Kirvelä Antero

Olen syntynyt 12.8.1920 Halikossa. Perttelintullissa olen ikäni ollut, mutta se kuului silloin Halikon pitäjään. Sotilasarvoltani olen yliluutnantti.

Vuonna 1939 olin kahdeksannella luokalla Salon Yhteislyseossa, eli nykyisessä Hermannissa. Koulu keskeytyi heti, kun alkoi maailmankapina, eli Saksa hyökkäsi Puolaan. Koulu alkoi pian uudestaan, mutta loppui taas, kun alkoi talvisota. Ryssä hyökkäsi marraskuun viimeisenä päivänä.

Olin jo ollut suojeluskunnassa, niinkuin kavereistani melkein kaikki pojat. Kun koulu oli loppunut, hääräsimme vallan suojeluskunnassa. Olimme vartiotehtävissä. Rautatiesillalla seistiin. Asema-alueella kierrettiin ja sokeritehtaalla. Ja Lukkarinmäellä oli it-konekivääri. Se oli kylläkin vanha tavallinen konekivääri, johon oli jotenkuten tehty it-alusta ja vähän pantu hiekkasäkkejä ympärille. Siellä myöskin seistiin. On jäänyt mieleen ankarat pakkaset. Lukkarinmäellä paleltiin kovin, kun tuulikin vielä sopivasti.

Luokkamme tytöt olivat ilmavartiossa Uskelan kirkon tornissa, jossa viettivät aikansa.

Tuli sellainen puhti, että ruvettiin hakeutumaan sotaan vapaaehtoisesti. Luokat olivat siihen aikaan pieniä ja ylioppilasluokallamme oli vain kahdeksan poikaa ja kolme tyttöä. Kaikki pojat yrittivät vapaaehtoisina. Yksi ei päässyt, koska hänellä oli typetetty keuhkoja. Muut sinne jotenkuten menivät. Meillä ei ollut kyseessä mikään seikkailunhalu, eikä mieliteko, vaan jokainen tunsi sisäistä pakkoa ja velvollisuutta. Kyllä meillä oli realistinen käsitys sodasta, ettei se mitään romanttista meininkiä ollut. Mutta se oli selvä asia, koska oli kysymys koko kansan olemassaolosta.

Menin Hämeenlinnan lyseolle, jossa oli aluksi alokaskoulutusta. Koska olin suojeluskunnassa jo A-luokan tykkimies, niin se oli minulle tuttua hommaa. En siellä ollutkaan kuin viikon tai kaksi kun menin aliupseerikouluun. Se sijaitsi jossakin Hämeenlinnan lähellä, oliko Hauho tai Lammi. Annettiin edelleen koulutusta.

Pian kuitenkin kysyttiin, onko vapaehtoisia lähtemään rintamalle. Hiukan mietiskeltiin, mutta kyllä minäkin sinne ilmoitauduin.

Härkävaunuilla lähdettiin itää kohti. Muutama päivä meni, kunnes tultiin Käkisalmeen, jossa purettiin ja tultiin junasta. Jossakin koululla oltiin yötä ja aamulla läksimme marssimaan Laatokan rantaa etelään. Tulimme Pyhäjärvi-nimiselle paikkakunnalle, jossa oli parhaillaan levossa JR-23, etelä-Pohjalainen rykmentti, Laurilan rykmentiksi kutsuttu. Meidät liitettiiin siihen täydennyksenä.

Päivän parin päästä lähdimme marssimaan Pyhäjärveltä Vuosalmelle ja Vuoksen yli Äyräpäähän. Sinne ryhdyttiin puolustukseen. Siellä oli jo jonkinlaisia asemiakin kuten poteroita, ettei ihan lumikoupassa tarvinnut olla. Ei siellä mitään juoksuhautoja kuitenkaan ollut, mutta rivi yksinäisiä poteroita. Kaikki oli lumen peitossa. Siinä meni ilmeisesti kaksi tietä, rautatie ja maantie. En tiedä kumman reunalla olimme. Meidän kohdallamme ei ryssä kauhean kovin hyökännyt. Mieleen on jäänyt erityisesti vihollisen ehdoton ilmaherruus. Lentokoneeet, ryssän hävittäjät, menivät edestakaisin välillä ammuskellen. Eikä liikkeelle pitänyt paljoa mennä, sillä se ahdisteli yksinäistä miestäkin, jos meni vähänkään aukealle paikalle.

Tykistöylivoima oli kaikista pahin juttu. En tiedä ampuiko oma tykistö yhtään kertaa, mutta toiselta tuli heti, kun oli vähänkään aihetta ja ilmankin. Keskityksiä tuli tämän tästä. Maa oli mustaa ja puut nurin. Tappioita tuli myös.

Yölläkin, kun oli asemilla ja poltti vähän tupakkaa, joka siihen aikaan maistui, niin se piti sytyttää jossakin poteron pohjalla pää alaspäin. Jos sen muuten sytytti, alkoi heti tulla kranaattia, kun valo välähti.

Kylmyys on jäänyt mieleen. Se oli kovaa palelemista. Ensimmäiset asemat olivat radan tai maantien varressa metsän reunassa. Siinä oli aukeaa takana. Sinne mentiin yöllä ja sieltä tultiin yöllä. Ei voinut päivällä mennä ja ylittää aukeaa. Ensin paleli yhden vuorokauden ja sitten toisen jne. Korsut olivat täysiä ja oli harvinaista päästä niihin lämmittelemään. Se oli maaliskuuta 1940, eli talvisotaa. Siellä linjoilla tuli olluksi kaksi viikkoa.

