Knaapi Veikko

Olen Veikko Knaapi, syntynyt Muurlassa 6.11.1922. Muutimme Uskelan Kavilaan, kun olin 6-vuotias. Sotilasarvoltani olen sotamies.

TALVISODAN AIKAAN

Isä ja äitini halusivat, että minä ja nuorempi veljeni Jouko liittyisimme suojeluskuntaan, kun talvisota alkoi. Sitten tulimme suojeluskuntatalolle vakituisesti asumaan ja olimme jatkuvasti koko talvisodan ajan suojeluskunnan talolla.

Kävimme vartiossa Salon sillalla ja isolla rautatiesillalla ja sokeritehtaalla, jotka olivat tärkeimmät vartiopaikat. Lisäksi oli katupartiot. Pikkupojat olimme katupartiossa kahden miehen ryhmissä kiväärit selässä. Kuljimme keskellä katua panokset piipussa, eikä mitään koulutusta ollut annettu. Illalla istuimme kahviloissa pistoolit vyöllä ja panokset sisällä. Vain varmistin oli päällä.

POMMIT PUTOILIVAT

Olimme mukana katsomassa, mitä vahinkoja tuli Salon pommituksista. Yhden kerran olin kirkon takana, kun pommikoneet tulivat etelästä päin. Ensimmäiset pommit putosivat hautausmaan luokse ja sitten putosi pommi ihan vesisäiliön viereen kirkon eteläpuolelle. Oli lähellä, ettei tullut täysosumaa vesisäiliöön. Siinä ulkopuolella oli onneksi kellari. Näin kuinka pommit tulivat ihan kohti ja huusin: ”Nyt tulee ihan lähelle!” Menimme kellariin suojaan ja iso pommi putosi noin viiden metrin päähän. Siinä alapuolella oli joku talo, johon tuli täysosuma.

KUNNIALAUKAUKSIA

Aina, kun oli sankarihautauksia, olimme Joukon kanssa ampumassa kunnialaukauksia. Tehtävään oli vaikea saada miehiä. Salolaiset kauppiaatkaan eivät lähteneet mielellään, koska siinä oli vähän ikäänkuin poliittinen sävy mukana. Meitä oli yleensä kolme miestä, jotka ammuimme. Olimme ihan pikkupoikia. Olin itse 17- ja Jouko 15-vuotias. Ei meillä ollut mitään johtajaakaan, vaan ammuimme omin päin ne kunnialaukaukset. Melkein joka viikonloppu olimme ampumassa.

Talvisodan päätyttyä, jouduimme vartioimaan kotiutettavien aseita ja varustuksia öisin. Vartiomiehiä oli vaikea saada ja siellä piti kuitenkin jonkun paikalla. Meillä tuli varmasti tehtävätunteja enemmän kuin niille, jotka olivat sodassa mukana. Varusteet olivat Högforsin tehtaan varastossa.

MUKAAN SOTATOIMIIN

Talvisodan jälkeen kävin maanviljelyskoulun ja olin Muurlassa maatalousharjoittelijana. Mutta lähdin pois kesken harjoitteluajan elokuun 1. päivänä 1941, koska pelkäsin sodan loppuvan, enkä ehtisi itse mukaan lainkaan. Menin vapaaehtoisena mukaan.

Olli Kärki, joka oli täällä Salossa lääkärinä, pani minut viestikoulutuskeskukseen, joka oli Tyrväällä. Siellä minut sijoitettiin radiopuolelle sähkötyskurssille ja ehdin olla siellä kaksi kuukautta. Koulutus jäi vähän keskeneräiseksi, koska lähetettiin rintamalle, jossa oli huutava puute nimenomaan sähköttäjistä.

Viljamaan Taunon kanssa, joka oli naapuri, lähdimme yhdessä rintamalle. Matka kesti noin viikon, ennenkuin olimme perillä. Äänislinna oli juuri vallattu ja Käppäselässä oli tukikohta, johon meidät vietiin.

Siellä pantiin miehet riviin ja yksi mies vuorollaan pantiin aina yhteen yksikköön. Tauno joutui ratsuväkeen ja minä ensimmäiseen divisioonaan viestipataljoonaan 33, joka oli silloin Käppäselässä. Karhumäkeä ei oltu vielä vallattu.

