Tauno Kivimäki

Olen Tauno Johannes Kivimäki. Olen syntynyt 14.5.1917 Salossa. Olin mukana Salossa palokunnan toiminnassa, joka oli alkujaan kovin kiinni urheilussa ja kaikessa semmoisessa. Palokunnalla oli vuosittain huomattavat juhlat Kärkässä. Kaupunki tyhjeni, kun kaikki menivät juhlille. Päällikkönä oli hyvä mies, Syvänen.
Palokunnalla oli ensimmäinen poikaosasto, jota johti Tarkkanen ja sitten Kuiron Sulo. Kun se marssi kesällä juhlille, sillä oli omat puvut päällä ja herätti pojissa kamalaa innostusta poikaosas¬toon.
Olin Uuden Auran palveluksessa juoksupoikana. Siellä oli Aino Keijola konttoripäällikkönä ja hänen miehenään oli luutnantti Keijola, suojeluskunnan johtaja. Hän oli pihalla, kun maanantai¬na menin ja kysyin häneltä, eikö suojeluskuntaan voisi sellaista poikaosastoa perustaa, kun kerran palokunnassakin on. Keihola innostui valtavasti, hyppäsi pyörän selkään ja meni suojelus¬kunnan talolle. Se sijaitsi saman kadun varrella.
Kuukauden päästä kokoonnuttiin suojeluskunnan talon yläkertaan. Siellä oli koolla paljon sotilaspoikia, jotka perustivat suojeluskunnan poikaosaston. Myöhemmin heistä tuli lentäjiä, tykistön tulenjohtajia ja kaikkia, tästä porukasta. Ensimmäiseksi johtajaksemme saimme heti hyvän miehen. Hän oli Niilo Hytönen Yhteiskoulun voimistelunopettaja. Toinen johtaja tuli minusta.
Samaan aikaan olin Viestissä, jonne perustettiin myös poikaosasto. Minut valittiin tähänkin ensimmäiseksi johtajaksi. Näin minulla oli kaksi poikaosastoa johdettavanani. Koska tämä oli koulukaupunki, niin täällä oli huomattavia tulevaisuuden miehiä mukana poikaosastossa. Tämä oli yksi huomattavimpia poikaosastoja koko Suomeakin ajatellen. Suurin poikaosasato samanai¬kaisesti oli Viipurissa, jota johti Koponen. Siinä poikaosastossa oli n.5000 poikaa. Se oli kai Viipurin Urheilijoiden osasto.
Sitten alkoi mukaan tulla myös Turku. Mutta kilpailuissa Salon sotilaspojat voittivat. Koska meillä oli hyvä voimistelunopettaja, niin meillä oli voimistelua ja muuta urheilua ja tuli sitten nyrkkeilyäkin. Sotilaspojista tuli Suomen mestareita sekä TUL:n, että nyrkkeilyliiton porukois¬sa. Täällä annettiin pohjakoulutus ja sitten ne valmistuivat mestareiksi.
Poikaosastosta tuli hyvin huomattavia suomalaisia kuten kirurgeja yliopistollisiin sairaaloihin, professoreja mm. Viikari ja Seppälä, poliisineuvos Rautkallio, hallitusneuvos Heinilä ja professori Heinilä ja Suomelat. Monta huomattavaa miestä tästä osastosta tuli.
Suojeluskuntatalolla harjoiteltiin. Siellä oli ensin jalkaväkiyksikkö, kun tulin miesten joukkoon. Sitä johti Keijola, joka kuoli sodan alussa. Sitten tuli johtajaksi Sankari.
Hänen jälkeensä osasto muutettiin tykistöksi, jossa ensimmäinen johtaja oli Suominen ja sitten oli Duncker, joka oli Talvelan kanssa Hitlerin päämajassakin Suomen edustajana. Siten tuli Kervinen. Hän oli hyvä matemaatikko. Hänen harrastuksenaan oli radiot. Salon suojeluskunnas¬sa tehtiin radio hänen johdollaan. Ja minäkin olin harjoituksissa mukana.
En minä mikään hyvä sähköttäjä ollut, mutta ei tykistössä tarvittukaan niin hyvää. Aina harjoituksissa tämä kone katkesi johdoista, mutta sitten tuli vuorineuvos Nordelin veli, joka korjasi sen ja siitä tuli vahva kaikilta ominaisuuksiltaan. Siinä oli kolme laatikkoa virtalähde, vastaanotin ja lähetys. Se vaati kolme miestä kuljetuksessa.

Kun sota alkoi, sain tämän aseman. Sillä lähdettiin sotaan. Tuettiin JR 14:sta ja asema oli Muolaansaaren ja rautatien välinen osa. Vasemmalla oli talvisodan kovimmat taistelut, oikealla samoin. Mutta me saimme olla se rauhallisempi porukka. Tykistöä moitittiin, ettei se ampunut, mutta ei se voinutkaan paljon ampua. Kaikki olivat sulkuja. Ne oli etukäteen viritettyjä. Kun tykistö ampui, oli tuli niin tarkkaa, että hatun olisi voinut päästä ampua.
