Kiviaho Leo

LÄHTÖ SOTATOIMIIN

Olen syntynyt 5.12.1915 Uskelassa. Ennen talvisotaa, ja sotaväkeä kävin Uudenmaan maamieskoulun Vihdissä. Nuorempana minulla oli urheiluharrastuksia, niin että elämä meni melkein kokonaan urheilutouhuun. Meillä oli pieni urheiluosastokin Uskelan Isossakylässä.

Talvisotaan tuli kutsu kotiin. Kymmenes päivä lokakuuta 1939 oli kutsuttu Palokunnantalolle Saloon, josta mentiin Turkuun. Sieltä lähdettiin edelleen junalla Kannakselle Leipäsuon asemalle.

Joukko-osastona oli Perniön porukka, tykistö KTR 5., jonka alaisina olimme. Minä olin viestimiehenä. Leipäsuon asemalle jäätiin odottelemaan siihen saakka, kunnes sota alkoi. Meidät, yksi ryhmä, komennettiin ns. Mannerheim-linjalle. Siellä oli tulenjohtokeskus, jossa minäkin olin. Sen kautta johdettiin kaikkien pattereiden tulenjohdot. Sinne me suoritimme yhteiskytkennän, jolla saatiin kaikki patterit yhteen ja voitiin hoitaa tulenjohto. Minulla oli koulutus keskuksen hoitajaksi ja siksi olin viestimiehenä.

Tehtävämme oli linjojen vetämisen lisäksi hoitaa vikapartiointi, jota työ kaikenkaikkiaan etupäässä olikin. Sitä tuntui riittävän. Aina kun oli johto jostain poikki tai joku paikka rikki, vikapartio meni korjaamaan.

TULIKASTE

Ensimmäinen sotakokemukseni sain, kun kulkiessamme maalari Vilkki Lietzenin kanssa vastaan tuli ryhmä, jota veti nuori luutnantti. Hän antoi meille heti seis-komennuksen. Sitten luutnantti kysyi tunnussanaa. Mutta koska olimme kovin erillinen porukka, ei tunnussanaa annettu puhelimella, vaan se tuli kerran päivässä ruokakuskin mukana. Ensin alkuun se tuotiin, mutta sitten ei enää tuotukaan.

Tunnussana tuli tietoomme usein vasta yhdeksän aikaa illalla tai viimeistään yhdeltätoista. Sitä ei voinut tietää aikaisemmin. Päivällä emme tienneet yhtään mitään tunnussanasta. Nuori vänrikki komensi porukkansa maahan ja kuulimme, kuinka ne vetivät panokset piippuun. Mutta Vilkki, joka oli hyvin rauhallinen mies sanoi: ”Älä nyt semmottis ammu. Jutellaan nyt edes hiukan ensin.” Jäimme siihen.

Mutta emme ehtineet oikeastaan mitään puhua, kun tuli yhtäkkiä mahdoton tykistökeskitys juuri siihen kohtaan, jossa olimme. Metsä oli hyvin kaunista pitkää mäntymetsää. Lunta oli paljon. Kaivoin itseni äkkiä niin syvälle lumeen kuin suinkin pääsin. Kaivoin ja pelkäsin kovin. Se oli ensimmäinen tulikokemukseni. Se oli tottumattomalle todella kova rytinä, odottamaton tapaus, joka tuli juuri kohdallemme. Puut katkeilivat.

Kun se loppui, koettelin jäseniäni, että ovatko kaikki ehjinä ja ajattelin, ettei täällä ketään muuta varmaan hengissä olekaan. Mutta loppujen lopuksi ilmeni, ettei kukaan ollut edes haavoittunut. Ympärillä oli kuitenkin hehtaarin verran ihan mustaa ja puut katkenneet. Olimme kaikki tavallisen totisia. Sen jälkeen ei enää kysytty tunnussanaa, vaan lähdettiin menemään.

Puhelinmiehillä oli eräänä vaikeutena juuri se, ettei aina tiennyt tunnussanaa.

HYÖKKÄYS JOULUAATON AATTONA

Olimme siellä paikoillamme melko pitkään. Sitten tehtiin hyökkäys jouluaaton aattona. Lähdimme Muolaanjärven asemalta. Ryhmämme joutui olemaan siinä hyökkäyksessä myös mukana. Mutta se epäonnistui sikäli, että kun vedettiin johtoja, niin takaa olikin annettu määräys, että kaikki johdot on katkaistava. Ja niin katkaistiin myös omat johdot. Hyökkäys meni siinä mielessä pieleen. Johtoja ei voinut myöskään korjata, sillä niitä oli maastossa niin paljon, ettei tiennyt, mikä johto on kenenkin.

Yhden päivän siellä oltuamme tulimme illaksi takaisin. Uudet miehet lähtivät tilallemme, mutta hekin tulivat takaisin samaan paikkaan saamatta parempaa toimeksi.

Joulun olimme sillä tavalla, etten vieläkään tiedä, missä se oikein vietettiin. Olimme jonkun vieraan patterin hoivissa jossakin korsun nurkassa. Joulun jälkeen vasta pääsimme takaisin niihin paikkoihin, joista lähdimme. Olimme ehtineet edetä jo niin pitkälle, ettei takaisin ehditty ennen joulua.