Kun menin yksikköön, olin nuori poika. Kaikki muut olivat vanhoja miehiä ja ne alkoivat huutaa vaan ”Poika, poika”. Ei minulla ollut lainkaan nimeä, vaan kaikki tunsivat minut ”poikana”. Kaikki komensivat minua.

Minulla oli vähän puhtaammat vaatteet, eikä minulla ollut vielä partaakaan. Ne pistivät minut vähän siistimpiin hommiin, kuten lähetiksi, hakemaan postia ja kuljettamaan sitä sinne sun tänne. Tykistökomentajan lähetin lähdettyä ensimmäiselle lomalle, ne panivat minut tykistöön, vaikka olin viestimies. Eversti Rosher ihmetteli, mikä mies minä olen, kun minulla oli viestin kauluslaatat. Oli niin kova puute miehistä, että otettiin eri aselajeista väkeä.

EVERSTIN LÄHETTINÄ

Olin kaksi viikkoa everstin lähettinä. Se oli maastossa oloa joka päivä ja puhelin soi lakkaamatta. Vastailin niihin soittoihin. Siellä ei käytetty lainkaan nimiä sodan aikana, vaan kaikki oli peitenumeroilla. Jokaisella upseerilla oli oma peitelukunsa ja vastasin: ”Täällä on lähetti. Ei täällä ole ketään ihmisiä nyt.” Joku kysyi, että olet kai sinäkin sentään ihminen?

Jouduin hakemaan kenttäpakilla ruokaa everstille Käppäselän kylän eräänlaisesta kopperosta. Minulla oli kaksi pakkia mukana ja sain pienen annoksen. Sanoin, että toinen annos on everstille. Lotta meni vähän vakavaksi ja meni takahuoneeseen ja toi sieltä laatikon, jossa oli vähän enemmän leipää ja keksejä kuin mitä tavalliseen annokseen kuului.

Jouduin iltaisin lämmittämään everstille paistinpannussa ruokaa, jota olin saanut päivällä. Lisäksi lämmitin hänen huoneensa ja siivosin. Siihen kuului sellainen huoneisto, jossa asui myös kevytosasto 8. johtaja. Lisäksi oli tykistötoimisto, jossa oli kaksitoista upseeria. Jouduin siivoamaan myös niiden tilat, lämmittämään, kantamaan pesuvettä puolen kilometrin päästä herroille, kun ne pesivät itsensä aamulla. Vettä kului paljon ja siinä kaikessa oli tavattoman kova työ. Olin siinä paikassa oikein tiukalla. Onneksi se loppui kahden viikon kuluttua.

UUDENVUODEN AATTO

Rykmentti 56 oli lepovuorossa, reservissä, Käppäselässä. Kolmetuhatta äijää tuli yhtäkkiä sinne. Vaihdettiin kaikkien alusvaatteet ja saunat lämmitettiin. Minutkin määrättiin saunan lämmitykseen ja lämmitin kolmea saunaa yhtaikaa. Yksi sauna paloi, kun lämmitin sitä liikaa. Mutta kukaan ei moittinut minua, vaikka sauna paloi.

Miehet jättivät kaikki alusvaatteensa pitkin metsiä, kun ne saivat puhtaat alusvaatteet. Koko metsä oli kirjavanaan likaisia ja rikkinäisiä vaatteita.

Sitten tuli uudenvuodenaatto ja niitten komentaja antoi miehille määräyksen ampua kunnialaukaukset. Ja koko rykmentti ampui kunnialaukaukset uudenvuoden yönä. Niinkuin kaverit eivät olisi saaneet muuten ammunnasta tarpeekseen. Ei se keksinyt mitään muuta hupiohjelmaa ja venäläisiltä vallattuja panoksia oli paljon. Sellainen ilo miehille annettiin uudenvuoden aattona.

Pääsin päivystämään radioasemalle. Joka neljäs yö oli valvottava. Se oli hieno homma. Sitten siirrettiin Karhumäkeen, kun se vallattiin. Sitten jouduin sieltä Karhumäestä taas takaisin radioasemalle. Majoitus oli ihan siistissä ja hienossa rakennuksessa.

RADIOTA TESTAAMASSA

Sitten tuli yllättäen kerran tehtävä, että annettiin viestikomentajan auto. Mukaan tuli kolme miestä, vänrikki joukkueenjohtajana, ylikersantti ja minä ja käsky kuului: ”Ajakaa Äänislinnaan ja ottakaa yhteys aina puolen tunnin välein, missä olette.” Annettiin mukaan pieni kaukopartion radio, joka painoi 4,5 kg. Naureskelimme, että mikä tarkoitus noin pienillä vehkeillä on. Uskoimme, ettei semmoinen mihinkään kuulukaan.