Kylmyyden lisäksi oli kova väsymys ja unen puute. Tilaisuutta nukkumiseen ei oikein ollut, koska uni ei kovassa pakkasessa ulkona maittanut. Se oli puoli pökkerössä olemista. Minulla oli kova keuhkokuumekin viimeksi.

Viimeisistä päivistä on jäänyt mieleen vielä Vasikkasaaren valtausyritys. Näimme, että sinne meni ihan valkoisissa puvuissa joku varusmiesporukka, lienee ollut eskadroona. Takaisin ne sieltä tulivat ja porukka oli käynyt pieneksi. Siinä Vasikkasaaren kahinoissa meni paljon miehiä. Lopussa oli ryssä vielä ilmeisesti päässyt yli Vuoksen Vuosalmen puolelle. Me olimme vielä Äyräpään harjulla sillanpääasemassa. Meidän vasen sivusta oli jäänyt avoimeksi. Koska oli viimeinen täyspäivä, se on jäänyt erityisesti mieleen. Piti tehdä vastahyökkäys sinne. Meillä oli jonkinlainen harventunut joukkue. Porukka oli vähentynt koko ajan. Lähdimme tarpomaan peltoaukeaa, ylämäkeä, paksussa hangessa. Se oli heikosti johdettu. Joku alikersantti oli meitä vetämässä. Puoleenväliin kai pääsimme ja sitten tulimme takaisin. Se jäi siitä niin mieleen, että mukana oli paitsi meitä koululaisia myös muita suojeluskunnasta mm. Tuukka Kuusoja. Hän oli suojeluskunnassa jo kaverinani ja olimme samassa ryhmässä Äyräpäässä. Hänkin oli silloin, kun lähdimme harvassa ketjussa hyökkäilemään. Sen jälkeen en enää Tuukkaa nähnyt. Kyllä hän sinne jäi varmaan. Poissaolevana hänet siunattiin.

Vastaiskupäivä oli ilmeisesti 12.3. Silloin illalla onnistuin pääsemään erääseen korsuun. Ehkä porukka oli jo sen verran pienentynyt, että korsuissa löytyi tilaa. Jossain siellä istuin ja tuli joku näitä vanhoja miehiä, varmaan lääkintämies, ja sanoi: ”Kuules poika, sinun asiasi eivät taida ollakaan hyvin.” Hän mittasi kuumeen ja minulla oli korkea kuume ja hän sanoi, että pääsen huomenna muonahevosen mukana pois ja että voisin nyt vain olla täällä korsussa.

Aamu tuli. Muonakuski toi muonaa ja patruunoita. Lähdin sen kanssa takaisin. Tultuamme harjulta Vuoksen rantaan siellä oli lentokoneita Vuoksen päällä ja kranaatteja tippui sinne, niin että korkeat suihkut nousivat. Ajomies sanoi, ettei tonne nyt mennä.

Tulimme takaisin korsuun. Sinne tuli lähetti jostain sanomaan, että sota ja vihollisuudet loppuvat klo 11. Naapuri ampui kaikki loput kranaatit. Se oli kovaa tuloa. Mutta se loppui juuri klo 11, niinkuin pitikin. Kun se kova rytinä loppui, niin talitiaisten ääni rupesi kuulumaan. Se jäi oikein mieleen, niin kova kontrasti siinä oli.

Tulin sen hevosen kanssa ja pääsimme yli reellä. Olin jossakin kirvun parantolassa yön ja sitten mentiin jonnekin asemalle ja sairasjunassa Hämeenlinnaan. Olin ilmeisesti Hattelmalan sairalassa parisen viikkoa, jonka päälle tuli toipumisloma. Pääsin kotiin.

Myöhemmin kuulin, että talvisodassa luokkakavereistani Ilpo Vuorinen oli kaatunut Kollaalla ja yksi toinen haavoittunut.

Loman loputtua, lähdin takaisin entiseen porukkaan. Se oli silloin Ruokolahdella. Siellä tehtiin varustelutöitä ja rajalle aitaa. Oli kaikenlaista puuhastelua. Taloissa majailtiin.

Lopulta tuli pieni loma, kun meillä oli Salossa koulun päätös ja saimme ylioppilastodistukset. Me ei kirjoitettu, vaan annettiin todistukset, joissa luki, että ylioppilastutkintolautakunta on todennut, että se ja se omaa tarvittavat tiedot. Jotkut sitä myöhempinä vuosina kadehtivat, koska pääsimme ilman ylioppilaskoetta. Sanoin, että olisin ennen kirjoittanut, kuin että olin siellä kylmässä ja kurjuudessa henkeni kaupalla.

Sitten menin takaisin Ruokolahdelle.

Tuli komennus aliupseerikouluun Immolan kasarmille lentokentän vierelle. Siellä oli hyvät kasarmit. Ja sain jopa korpin natsat. Mutta sitten tuli komennus RUK:hon. Kurssi oli numero 48. ja kesti 4 kuukautta. Marraskuussa se loppui ja tuli komennus Kontiolahdelle, jossa oli 9. prikaati. Nykyään se on Kontioranta, ja siellä on edelleen varuskunta. Se on nykyään Karjalan jääkäriprikaati. Menin toiseen komppaniaan. Sen päällikkönä oli reservin kapteeni Aarne E. Juutilainen eli Marokon Kauhuksi sanottu.

Siellä alkoi kokelasaika, joka oli normaalia armeijan meininkiä, koulutushommaa. 1941 tammikuussa tuli vänrikin nappi. Koulutus tapahtui paloaukean laidalla. Siellä oli myös sellainen paloaukea, mikä oli JR 8:ssakin, naapurissa Onttolan puolella.