Pstossa oli kolme patteria, 5. patteri vasemmalla, rannassa oli kanuuna ja keskellä salolaisten haupitsi. Oikealla perniöläisten 4. patteri oli rautatien vieressä. Se oli suossa.
Ryssällä oli koko ajan pallot päällä tähystämässä. Niitä ei alas saanut. Päivällä ei uskaltanut tulla korsusta ulos ollenkaan. Ne näkivät ja ampuivat. Se oli kovaa maanalaista elämää. Kun 4. patteri ampui, niin ne näkivät koko ajan. Emme edes tienneet, keitä oli toisissa korsuissa. Kuulin vasta jälkeenpäin, että Saurakin oli siellä. Ei voinut liikkua kuin ehkä aivan pilvisellä säällä sen verran, että näki missä maan alla kaverit ovat. Kun lopulta pääsimme liikkeelle hämmästyimme miesten valtavaa määrää. Ei uskoisi kuinka paljon siellä oli, kun lopulta tultiin maan alta ylös.
Kaikki patterien päälliköt olivat aktiiviupseereita. Vasemmalla Kestilä, keskellä Kuosmanen ja sitten Terho ja Mertilä. Muut olivat reserviläisiä. Tämä tykistö oli kokonaan hyvin trimmattu, koska sillä oli ollut ampumaleiri Perniössä.
Perniö olikin yksi maamme parhaimmista suojeluskunnista. Niillä oli paljon varoja, joita lotat olivat koonneet. Salon suojeluskunta oli vähän velkainen, mutta pärjäsi kumminkin. Mukana oli hyviä isännöitsijöitä. Tiedän nämä tarkkaan, kun olin juoksupoikana. Tiedän, kuka minkäkin verran rahaa antoi ja kuka ei.

Sitten lähdettiin sotaan, joka alkoi yllättäen. Olin radioaseman päällikkö. Asemani oli 6. patteri, salolaisten. Miehiä vedettiin linjoihin ja minut heitettiin kohta viivytystaisteluihin ryssiä vastaan kanuunan kanssa. Viidennessä patterissa oli myös kanuuna, muistaakseni ”Aamurusko”. Oli siellä yksi salolainenkin, Nortamo Hugo. Me tulimme vastaan.
Minun piti hoitaa radioyhteyttä pääpuolustuslinjan taakse, jossa oli yksi tykki. Olin viestittäjä. Tuli sellainen tilanne, että ryssillä oli koko ajan pelattu häirintää meidän koneille, että kolmeen päivään eivät radiot toimineet. Häirintäkoneet olivat niin kovat. Olin ihan turhaan siellä yhteysosastossa olemaan. Kaikki paloi ympärillä. Karjat olivat makasiineissa ja paloivat sinne. Oli järkyttävää nuoren miehen tulla sinne yhtäkkiä.
Jatkoimme viivytystaistelua ja peräännyimme pääpuolustuslinjalle taaksepäin. Oli kova pakokauhu, kun tulimme sillä panssarivaunujen huuto ja ääni oli valtava. Pääsin yöksi viiden¬teen patteriin. Asema oli kuudennessa patterissa ja minun olisi kuulunut olla siellä, mutta olin yötä viidennessä patterissa. Minulla ei oikein ollut tilaa. En ollut ollut mitään korsua tekemässä, kun olin vallan ollut esikunnassa.
Kävi niin, että alkoi joulukuun hyökkäys. Ryssä rupesi hyökkäämään. Näin, että joukkoja meni yöllä. Oli kova pakkanen. Ihmettelin, että mitä hiippailijoita on menossa.
Alkoi suomalaisten, Östermanin hyökkäys. Kävi niin, että suomalaisten yhteyskaapelit vedettiin maahan lumihangen päälle. Jälkiporukka tuli ja katkaisi näitä, kun luulivat niitä ryssän kaape¬leiksi.
Terho oli siellä keulassa lähettiensä kanssa ja minä olisin ollut hänen mukanaan, jos hän olisi ottanut radion. Nyt hän olisi sitä tarvinnut. Hän kuoli heti siellä. Kaikista paras upseeri, älypää, kuoli lähettiensä kanssa. Minäkin olisin mennyt heti ensimmäisinä sotapäivinäni, jos olisin siellä mukana ollut. Hän kuitenkin halveksi radiota. Se oli ihmeellistä johdatusta.
Viestiyhteydet olivat niin, ettei ollut kaapelia kaivettu mihinkään. Jos olisi yksikin oja kaivettu, ei niitä olisi talvella mikään tuhonnut. Jokunen kaapeli oli puussa, mutta enimmäkseen ne olivat maan päällä. Kun ne olivat maan päällä, kuunteli ryssä myös niitä viestiyhteyksiä. Se pystyi niitä kuuntelemaan.
Sitten tuli yhtäkkiä hälytys, että minun asemani täytyy mennä neljänteen patteriin. Sinne ei päässyt kuin yöllä. Se oli meistä oikealle. Jouduin mukaan perniöläisten porukkaan, missä oli psto:n paras tulenjohtaja Leikkonen, Perniöstä. Pääsin hänen yhteyteensä patteriin. Radio toimi kamalan hyvin. Mutta miehiltä, jotka joutuivat korjaamaan laitteita ja yhteyksiä, viestimiehet ja pioneerit, se vaati urhoollisuutta.