HYÖKKÄYSVAUNUN TORJUNTAA

Pääsimme sieltä sitten huilaamaan sodan loppupuolella. Olin Summan murtuessa juuri lepovuorossa. Sen takia meidät komennettiin ensimmäisinä sinne. Asuimme jossakin korsussa. Olin juuri ulkona, kun siihen tuli mielestäni vanha kapteeni, lähes 50-vuotias. Hän sanoi minulle: ”Jaha sieltä tuleekin mies. Sinua tarvitaan vahtimaan tankkeja.

Kielsin ja yritin selittää olevani viestimies, enkä ymmärrä tankeista mitään.

Hän sanoi: ”Nyt ei auta mikään, olkoon mikä mies tahansa, nyt tarvitaan tässä juuri. Kaikkien on nyt mentävä.”

Sitten se näytti minulle polttopulloa ja kasapanosta ja kysyi olenko sellaisia nähnyt. Kyllä minä niitä nähnyt olin ja tiesin, miten niitä käytetään. Mutta olin olevinani tietämätön ja sanoin, etten ollut ikinä nähnyt tämmöisiä.

Mutta se oli rauhallinen poika ja selitti tarkkaan kuinka niitä käytetään. Kuuntelin kiltisti. Hän vei minut jonkinlaisen tien tapaiselle paikalle. Siihen oli kaivettu lumeen kuoppa.

Kapteeni antoi minulle panokset ja selitti: ”Kun tankki tulee ja se on 15 metrin päässä, heitetään lasipullo ja kun se tulee kohdalle, niin pannaan kasapanos telaketjun alle.

Siinä minun oli oltava ja pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta. Pelkäsin koko ajan tankkien tulevan. Siinä oli metsikkö aika lähellä ja tankit olivat siellä ja näkyivätkin. Koska oli kova pakkanen, ne käyttivät niitä siellä ja ajoivatkin hiukan. Odotin ja pelkäsin, että koska ne tulevat. Paikka oli sellainen, ettei siitä olisi pakoonkaan päässyt. Siinä olisi ollut pakko olla ja käyttää kasapanoksia.

KOMENTAJA KERVINEN

Päästyäni pois sain palata omaan porukkaani. Tulimme ensin Kilteen maastoon. Sitten olimme Suurperolla, johon pysähdyttiin joksikin aikaa.

Kävi vielä, että komentajamme Kervisen autokuski lähti menemään. Kervinen tuli korsuumme ja kysyi, olemmeko nähneet missään hänen autonkuljettajaansa, kun ei autoakaan missään näy. Aamulla vikapartiossa ollessamme näimme kuinka hän käytti sitä autoa ja juttelimmekin hänen kanssaan. Hän sanoi meille: ”Kyllä tästä pian tulee lähtö. Pitää käyttää autoa valmiiksi, että pysyy lämpimänä.

Kervinen sanoi, että mentäisiin paikalle katsomaan. Lunta oli siinä paljon ja Kämärän maantie aivan lähellä. Menimme sinne maantielle asti ja näimme jäljistä kuinka hän oli kääntänyt siinä auton. Kervinen sanoi:

-Oikeinpäin on ainakin kääntänyt. Ei tässä ole mitään hätää.

Siinä kävi sillä tavalla sen autonkuljettajan kanssa, että sitten kun sota oli jo lopussa ja satuin taas olemaan keskuksessa, niin tuli puhelu jostain Sortavalasta ja kysyttiin Kervistä. Ja Kervinen oli siinä ja vastasi puhelimeen. Sitten hän rupesi päivittelemään: ”Mitäs nyt, mitäs nyt. Ne ovat ottaneet sen autokuskin kiinni. ”Mitäs minä nyt teen?” Sitten hän sanoi siihen puhelimeen: ”Kyllä hän on minun määräyksestäni siellä.” Kuski oli ylittänyt armeijakunnan rajan ja silloin olisi tarvinnut olla papereita. Kervinen selitti, että mies oli vahingossa ylittänyt armeijakunnan rajan ja pyysi palauttamaan hänet takaisin. Mies palautettiin, eikä hän saanut siitä mitään rangaistusta. Se Kervinen oli sellainen mies.

Hän oli muutenkin erinomainen mies. Juuri siellä Perolla ollessamme, olin yöllä kipinävartiossa, kun Kerinen tuli sisälle.

-Aha, täällä meidän miehiä onkin. Olen kaikkialta etsinyt, enkä ole mistään löytänyt.

Sitten hän jutteli kaikenlaista ja kysyi saako hän olla yötä, vaikka hän oli komentaja. SanoiN komentajalle, että vartio vaihtuu aivan pian. Herätän jonkun miehen, niin komentaja pääsee siihen paikkaan pitkäkseen. -Ei, ei niin tarvitse tehdä. Kyllä tässä sen verran tilaa on, kuului vastaus.

Hän meni lattialle kaminan viereen, pisti reppunsa pään alle ja asettui nukkumaan. Ei siinä auttanut mikään. Se oli sentapainen kaveri. Siinä se makasi aamullakin vielä ja porukka ihmetteli, mistä se oli siihen tullut. Kukaan ei ollut huomannut mitään, että komentaja oli siinä samassa yöpaikassa ja makasi permannolla.

TALVISOTA PÄÄTTYY

Talvisota meni loppuaan kohti. Peräännyimme ja menimme jo ohi Viipurinkin, aina vain eteenpäin, kunnes olimme Tammisuolla, jonne pysähdyttiin. Siihen se sitten jäimmekin. Tammisuon asema oli hiukan huono, kun siinä oli iso suo ennen rintamaa. Joutui aina ylittämään sen suon ennenkuin pääsi rintamalle, kun vikapartioonkin meni. Joutui aukealle suolle. Onneksi ei sattunut mitään vakavampaa.