Ajelimme rantatietä ja otimme yhteyksiä joka kylässä. Kun oli hyvä kylä, pysähdyimme ja varroimme oikean hetken. Koska oli uudet maisemat, niin vänrikki meni ottamaan valokuvia ja kersantti meni katsomaan kirkkoa ja sanoi: ”Hoida sinä Veikko vaan tämä kone ja lähetä sitä merkkiä.” Olin auton takapenkillä istumassa. Siinä oli vähän pehmoinen penkki ja huono asentokin ja polvella oli vain sähkötysavain. Sillä lähetin sitä kutsua ja kaikki meni ihan hienosti.

Mutta seuraavana päivänä komentajamme oli valtavan vihainen: ”Kaikki ne miehet tänne, jotka olivat eilen siellä mukana viestejä lähettämässä.” Meidät pantiin siihen toimiston pöydän viereen ja jouduimme vuorotellen lähettämään sähkötystä sillä avaimella. Sitten komentaja huusi: ”Se olitkin sinä. Erotan sinut heti.”

Sitten hän pisti minut pataljoonan puhelinpuolelle. Se sähkötys oli mennyt Mikkeliin päämajaan asti ja siellä oli Suomen tärkeimmät viestialan asiantuntijat kuuntelemassa, että kuinka se kuuluu. Tehtaan edustajat ja kaikki korkea-arvoiset viestikomentajat. Ja minä lähetin huonoa sähkötystä ja vaihdoin asentoa välillä ja sitten meni taas väärin. Meidän komentajamme sai siitä valtavat haukkumiset. Mehän olisimme olleet paljon huolellisempia, jos olisimme tienneet, että se oli näin tärkeä homma. Armeijassahan ei koskaan selitetä, mikä tarkoituksena on.

MUKAAN KAUKOPARTIOON

Kului vähän aikaa, niin haettiin kaukopartioon radistia. Ei saatu mistään, vaikka oli kaksikymmentätuhatta miestä. Minä pistin anomuksen ja sitten viestikomentaja oli niin ystävällinen, että otti minut takaisin sähköttäjäksi kaukopartioon.

Se oli mukava komentaja muuten, se majuri Karkaus. Sillä oli sellainen tapa, että se istui saunassa useimmiten pimeässä takanurkassa ja seurasi miehiä, jotka olivat saunassa. Ikkunasta hän katseli myös tarkkaan miehiä ja kyseli, kuka tuo on. Kun mies tuli sen jälkeen vastaan, niin komentaja puhutteli nimeltä. Pataljoonassa oli 350 miestä ja se tunsi melkein kaikki heidät nimeltä. Myöhemmin se toi joskus omalla autollaan pahoissa tilanteissa kuivamuonaa ja ruokaa, kun miehet olivat olleet ilman ruokaa pitkän aikaa. Se yritti parhaansa miesten puolesta.

Kaukopartioporukka oli Pindusissa ja menimme maastoon asumaan telttaan Hiisjärven ja Voljärven kannakselle, joka oli strategisesti tärkeä kohta. Tällä porukalla oli hyvät aseet ja se oli ikäänkuin varmistusjoukkona siellä. Meidät koulutettiin hyvin perusteellisesti rynnäkkötehtäviin ja kaikkeen mahdolliseen. Kauheita lenkkejä tehtiin hiihtäen tiiliskivillä täytetyt reput selässä. On tavattoman vaikea laskea alamäkiä, kun reppu on oikein painava. Se ei onnistunut helpolla.

Opetettiin ampumaan konepistoolilla juosten. Missään koulutuksessa en ole nähnyt, että juosten ammutaan. Oli myös maalit, joihin oli tarkoitus osua. Se oli hyvä koulutus. Rynnäkössä oli semmoinen systeemi, että kun komentaja nostaa vasemman kätensä, niin se puoli hyökkää ja ampuu ja toinen puoli makaa ja lataa aseita. Ja sitten, kun se nostaa toisen käden, niin toiset menevät maahan ja lataavat aseitaan. Semmoinen porukka menee läpi mistä vain, jos ei ole kovin pitkää matkaa.