Meillä toimi viestiyhteydet hyvin koko ajan. Emme tarvinneet puhelimia. Saimme yhteydet nopeammin radiolla kuin puhelimella ja saimme hyviä osumia. Mutta tykistöllä ei ollut paljoa ammuksia, mutta Leikkosella oli niitä käytössä.
Kun korsussa oli parikymmentä miestä, niin pakin löytäminen pimeässä oli vaikeaa. Teetä teki mieli keittää. Oli kova tappelu kuka pääsi keittämään ja sai ruokaa. Hevonen toi sitä ruokaa. Jokainen söi, mitä söi. Oli Ylhäisten leipää ja juustoa. Sain peräpukamat ja lisäksi kamalan päänsäryn.
Viidennessä patterissa joutui aina tulenjohtue päiväksi saareen. Siellä oli tulenjohtopaikka. Muistan, että Ahon Kostikin oli siellä saaressa. Sitten ne piti tulla aina yöksi pois. Pelkäsin kamalasti, jos joudun sinne ja jos ei jää kestäkään. Mutta minua ei onneksi sinne heitettykään.

Lopulta pääsimme huilaamaan. Tulimme hämäläisten kylän lähelle, jossa oleilimme. Mulla oli Oiva Vuokko, joka oli sähköteknikko. Sanoin, että en lähde ilman Oivaa mihinkään. Me emme pysty korjaamaan radioita, (nykyaikaisessa sodassa ei enää korjata radioita). Oiva korjasi kaikki ja hän oli siksi tärkeä mies. Mutta nyt menetin hänet, kun jouduimme lepovuoroon.
Sen jälkeen minut heitettiin kuudenteen patteriin takaisin. Yhtäkkiä tuli sellainen juttu, että jouduin salolaiseen porukkaan takaisin. Halkilahtikin oli siinä, mutta en heitä ketään nähnyt. Kuudes patteri sai hälytyksen Summaan. Meitä oli iso porukka miehiä, jotka menimme. Toivosen Keijo ja Eromaa olivat patterin tiedustelijoita sillä hetkellä. Hiihtorat¬sastamaan lähti Keijo ja Eromaa. Eromaa huusi sitten, että kuka tulee mukaan. Sieltä huusi Automyynnin myyntipäällikkö, että Kivimäki mene sinä. Kaikilla vanhoilla miehillä oli se tapa, että nuori mies pantiin aina remmiin. No menin sitten, kun ei mulla ollut mitään väliä.
Sanoin Laakson Soinille, että hoida sinä asemaa. Auermaa oli siinä toisen aseman päällikkö. Hän lupasi hoitaa ja sanoi, että ”men sää vaa.”
Menimme tiedustelemaan hiihtoratsastaen. Katkaisin heti sukseni. Kun Keijo ajoi, niin hevonen aina pysähtyi alamäessä ja minä menin sinne jalkoihin. Sitten sanoin, että en minä nyt voi lähteä. Mutta he sanoivat, etteivät lähde ilman minua minnekään.
Siten lähdimme Summaan ja raskaan pston piti tulla meidän tilalle. Matkalla Eromaa meni ruotsalaisten korsuihin ja ne luulivat häntä ryssäksi, kun hän oli niin huonosti pukeutunut aina.
Eromaa sanoi minulle, että tuo sinä kolonna. Sieltä tuli kolonna perässä. No vein sen hänelle eteen ja menin sitten vielä eteenpäin tilanteeseen tutustumaan Valppaan Olavin kanssa. Ja kävikin niin, ettei miehiä ollut missään. Ne olivat perääntyneet, eikä perässä tullut ketään, eikä tiellä ollut ketään, kun me olimme siellä asemia laittaneet ja valmistauduimme ottamaan vastaan patteria.
Kaikki olivat häipyneet pakoon, tai oli tullut uudet määräykset. Eikä tykistö päässyt enää linjaan ollenkaan. Kun tulin sieltä, näin yhden kaverin ja sanoin hänelle, että mulla ei ole suksia lainkaan, että hyppää sinä hevosen selkään. Siellä oli pari hevosta, kun peräännyttiin.
Lentokoneita oli satoja, mutta ne eivät ampuneet. Asiat olivat niin sekaisin. Pääsin sieltä takaisin. Muistin, että radioasemani oli yhdessä ajoneuvossa, jolla tultiin. Miehiä ei ollut missään, muutama hevonen vaan. Ryssät tulivat ja nämä miehet mitkä ajoneuvoissa olivat olleet jäivät vangiksi.
Pääsin Kämärän asemalta eteenpäin ison aukean päähän yöksi yhteen semmoiseen telttaan, joka oli kaivettu maahan. Pääsin sinne nukkumaan. Jätin sukset ja kiväärin tien varteen, kun ajattelin, ettei sinne patterin alueelle pääse. Siihen jätin myös varusteeni.