Rauha tuli silloin, kun olimme Tammisuolla. Siitä lähdimme Luumäelle. Jäimme Taavetin kylään siihen asti, kunnes pääsimme siviiliin.

Rauha tuntui suurelta helpotukselta, vaikka silloin olin kylläkin vielä nuori mies, eivätkä rasitukset paljoa vaikuttaneet. Mutta muuten mieliala koheni paljon rauhan tultua, vaikkei se niin hyvä rauha ollutkaan. Sotilaittenkin kesken sanottiin, että se oli huono rauha.

Taavetissa olimme vielä syksyyn asti ennenkuin päästiin lopullisesti pois. Jotkut taisivat olla ihan jouluunkin asti.

YLEISESTI TALVISODASTA

Meidän kohdallamme oli niin, että kun olimme kertausharjoituksissa, varusteet olivat pääasiassa omia. Ei ollut tunnusmerkkinä kuin sotilaslakki.

Mutta kun komennettiin sodan alkaessa sotaan, niin saatin asetakki ja mantteli. Omat housut olivat vielä hyvin monella. Saappaitakin rupesi tulemaan ja muitakin varusteita. Olimme puolittain siviili puolittain sotilasvarusteissa.

Komppaniassa oli ruoka oikein hyvää. Mutta rintamalla huoltoporukka oli jopa 10 kilometrin päässä ja sieltä tuli meille ruoka. Se tuli maitokannussa, illalla myöhään. Koska oli kova pakkanen ei maitokannua voitu missään pestä. Kuumaa vettä ei ollut missään. Kun siellä oli ollut puuroa ennestään, niin siihen päälle vain pantiin perunasoppaa. Aina edellinen ruoka jäi sinne pohjalle. Joskus kun oli puuroa ja sitä siitä otettiin, niin saattoi tulla luunpala samalla kertaa siihen mukaan. Ruokahuolto oli vähän sellaista. Kyllä sillä sentään toimen tultiin.

Mutta sitten kävi niin, että kun hevosmies toi ruokaa, niin sattui keskitys ja korsumme katon päällekin putosi yksi kranaatti. Siinä oli puu, joka katkesi. Hevonen oli puussa kiinni, kun siitä putosi latva. Ei hevonen sentään karkuun päässyt, vaan se saatiin kiinni. Mutta ruuan tuonti loppui. Ne eivät uskaltaneetkaan enää tuoda sinne asti ruokaa.

Loppuajan olimme sillä tavalla, että siellä oli leipälaatikko, jossa oli puoliksi kahvia ja puoliksi korviketta. Sitä keitettiin ja leipää meillä oli, hapanta leipää ja olipa jonkin verran voita ja juustoakin. Pitkät ajat oltiin vain tällaisella ruualla.

Ammusten riittävyydestä ei minulla ollut omakohtaista kokemusta, koska olin viestimies. Mutta jouduin toimessani kylläkin välittämään mm. ammusten tilauksia ja kuuntelemaan niitä keskusteluja. Kyllä siitä sellaisen kuvan sai, että aika ajoin oli kovakin pula ammuksista ja niiden toimittamisessa oli vaikeuksia ja vajauksia.

Teimme puolustuslinjaa talvisodan jälkeen siellä Luumäellä. Meillä oli teon alla suuri korsu. Siinä ikäänkuin valmistauduttiin torjumaan toista sotaa, vaikkei siinä vaiheessa sota ollutkaan vielä tiedossa. Mutta talvisota oli niin lähellä, että nähtiin tarpeelliseksi uusi varustautuminen, mikäli sattuisi taas vastaavanlainen hyökkäys. Olin puhelinlinjojen vetäjänä ja vedimme uusia linjoja valmiiksi.

JATKOSOTAAN

Tulin sitten takaisin kotitilalle, jota veljeni piti, koska vanhempani olivat sen myyneet hänelle. Olin työnjohtajana veljeni tilalla Ruoksmäessä tämän välirauhan ajan.

Kun tuli uusi kutsu, oli sunnuntainen päivä. Olin jonkin matkan päässä metsästämässä. Veljeni tuli ja toi lapun ja sanoi: ”Kato tuli tämmöinenkin taas.” Silloin kutsuttiin Hermannin kouluun 15.6.-41. Illalla kävin ilmoittautumassa.

Lähdettiin polkupyörillä Hangon lohkolle. Siellä olimme meren rannalla eräässä hevoshaassa teltassa. Hangon lohkolla ei aluksi ollut juuri mitään toimintaa, mutta vähitellen alkoi näkyä lentokoneita ja kuulua tykkien jyskettä. Mutta juuri meidän kohdallemme ei sattunut mitään sotatoimintaa.

Jatkosodassa olin myös viestipataljoonassa ja tehtäväni oli samanlainen kuin talvisodassa. Koko sodan ajan olin pääasiassa komennuksella. Varsinaisessa komppaniassa en juurikaan ollut kuin ihan vähän aikaa.

Hangon lohkolta lastattiin junaan ja mentiin rajalle, josta menimme kylmästi yli.

