Koppinen Ilmari

Olen syntynyt 8.1.1918 Raumalla. Sotilasarvoltani olen yliluutnantti. Yllättävästi elämäni kuvastaa Suomen historiaa, koska ikäni on kuukautta nuorempi kuin Suomen itsenäinen valtio. Voidaan sanoa, että osallistuin ensimmäiseen sotaan jo vuonna 1918, jolloin minua lykättiin lastenvaunuissa ja kuulat lensivät ympärillä ja Raumalla oli ns. verisunnuntai. Vanhempani olivat lähteneet pakoon Raumalta. Näin kerrotaan.

1920-luku oli erityinen Suomelle. Oli hyvin suuri ongelma, pysyykö Suomi itsenäisenä valtiona vai ei. Koko politiikka, mikä silloin oli, kytkeytyi Suomen itsenäisyyden varmistamiseen. Mm. suojeluskuntatoiminta sai uuden lainsäädännön, joka ei enää jakanut kansaa kahtia niinkuin aikaisemmin. Itse liityin Rauman merisuojeluskuntaan 30-luvun puolivälissä. Meillä oli pieni laiva, SP-27, josta olen kirjoittanut muistelmia. Seilasimme hyvin paljon tällä suojeluskunnan laivalla, jopa Ahvenanmaan ympäri. Kävimme Maarianhaminassa ym. paikoissa ja tapahtumia oli monenlaisia.

Äitini oli kansakoulunopettaja Raumalla ja isäni oli matematiikan lehtori seminaarissa ja muuallakin. Hänellä oli oppitunteja useissa kouluissa. Tällaiseen opetajaperheeseen olin kasvanut. Mutta kävi niin, että äitini kuoli 1924 ja isäni 1930, joten silloin olin jo täysi orpo. Taloudellisesti ei meillä ollut mitään kummempaa. Siinä miten sain oppikoulun käytyä läpi ja ylioppilastutkinnon suoritettua, oli isän ottama orpoeläke suurena apuna. Meitä oli kaksi veljestä ja meille tuli pientä eläkettä 21 ikävuoteen asti.

Isän kuoltua meidät heitettiin veljeni kanssa Ylivieskaan tätini luokse, joka oli kansakoulunopettajana siellä. Jouduimme hyvin voimakkaaseen körttiläisperheeseen, jossa oli paljon uskonnollista ympäristöä. Kävin Raudaskylän koulua, joka oli oppikoulu. Mutta tätini perhe ei jaksaneetkaan hoitaa kahta villiä poikaa muuta kuin yhden vuoden.

Meidät palautettiin Raumalle aivan vieraaseen hoitoon. Siellä opettaja Vuorivirta hoiti meitä ensin yhden vuoden. Mutta olimme kai niin villejä, etteivät hekään pitäneet kauempaa. Siirryimme kanttori Veistelehdon hoitoon ja heidän luonaan olimme, kunnes lähdimme omille teillemme. Olen siis kasvanut kanttorin perheessä, jossa itsellä oli viisi lasta. Kaikkiaan oli siis seitsemän lasta, kun me siinä pyörimme.

Lisäksi oli vielä sellainen erikoisuus, että vanhempani olivat ottaneet kasvattisiskon, Mairen, jonka isä oli kaatunut punaisten puolella ja äiti kuollut verenmyrkytykseen. Maire oli tullut näin kaksi kertaa täysorvoksi. Tässä meidän lapsuusympäristömme, jossa myös Mairella on hyvin merkittävä osuus.

Meidän sukuyhteisömme on keski-Suomesta Saarijärveltä ja Multialta. Olimme sinne aikalailla yhteydessä ja tulimme kontaktiin maaseutupolitiikankin kanssa. Me olimme kesällä maatilalla, jossa pojat olivat kovia urheilemaan, mutta samalla myös politiikassa mukana, kyläkin oikeistomielisinä. Siellä kuulin ensimmäiset poliittiset asenteet. Kotona ei politiikkaa puhuttu. Muistan, miten Saarijärvellä kinasteltiin.

Kun me isän kuoleman jälkeen tulimme takaisin Raumalle, liityin partioon ja siitä tuli kuin toinen kotini, koska olin orpopoika. Partio tuki. Olin mukana perustamassa jopa Rauman Sinermot-partiojärjestöä. Se oli seurakunnan lippukunta.

Voidaan sanoa, että minulla oli raittiusihanne. Koti oli hyvin raitis ja partiojärjestöt olivat ehdottoman raittiita. Se on perusajatus siihenkin, että myöhemmin ryhdyin tutkimaan alkoholin vaikutuksia ja katson olevani jonkinlainen tämänkin asian tutkija tieteellisesti.