Siinä vasemmalla oli viidet kuudet haupitsit asemassa. Pääsin nukkumaan. Oli ihana nukkua havujen päällä, vaikka oli kuinka märkää. Aamuyöstä tuli kovaa huutoa: ”Pojat ruoka tulee! Äkkiä, sillä jalkaväki syö muuten kaikki. Joukkoa tuli niin paljon taakse, ettei yksi soppakanuu¬na riittänyt alkuunkaan. Ei tiennyt, että kelle sitä antaa.
Pelkäsin suksieni ja pyssyni puolesta, että joku ottaa ne. Sitä varten menin hermostuneena tien varteen. Jumalauta, siellä oli panssareita koko jono. Viidenkymmenen metrin päässä ensimmäi¬nen. Se ampui koko ajan minuun kiviä. Huusin, että tuokaa äkkiä miinoja. Mutta ne olivat raukkoja. Kukaan ei löytänyt miinoja mistään. Kävi niin, että keskellä tietä niitä tuli ja sen ensimmäisen perässä oli koko aukea täynnä.
Tiellä oli ajoneuvo, missä oli panssaritorjuntatykkejä kaksi kappaletta. Huusin poikia, että tulkaa nopeasti auttamaan, että otetaan tykit alas. Joukkoja kulki paljon. En tiedä perääntyivätkö ne, vai mistä niitä tuli. Niitä en saanut tulemaan avuksi. Meidän miehiä sain sitten, kun huusin ja uhkasin, että pojat tykkiin kiinni tai ammun. Ja olisin kyllä ampunut, jolleivät olisi totellet. Se oli jännittävää. Ei ollut kysymys mistään leikistä. Tuli neljä viisi poikaa. Vedimme tykin alas. Mukana oli mm. Veikko Helgren, puoluesihteeri Turusta, elää vieläkin.
Sitten pojat ampuivat. Panssarivaunu pysähtyi. Kun se oli pysähtynyt, niin siihen tulikin toisen tykin miehiä jostain metsästä. Ne vetivät myös tykin alas. Sanoin pojille: ”Ampukaa nyt äkkiä sitä kolmatta. Ampukaa kolmatta äkkiä.” Keskimäinen olisi jäänyt siihen ensimmäisen ja kolmannen väliin pääsemättä eteenpäin. Ne perkeleet ampuivat siihen ensimmäiseen. Se syttyi palamaan. Kolmas olisi ollut ehjä ja erinomainen maali.
Panssarivaunuja oli tavattoman paljon. Helgren tuli kanssani, kun menimme piikkilankaesteille ja tykeille. Vaunut eivät päässeet eteenpäin, kun oli isot kuopat. Sanoin Helgrenille, että ammutaan kuljettajia. Ne olivat pystyssä siellä. Ammuimme ja se oli viimeinen kerta, kun ammun panssarivaunua. Ne vetivät heti takaisin silmänräpäyksessä suorasuuntauksella. Helgren veti minua alas. Hän makasi minun päälläni. Se ammus meni patterin alueelle ja tappoi erään mieheni. Se ei kuollut heti. Se oli Sorjamäki Perttelistä työnjohtaja. Hän sai vatsaansa. Hänet heitettiin ajoneuvorekeen ja lääkäri istui samaan rekeen vatsan päälle ja hän kuoli. Se oli meidän vikamme, kun menimme ampumaan panssarivaunua.
Nyt ei ketään ollut patterin päällikkönä, koska tulenjohtueessa oli Kuosmanen ja tulenjohtaja. Hän olisi ollut patterin päällikkö. Hän oli arka mies. Jos hän olisi ollut tarkka mies, haupitsilla ei olisi tarvinnut ampua kuin muutaman kerran yhteislaukauksella, niin olisi vetänyt liki puhtaaksi. Mutta hyökkäysvaunut olivat valmiina ampumaan.
Takaa tuli ammuskolonna sadan metrin päässä. Lentokoneita lenteli satoja. Yksikään ei tullut alas sieltä, eivätkä ampuneet. Siellä oli kuorma-auto, jossa oli joku nuori vänrikki konekiväärin kanssa. Se sanoi, että tie auki, hän vie ammuksia. Sanoin, että perkele, et mene metriäkään. Jos ammut laukauksenkaan ammun sinut sieltä ulos. Hän olisi toiminnallaan paljastanut meidät. Hän oli siinä tilanteessa kovaa miestä. Hän oli Ikosen porukkaa Jr 62:ta, josta oli tullut siihen. Siihen tuli sitten Hinkkakin Salosta ja Kosken Eino. Ne olivat ihan pahastuneet, että olivat joutuneet johonkin vanhojen miesten porukkaan. No ei se porukka mihinkään voinut mennä, kun oli aukea ja lentokoneita. Ne jäivät kaikki siihen riviin. Pelastin sekä haupitsipatterin, että muut porukat varusteineen.
Heti, kun sodassa tulee hiukankaan nimeä, niin ruvetaan hakemaan joka paikkaan. Minua ruvettiin hakemaan. Radiosähköttäjää, jolla oli olevinaan aikaa pyydettiin, että tule johtajaksi, tule johtajaksi. Mennään sinne ja mennään sinne.