Mentiin polkupyörillä jopa 80 km päivässä. Välillä kannettiin pyörää ja taas jatkettiin. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Suurmäki, Venäjän puolella, jossa olimme muutaman päivän. Olimme vallanneet kansakoulun, ja pidimme siinä asemapaikkaamme. Ihmettelimme koulun varustusta. Maantieto kertoi Suomesta täysiä valheita. Suomessa ei ollut sen mukaan mitään. Komentajana oli Dalbom.

Jatkossa olin mukana mm. Säntämässä, Syvärin kaupungin valtaamisessa ja Syvärin sillanpääaseman torjuntataistelussa. Säntämässä olimme melko pitkään ennenkuin pääsimme läpi.

Kun tulimme Syvärin asemalle, oli siihen kaivettu paljon kuoppia. Vihollinen ei niistä kuopista hellittänyt, ennenkuin ne olivat kaikki tuhotut. Joka kuopassa oli mies ammuttuna. Ne ottivat siinä niin kovin vastaan.

Kun tulimme Syvärin asemalta lähdimme kaupunkiin päin ja tulimme Syvärin sillalle. Se oli sillä tavalla, että toinen puoli siltaa oli pystyssä ja toinen puoli alhaalla, koska se oli nostosilta. Siitä sillalta ei päässyt yli, vaan valtasimme ensin sillan ja myöhemmin se laskettiin alas ja sitä pitkin kuljettiin. Toisella puolella Syväriä oli sementtikasemaatit, missä ne varsinaisesti ottivat vastaan ja siinä käytiin kovat taistelut.

Pääosa porukkamme jäi Vaaseniin, mutta meidän komppaniamme ja meidät komennettiin Syvärin asemalle, jonne pantiin puhelinkeskus pystyy. Siinä samassa paikassa viivyimmekin pari kolme vuotta. Sota oli muuttunut asemasodaksi.

Syvärin asemalla lensi yksi kone, joka tuli aina yhdentoista aikaan ja pudotti yhden pommin. Se oli yksityinen pommittaja. Pitkät ajat se kaveri toimi niin. Mutta se ei kertaakaan osunut meidän kohdallemme, vaikka olimme ihan radan varrella. Asemaankaan se ei saanut osumaa, mutta kylläkin jonkin verran tuhoa se teki hiukan sivummalla.

Silloin sota sitten hiljenikin, eikä niille paikoille kovin paljoa vaikuttanut. Pari vuotta oli aika rauhallista.

KOMENNUS SAIRAALAAN

Sota oli vielä käynnissä, kun me kolme viestimiestä saimme komennuksen kenttäsairaalaan. Se oli Aunuksesta Syvärille päin noin 10 km. Se sijaitsi erinomaisessa notkossa, jossa oli oja, jonne se oli pantu. Menimme sinne komennukselle ja sairaalan komendantti ja muukin henkilökunta olivat lohjalaisia. Komentaja oli jo yli viisikymppinen kylläkin mukava mies.

Oltuamme siinä jonkin aikaa oli Latvan kylään muodostunut motti. Sinne perustettiin myös sairaala, kun mottia purettiin ja jouduimme lähtemään sinne. Meillä oli kolme kuorma-autoa. Mutta sinne ei ollut lainkaan tietä. Mentiin jotain polkua pitkin ja mistä sitten pääsikään. Olin itse viimeisessä autossa, kun jäimme kiinni yhteen suohon, jossa oli paha paikka. Ilta oli jo tulossa. Meille sanottiin: ”Jääkää siihen vain yöksi. Me muut menemme, kun on vähän kiirekin. Aamulla tulee tankki vetämään teidät pois siitä.”

Me kolme poikaa jäimme siihen yöksi. Mukana oli neljäntenä autokuski. Meillä oli onneksi vilttejä autossa. Oli jo syksyisen kylmät yöt. Teimme nuotion, kun siinä oli risuja paljon metsässä. Oli jo hiukan hämärää.

RYSSIÄ VANGIKSI

Sitten näin kuinka yksi ryssä tuli metsästä kädet pystyssä. Katsoimme, ettei sillä ollut asetta lainkaan. Annoimme sille siten leipää. Meillä oli ruokaa, eikä siitä ollut puutetta sillä kertaa. Ryssä kantoi risuja kanssamme nuotioon ja asettui viereemme makaamaan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinen ryssä. Niitä tuli sitten lisää ja aamulla nuotiolla meidän kanssamme oli viisi vihollissotilasta. Autokuski hiukan jo pelkäsi, että kun niitä tulee niin paljon, miten meidän oikein käykään.

Aamulla tankin tullessa vetämään juttelimme, ettei viitsitä tommoisia mukaan ottaa, vaan jätetään siihen, koska meillä oli muutenkin suuri kuorma. Mutta ei siinä mikään auttanut. Ne olivat ensimmäisiä kuorman päällä. Ja ne tulivat sitten mukanamme.

Komendantti, joka nimitti meitä pojiksi, koska olimme nuoria miehiä silloin, sanoi huonolla suomenkielellä, koska hänen äidinkielensä oli ruotsi: ”Aa, poja ottane vanki”. Sanoimme, että emme me mitään ottaneet, vaan ne tulivat, emmekä me mitään voineet. ”Minä tarvi, minä tarvi, hyvä on”, komendantti sanoi. Kaupungissa oli ollut vesijohtoja ja ne olivat rikkoneet moottorin, joten vettä pumpattiin sen johdosta käsin. Hän tarvitsi pumppaamiseen vankeja.