Tuli liikekannallepano, kun alkoi tämä toinen rähinä 1941 kesällä. Marssimme ensin Koveroon, josta kävin joukkueen kanssa komennolla Sonkajärvelläkin. Tehtiin varustelutöitä puolustukseen asettumista varten. Sieltä menimme Tohmajärvelle, jossa majoituimme.

Näin alkoikin jo sota. Ryssä pommitti Suomen kaupunkeja ja Suomi totesi olevansa sodassa ja strategia muuttui. Siirryttiin kyökkäämään. Jossakin Tohmajärven Vartsilän paikkeilla ylitettiin raja.

Meidän porukkamme ei ollut ensimmäisissä linjoissa ja kahakoissa. Mutta vuorotellen menimme eteenpäin. Vihollinen viivytti. Ensimmäinen kova kahina meidän pataljoonalle sattui Jänisjärven rannalla. Siinä oli Kontio- Leppälahti, joka oli meidän pataljoonalle oikein paha. Sitä on arvosteltu. Varmasti upseerit saivat haukkumista esimiehiltä, sillä etenevät joukot olivat liiaksi sulloutuneet yhteen ja tiedustelua ei tehty oikein.

Oli myöhäinen kesäilta, kun lähdimme. Meidän komppaniassamme oma joukkueeni oli kärjessä ja tulin itse sen kärjessä. Menimme metsä- ja peltotietä pitkin. Oli niin hassusti, että kun olin joukkueenjohtaja kärjessä, niin oli vielä komppanian päällikkökin siinä vieressä. Meno oli huolimatonta. Sitten ylitimme ruispellon.

Oikealla näkyi Kontio-Leppälahden kylä. Sieltä rupesi tulemaan tulta niskaamme. Myöhemmin osoittautui, että niillä oli kymmenkunta konekivääriä siellä, kaikissa navetan kivijaloissa ja missä olikin. Ne ampuivat laajalle. Meidän porukkamme, joka oli etumaisena, pääsi siitä ruispellosta aika äkkiä metsään suojaan. Mutta kyllä tuli tappioitakin.

Meistä oikealla oli pataljoonan muita komppanioita. Niillä tuli vielä suurempia tappioita. Pataljoonan komentajakin kaatui. Säästyi niiltä haukkumisilta.

Varmaan saivat komppanian päällikötkin haukkumisia, koska tämän jälkeen Kauhu, jota nimeä yleisesti komppaniamme päälliköstä käytettiin, tuli hyvin varovaiseksi. Sen jälkeen ei menty suinpäin mihinkään. Olen jälkeenpäin sanonut, ettei ole niin kusista hommaa maailmassa kuin olla joukkueenjohtajana Kauhun komppaniassa.

Siellä oli aina partio likkeellä ja Kauhu sanoikin, ettei ole niin pientä partiota, ettei riitä upseeria vetämään. Siellä sai kyllä jalkojaan käyttää. Jälkeenpäin, kun arvosteltiin, niin kyllä se oli järkevää. Hiki säästi verta. Ei meitä toista kertaa yllätetty.

Jatkoimme matkaa Sortavalaan päin. Ensin piti mennä Jänisjärven eteläpäähän, mutta sieltä oli toista puolta Jänisjärveä tulleet muut porukat ja me käännyimmekin suoraan etelään kohti Sortavalaa. Menimme pikkuteitä pitkin ja koko ajan oli tappelun nahinaa. Aina oli naapuri vastassa. Tulimme lähelle Sortavalaa. Siellä porukkamme, tämä oli 9. prikaati, muutettiin JR 9:ksi. Se oli varusmiesporukkaa, johon tuli kyllä täydennyksenä reserviläisiä. Porukka oli vähän toisen tehoinen kuin reserviläiset. Se oli todellinen sotajoukko.

Meidät heitettiin sitten autoilla aika lailla lännemmäksi. Vastus oli suoraan edessä. Kiersimme oikealta ja tulimme kahinoiden koko ajan, välillä aika kovinkin, Otsoistenlahteen. Se oli jo Laatokan rantaa.

Naapuri tiesi jo tulomme ja vetyäytyi sieltä pois. Loppujen lopuksi Sortavala pantiin mottiin kokonaan ja viimeiset viholliset lähtivät sieltä vesitse. Lahdenpohjasta saatiin oikein suuri tavaramotti. Sinne varmaan tästäkin oli porukkaa mennyt.

Sortavalan valtauksessa emme itse kaupungissa taistelleet lainkaan, eikä sen liepeilläkään, vaan se tuli vallattua muuten. Lähtiessämme Sortavalasta itään päin jouduimme aluksi tulemaan vähän samoja teitä, mistä oli hyökätty. Siellä oli paljon ruumiita sekä miehiä että hevosia. Varsinkin haju oli kaamea kesähelteellä. Se haju seurasi monta päivää jälkeenkinpäin nenässä.

Puhuttiin, että pääsemme Laatokan rannikkovarmistukseen. Aina oli olemassa toiveajattelua. Ei siihen mihinkään varmistukseen jääty. Tuskin oltiin päivääkään teltoissa, kun lähdimme marssimaan edelleen itää kohti. Koirinojan kautta menimme Käsnäselkään, Kolatselkään, Palalahteen ja Vieljärvelle, jossa olimmme muutaman päivän. Se on kaunis karjalainen kylämaisema harjulla järven rannalla.

Marssimme olivat kovia. Pisin tai ainakin raskain oli, kun Vieljärveltä mentiin Varloi-nimisen kylän kautta Aunus-Petroskoi tielle asti. Se oli pitkä matka. Edellämme oli mennyt yksi divisioona ja oli ollut sateitakin. Tie oli upottavaa savea, josta sai vetää jalkojaan ylös.