Minua tuli kolme miestä pyytämään jelppaamaan. Pienperossa oli iso hyökkäys päässyt läpi. Menimme Pienperon yli ja tulimme alueelle, missä oli turkulainen jaos vai oliko se patteri, kaksi tykkiä. Se oli harjun tällä puolella. Menimme harjulle ja hiihdimme yli niin, näimme telaketjun jäljet ja siinä oli hyökkäysvaunu. Se ampui jatkuvasti Viipurintietä. Olin kymmenen metrin päässä hyökkäysvaunusta. Lähdimme siitä kiireesti takaisin. Ne miehet korjasivat telaketjuja siinä hyökkäysvaunun luona. Tein suunnitelman, että mennään ja tapetaan ne äijät. Meitä oli kolme miestä.
Menin korsuun, jossa oli eräs turkulainen. Se oli ollut samalla aliupseerikurssilla kuin minäkin, Lampo- nimeltään. En tiedä oliko koko patteri, mutta kaksi tykkiä kuitenkin olivat verkon alla. Ja koko ajan ryssä ampui ja lentokone oli päällä. Se kone pysyi paikallaan, jota ihmettelin, kuinka se on mahdollista. Se näki meidät. Olin monta tuntia lumihangessa pää alaspäin ja pakkasta oli kolmekymmentä, eikä voinut mihinkään liikkua. Kone pysyi koko ajan paikallaan meidän päällämme. Se kone oli yhteydessä hyökkäysvaunuihin.
Tein suunnitelman, että sieltä turkulaisesta jaoksesta tulee joku jelppaamaan. Kaikki lähtivät helvettiin, mutta yksi tuli sitten pikakiväärin kanssa. Kokeilin sitä pikakivääriä. Piti tulla kestotulta, niin ei tullutkaan muuta kuin kertatulta. Se pikakivääri oli rasvainen ja oli jäätynyt, eikä antanut kuin kertatulta.
Päätimme mennä sittenkin. Kun lähdimme, ja pääsimme harjun päälle, olikin ryssä siellä lumihangessa. Se ampui kaveria juuri, kun oli sovittu, mistä kumpikin menee. Kaveri sai konepistoolisuihkun takapuoleensa. Mutta hän ei kuollut. Sain hänet vedettyä sieltä polkua pitkin pois ja vein hänet sidontapaikkaan. Se oli siellä alhaalla pois harjulta. Se oli täynnä miehiä. Konepistooleita roikkui vaikka kuinka paljon puissa. Siellä oli juuri yksi santsari aliupseerikou¬lusta, turkulainen painija, joka oli myös haavoittunut jossakin lähellä.
Menin siten patteriin, joka oli noin 3-4 kilometrin päässä. Siellä haukuttiin valtavasti. Sain sellaiset haukkumiset, että en saa mihinkään poistua. Sitten annettiin rangaistukseksi, että pitää mennä katsomaan linjaan, että onko siellä se ja se mies. Kun tulin takaisin, niin siellä oli Mälläsen Åke tulilinjassa.
Tulikin yhtäkkiä esikunnasta käsky, että menisinkö minä takaisin Pienperolle. Saan upseerin avukseni. Tuli mukaan luutnantti, kaksi vänrikkiä ja kanuuna. Söin kuormastosta muutaman voileivän ja menimme takaisin. Tulimme sitten Pienperolle. Mukana oli Lehto, Anjalantullista, ratsurilla ja Rannikon Kauko ja Laaksosen Janne ja ketä sitten lisäksi tulikaan.
Ryssät olivat sitten siellä. Niitä piti olla vain viisikymmentä toisella puolella tietä. Sieltä ne ampuivat valojuovia. Kun lunta oli paljon, tykit jäivät kiinni. Autoin vetämällä etupyörästä. Ratsuri oli tarkka. Pyörä irtosi ja pääsin juuri ja juuri pois alta. Tuli pimeä. Määräsin jokivar¬teen kaksi miestä panssaritorjuntatykin kanssa. Oli tuleva sotaväenpäällikkö Leinonen, joka oli esimiehenäni ja Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, jotka olivat rinnakkain. Sanoin heille, että heillä on tykki tässä ja osoitin kanuunaa. Ja kysyin kuinka pitkälle he ampuvat. 500 m oli vastaus. Mutta pimeässä ei minulla siellä mitään virkaa ollut.
Tuli Aamuruskon tykki. Lehto ajoi sitä. Aamulla se ampui sitten yhden laukauksen, niin jäi pyörät sinne. Se oli varmasti sama tykki, mikä oli viivytystaistelussa, kun se oli viidennessä patterissa.
Salolaiset tulivat auttamaan ja viestimiehet saivat tykin asemiin. Minulla oli luutnantti apuna. Menin patterialueelle. Siellä oli Kervinen pston komentajana. Hän sanoi, että Varis tulee tänne. Alkoi perääntyminen. Komennettiin kohta liikkeelle. Kun menimme tien yli, oli siellä huolto esikunnassa 2-3 kilometrin päässä. Tuli valtavan suuri juustokuorma kuusipyöräisen kanssa. Siinä oli tahkojuustoa. Se meni eteenpäin. No siellä olivat ryssät ottamassa vastaan juustokuor¬maa.