Vuonna 1938 pääsin ylioppilaaksi Rauman lyseosta ja menin yhden vuoden ajaksi Turun yliopistoon lukemaan matemaattisia aineita. Vuonna 1938 oli myös Tsekkoslovakian kriisi. Venäläinen laivasto liikehti Suomenlahdella hyvin voimakkaasti edes takaisin. Olin liittynyt Turun merisuojeluskuntaan tullessani opiskelemaan. Meille tuli syksyllä -38 oppilaskunnan huoneeseen tieto, jossa kaikki merissuojeluskunnassa olevat komennettiin eteiseen. Meidän oli oltava seuraavana aamuna klo 6 suojeluskunnan pihalla, eikä kenllekään saanut puhua mitään.

Seuraavana aamuna siellä pihalla oli 40-50 suojeluskuntalaista, jotka jaettiin kahteen osaan. Toinen siirrettiin Ahvenanmaalle linnoittamaan. Itse jouduin ryhmään, joka vietiin Örön saarelle. Siellä teimme erilaisia tehtäviä, konekiväärivöitä täytettiin jne. Kahdeksan päivän jälkeen sanottiin, että nyt on kriisi ohi. Saimme lähteä kotiin. Tästä v. 1938 kriisistä ei ole paljoa puhuttu. En tiedä, mitä muissa suojeluskunnissa tapahtui, mutta tämä oli Turun suojeluskunnan erikoistapahtuma. Kun tulimme takaisin, menin yliopiston rehtorille Einari Juvalle sanomaan, että olin tällaisella reissulla. Juva sanoi tietävänsä asian.

Kesällä 1939 menin asevelvolliseksi merivoimiin. Alkokaspatteri oli Valamon saaressa Niikkanan linnakkeessa. Se oli erikoinen, koko merivoimien yhteinen alkokaskoulutuspaikka. Siellä oli alokkaana mm. Veikko Vennamo. Olimme hyvin tuttuja hänen kanssaan sen jälkeenkin. Hän oli saanut lykkäystä kuutisen vuotta, joten oli jo ”vanha”, valmis tuomari. Hänellä oli jopa erikoisetuja ikänsä suhteen.

Alokaspatterin päätyttyä, meidät siirrettiin laivoille. Suomessahan oli kaksi panssarilaivaa; Ilmarinen ja Väinämöinen. Itse olin Ilmarisella, jolla seilasin kuusi viikkoa kesällä -39, eli ennen talvisotaa. Suomen Joutsen oli silloin vielä laivaston laiva. Olimme kerran Högsårassa, Hiittisissä, ankkuripaikalla ja laivaston komentajan laivana oli Suomen Joutsen. Olin Ilmarisella matruusina ja aamun vahvuusilmoitus annettiin liputtamalla Joutsenelle.

Kerran, kun menimme Kotkan satamaan, oli valtava myrsky ja etelätuuli. Laivan päällikkö ei osannut laskea laituriin, vaan lykkäsi uudesta laiturista nurkan rikki. Tuuli painoi laivan kovin laituria päin. Tulimme Suomenlinnaan näillä laivoilla ja jätimme Ilmarisen. Kesällä -39 Suomella oli jo tietoja suuresta sotavaarasta. Ja todennäköisesti Ilmarinen sen jälkeen aseistettiin sotaa varten.

Sitten minut heitetiin merivoimien aliupseerikouluun, joka oli Rankin linnakkeella Kotkan edustalla. Se oli ihan normaali aliupseerikoulu. Mutta silloin alkoi YH, eli yleinen hälytysaika ja rauhattomuuden aika, josta seurasi, että koulu keskeytettiin. Sanottiin, että olemme valmiita aliupseereita ja kriisin takia meitä ei enää kouluteta.

Minut komennettiin Suomenlinnaan alikersanttina kouluttamaan alokkaita. Emme tienneet sodan syttyvän. Kun oli marraskuun 30. päivä, talvisodan syttymispäivä ja oli ensimmäisiä pommituksia, olimme alokkaiden kanssa harjoituksilla Suomenlinnan valleilla. Pimeän pilviverhon varjossa tuli laivue, joka pommitti Helsinkiä. Me emme vielä tienneet, että voisi olla sota. Pommeja putosi mereen hyvin paljon. Oli niitä pudonnut kaupunkiinkin, mutta emme me sitä nähneet. Yleinen hälytys myöhästyi ja annettiin vasta, kun pommit olivat jo pudonneet.

Samana päivänä neljäntoista aikaan tuli uusi laivue. Silloin olivat jo hälytyksetkin paikallaan. Siitä pommituksesta suurimpia vaurioita olivat mm. Teknillisen korkeakoulun ja Neuvostoliiton oman lähetystön vaurioituminen.