Oli ensimmäinen kerta, kun koulutettu porukka pysähtyi ja sanottiin, että tähän jäädään yöksi, niin vaikka sataa tihuutti, ei telttaa pantu pystyyn. Jäimme repun päälle nukkumaan. Eikä se olisi ollut kuin pieni hetki, kun tottunut porukka olisi teltan pystyttänyt. Mutta kaikki olimme aivan loppuväsyneitä ja nukahdimme siihen märkään maahan.

Meillä jäi sinne kuormastoakin saveen kiinni. Niitä traktori myöhemmin veteli isomman tien varteen.

Tielle päästyämme lähdimme suurin piirtein koilliseen eli Petroskoita päin. Menimme Kotkatjärvelle ja sieltä vielä joku kilometri eteenpäin, josta jatkoimme suoraan itään Kaskanaan. Sinne oli korpitaival, jonne ei ollut tietäkään, vaan sitä tehtiin itse. Se oli oikein nälkätaival. Huolto ei päässyt perässä, koska ei ollut tietä. Sitä korpea riitti varsin pitkään. Tiet Kaskanaan tulivat Äänisen suunnasta.

Tällä tavalla yllätimme ja valtasimme sen.

Siitä lähdimme jonkin matkaa ajamaan takaa perääntyvää vihollista. Se viivytti tehokkaasti ja tappioitakin tuli melkoisesti. Siihen syntyi suuri motti. Pohjoisesta päin oli myös tullut omaa porukkaa. Perääntyvän vihollisen kuormastot jäivät sinne. Ne olivat tehneet tietäkin, mutta eivät olleet kuitenkaan ehtineet viemään kuormiaan pois. Me emme päässeet sitä kuormastoa selvittämään, vaan sen evakuoinnin suorittivat reserviläisporukat. Saimme haravoida pitkin metsiä hajalleen lyötyjä vihollisia.

Lähdimme vielä itäänpäin. Seuraava, melko kovakin kahina, oli Latvan aseman valtaaminen. Siellä oli hajallaan ja mottiin lyödyn divisioonan jätteet ja esikunta. Oli mm. päällystöä ja vastarinta oli sitkeää ja kovaa.

Oma joukkueeni ei joutunut kaikkein pahimpaan. Sain porukkani kanssa mennä joen varteen. Meille annettiin panssaritorjuntakiväärit ja tarkoitus oli tulella pitää siltaa tyhjänä niiden takana.

Porukkamme yksi joukkue oli kovilla Latvan aseman pusikoissa ja niin lähellä ryssää, että siellä oltiin suorastaan puukkotappelussa. Siellä oli ryssän everstikin meidän ensimmäisen joukkueen johtajan kanssa vastakkain.

Kuitenkin se vallattiin ja jatkoimme matkaa rataa pitkin pohjoiseen. Ja vihollinen viivytti koko ajan. Menimme Päsinselkään asti, jossa poikkesimme radalta pois. Siitä jatkoivat toiset porukat. Luulen, että silloin juuri toiset porukat valtasivat Petroskoin.

Lähdimme Äänisen rantatietä pitkin Petäjäselkä- nimiselle paikkakunnalle. Sieltä menimme marssien Syvärille päin. Välillä meitä heitettiin autoillakin. Ei marssiminen ole iloista touhua, mutta sen tiesi aina, että eivät autotkaan mihinkään lepoon vie, vaan sinne, missä kulloinkin on kova tarve, eli taisteluihin.

Syvärillä oli jo muitakin porukoita ennen meitä. Panimme teltat pystyyn ja vähän ryssän lentokonekin meitä pommitti. Näimme lentotaistelunkin. Ryssän kone siinä pudotettiin. Kävi kova riemuhuuto, kun naapurin kone putosi.

Siinä oli joku reserviläisporukka, jonka olisi pitänyt jo ylittää Syväri. Ne olivat kieltäytyneet. Niitä kävi meidän teltoissa vähän levittämässä aatetta, ettemme mekään menisi Syvärin yli.

Meidän oli määrä illalla myöhään ylittää joki. Päivällä oli jo suoritettu tiedusteluja. Ei sinne mieli tehnyt, kun kyseessä oli monta sataa metriä leveä joki ja toisella puolella näkyi bunkkerien aukkoja ja muuta elämää.

Oli kuutamoilta. Miehet tulivat rantaan asti. Siinä musta vesi kiilteli kuun valossa ja vihollinen häämötti vastarannalla. Ei se herkkua ollut ja niin meidänkin porukka kieltäytyi lähtemästä yli.

Se oli kuulemma oikein shokki ylemmissä portaissa. Sieltä tuli ohjeita, kun isommat herrat olivat neuvotelleet yön aikana. Päällystö kerääntyi. Miehet otettiin yksitellen nimiluettelon mukaan ja kysyttiin totteleeko vai ei. Ei kukaan enää kieltäytynyt.

Seuraavana päivänä ylitys toteutettiin. Mutta siinä oli tullut johtokin jo niin paljon varovaiseksi, että haettiin ensin vapaaehtoisporukkaa. Sen vetäjäksi tuli meidän jääkärijoukkueen johtaja vänrikki Jouko Larmo Suomusjärveltä, koulutoverini ja hyvä ystävä, jonka kanssa olemme kulkeneet elämässä pitkän matkan.

Ylitys tapahtui tavallisilla soudettavilla veneillä. Ei ollut syöksyveneitä. Tykistökin oli valmistellut ja antoi savuverhon. Ylitys sujui lopultakin aika hyvin. Ensimmäisestä veneestä muutamia tuli tappioina. Yllättävän vähän tappioita tuli.