Hiihdimme Viipuriin. Viipurin taistelut olivat pieniä. Mutta siihen loppui oma talvisotani.

Jälkeenpäin kysyin vielä Levolta, että oliko Kekkosella omat vakoilijansa. Levo ei sitä uskonut. Myöhemmin kuulin, että Kekkonen seurasi tarkoin näitä yhteiskunnan vaikuttajia, jotka pitivät maakuntaa yllä.
Kerran maaherra Aitio kutsui kaikki liikemiehet Turkuun teatteritalolle. Siellä oli satoja miehiä. Se ei tehnyt muuta kuin myi Kekkosen saunakirjaa. Kaikki liikemiehet olivat siellä koko päivän moisen asian takia. Sanoin, että tämä on leikkipeliä. Sen jälkeen hän ei minua enää ikinä kutsunutkaan.
Olen porukasta ainoa, kun on jäljellä täällä Salossa. Sitten on yksi tulenjohtaja Kirstilän Heikki Paimiosta. Halkilahti oli viestiupseerina psto:ssa, mutta hän haavoittui kohta. Rantalan Erkki oli myös. Hän oli kirjakauppias. Sitten oli Helander, joka on täällä.
Sodassa ollaan niin kateellisia toisille ja toisten saavutuksille. Heti, jos joku onnistuu tulee kateellisia. Sodassa monet pelkäsivät vielä kotiväkensä puolesta, kun olivat juuri menneet kihloihin tai muuta semmoista.

Jatkosodassa minulla oli esimiehenä Lehtimäki. Hän oli luutnantti. Olen sitä mieltä, että hän kaappasi minut kaukopartioon. En saanut juurikaan aikaa valmistautua. Tuollaiseen olisi mielestäni pitänyt saada hyvin valmistautua viikkoja etukäteen. Minulla ei ollut aikaa. Soppa¬jonosta vain tultiin hakemaan ja vietiin kaukopartioon, sillä kaukopartioon tarvittiin vielä toinen sähköttäjä. Toisena mukaan lähtijöistä oli 18-vuotias nuorukainen, hyvä ampuja, nykyään diblomi-insinööri Nokialta. Kolmekymmentä miestä lähetettiin. Siitä matkasta tuli kolme kuollutta ja kolme jäi kadoksiin eli vangiksi.
Kun tulimme Nurmoilan suurelle lentokentälle, näin että siellä oli ryssiä havumajassa ja huusin, että ryssät ovat siellä. Näin että maassa kulki johto. Yritin katkaista sitä. En siinä hävinnyt kuin mutaman sekunnin. En saanut sitä millään poikki. Letkamme katkesi kymmenen metrin väliin. Ryssät olivatkin puussa. Ne ottivat meidät sieltä jyvälle. Löin itseni maahan, mutta ryssiä oli joka puolella.
Sitten ne ampuivat. Minulla oli paksut suojeluskuntavaatteet päällä ja reppu rikki. Yksi luoti meni paksun suojeluskuntatakin ruskean olan läpi ja luoti jäi vielä ihoon pystyynkin.
Mietin, että mitä teen, ammunko itseni. Päätin ampua itseni. Minulla oli pistooli mukana. Mutta kuulin ikäänkuin äiti olisi huutanut, että poikani älä tee sitä! Siinä samassa ryssät juoksivat päälle. Ja minä karkuun. Juoksin suolle niin kovin kuin pystyin. Kolme miestä jäi siihen. Mielenkiinto oli niissä. Olin hyvä juoksija. Ne kyllä yrittivät ampua perässä suolle koko ajan. Mutta tein mutkia.
Mulla oli kyynelreppu mukana. Olin saatanan tyhmä. Siellä oli kaikkea käsikranaatit, ruokaa, ja mitä kaikkea siellä kyynelasemassa. Pudotin sen tahallani suossa, että pääsisin kovemmin juoksemaan. Kun olin juossut noin kilometrin, niin rupesin katumaan ja kiroamaan, että miksi minä sen kyynelrepun sinne suohon sentään jätin.
Tulin eteenpäin ja palelin. Aikaa kului vaeltaessani. Ilma oli kylmä. Kuulin puiden kaadon ääntä ja meteliä. Ymmärsin tulleeni jollekin vaaralliselle alueelle. Mietin, ketä täällä nyt on. Onko täällä ryssiä, vai olisiko niin, että täällä onkin suomalaisia. Menin ääntä kohti ja huusin, että onko siellä suomalaisia. Kukaan ei vastannut mitään. Sitten yhtäkkiä pari miestä nousi ylös ja veivät minut mukanaan.
Ne olivat halikkolaisia. En tuntenut niitä eivätkä he minua. En saanut paljoa ääntäkään, sillä olin hyvin hermostunut. Sitten tuli luutnantti ja sanoi: ”Ei mitään vankeja oteta, nyt alkaa hyökkäys. Lopetetaan.” Se oli määräys. Se kaveri, joka minut otti oli Saarinen, nyrkkeilijä. Halikkolainen metsänhoitaja oli toinen vartiossa. Pojat kuulustelivat minua.