PUHELINYHTEYS PROFESSORILLE

Jouduimme erään ison talon yläkertaan asumaan. Sairaalan johtajaksi tuli Helsingistä professori Brofeld. Hän oli lääkintäeverstiluutnantti. Jouduimme hänen kanssaan samaan taloon ja ikäänkuin hänen juoksupojikseen. Puhuttelimme häntä everstiksi tai everstiluutnantiksi. Hän sanoi, ettei hän tykkää ollenkaan tällaisesta puhuttelusta ja pyysi, että sanoisimme häntä professoriksi. Siitä lähtien hän oli professori meidän puheissamme.

Koulu, jossa oli varsinainen sairaala, oli toisella puolella jokea kuin meidän asuntomme. Professori sanoi tarvitsevansa puhelinyhteyden suoraan sinne sairaalaan. Sanoimme, että se luonnistaa hyvin ja voimme vetää sen sillalta.

Rupesimme sitä vetämään. Oli sumuinen päivä ja satoi tihkua. Oltiin kai puolessavälissä, kun tuli yksi jeeppi. Siinä oli mies, joka tuli autosta ulos. Sillä oli sadetakki, joka oli vedetty ihan tiukkaan kiinni, eikä missään näkynyt mitään merkkejä. Se tuli siihen ja rupesi kyselemään, mitä miehiä me olemme. Selitimme, mitä olemme ja mitä teemme. Sitten se kysyi, kuka meidät on määrännyt. Sanoimme, että professori Brofeld. Silloin se oikein hyppäsi ja kirosi: ”Saatana, täällä ei mikään professori kyllä määrää. Minä olen se, joka täällä määrään. Emme me siihen kiinnittäneet mitään huomiota. Siten hän kysyi, missä sellainen professori on. Näytimme sen talon. Se lähti menemään ja käski meidän lopettaa linjan vetämisen siihen. ”Saatte jatkaa vain minun määräyksestäni, mikäli lainkaan jatketaan.”

Emme tietenkään lopettaneet. Kun äijä oli mennyt, me jatkoimme keskeytynyttä työtämme normaalisti. Kun saimme sen valmiiksi ja tulimme takaisin professori oli tiellä ja nauroi makeasti: ”No, kuinkas poikien siellä kävi. Oliko jotain vaikeuksia?” Sanoin sitten, että siellä kyllä yksi äijä kävi ja jotain jutteli. ”No mitä se sanoi?” ”Se kielsi meitä vetämästä tätä linjaa.” ”No, miksi ette totelleet?” Sanoimme, että meillä viestimiehillä on sellainen käytäntö, että kuka sen määräyksen ensimmäisen kerran antaa, niin sitä totellaan. Matkan varrella kyllä tulee aina lisää määräyksiä, mutta jos niitä tottelisi ei työ tulisi koskaan valmiiksi. Hänellä oli lystiä ja hän kysyi, emmekö me tienneet kuka se oli. Sehän oli ollut eversti Lagus. Emme me tunteneet häntä.

Kun me sitten jo lähdimme pois, hän vielä jutteli kanssamme: ”Kun minä nyt menen sinne sairaalaan, niin minulla on sanottavaa, että minulla on sellaiset viestimiehet, että kun ne tulivat tänne, ne ottivat viisi vankia tullessaan ja sitten, kun ne täällä olivat ne tottelivat minua, eikä Lagusta.”

Olisi ollut hauska kuunnella, miten professori todellisuudessa mahtoi asian sairaalassa jutella. Se oli kaikenkaikkiaan kova juttu- ja huumorimies.

LÄSKISOOSIA JA LETTUJA

Keskellä asuntoa oli yksi keittiö, jossa Pentti teki ruokaa. Meistä ei ollut kukaan tupakkamies ja siksi meillä oli paljon tupakkaa. Ryssät tappoivat siellä sikoja ja teurastivat ne. Tupakkalaatikolla sai vaihdetuksi suuret määrät lihaa, vaikka olisi vienyt koko sian.

Oli peruna-aika ja haimme perunaa. Jauhoja oli kaapissa ja Pentti, joka oli yksi meistä, teki kastikkeet. Siitä tuli lopulta tietysti käry. Kerran professori tuli sinne ja ihmetteli, mikä täällä oikein haisee. Jouduimme selittämään, että Pentti oli tehnyt kastiketta. ”Onko sitä niin paljon, että minäkin voisin maistaa?” kysyi professori. Hän tuli kanssamme syömään ja lupasi muuttaa meidän ruokailuumme, eikä mennä enää muualle. Siitä lähtien hän olikin meidän kanssamme syömässä.

Professori sanoi mm. ruskeasta läskikastikkeesta: ”En ole saanut kuin pikkupoikana tällaista ruokaa.” Kun Pentti siten vielä paistoi lättysiäkin, niin professori sanoi: ”Näitä en sitten ole saanut vuosiin. En oikein muistakaan milloin niitä viimeksi sain.”

LOMALLA JA PUTKASSA

Olin ainoa porukassa, joka olin putkassa. Kun olin komennuksella siellä sairaalassa ja pääsin lomalle, niin komendantti tuli ja sanoi: – Sine pääse lomalle. Sine tuo viinaa samalla. Mine kirjoitta lappu.

Se kirjoitti minulle 20 pulloa. Tulin sen kanssa ja näytin Salossa viinakaupan johtajalle. Hän sanoi, että minä olen voinut itse sellaisen lapun tehdä, eikä antanut viinaa.