Seuravassa portaassa meni meidänkin komppaniamme. Sitten käännyttiin Äänisjärvelle päin ja mentiin valtaamaan Vosnesenjan kaupunkia. Iltaan mennessä se saatiin vallatuksi. Se oli pelkkää viivytystä. Illan pimetessä sieltä tuli valoraketti, joka oli varmasti merkki, että nyt he lähtevät, koska sen jälkeen ei ollut mitään vastarintaa.

Pääsimme taloihin yöksi ja seuraavana päivänä menimme vieläkin etelämmäksi. Kieltäytymisen syynä oli varmasti lähinnä väsymys ja kai sekin, että olimme ymmärtäneet, että Syväri on maali. Emme käsittäneet miksi vielä sekin piti ylittää.

Ylitys tapahtui 6.10. Meillä toimii nykyään rykmentin Kilta, jonka vuositapaaminen on 6.10. eli Syvärin ylityspäivä. Se on rykmentin historiassa merkkitapaus.

Siitä lähdimme etelään. Olimme Nikitinskaja- nimisessä kylässä. Siellä oli partiotoimintaa. Ei muodostunut mitään linjoja, mutta partiointi oli vilkasta. Sinne oli tullut uusi ryssän siperialainen divisioona, joka rupesi hyökkäämään etelästä tavoitteena ilmeisesti Juksovan kylä.

Meillä oli vaihtunut komppanian päällikkö. Kauhu oli mennyt konekiväärikomppanian päälliköksi ja konekiväärikomppanian päällikkö luutnantti Siitonen tuli meidän päälliköksi. Pataljoonan komentaja oli päässyt lomalle ja Kauhu oli tilapäinen pataljoonan komentaja. Kun vihollinen hyökkäsi Juksovaan päin, oli tästä muodostettu taisteluosasto Juutilainen. Se käsitti meidän pataljoonan kaksi komppaniaa ja yksi komppania oli vähän toisella suunalla. Se oli siis parin komppanian suuruinen taisteluosasto, jota oli hiukan täydennetty jollakin muulla. Sen piti lähteä koukkaamaan Juksovaan hyökkäävän divisioonan sivustaan ja selustaan.

Menimme ensin Travnikiin je sieltä etelään pikku tietä pitkin Gongenitsin järvelle, joka oli meidän porukan tavoite. Vihollinen viivytti ensin, mutta sitten ne rupesivat jo panemaan vastaan ja jopa hyökkäilemäänkin. Syntyi semmoista vuorottaista hyökkäystä ja puolustusta ja tilanne oli erittäin sekava.

Meitä oli pieni porukka ja metsätietä kymmenkunta kilometriä. Vihollista alkoi olla vähän joka puolella. Huolto tahtoi olla huono, kun ryssän partio tuhosi meidän ajoneuvoja yhteystiellä. Sivustat olivat auki.

Aivan viimeisinä aikoina, kun siellä olin, entinen komppanian päällikkö, taisteluosaston komentaja Kauhu, kutsutti minut telttaansa. Hän käski minun ottaa yhteyttä pohjoisempaan Vaskusjärvellä mahdollisesti olevaan kenttävartioon. Sinne oli matkaa kymmenisen kilometriä. Se oli kai JR 51 tai jokin reserviläisjoukko. Mutta sinne piti mennä katsomaan paikan päälle, onko siellä jotain.

Edellisenä päivänä jonkun alistetun viestiupseerin tai tykistönupseerin oli määrä mennä sinne, mutta se oli sanonut, ettei sinne pääse.

Menimme pienen partion kanssa. Sinne oli tehty aivan ruudukko metsälinjoista. Niitä pitkin suunnistimme. Näkyi, että siellä oli naapurikin kulkenut. Oli jäljistä päätellen ratsuja ja jalkamiehiä, kumpiakin.

Pääsimme järvelle ja tulimme sen rantaan. Toisella puolella oli kylä. Koska emme tienneet ketä kylässä on, olisi meidän pitänyt kiertää metsän kautta. Olimme kuitenkin sen verran väsyneitä ja laiskoja, että menimme vain jäätä pitkin. Kylään tultuamme, siellä ei näkynyt mitään. Nousimme kylään ja huutelijmme, että onko täällä ketään. Yhden talon ovi aukeni ja sieltä tuli ulos äijä vähän paitahihaisillaan. Se oli joku kersantti ja oli kenttävartion päällikkö. Menin vähän oikein kiroamaan: ”Millaista tämä on? Täällä on ryssää joka puolella ja te olette tuvassa. Yhtä hyvin tähän olisi voinut tulla vihollisen porukka.” Heille oli tullut muonahevonen ja kenttäposti ja niitä piti kaikkien yhtäikaa katsella. Kaikki äijät olivat sisällä, eikä yhtään vartioita. Sitä ei voinut käsittää.

Takaisin tullessamme näimmekin yhdessä riteyksessä naapurin. Siinä oli muutama ratsu ja jalkaväkeä. Vedimme päämme nopeasti piiloon. Kun se oli mennyt ohi, lähdimme kovaa vauhtia juoksemaan ja pääsimme siitä pian omaan porukkaamme. Sekin oli vähän arvoitus, missä kohtaa ovat omat ja missä naapuri. Tilanne aaltoili jatkuvasti, eikä voinut olla varma.