Sitten tuli Hakalan Repe, eräs parhaita kavereitani. Hän sanoi heti: ”Kato Taukkari.” Sitten tuli vielä yksi tulenjohtaja Eero Horelli. He riisuivat minut. Luoti otettiin irti. Sen hän pani jonnekin piiloon, enkä sitä sitten saanut muistoksi. Ne ihmettelivät, mistä minä tulin. Heille oli alkamassa hyökkäys. Tämä oli niin harvinainen tilanne, että sattui tulemaan tuttuja.
Sain viikon loman. Pelkäsin kovin, kun minua vietiin yöllä kuorma-autossa esikuntaan 17 kilometriä, sillä venäläinen partio oli siellä partioinut ennen meidän menoamme ja tappanut yhden salolaisen Elomaan. Näin suomalaisen vartiomiehen joka viidenkymmenen metrin päässä auton valokiilassa. Auto meni 50 m eteenpäin ja kymmenen takaisin. Kuraa oli niin paljon ja se oli iso kuorma-auto. Minulla oli kyllä pistooli. Mutta pelkäsin silti kovin, että partio tappaa minut. Oli ehkä 7 kilometriä, missä riitti vartiomiehiä, mutta sitten oli vain tietä.
Kun palasin lomalta takaisin, oli Jouko Telenius siellä ja sanoi, että minun pitää hakea kyynelasema pois, kun olin sen kerran tahallani suohon pudottanut. Sain avuksi Karjaskylän tullista yhden kuorma-autonkuljettajan, toinen oli postinhoitajan veli Salosta. Meitä oli kolme, kun tulimme takaisin Syvärille.
Siellä oli Säntämän motti, kun lähdimme. Ylitimme kaksi vaaraa Ison Saarimäen ja Pikku Saarimäen. Tulimme sille alueelle, mihin oli tarkoituskin. Tuli pimeä ja ajattelimme, uskaltaako tänne jäädä, kun oli niin paljon puskaryssiä. Niitä oli joka puolella.
Menimme yhteen taloon. Siellä oli pari vanhusta, jotka tarjosivat meille kiiskisoppaa saviastias¬ta. Lusikalla sai sieltä ottaa. Ne olivat meille kovin ystävällisiä. Huoneesta, missä syötiin, oli minulla näkymä perälle kamarin puolelle. Kun aloin syödä, näin, että kamarissa roikkui minun vaatteitani. Siellä oli jotain verryttelypukua ja muuta, kun oli minulta jäänyt suolle. Jostain syystä tunsin ne. Kysyin, että onko heillä mitään muuta. ”Juu on täällä,” vastattiin. Kyynelase¬ma oli heidän kamarissaan. Ei ryssä ollut vielä tullut. Nämä olisivat tietysti kohta antaneet sen ryssälle. Se oli harvinainen tapahtuma.
Kun sitten tulin suomalaisten puolelle, oli vastassa suuri joukko miehiä ja ihmettelyä riitti. Kyynelasema oli siihen aikaan vielä salainen ase. Olisin varmasti linnaan joutunut, jos en olisi sitä takaisin tuonut ja se olisi joutunut ryssien haltuun.

Pääsin lomalle Saloon. Kun tulin yöllä sen lentäjän kanssa, tulimme ensimmäisessä luokassa ja nukuimme. Olimme molemmat pirun väsyneitä.
Minulla oli patruunoita koko laukku täynnä. Yksi mies tuli kysymään onko minulla barabellum myydä. Se oli Smolander. Tulin juuri silloin Esterinkatua pitkin ja oli jo pimeä. Kuusisen Reijo, kauppiaan poika, tuli minun kanssani, koska asuimme lähekkäin. Sitten tuli kolme miestä vastapuolella katua portista juovuksissa. Juoksivat sieltä yli kadun. He meinasivat antaa meille selkään. Ne olivat kommunisteja paitsi yksi. Pojat uhkasivat, että he hakkaavat meidät. Vedin pistoolini ja sanoin, että askel vielä. Ilmoitin kuka olen. ”Askel vielä, niin ammun.” Minun olisi ollut pakko ampua, ne olisivat muuten meidät hakanneet. Reijo huutaa takaa ”ammu jo”, ”ammu jo”. Eivät nekään sitten kuitenkaan uskaltaneet tulla.
Seuraavana päivänä tämä, joka ei ollut kommunisti istui ravintolassa ja oli taas hiukan juovuksissa, pyysi kovin anteeksi eilistä käytöstään.

Kun tulimme talvisodasta pois, peräännyimme Lappeenrannan tienoilla ja vedimme haupitsia. Loimme lunta tieltä. Kolme vetotraktoria meni ohi, voimakkaita. En saanut sille kapteenille sanotuksi, että tämä on tyhmyyttä, että me luomme lunta ja traktorit menevät ohi ilman hommaa. Pyysin tupakkaa. Se teki hyvää. Menin sitten Kuomaselta kysymään, että kai nuo traktorit vievät haupitsin. Kuosmanen suuttui. Olin huonoissa väleissä hänen kanssaan.