EVERSTI VALLI

Tämän porukan tärkein, salainen tehtävä, oli hakea eversti Valli elävänä ja tuoda linjojen läpi. Mutta ensimmäinen lomani oli juuri sinä aikana, kun muut sen reissun tekivät. Porukka naamioitui ja oli muka menossa tutustumaan maastoon ja katsomaan, onko sinne rakennettu joku sairaala, vai eikö. Mutta tärkein tehtävä oli tuoda Valli elävänä, koska sitä vihattiin kovin. Valli oli raaka ja häijy äijä. Sinne kuoli monta miestä, kun venäläiset yllättivät kaukopartion leirillä.

Valli oli venäläisten rykmentinkomentaja ja se oli kova juoppo. Venäläiset itsekin sitä vähän väheksyivät ja erottivatkin sen välillä, mutta ottivat takaisin hätätilanteessa. Se oli Raumalta kotoisin oleva punakaartilainen ja vihasi kovin suomalaisia. Komentajat vihasivat sitä kovin.

Valli järjesti väijytyksen hyökkäysvaiheen aikana ja tapatti nuoria miehiä sillä tavalla. Se naamioitui hyvin ja laski lähelle ja sitten yhtäkkiä ampui kaikki. Toiminta oli viekasta ja epärehellistä.

Rehellinen sodankäynti on mielestäni sellaista, että ammutaan ensin pari laukausta ilmaan ja sitten ilmoitetaan, että tähän jäävät linjat. Sitten esikunta merkkaa viivalla, että tässä ne nyt ovat. Tarvittaessa neuvotellaan. Ei siinä ketään tarvitse tappaa. Kun järjestetään väijytys, niin se on rikollista.

Kun mentiin Karhumäkeen, niin siinä matkalla pitkässä alamäessä ennen kaupunkia oli santakuoppa, joka oli ihan täynnä vainajia.

KAUKOPARTIO YLLÄTETÄÄN

Kerran ollessani kaukopartiossa venäläiset yllättivät sen. Kiväärimiehet ampuivat ja yrittivät tappaa niitä piirittäjiä ja saivatkin monta venäläistä ammutuksi. Mutta venäläiset saivat myös ammutuksi pari suomalaista. Me vain potkimme lunta päälle ja jätimme siihen. Sitten lähdettiin vähitellen karkuun ja kaukopartion radio jäi puun oksaan roikkumaan. Kukaan ei hädissään huomannut sitä ottaa mukaan.

Meidän ylikersanttimme oli siellä tiedustelutehtävissä päällikön kanssa tien vieressä siinä lähellä. Nämä tulivat perässä hiihtäen, kun kuulivat ammuntaa ja saivat sen oman porukan kiinni. Se oli kaikista järkyttävintä, kun huomattiin, että radio jäi sinne.

Siitä tuli niin kova polemiikki ylemmissä portaissa, että lopetettiin koko kaukopartioporukka ja perustettiin uudestaan. Johtajaksi tuli Törni.

Tässä tilanteessa pelastin henkeni taas yhden kerran sillä tavalla, että jäin Törnin porukasta pois.

VALMISTAUTUMINEN SOROKAN VALTAUKSEEN

Siinä oli välillä semmoinen kohta, jossa menin vapaaehtoisena uuteen perustettavaan prikaatiin. Sinne tarvittiin myös sähköttäjää ja minä kelpasin. Tarkoitus oli hyökätä Sorokkaan ja vallata se. Sitten kun suomalaiset olisivat vallanneet Sorokan, se olisi annettu saksalaisten haltuun. Saksalaiset olivat siellä aika lähellä, mutta eivät pystyneet hyökkäämään. Tämä uusi yksikkö olisi varmaan pystynyt. Viestipuoli oli järjestetty ja pioneerit olivat jo valmiina. Muut yksiköt vielä puuttuivat. Meille annettiin kaikki uudet varusteet. Vanhat lumput jätettiin pois. Mutta Marski sanoi ”ei” tähän yritykseen. Se olikin jonkinlainen poliittinen juttu. Marski ei hyväksynyt sitä ja niin meidät palautettiin kahden viikon päästä takaisin omiin yksiköihimme. Luovutimme varusteemme pois ja saimme vanhat lumppumme tilalle. Se oli jouluna 1941.

Jouduin jälkeen puhelinpuolelle. Pindusissa, ennen Poventsaa, oli puhelinkeskus. Minusta tuli keskusmies ja omasta mielestäni aika hyvä. Jouduin joka neljännen yön valvomaan keskuksessa. Vuoro oli aina neljä tuntia kerrallaan päivisin.