Seuraavana päivänä naapuri rupesi hyökkäämään ja me asetuimme puolustukseen. Minunkin piti panna joukkue molemmin puolen tietä. Olin saanut asetetuksi puolet toiselle puolelle ja menin panemaan toista puolta tien toiselle reunalle asemiin. Kun tulin takaisin yksinäni, oli siinä vähän aukeampaa paikkaa. Tuli joku suuri leimaus. Herätessäni ihmettelin, että täällä joku valittaa, kunnes havahduin valittavani itse. Lakki oli verta täynnä. Sen verran selkisin, että tajusin siinä olleen suorasuuntaustykin. Se oli varmaan ampunut pieneen mäntyyn, koska siinä oli latvus vieressäni. Olin saanut siitä sirpaleen päähäni.

Ei ollut kypärää, koska olin juuri edellisenä päivänä partiossa juostessa heittänyt sen metsään. Partiossa se otti oksiin kiinni ja piti kovaa ääntä, eikä kuullut mitään. Siksi heitin sen pois, koska oli tärkeää kuulla.

Olin yksin. Toinen puoli joukkoani oli tien toisella puolella ja toinen toisella. Huomasin kykeneväni lähtemään liikkeelle.

Joukkueenjohtajilla on tavallisesti suuret tappiot. Jos liikkuu rintamasuunnassa päin, ei sitä niinkään huomata, mutta jos liikkuu sivusuunassa tulee helposti huomatuksi ja on usein ampumisen kohteena.

Löysin lääkintämiehen, joka sitoi minut ja vei JSP:lle. Siellä lääkäri vain totesi, että on hyvin sidottu ja antoi piikin jäykkäkouristusta vastaa. Odotettiin jonkin aikaa, kunnes tuli hevonen, kärry ja ajomies. Haavoittuneita oli käryillä ja kävelemässä. Yritin ensin istua kärryillä, mutta koska tiellä oli kiviä ja kantoja ja juuria, kärry pomppi kovin. Sirpale teki kipeää päässä, enkä voinut olla kärryillä. Niinpä kävelin.

Piti olla muutenkin tarkkana, koska joka pensaan takana saattoi olla naapurin väijytys. Menimme aseet valmiina. Jossakin vaiheessa tajuntani meni ja olin lopulta kärryillä.

Kylässä majoituimme talossa ja yöllä vielä jatkoimme matkaa taaemmaksi, jossa oli SASSI eli sairasajoneuvoasema. Siellä oli linja-auto, jonka kanssa mentiin Äänislinnaan. Siellä kenttäsairaalassa minut leikattiin.

Sattui sikäli hyvä tuuri, että sinne oli juuri tullut yksi ruotsalainen aivokirurgi. Hän oli perustanut oman osastonsa ja olin hänen ensimmäinen potilaansa. Vasen käteni halvaantui heti haavoittumisen jälkeen. Leikkkauksen jälkeen se alkoi parantua ja lääkäri kävi kierrolla. Hänen potilaitakin oli jo iso huone lähes täynnä. Lääkäri kulki. Tullessaan kohdalleni hän sanoi: ”Potilas numero yksi. Purista, purista.” Otti molemmista käsistä kiinni ja käski puristamaan.

Kenttäsairaala oli täynnä käytäviä myöten potilaita, joten kyllä hyökkäyksiä oli ollut muuallakin. Miehiä kuoli ja ääntä ja valitusta oli monenlaista.

Jatkoimme matkaa sairasjunalla. Saimme omat vaatteet päällemme. Ajattelin, että kai niistä nyt on täit tapettu ja panin ne toiverikkaana päälle. Mutta jo sairasjunassa rupesi tuntumaan lämpimälle ja alkoi sama kihinä kuin ennenkin. Meillä oli laput rinnassa. Eräs hoitajakin kyseli, missä haavoituin ja selitin hänelle. Hän sanoi, että sen lapun oli kirjoittanut hänen veljensä. Täytyi vain hänelle sanoa, ettei velipoika mihinkään herkkupaikkaan jäänyt. En teidä kuinka hänen veljelleen myöhemmin kävi.

Tulimme Kuopion sotasairaalaan. Pääsi kylpyyn ja muistan kuinka vesi tuli mustaksi. Saimme myös sairaalan vaatteet. Ei siellä muuta ollut kuin makaamista ja syömistä ja toipumista. Meitä oli useampia saman kirurgin potilaita. Sen sairaalan ylilääkäri oli myös tunnettu. Hän katseli meitä ja sanoi: ”Kyllä tämä mies on osannut työnsä.” Oli meidän onni, että saimme spesialistin hoitoa.

Minut siirrettiin E-luokkaan, joka tarkoitti: ”Kotiutettu määräajaksi oikeudella käyttää sotilaspukua.” Jälkeenpäin ei monikaan ole käsittänyt, että se oli oikeus. Tulin Saloon ja olin mm. työssä voimistelunopettajana silloisella lyseolla. Olin asepalveluksessa olevan vakinaisen opettajan sijaisena kevätlukukauden -42. Ensin kieltelin ja sanoin, etten pysty mitään liikkeitä näyttämään. Mutta työ oli jokseenkin vain kävelyä. Suksia ei ollut ja voimistelusali oli muussa käytössä. Tilanahtaus oli kova. Kyllä hiukan tietysti sulkeistakin pidin, koska olin armeijassa ollut.

Keväällä tuli jostakin tieto, että olisi mahdollisuus päästä Saksaan toipilaaksi, kun joku herra Himmler oli kutsunut suomalaisia haavoittuneita ss-toipilaskoteihin. Ilmoittauduin halukkaaksi. Himmleriä ei siihen aikaan kukaan tuntenut.