Kun sitten menin lomalta pois jouduin Helsingissä vartomaan jatkokuljetuksia. Siinä oli käytävässä viinakauppa, jonka tiesin. Menin sinne. Oli mahdoton jono, kai 50 metriä. Siinä katsellessani yksi myyjistä tuli luokseni kysyen:- Mitäs sotilaalla on asiaa? Näytin sitä lappua. Hän sanoi:- Juu, juu tulkaa vain tänne.

Minulla oli tyhjä matkalaukku mukana viinaa varten. Myyjä sanoi, että pakataan vain siihen. Siellä viinakaupassa otettiin hyvin vastaan. Laukkuun pakattiin 20 pulloa. Mutta siihen jäi vajausta parin pullon verran. Se sanoi minulle:- Kai sinä itsekin sentään hiukan otat? Sanoin, että mikäpäs siinä, jos se vain luonnistaa. Hän kirjoitti 22 pulloa ja pani kaksi pulloa siihen lisää. Se oli niin mukava mies.

Tulin laukun kanssa ja olin jo jossakin rintaman lähellä. Vaunu oli niin tyhjä, että nukuin penkillä ja kapsäkki oli penkin alla. Heräsin siihen, kun tuli upseeripartio ja luutnantti herätti minut. Siinä oli lisäksi kaksi vänrikkiä. Luutnantti oli jo avannut sen matkalaukun ja kysynyt kaikilta, kenen se laukku oli. Kukaan ei tunnustanut, ja se herätti minut.

Sitten hän kysyi, että onko se minun ja myönsin tietenkin. Ne vänrikit olivat innostuneita viemään minut heti konduktöörin vaunuun. Olin vielä unenpöppörässä, mutta ihan selvä mies. Ne olivat innokkaita poikia ja varmaan ajattelivat saavansa hyvän saaliin. Kun siinä oli vähän aikaa kuulusteltu, sanoin, että minulla on tällainen lappukin. Näytin sitä luutnantille. Lappu oli kuljetusluvan kanssa. Luutnantti myönsi lapun päteväksi, mutta sanoi: ”Kun teillä on noin arvokas lasti, niin älkää sitten enää nukkuko.”

Tulin sitten laukkuni kanssa komppaniaamme. Siellä oli vain meidän vääpelimme. Komppanian päällikkö sattui juuri olemaan lomalla. Ilmoitin, että olen tullut. Vääpeli sanoi minun myöhästyneen. Tiesinkin sen. Kun olin lähtenyt lomalle, oli sellainen tapa, että sai tulla vasta seuraavana päivänä. Sanoin vääpelille, että olin lähtenyt silloin, kun oli vielä sellainen tapa, että sai tulla seuraavana päivänä. Määräys oli kuitenkin muutettu, minun ollessani lomalla. Vääpeli ei antanut periksi.

Kaveri, joka oli ollut siellä lähettinä minun kanssani, vilkutti silmää ja näytti sormellaan matkalaukkua, että antaisin sieltä viinapullon vääpelin lepyttämiseksi. Mutta olin väsynyt ja lomalta tullut, enkä jaksanut ajatella luopua pullosta. Sanoinkin vääpelille: ”Jos olen jonkun rikoksen tehnyt, niin kyllä se sitten sovitankin.” Lähdin menemään pois.

Ei kestänyt kauaakaan, kun tuli lappu, jossa minut määrättiin putkaan. Menin putkaan, joka oli Syvärin kaupungissa. Putkan ovet avautuivat yhteiseen käytävään. Pienen ajan kuluttua tuli luutnantti herättämän minut ja kysyi olenko pokkamiehiä. Porukasta oli kuulemma puute ja minut kutsuttiin mukaan. Käytävällä oli pöytä ja tuolit ja pokkaa pelattiin. Luutnantin ovea ei pantu koskaan kiinni. Oli talviaika ja vartiomies näki ikkunasta, jos joku tuli. Sillä oli suksenkeppi ja se löi aina ikkunaan. Näin tiedettiin mennä koppiin ja luutnantti pani ovet kiinni ja meni myös koppiinsa. Kun vieras oli käynyt, ovet avattiin ja pokanpeli jatkui. Siellä oli hyvä olla. Takaosassa oli vielä ovi, josta pääsi ulos. Ja vieressä oli kanttiini. Sieltä vuoron perään haettiin korviketta. Se oli lopulta hyvä paikka. Olin siellä määrätyn ajan.

Päästyäni pois putkasta, ilmoitin komppanian päällikkö ratsumestari Hälvälle, joka oli oikein vakinaisessa palvelussa oleva mies, että olin tullut putkasta. Hän katsoi kauan ja kysyi, että mitä oikein puhun. Kerroin uudelleen tapahtuman ja kuinka muka olin ylittänyt määräajan, vaikka käytäntö oli ollut sellainen lähtiessäni lomalle. Lomani aikana siihen oli tullut uusi määräys.

Hän kyseli tarkkaan, millainen paikka se putka oikein oli. Vääpeli kuunteli vieressä. Sitten se sanoi sille vääpelille: ”Jos tällaisesta on jotain papereita tehty, niin ne pyyhitään kaikki pois. Kiviaho ei ole koskaan ollut putkassa.”