SALAMETSÄSTYSTÄ

Sitten siirryttiin Saravaara-nimiseen paikkaan. Jouduimme jättämään kaikki hyvät asemat. Siellä oli pioneerikomentaja, jolla oli vaimo mukana ja äijät vihasivat sitä kovin, kun se oli päiväkävelyllä vaimonsa kanssa. Sillä oli metsästyskoira ja se kävi jänisjahdissa. Minäkin aloin käydä jänisjahdissa. Aina kun eversti lähti, niin minä lähdin myös. Ammuin pistoolilla aina salaa sen jäniksen, jota eversti yritti saada. Sitten tuli kauhea haloo, että kuka siellä metsästää hänen jäniksensä. Hän ei saanut koskaan jänistä, kun minä ammuin sen aina. Koskaan en joutunut siitä kiinni. Miehet nauttivat tavattomasti tällaisesta pienestä kiusanteosta. Minäkin olin kyllästynyt sotaan ja minulla oli pitkä aika ja tein hiukan tuollaista vilppiä.

Sitten tuli niin kauhea kysely, että isommat herrat määräsivät, että pitää järjestää partiot metsien läpi kulkemaan kylästä kylään, neljän miehen partiot, että mitä siellä metsissä tapahtuu. Kukaan muu ei uskaltanut mennä yksin metsän, kun siellä oli isot alueet ja eksymisvaara. Minä kuljin yksin pitkät metsästysreissut.

HIRVENMETSÄSTYSTÄ

Sitten pääsin hirvikomennukselle. Pataljoonamme haki metsästäjiä ja ilmoittauduin. Kukaan muu ei ollut koskaan ollut hirvijahdissa. Se oli siihen aikaan aika harvinainen ala. Itse olin ollut pikkupojasta asti mukana. Osasin olla neuvonantaja siinä miten hirviä metsästetään.

Meillä oli kolme lupaa ja ammuimme kymmenen hirveä joka kerta kun olimme. Ensimmäisellä kerralla ammuimme 11 hirveä ja annoimme sen yhden sille rouvalle, joka hoiti meidän muonitusta ja majoitusta. Asuinpaikkamme oli Käppäselän asemalta Sairomaan kylään ja sieltä Palolammelle, jonne ei ollut maantietä lainkaan. Se oli ikivanha kylä. Pääsimme sinne asumaan ja siellä oli hirmuisen isot metsästysalueet. Viimeisenä saatu hirvi annettiin sille rouvalle lahjaksi, kun hän hoiti meitä.

Porukan johtaja kertoi minulle, että kun venäläiset tulivat kylään ne ampuivat ensimmäiseksi tämän rouvan avunannosta suomalaisille. Se herätti niin paljon kateutta, kun olimme antaneet sen hirven hänelle. Kolmena talvena olin siellä metsästämässä. Se oli hieno komennus.

ENSIMMÄISEN DIVISIOONAN TAIVALTA

Vetääntymisvaihe oli hirmuinen operaatio. Tällainen viestipataljoona joutuu vetämään yhteyksiä ja hoitamaan niitä. Suomen armeijassa ei mikään muu yksikkö joutunut kulkemaan niin pitkää matkaa kuin tämä ensimmäisen divisioonan viestipataljoona. Kun se Äänislinnasta lähti, niin se kiersi Äänisjärven takaa Karhumäkeen ja Poventsaan ja Seesjärvelle. Se on niin pitkä matka, ettei mikään Suomen armeijan yksikkö ole kulkenut.

Taistelevat joukot olivat kaksi kuukautta ilman lepoa. Yhtämittaista hyökkäystä kesti kaksi kuukautta. Ensimmäinen divisioona menetti 5000 miestä siinä hyökkäyksessä. Ei sillä ollut enää kuin 10 000 miestä jäljellä hyökkäyksen loppuvaiheessa. Niitä oli yli kaksikymmentätuhatta, kun se lähti. Viisituhatta jäi matkalle ja hyökkäyksiin. Miehet olivat valtavan hyviä. Ne kouliintuivat hyvin, kun oli näin pitkät matkat hyökätty, joten siitä tuli niin etevä yksikkö, että eivät muut Suomen yksiköt pärjänneet missään niin hyvin.