Menimme Saksaan ja meitä oli kai satakunta miestä. Laivalla seilasimme ensin Turusta Gottenhaveniin Danzigin lähelle. Sieltä junalla Stettiniin, jossa olimme viikon päivät. Meitä kohdeltiin erinomaisen hyvin. Saimme jopa vapaaliput raitiovaunuihin ja saimme kulkea kuinka vain kaupungissa.

Porukka jaettiin kolmeen osaan, sillä toipilaspaikkoja oli kolme. Se, johon itse jouduin, meni Rugenin saarelle Sellin-nimiseen kylpyläkaupunkiin, jonka SS-toipilaskodissa olimme kuukauden päivät.

Sitten lähdimme linja-autolla Vinterbergiin. Se on jossakin Kölnin ja Kasselin paikkeilla. Yövyimme pikku kaupungeissa. Aina oli koko tori täynnä väkeä ja meitä kukitettiin, oli torvisoittoa ja vietiin syömään ja majoitettiin siviili-ihmisten luona. Meitä pidettiin tosi hyvin. Sieltä päin oli saksalaisia pohjois-Suomessa. Siitä kai tämä kohtelu.

Vinterberg oli vanha hieno lomakeskus, jonka ss oli ottanut itselleen. Oli uima-altaat ja kaikki. Oli mäkimaastoa, joissa oli mm. kelkkaratoja. Se oli kai myöskin talviurheilupaikka. Parin kuukauden oleskelun jälkeen lähdimme kotiinpäin. Tulimme Berliiniin, jossa viivyimme muutamia päiviä. Jatkoimme matkaa Danzigiin, josta laivan piti lähteä. Mutta koska oli sukellusvenevaara, piti koota saattue. Sitä muodostettaessa meni pari viikkoa Danzigissa. Aviomiehet jo hermostuivat, kun ei kotiin päästy. Reissun piti kaikkiaan kestää pari kuukautta, mutta se venyi neljäksi. Ariadne-nimisellä laivalla tultiin Turkuun.

Menin takaisin palvelukseen. Piirissä sanottiin, että minut olisi pitänyt julistaa sotilaskarkuriksi, koska matka kesti liian kauan. Mutta kyllä he tiesivät, missä olimme.

Jouduin ilmoittautumaan Äänislinnassa HTK 4:ssä. Jäin sinne koulutushommiin, koska minulla oli hiukan invalidiprosenttia. Täydennyspataljoona 8:ssa olin joukkueenjohtajana puolentoista vuoden ajan. Tällaiseen täydennyspataljoonaan tuli kotiseudulta uusia miehiä koulutukseen. Sieltä ne siirtyivät rintamajoukkoihin.

Paitsi koulutusta oli mm. katujyrä kerran viikossa tai siltavartiota ja päävartiossa oloa. Olin myös komennuksella kouluttajana Hiilisuon kolhoosilla, jossa oli upseerikouluun valmennuskurssi.

Alkoi vetäytymisvaihe. Ensin mentiin junalla Jussoilaan, josta marssittiin Nuosjärvi-nimiselle paikkakunnalle. Oli juhannusaatto. Ajateltiin panna sauna lämpiämään ja viettää mukavasti juhannusta. Ei ehditty saada saunaa lämpimäksi, kun tuli yhtäkkiä marssimääräys Vieljärvelle.

Matkalla oli määrä polkupyörien tulla meitä vastaan. Tarkoitus oli mennä torjumaan Tuulosjoen maihinnousua. Lähdimme marssimaan yötä myöten ja odotimme pyöriä, vaikkei niitä kamalasti toivottu, sillä tiesimme, minne nopeakulkuisia miehiä viedään. Eikä niitä pyöriä tullutkaan, vaan marssimme Vieljärvele asti. Liityimme osasto Virkkuseen, jonka päällikkönä oli kapteeni Virkkunen. Siihen kerättiin sekalaista porukkaa, kuten meidän täydennyspataljoona oli.

Siellä joukkueeni sai polkupyörät. Sain tehtävän, joka kuvaa, kuinka vähän silloin tiedettiin ja kuinka sekavaa oli koko vetäytyminen. Piti mennä partion kanssa Vieljärveltä etelään. Samaa teitä mitä olin aikoinani marssinut sen raskaan marssin.

Tultiin Varloin kylään katsomaan, onko vihollinen jo siellä. Mentiin sinne ja vastaan tuli miehiä metsästä tielle. Kotkatjärvellä vihollinen oli yllättänyt yhden suomalaisen porukan ja niitä miehiä tuli metsiä pitkin. Kaikilla ei ollut edes asetta. Ne olivat peloissan ja pakokauhuissaan ja silmät pyörivät päässä. Osa oli kuitenkin rauhallisiakin.

Tuli mm. yksi kansakoulukaveri vastaan. Juttelimme jonkin aikaa ja sanoin, että Salossa tavataan. ”Ei sinua tavata, jos sinnepäin menet,” sanoi kaveri. Kyllä silti vielä tavattiin. Ei siellä Varloissa mitään erikoista ollut. Liikettä oli, mutta ne olivat kaikki omia. Siellä oli joku rykmentin esikunta. Tämän verran tiedettiin joukkojen liikkeistä, joten sekavaa oli.

Lähdimme edelleen koti-Suomeen päin. Mentiin Palalahteen, Kolatselkään ja Käsnäselkään, josta lähdimme pohjoiseen Loimolaa kohti. Siellä olimme linnoitustöissä, kun olimme nuorta porukkaa. Sivustavarmistuksia teimme, mutta koska olimme nuorta porukkaa ei meitä käytetty etulinjassa. Partioimme myös, mutta pääasiassa teimme linnoitustöitä. Se varustelu oli ns.