Se meni sillä. Ja kyllä se niin oli käynyt. Kun myöhemmin poikani oli armeijan palveluksessa Turussa, käskin hänen katsoa omaa kantakorttiani. Hän sanoi, ettei siellä ole mitään merkintää putkassa olostani. Ratsumestari Hälvä lisäsi vielä: ”Ei miestä tommoisen takia putkaan panna.”

AMMUNTAA ASUNNOSSA

Menin takaisin sinne kenttäsairaalaan. Jonkin aikaa oltuani komendantti kavereineen rupesivat ryyppäämään. Ne soittivat minulle, että he rupeavat ampumaan maaliin, etten pelästyisi, sillä he asuivat seinän takana. Sanoin: ”Ei se minua häiritse, kunhan ette ammu minun puolelleni.” Hetken aikaa paukkui sen jälkeen kovin. Hänellä oli kello, jonka hän oli evakuoinut. Hän sanoi, että kun hän menee siviiliin, niin se on kaikista arvokkain sotamuisto hänelle.

Sitten hän tuli aamulla ja oli surkean näköinen. Hän pyysi tulemaan mukaansa katsomaan kuinka oli käynyt. Heillä oli ollut kello maalitauluna ja he olivat ampuneet sen tuusannuuskaksi. Jälkeenpäin sitä vain naureskeltiin.

Viinalaukku löysi itsensä hyvin perille, eikä kukaan tullut tietämäänkään, että siellä oli viinaa. Kukaan meistä ei ollut ryyppymiehiä. Komendantti kävi usein ja sai aina punssin meidän pullosta.

VIIPURIN LUOTEISPUOLELLE

Sitten tilanne vähitellen purkaantui. Siellä oli rautatietykkikin, joka oli vaikea purkaa, kun oli kovat alustat. Mutta kyllä sekin purettiin. Komennuksen jälkeen tulimme takaisin sinne kenttäsairaalaan.

Tultuamme Latvan kylästä oli sairaala jo siirretty Vaaseniin, jonne menimme. Jouduimme näin pois sairaalasta, jossa meillä oli ollut liian hyvä olla. Ei sellaista komennusta saa sodan aikana koskaan. Jonkun aikaa ehdimme siellä olla, kunnes komennettiin sieltä taas pois.

Tulimme Syvärin asemalle, josta lähdimme Viipurin luoteispuolen taisteluihin. Pääsimme huilaamaan. Olimme ensimmäinen porukka, joka sieltä lähti ja junamme pääsi hyvin läpi. Seuraavat porukat eivät enää junalla päässeetkään, koska vihollinen nousi maihin Vitelessä.

Tulimme junalla Lappeenrantaan. Ennenkuin ehdimme edes junasta pois, tuli määräys, että ryhmämme lähtee polkupyörillä. Menimme Tiehaaran aseman lähelle, jossa oli silloinen rintama. Tultuamme sinne meidän komentajamme oli korsussa mustana ja likaisena ja ihmetteli, millä me olimme sinne päässeet tulemaan.

Siinä olikin sellainen tilanne, että vastaan tuli miehiä, joilla ei ollut kivääriä, lakkia, eikä mitään varusteita. Ne varoittivat, että ryssä on juuri tuossa takana, älkää menkö sinne. Mutta ei siellä mitään ollut ja me löysimme komentajamme. Komentaja käski meidän vain panna telttamme johonkin pystyyn. ”Pitää nyt vain tarkastella tilannetta, että mitä tuleman pitää.”

Siihen me jäimme. Myöhemmin siihen perustettiin taas keskus ja jäimme Tiehaaran aseman lähelle.

IHMEPELASTUS

Siinä tapahtui myös sellainen ihmeellinen sattuma, joita joskus voi tapahtua. Panimme teltan siihen, missä oli muutakin porukkaa. Sitten osa porukasta lähti pois ja me jäimme siihen yksin. Mäkipään Paavo oli meidän ryhmänjohtajamme.

Se oli kaunis männikkö. Hyvä paikka meidän teltallemme. Mutta Paavo tuli levottomaksi. Sitten hän lopulta sanoi: ”Emme mekään tähän jää olemaan. Me muutamme myös.” Muutimme muutaman sata metriä siitä pois. Kylläkin huonompaan paikkaan. Sitten siihen meidän paikkaamme tuli uusi porukka, joka pystytti telttansa samaan kohtaan, josta me olimme lähteneet.

Tuli keskitys ja tähän telttaan tuli täysosuma. Kuusi miestä oli sisällä ja kaikki kuolivat. Jälkeenpäin ihmettelimme, miten Paavolle oli tullut mieleen, että pitää muuttaa paikkaa. Mutta ei Paavo osannut antaa siihen mitään vastausta. Se oli ihmeellinen johdatus.

Samassa keskityksessä kyllä meidänkin telttamme hajosi, mutta kukaan ei silti loukkaantunut. Olimme sen verran sivustalla.

Siitä sitten ajelimme poispäin. Olimme aika lähellä Viipuria, sen takana, josta lähdimme perääntymään.

SOTA PÄÄTTYY

Sodan aikana pääsin kerran mm. työlomalle ja toisen kerran sain lomaa, kun menin avioliittoon. Se loma oli 10 vuorokautta. Menin naimisiin 1942. Naimisiinmeno sodan aikana oli vähän sellaista, että jollakin tavalla ajateltiin päivä kerrallaan. Sellainenkin ajatus tuli, että olisi mukava, jos oltaisiin vihitty. Vaimo oli jo ennen sotaa valmiiksi katsottu. Hän oli lähes naapurin tyttö ja olimme tunteneet jo pikkulapsesta saakka.