Kannaksella tämä porukka joutui kaikkein pahimpiin paikkoihin kuten Ihantalaan ja Pyörökankaalle, jossa tuli isot tappiot. Mutta ne pysäyttivät venäläiset, nämä rykmentit 35, 56 ja 60. Tykistönä oli kenttätykistörykmentti 5, mikä oli erittäin pätevä Kannaksella.

Vetääntymisvaiheessa olimme välillä alistettu mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Eräänkin rykmentin teltassa oli komentajan kanssa pieni puhelinkeskus. Muistan mm. eversti Laakson, joka oli erittäin pätevä. Oli mukava seurata hänen johtamistaan. 120 km oli pisin matka, minkä yhdessä päivässä vetäännyimme polkupyörällä.

PAKOKAAOS

Määrättiin neljä miestä Hyrsylän mutkaan ottamaan vastaan paikallinen puhelinkeskus. Siellä oli vetääntymisvaihe ja kauhea kaaos. Rintamajoukot vetääntyivät yhteen suuntaan ja tie oli tukossa kaiken aikaa yötä päivää. Hakijat eivät päässeet hakemaan niitä lottia, jotka olivat hoitaneet sitä keskusta. Siellä oli kaksi lottaa pienessä asunnossa yläkerran huoneessa ja keskus oli sänkyjen välissä.

Minut määrättiin kymmeneltä illalla ottamaan keskus vastaan. Lotat makasivat kummallakin puolella minua niin lähellä, että olisi ulottunut kädellä ottamaan kiinni, eivätkä he päässeet mihinkään pois kun niitä ei tultu noutamaan.

Keskuksessa oli myös kaaos. Se oli 50:n linjan keskus ja kaikki läpät olivat auki koko ajan. Koko yön aamuun asti riitti kaaosta. Aamulla minulla loppui vuoro kahdeksalta. Se oli valtavan rankkaa. En tiedä mihin aikaan seuraavana päivänä lotat haettiin pois vai lähtivätkö he jalkaisin, tai pääsivätkö johonkin kyytiin.

Pakokaaosta jatkui jonkin aikaa vielä ja sitten se loppui, ei tullut enää ketään mistään. Mutta alhaalla huudettiin kovin viestimiestä. Eihän meistä muut menneet, mutta minä menin katsomaan, mikä siellä on. Siellä oli yksi huone täynnä upseereita. Eversti oli puhelinkampi kädessä ja sen kädet vapisivat ikäänkuin horkassa. Se oli niin hermostunut. Sitten hän sanoi minulle: ”Pankaa tämä veivi paikalleen.” Sitä varten tarvittiin viestimiestä. Ei sitä voitu antaa kellekään muulle miehelle. Kiersin veivin paikalleen ja kysyin: ”Herra eversti, mihin haluatte soittaa?” Ja se sanoi, mihin hän haluaa.

Aloin sitten ottaa sitä puhelua. Siellä on komentajalla semmoinen oikeus, että komentajan puhelu katkaisee kaikki muut puhelut. Yritin ottaa yhteyttä, mutta mihinkään ei komentajan puhelulla päässyt. Kaikki puhelut olivat komentajapuheluita. Niin kova kaaos oli keskuksessa. Kaikki tietysti yrittivät saada ilmoitettua vetäytymislupaa. Muuten heidän porukkansa olisi jäänyt mottiin. Olisi pitänyt päästä nopeasti vetäytymään. Komentaja olisi halunnut ilmoittaa, mutta yhteyttä ei saatu mihinkään. Hän oli 21. prikaatin komentaja.

Osa jäi mottiin ja miehet tulivat metsien läpi pitkien aikojen päästä. Mutta kalusto jäi kaikki kuten 12 tykkiä, auto ja 40 hevosta. Tavaraa jäi paljon. Mutta sieltä oli pari kolme hevosta tullut laukkaa ja niillä oli miesten reput kyydissä. Konekivääri ampui tiellä, mutta hevonen tuli laukkaa läpi. Ja niiden onnellisten reput tulivat, mutta kaikki muut jäivät venäläisille.

Sitten ihmettelimme, kun mekään emme saaneet mihinkään yhteyttä, eikä kukaan tullut meitä neljää miestä noutamaan. Hyrsylän kylä oli muuten jo tyhjä. Kaikki rakennukset jäivät tuhoamatta. Kaikki sähkö- ja puhelintolpat olivat miinoitettuja, että ne räjäytettäisiin kaikki, mutta pioneerit eivät tulleet koskaan, koska jäivät mottiin.

