli vapaata. Sajaniemi oli suoranainen esimieheni ja sotilasmestarina Pekka Tiilikaisen veli talouspuolella. Mutta ei hän muuta juuri siellä tehnyt kuin jakoi tupakka-annokset.

Kovasti minua pyydettiin jäämään vielä armeijan palvelukseen asevelvollisuuden jälkeen, mutta en siihen kuitenkaan suostunut. En tiedä olisiko se ollut hyvä vai huono ratkaisu.

PAIKAN ETSINTÄÄ SIVIILISSÄ

Mikkelistä tultiin siviiliin, Pertteliin. Kun maailmalla oli ollut kaksi vuotta, niin ennenkuin sopeutui yleensäkään kotona olemiseen, se oli vähän vaikeaa. Oli jo oppinut tekemään itsenäisiä päätöksiä ja kaikkea, mikä ei välttämättä sopinut kotiin niinkään helposti, vaan kotona oli eri komento. Kaiken kaikkiaan minun oli hyvä ja turvallinen tulla kotiin, sillä minulla oli hyvä koti.

Sitten hakeuduttiin työelämään. Ihmeteltiin, mitä ryhtyisi tekemään. Ei ollut ammattiakaan. Eikä minua kiinnostanut rautatiet, jonne olisin kyllä päässyt. Velipoika oli Seiston puusepänverstaassa tai tehtaassa piirtämässä ja työmääräysten antajana ja hän sanoi, että menisin sinne hommiin. Ei kai sillä väliä ole mitä tekee, ajattelin. Olin siellä jonkin aikaa. Opettelin tekemään, mitä määrättiin. Susia tuli ainakin alkuun varmaan enemmän kuin kelpo tavaraa.

Äitini veljellä oli Kuuskalliolla Kaivolassa turkistarha. Setämies sai minut jallitettua sinne ja olinkin siellä vuoteen 1950 asti, jolloin tuli avioliiton solmiminen. Avioliiton myötä muutettiin Kaarinaan. Menin myös turkishommien mukana, en niinkään eläinten hoitopuolelle, vaan lähinnä se oli näitä käsiteltyjä nahkoja. Jalostettiin minkkejä, kettuja ja naaleja, Se oli Aaltonen Oy:n touhuja. Sitten tuli yhtäkkiä määräys lopettaa ne hommat. Heillä oli myös Suomen suurin polkupyörätukkuri. Humalistonkadulla oli myymälä ensin ja sitten Yliopistokadulla, missä nyt on Stockmann Turussa ja sinne liikkeeseen minut määrättiin.

Olin siellä siihen asti kunnes tultiin takaisin Saloon vuonna 1960. Toki siihen mahtui muutakin kuin liikkeessä oloa. Olin meidän kauppaneuvoksen matkakumppani ja autonkuljettaja. Kierrettiin missä milloinkin.

Aaltonen perusti Saloon Sillankulmaan auto- ja pyöräliikkeen vuonna 1960 ja sen hoito lankesi minulle ”kuin Manulle illallinen”. Muutettiin syksyllä koulujen alkaessa Saloon. Siitä lähtien ollaan oltu täällä Salossa.

OMA FIRMA

Kolme vuotta olin Salossa Aaltosen palveluksessa. Sitten iski mieleen ajatus, että voisi olla muutakin kuin vain jonkun komennettavana jatkuvasti. Voisi jotain itsekin tehdä, tuli ajateltua. Niinpä perustettiin pyörä- ja urheilukauppa, Pyörä-Ketamo nimeltään. Hyvin pienestä aloitettiin ja pikku hiljaa kasvatettiin liikettä.

Firmasta tuli meidän koko perheen lempilapsi. Sen parempaa ei voisi ikinä muuta olla. Saatiin tehdä itse. Mutta töitä tehtiin kyllä kovin, ihan omassa rytmissä. Kauppakin kävi ja leipääkin saatiin siitä ja lapsia koulutettua. Siitä voi olla vieläkin kiitollinen, että tuli sellainen päätös tehtyä, vaikka se alkuun kovin arveluttikin. Kai siinä oli sattumallakin sormensa pelissä. Emme joutuneet kovinkaan suuriin vaikeuksiin alun alkaenkaan.