Kävi niin, että kun meidät kotiutettiin, niin pääsin poliisiksi junaan porukkaa viemään. Olimme tulleet jo Karjaalle asti. Katveoja määrättiin junan vanhimmaksi. Katve sanoi minulle, että vie sinä tämä juna Saloon, hän menee Aunea tapaamaan. Pari kolme tuntia odottelimme siinä. Juoppoja oli junassa todella paljon. Ne olivat tauon aikana menneet Karjaan viinakauppaan viinaa ostamaan.
Kävi niin onnettomasti, että seuraavalla raiteella oli rautatiellä sillitynnyreitä. Pojat lähtivät niitä ottamaan. Siten tultiin sanomaan, että menisin varoittamaan moisesta touhusta. Menin sinne ja siinä oli tynnyrin kansi auki. Menin viereen ja sanoin pojille, että älkää ottako, siitä valitetaan.
Sain vastaukseksi: ”Perkele, me olemme puna-armeijan miehiä” ja puukot ilmestyivät käteen ja sillä tynnyriä avaamaan.
Siellä oli tuttua ”punaista porukkaa”. Niillä oli puukot kädessä ja ottivat minua niskasta kiinni. Toivosen Keijo hyppäsi takaa päälle ja pääsin siinä rytäkässä pois, enkä tullut puukotetuksi. Ilman häntä näin olisi varmasti tapahtunut. En uskaltanut mennä junan viereen, vaan menin kaupungille ja tulin sitten vasta takaisin, kun juna lähti. Kaikki olivat juovuksissa.
Kun sain junan tuoduksi Saloon, niin siihen sen jätin enempää miettimättä. Luulen, että Katveoja sai jälkeenpäin harmia, kun ei itse junaa Saloon tuonut.
Sodassa on sellainen juttu, että olet vaikka kuinka eversti tai kenraali, jollet sinä siellä kerran ole urhoollinen, niin ne haistattavat sinulle ja käskevät menemään itse.

Sodan jälkeen juurikaan mitään ei saanut. Kaikki oli luvanvaraista. Ostin sitten tekstiilikaupan ja tekstiilitorin. Meillä oli sitten kaksi liikettä. Vaimoni on venäläissyntyinen. Meillä oli tori täällä Salossa, Karkkilassa, ja Tammisaaressa. Silloin myimme paljon tavaraa. Ostin sitä vaunulasteittain. Teetimme tavaraa myös itse. Meillä oli monta kymmentä kotiompelijaa työssä. Perustimme alan liikeyrityksiä Saloon ja Poriin.
Sitten tekstiiliala meni huonoksi. Olin tehnyt suuria kauppoja. Huono aika yllätti yhtäkkiä kaikki. Tuli muotiin harrastaa kierrätystä. Vanhat puvut kelpasivat ja muutkin vaatteet. Kierrätys on lisääntynyt ja hyviä pukuja voi saada
parillasadalla markalla.
Minulla kävi vielä huono tuuri siinä, että sairastuin syöpään. En ole siitä ihan parantunutkaan. Olin hyvässä hoidossa yksityispotilaana Seppälän Pentin suosittelemalla professorilla. Keksin sitten sen, että kun tulin kotiin ostin torilta limpun. Se oli juureslimppu, ruista. Huomasin, että kun sitä söin, niin elimistö ikäänkuin aukesi kokonaan. Sanoin lääkäreille, että tutkikaapas ruista. Siinä on varmasti jotain mikä auttaa syöpään. En tiedä tutkivatko he sitä, mutta parin kolmen vuoden kuluttua Helsingissä saatiin sellaisia tutkimustuloksia, että ruis on apu tähän. Minulla oli eturauhassyöpä. Vatsasta oli kaikki tuhoutunut säteilyn takia. Ruis pelasti minut. Ja sitä on annettu ohjeeksi muillekin. Lääkettä oli silti runsaasti. Ja vettä olisi pitänyt juoda kolme litraa päivässä, enkä pystynyt juomaan kuin puoli litraa.
Yksityispotilaana ollessani en uskaltanut öisin nukkua yksin omassa huoneessa. Pelkäsin, kun minulla oli kova lääkekuuri, että hyppään alas kahdeksannesta kerroksesta. Jopa kotona saatoin mennä tajuttomaksi. Piti saada joku kanssani yöksi.
Olen sotilasarvoltani kapteeni. Olen toiminut mm. perustamiskeskuksen päällikkönä. Suomen reservinupseerien liittoneuvostossa olen ollut mukana ehkä Suomen vanhimpana.
Liike-elämässä ollessani olin mukana monenlaisessa projektissa ja tapahtumassa. Elämä oli täynnä työtä ja yritystä ja painetta.
Nyt olen mukana veteraanipajalla keskustelemassa veteraanikavereiden kanssa. Päivät kuluvat pikkuhiljaa edelleen.

(Kirjoitettu syksyllä 1998 )