U-linjaa.

Sitten tuli aselepo ja oma joukkueeni joutui Sortavalan lähelle yhtä asemaseutua evakuoimaan. Oli muistaakseni Kuokkaniemi. Kuormattiin ihmisten tavaroita junaan, joka lähti edellleen koti-Suomeen päin. Sinne päin mekin pian lähdimme marssimaan.

Marssin aikana tuli yhtäkkiä tieto, että minun oli ilmoittauduttava esikunnassa. Minut komennettiin Salon sotasairaalan komendantiksi. En teidä mistä se tuli, mutta lähdin tietenkin mielelläni.

Kai siinä joku viikko vielä kului ennenkuin minut kotiutettiin. Ensimmäisinä kotiutettiin 1905-syntyneet ja yli 10 %:n vamman omaavat. Pääsin siinä mukana ensimmäisessä erässä ja tulin siviiliin.

Tammikuussa 1940 menin ja lokakuussa 1944 tulin pois. Kaikkiaan tuli oltua 4 vuotta 10 kk armeijan harmaissa, koska toipumislomallakin oli oikeus käyttää armeijan harmaita.

Kaksi ulkomaatakin tuli nähdyksi, Venäjä ja Saksa.

Vammasta on ollut vaivaa jälkeenpäin ihmeen vähän. Joka kokeessa se kuulemma näkyy. Mutta itse olen elämääni tyytyväinen. Terveyteni on ikääni nähden hyvä ja taloudellisessa asemassa ei ole valittamista, joten asiat ovat ihan hyvin.

Sodan jälkeen hain kauppakorkeaan. Muistan kuinka jossakin maastossa karttalaukun päällä laadin hakemukseni. En tiedä menikö se koskaan perille. Ei sieltä ainakaan mitään vastausta tullut. Kun olin päässyt siviiliin, hain Turun kauppaopiston kurssille. Pääsin sinne ylioppilasluokalle. Kävin sen ja olin välillä vuoden Osuuskaupassa harjoittelemassa ja konttorissa ja sen kaltaisissa töissä.

Turun kauppaopistoon tuli jatkoluokka, jonne vielä menin. Tulin taas takaisin Osuuskauppaan, mutta nyt konttoripäälliköksi. Olin siinä oikeastaan koko työikäni. Vuonna 1973 tuli organisaatiomuutoksia ja minusta tehtiin apulaisjohtaja ja toimitusjohtajan varamies. Siinä hommassa olin eläkkeelle siirtymiseen asti.

Loppuelämä on ollut tasaista ja yhdessä paikassa oloa.

Sodassa mentiin ja tultiin, eikä koskaan aamulla tiennyt, minkä kuusen juurelta yönsä viettää. Ajattelin jo silloin, että jos joskus saa paikallaan olla, en vapaaehtoisesti lähde mihinkään. Olen aikalaila paikoillani ollutkin.

Kun vuonna 1949 menin naimisiin, olin jo konttoripäällikkö. Riiusteltiin ja kun oli tuo taloudellinen ajattelutapa omaksuttu, tuli mieleen avioliiton solmiminen. Vuoden loppu lähestyi. Siihen aikaan oli vielä vanhanpojan verokin. Sanoin, että jos meillä kerran on meininki yhteen mennä, niin mennään tämän vuoden puolella, niin saadaan koko vuoden vanhanpojan verosta palautusta. Menimme siten niin äkkiä, että kylällä puhuttiin pakkonaimisesta. Ei meillä sellaista kiirettä ollut. Aikanaan tuli poika. Ja kun hän aloitti koulun, syntyi vielä tyttö. Heillä on 7 vuotta ikäeroa. Poika syntyi -53 ja tytär -60. Vaimoni on sairaanhoitaja, joten minulla on terveydenhoitopuoli hyvässä järjestyksessä.

Olen paljasjalkainen salolainen, tunnen vanhat salolaiset. Olin hetken rakennusliike Arvosen konttoripäällikkö. En viihtynyt. Se firma oli huonossa jamassa ja meni vararikkoonkin myöhemmin. Olin Turussa vain muutaman kuukauden. Ei ole ollut katumista takaisintulosta.

Sota-aikaan liittyvät useat nykyisistä harrastuksistani. Meillä toimii JR 9:n Kilta, joka on tehnyt arvokasta työtä mm. aseveljien asuntojen korjaamisessa etenkin Pohjois-Karjalassa, josta rykmenttimme miehistä oli pääosa. Kilta järjestää myös aseveljien kokoontumisia. Syvärin ylitysjuhla on vuosittain lokakuun 10. päivänä eli ylityspäivänä. Killalla on myös Turun osasto, jonka johtokuntaan minäkin kuulun. Johtokunnan kokousten lisäksi on aina marraskuussa osaston vuosijuhla. Näissä kokouksissa siittää juttua vaikka kuinka paljon, koska meillä on paljon yhteisiä tuttuja, paikkoja ja tapahtumia.

Salossa laulan nykyään veteraanikuorossa. Enemmän olen mukana sotainvaliditoiminnassa. Salon osastossa on nykyään vähän alle 300 jäsentä. Nykyään veteraanit ja sotainvalidit ovat arvostettuja. Siksi kai yhä useammat sotainvalidit ovat tulleet mukaan yhdistyksen toimintaan. Ennen suhtautuminen oli loukkaavaa ja masentavaa, ja usein pahoitti mielensä.

Nykyään saa olla tyytyväinen.

Suomen vapauden puolesta taistelleita arvostetaan ja kunnioitetaan kiitettävästi.

(Kirjoitettu tammikuussa 1999)