Sodan päätyttyä syksyn lomien jälkeen piti alkaa katsella työpaikkaa. Kyllä veljen tilalla olisi ollut työtä, mutta en ollut halukas siinä jatkamaan. Ostin veljeltäni kotitilasta maapalan ja metsää ja rupesin siihen rakentamaan. Siinä se elämäntyö tuli tehdyksi. Se oli osa kotitilaani. Lisäksi minulla oli vuokramaita mm. Salosta vanhoja Marttilan maita. Siinä oli silloin kaupungin hallussa 25 ha maata.

Lapsia syntyi neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Ensimmäinen syntyi jo sodan aikana. Kaikki ovat jo ikäihmisiä. Yksi vain on alle viisikymppinen.

MUKAAN KUNNALLISELÄMÄÄN JA POLITIIKKAAN

Kunnalliselämäänkin jouduin lähtemään mukaan. Ensimmäinen kunnallinen tehtäväni oli Veitakkalan koulun johtokunta. Olin sen puheenjohtajanakin niin kauan kunnes lopetettiin koko koulu. Siitä vähitellen tuli lisää kunnan hommia. Tuli valtuustopaikka ja valittiin kunnanhallitukseen. Niitä tehtäviä kerääntyi sitten aika paljon ja olin monessa lautakunnassa ja toimikunnassa mukana. Eräässä vaiheessa se oli jo vähän niinkuin päivätyö.

Politiikassa mukana ollessani jouduin sitten liittymään Keskustapuolueeseen. Ensin olin paikallisosaston puheenjohtaja parikymmentä vuotta, jonka aikana olin piiritoimikunnan jäsenenä. Siitä valittiin sitten puoluevaltuuskuntaan, joka on puolueen korkein päättävä elin.

Kekkonenkin tuli henkilökohtaisesti tutuksi ja jouduin hänen kanssaan tekemisiin siihen aikaan aika paljon. Kekkonen kävi Salossakin muutaman kerran. Hän oli erinomainen mies siitä, että hänellä oli hyvä muisti. Kun hän vain näki kerran, niin hän tunsi heti jälkeenpäin ihmisen.

Kekkosesta kerrottiin, että hän oli erinomaisen kova ryyppymies. Mutta olin kyllä mukana ns. ryyppyjuhlissakin, mutta täytyy sanoa, että Kekkonen kyllä piti kohtuuden mielessään. Korkeintaan pari kolme konjakkia riitti koko illaksi. Hän oli hyvin varovainen alkoholin suhteen.

Olin myös maataloustuottajajärjestössä mukana sekä paikallisosastossa että piirissä sekä Mtk:n valtuuskunnassa. Se on korkein päättävä elin. Sitten olin sokerijuurikasvaliokunnan puheenjohtaja. Se oli koko maata käsittävä järjestö.

Kunnallisneuvoksen arvonimi tuli siitä, kun olin säästöpankin isännistössä puheenjohtajana kaksikymmentä vuotta. Sieltä panivat asian alulle ja Aluesäästöpankki ja Suomen sokeri hakivat sen minulle. En minä luonnollisestikaan itse olisi sellaista hankkinut.

ELETÄÄN TÄTÄ PÄIVÄÄ

Maatilallamme viimeiset 10 vuotta pellot olivat ensin paketissa ja sitten luopumiseläkkeelle siirtymisen jälkeen ne kasvoivat heinää. Mutta tontti ja puutarha-alue olivat niin suuret, että niissä oli paljon työtä. Lopulta ei enää jaksanut tehdä niitäkään ja piti lähteä kaupunkiin asumaan kerrostaloon.

Nyt olen elämääni tyytyväinen. Veteraanipajalla voi käydä kavereiden kanssa juttelemassa ja palvelut ovat lähellä. Ei ole pakko aina autolla lähteä. Kaverit ovat kylläkin jo tällä ikää vähissä.

Joitakin aikoja oli tapana, että itsekin kutsuin joka vuosi sotakavereita, jotka olivat jo vakinaisessa mukana. Kerran kesässä ne kerääntyivät meille. Alkuun meitä oli viitisentoista kaveria. Mutta porukka väheni vähenemistään ja nyt meitä ei ole enää kuin kolme enää siitä porukasta jäljellä. Kaikki ovat menneet. Me kolmekaan emme ole enää säännöllisesti tavanneet, vaan aina, kun jossakin nähdään, jutellaan kuulumiset ja muistellaan. Siinä ovat vielä Tuomelan Väinö ja Inkarin Oiva jäljellä.

Kuulo on hiukan mennyt sodassa. Paljon tuli osumia lähelle ja pari kertaa olin hukan pökerryksissäkin. Kerrankin istuin jakkaralla ja keskitys tuli juuri siihen. Jakkaran takajalat katkesivat ja kaaduin selälleni lattialle. Keskityksen mentyä ohi katselin ja huomasin, että keskuksesta oli mennyt myös ammus läpi. Itse olin jäänyt siihen haavoittumattomana. Ei osunut omalle kohdalleni.

Mitään huonoa pysyvää muistikuvaa ei ole jäänyt mieleeni sodasta.

Päivät luistavat nykyään hyvin ja on mukava niin kauan kuin kulkemaan pääsee ja terveyttä riittää.

(Kirjoitettu lokakuussa 1999)