Ihmetelimme ja varroimme, kuka tulee noutamaan, mutta ketään ei kuulunut. Meidän kersantti sanoi minulle: ”Lähde sinä tota tietä yksin.” Lähdin polkupyörällä ajamaan illalla ja ajoin koko yön. 35:n kilometrin päästä löysin vartiomiehen. Huusin: ”Älä ammu, en tiedä tunnussanaa.”

AMMUNTAA SUVILAHDESTA

Se oli viiden tien risteys, johon tulin. Hyrsylästä oli pitkä matka siihen risteykseen. Siinä oli järvi välissä ja sitten siinä oli Ilomantsin kirkonkylä, Suvilahti, toisella puolella. Meidät määrättiin siihen ja siinä oli keskus. Jotkut hyökkäysvaunun rynnäkkötykit ampuivat meitä sieltä Suvilahden suunnalta. Jos yksikin äijä liikkui jossakin, tuli heti tykinlaukaus. Matka oli niin pitkä, että ammuksen kesti tulla seitsemän sekuntia ilmassa.

Kerrankin, kun ei kukaan uskaltanut siellä liikkua, menin kovaa vauhtia ja näin, että nyt lähti. Menin oikein kauheasti, enkä ehtinyt enää kääntää itseäni, kun hyppäsin monttuun. Hyppäsin suoraan kasan päälle ja päällimmäisen miehen jalan poikki. Se oli oululainen mies, Lemberg-nimeltään. Hän oli hyvin onnellinen, kun meni jalka poikki ja pääsi pois sieltä sairaalaan.

JOHTOA KORJAAMASSA

Siinä oli joki ja silta. Johdot oli ammuttu poikki, eikä meidän vanhoista miehistä uskaltanut kukaan mennä sinne sillalle. Sanoin, että voin vapaehtoisesti mennä. Lähdin vikapartiopuhelimen kanssa seuraamaan johtoa kontaten, etten näkyisi ja vihollinen alkaisi ampua. Keskikohdalla siltaa lanka meni sillan alle. Kurkistin reunasta ja johto menikin rotulipanokseen. Silta oli miinoitettu valmiiksi.

En vieläkään tiedä olisiko se räjähtänyt, jos olisin ottanut aikaisemmin koesoiton siitä langasta. Olin sekaantunut matkalla langoista, eikä se lanka ollutkaan puhelinlanka, vaan räjähdyslanka, jota seurasin. Se oli samanlaista lankaa. Silloin pantiin vain hakaneula johdosta läpi ja otettiin koesoitto, että mihin asti se toimi.

VIELÄ PARI MUISTIKUVAA

Somerolla asuu Mannerheim-ristin ritari, joka ei ole koskaan ollut kuntoutuksessa. Sillä on putkitehdas Somerolla. Se ajoi ensimmäistä hyökkäysvaunua, joka ajoi Karhumäestä Poventsaan. Niitä oli kaikkiaan 12 vaunua. Silloin oli yli 40 astetta pakkasta, eikä tykki kääntynyt lainkaan, vaan piti kääntää koko vaunu, jos halusi johonkin suuntaan ampua. Se oli niin jäässä.

Siellä oli ensin niemi, jossa oli juoksuhauta, joka oli täynnä venäläisiä. Hän ajoi ensin siihen, valtasi sen ja tappoi kaikki venäläiset. Yhtään ei jäänyt henkiin. Paikalle annettiin nimeksi Tapponiemi. Myöhemmin nimi muutettiin Marskin niemeksi.

Kun he pääsivät Poventsaan ja olivat siellä jonkin aikaa, venäläiset avasivat kanavan sulut. Sinne tuli hirvittävä vedenpaisumus ja tulva. Kapteeni jäi puupinon päälle keskelle koskea, eikä päässyt pois. Se kuusi, että ampukaa hänet sinne. 40 astetta oli pakkasta ja oli hirmuinen koski. Tämä mies meni ja haki sen kapteenin sieltä. Hän pisti köyden ympärilleen ja toiset olivat narun toisessa päässä ja näin hän toi sen kapteenin pois.

Sitten se pelasti hyökkäysvaunuja monesta kohtaa tulvan alta. Hänet nimitettiin Marskin ritariksi.