Firma lähti hyvin pyörimään. Tunnustusta ja arvoa elämäntyölle tuli silläkin tavalla, että voitimme viitenä peräkkäisenä vuotena Suomen teollisuusliiton ja Suomen polkupyöräliiton järjestämän vähittäiskauppiaitten pyöränmyyntikilpailun. Myimme todella paljon pyöriä, toistatuhatta vuodessa, vaikka olimme pienissä tiloissa. Mutta asiakkaita kävi. Siitä on saatu yrittäjäristit ja muut sellaiset. Se oli antoisaa aikaa.

Sitten tuli laki, että 60- vuotiaat rintamapalveluksessa olleet henkilöt voivat anoa eläkkeelle halutessaan, niin yrittäjä kuin muillekin eläkkeille. Koska selkäni oli vähän aristeleva, eikä sen kanssa oikein pystynyt tekemään hommia, ajattelimme, että voisin lähteä eläkkeelle. Tohtori Sirva kirjoitti paperit ja siirryin sairaseläkkeen kautta lopulliselle eläkkeelle. Olen kohta ollut jo eläkkeellä 14 vuotta ja olemme kovasti elämään tyytyväisiä.

ELÄMÄ TÄNÄÄN

Olen fyysisesti hyvässä kunnossa ja ystäviäkin on riittänyt. Onhan minulle kyllä tehty ohitusleikkaus. Mutta se tehtiin jo ennenkuin ongelmia pääsi syntymään. Ei ole tarvinnut pillereitä syödä. Kaikki ne kuitenkin kuuluvat tähän elämään. Saa olla tyytyväinen.

Lapsia on kolme, Riitta, Kari ja Juha. Riitta on ollut lähes 20 vuotta poissa Suomesta. Käy kylläkin kotona. Hän on ollut Saksassa pitkään ja on nyt kolmatta vuotta Varsovassa. Kari asuu täällä ja on opettaja. Nuorin poika asuu myös Salossa ja on Mobiran ulkomaanvarastolla ATK-hommia tekemässä. Musiikki on koko suvun yhteinen lahja ja harrastus. Sitä ei päästetä hukkaan. Itsekin olen harrastanut kuorolaulua. Salossa olen laulanut Laulusepoissa, Perttelissä kirkkokuorossa ja Perttelin mieskuorossa. Asser Juva oli siellä johtajana. Nyt on Veteraanikuoro läheinen asia ja se on ihan hauskaa puuhaa. Kerran viikossa on harjoitukset ja esiintymisiä on ollut paljon.

Urheilu on myös ollut minulle eräs tärkeä elämänhaara, jonka parissa olen tehnyt hyvinkin pitkän päivän vapaa-aikoinani ja varsinkin eläkeaikanani. Olin pitkään urheiluseura Viestin puheenjohtajana. Myöskin piiri- ja liittotasolla olen toiminut urheilun parissa melko paljon ja yrittäjissäkin olen ollut mukana.

Kerran vuodessa käydään etelässä parin kolmen viikon ajan. Ja lasten kesämökeillä olemme myös olleet. Tänä jouluna tulemme olleeksi 13. joulun poissa Suomesta. Olemme olleet Saksassa tyttären luona ja nyt menemme jo kolmatta kertaa Varsovaan, myös tyttären luokse. Menemme jo hyvissä ajoin ennen joulua ja tulemme vasta loppiaisen jälkeen takaisin.

Perhe on kaikkiaan hyvin koossa. Pojat käyvät katsomassa ja kaikki on hyvin. Vaimolla on hiukan enemmän vaivoja kuin minulla, mutta ei meidän kuitenkaan passaa valitella.

Ensi vuonna tulee täyteen 75 vuotta ja samana vuonna myös 50 vuotta avioliittoa. Mutta olemme päättäneet lähteä niin kauas, ettei varmasti kukaan löydä. On tulossa kaksinkertaiset juhlat. Kultahäitä ei lopultakaan ole kovinkaan usein, joten se on harvinainen juhla.

Nuoruus meni hiukan piloille kapinan takia, mutta elämään mahtuu muuten paljon ja on ollut rikasta. Mitään suuria ikävyyksiä ei ole sattunut kohdalle. Jonkinlaiset vaikeudet toki kuuluvat ihmisen inhimilliseen elämään.

(Kirjoitettu marraskuussa 1999)