Monta kertaa henkeni oli tipalla. Yhden kerran olin kaverini kanssa hakemassa postia. Tuli pommikoneita ja ne rupesivat pommittamaan sitä kylää, jonon olimme menossa. Pommi putosi puoli kilometriä ennen kylää. Hyppäsin toiselle puolelle tien ojaan ja toinen kaveri hyppäsi toiselle puolelle. Se kaveri sai täysosuman. Ei siitä jäänyt jäljelle kuin käsi ja lompakko. Ihan täysosuma tuli ja jäi kauhean iso kuoppa. Itse olin toisella puolella ja säilyin vahingoittumattomana.

KOTIUTTAMINEN

Sen jälkeen jatkoimme Suomen puolelle Porajärven tietä eteenpäin. Kävimme Hattuvaarassa ja Kaltimossa, josta meidät kotiutettiin. Siellä oli viimeksi puhelinkeskus venäläisessä autossa, umpiauto, ja puhelinkeskus oli siellä. Kaikki muut oli jo kotiutettu. Me olimme siellä viimeisiä loppuun asti hoitamassa viimeistä keskusta.

Meidät kotiutettiin marraskuussa Liedon asemalla maamiesseuran talolla, jossa oli kalusteiden luovutus. Viestipataljoonaan kuului valtaisa määrä kalustoa. Siinä on 47 hevosta, monta kuorma-autoa, moottoripyöriä ja kaikki puhelinkeskukset ja radiolaitteet. Siinä on kauhea määrä tavaraa, kun otetaan vielä huomioon johtokelatkin. Miehiä oli 350.

KAKSI KASKUA KEVENNYKSEKSI

Kasku 1: Sotapoliisit kulkivat maastossa ja vaativat kulkulupaa, jollainen piti kaikilla olla sotatoimialueella. He näkivät kun mies kykki puun takan tien reunassa ja sotapoliisi huusi: ”Onko teillä mitään paperia siellä?” Äijä vastasi: ”Ei, käytän sammalta vaan.”

Kasku 2: Motti-Matti Aarnio oli tarkastusmatkalla tutustumassa toisen rykmentin komentajan Laakson teltta-alueeseen, kun miehet oli majoitettu uuteen paikkaan. Maa oli mahdottoman kovassa jäässä, eikä riukuja oltu vielä asennettu paikoilleen. Metsä oli täynnä kasoja joka puolella teltan takana. Ne olivat tarkastuksella ja lähtivät katsomaan telttojen taakse. Äijät olivat kauhuissaan, mitä tästä seuraa, kun näkevät millaisessa kunnossa nurkat ovat. Aarnio katsoi vähän aikaa ja sanoi: ”Miehet ovat hyvässä kunnossa. Paskakin on kuin poranteriä.” Se oli kaikille hirmuinen helpotus.

ELÄMÄÄ SIVIILISSÄ

Sotareissulta palasin takaisin kotitöihin. Jatkoin maataloustöitä kotitilallani, niinkuin ennen sotaakin. Ei siinä mitään erikoista enää syntynyt. Menin 1953 naimisiin. Avioliitosta syntyi neljä lasta. Pidin Kavilan taloa, jota Timo- poika nyt on jatkanut. Vaimo kuoli syöpään 1978 ja olen siitä asti ollut leskenä.

Minulla on kaksi tytärtä. Toinen on verohallituksessa Espoossa ja toinen on Sveitsissä vanhainkodin johtajana. Aika harvoin tulee kuitenkaan Sveitsissä käytyä.

Päivät kuluvat kalastellessa ja metsästellessä. Yhden toisen veteraanin kanssa olemme verkkoporukassa. Saamme uskomattoman isoja kaloja. Koetamme vain suuria kaloja. Verkon silmäkoko on 95 mm.

Hirvijahdissa en ole enää ollut, vaan olen tyytynyt pienempään riistaan. Muistelmakirjan teossa olen ollut avustajana. Siinä ovat mukana Reino Halkilahti ja Sampo Saarioja. Teemme 100 kappaleen painoksen. Emme myy lainkaan, vaan lahjoitamme kaikki. Veteraanityössä tulee olluksi kovin harvoin mukana. Kuntoutuksessakin olen ollut vain omin kustannuksin. En ole halunnut mennä sitä hakemaan. Pitäisi olla joku tuttu lääkäri, niin ehkä pääsisi paremmin.

(Kirjoitettu tammikuussa 2000)