Tämän pommituksen me näimme Suomenlinnan valleilta. Meille annettiin kovat kivääreiden piippuihin ja ammuimme valleilta lentokoneita, kun ne tulivat uudelleen klo 14 tienoilla. Mutta eiväthän kiväärit niihin pystyneet mitenkään. Jälkihistoria kertoo, että joku patteri olisi yhden koneen saanut ammutuksi alas. Tämä oli sodan syttymisvaiheen tunnelma.

Alokaspatteri siirrtettiin kaupunkiin. Olimme Liisankadun koululla yhteen aikaan. Mutta sekin oli turvaton paikka, josta meidät siirrettiin edelleen Eläintarhan koululle. Se koulu taas oli tärkeän rautatieaseman vieressä, jossa on Pasilan ratapiha. Venäläiset pommittivat ratapihaa ja näin ne pommittivat myös koulua, jonka seinä vaurioitui. Muutama alokaskin siinä haavoittui.

Merivoimien joukkoja määrättiin ammus- ja sytytintehtaan evakuointiin Helsingissä. Se vietiin Kauklahteen. Sittemmin tehdas siirrettiin Raumalle.

Minut komennettiin merisotakouluun reserviupseeriosastolle. Koulutus alkoi vuoden vaihteessa ja päättyi toukokuussa. Kun tuli talvisodan rauha olin merisotakoulussa. Talvisota meni enemmän alokkaiden kouluttamisessa ja kranaatinsirpaleiden alla. Merisotakoulussa ei ollut silloin kadettiosastoa. Meillä oli miellyttävä majuri päällikkönä. Aluksi hän sanoi: ”Nyt kun on sota-aika, niin ottakaa opiskelu ihan todesta.” Kun tuli maaliskuun 13., meidät kutsuttiin suureen saliin puhutteluun. Rauhantulo pani monen silmät kostumaan. Majurinkin silmät vähän kostuivat. Mutta siinä tilanteessa hän sanoi: ”Nyt kun tulee rauha, ottakaa jatko-opiskelu erityisen todesta.” Hän toisti alussa sanomansa.

Koulu jatkui välirauhan aikana, mutta viimeiseksi kuukaudeksi, toukokuuksi, meidät siirrettiin Suomenlinnasta maastoharjoittelukauteen Santahaminaan. Oppilaiden joukossa oli vanhoja merikapteeneitakin, jotka vasta nyt pantiin merisotakouluun. Kun he harjoitushyökkäyksissä väsyivät ja heitä komennettiin: ”Oppilas se ja se juoskaa,” niin eräskin vastasi: ”Oppilas se ja se on haavoittunut.” Majuri vain nauroi leikinlaskulle.

Merisotakoulun päätyttyä, minut komennettiin vartoiaseman päälliköksi Mikonkariin Porkkalan edustalle. Meitä oli siellä vain kymmenkunta hankilöä. Vietimme lekoisaa elämää ja otimme aurinkoa.

Näin siellä kolme venäläistä rajaloukkausta. Yksi tapahtui laivoilla ja kaksi lentokoneilla. Näistä tietysti teimme raportit ylöspäin. Nämä olivat osoitus siitä, että välirauhan aika ei ollut rauhanaika, vaan jatkuvaa rajaloukkausta. Siellä tulivat silloin venäläiset suuret sotalaivat Oktjabrskaja Revolutia ”Lokakuun vallankumous” ja Marat ja hävittäjät Maxim Gorgit ja muut tutuiksi.

Rajaloukkaus tapahtui niin, että Mäkiluodossa, Porkkalassa, oli vahva linnake. Sen edessä oli majakkasaari Kallbådagrund, jossa aluevesiraja tekee kaaren. Nämä isot venäläiset sotalaivat asettuivat kylki Mäkiluotoa kohti ja tykit nousivat Mäkiluotoa kohti. Ne olivat aluerajan ulkopuolella. Mutta samaan aikaan tuli meitä kohti, Mikonkaria kohti, kolme suurta sukellusvenettä veden päällä. Ne tulivat aluerajalle ja kulkivat alueveden rajaa myöten ja leikkasivat aluevesirajan Mäkiluodon edustalla. Mäkiluodon kaksitoistatuumaiset tykit nousivat ja me annoimme suuntalukuja sukellusveneitä kohti.

Varmasti olivat puhelimet kuumina päämajaan asti. Se oli aivan selvä härnäys. Onneksi suomalaiset antoivat tilanteen mennä rauhanomaisesti, eikä siitä tullut sen kummenpaa. Kaksi muuta loukkausta oli lentokoneilla. Toinen niistä tapahtui pimeällä ja valot vain näkyivät. Nämä kaikki loukkaukset olivat yhdellä rajaosuudella.

Marraskuussa pääsin siviiliin jatkamaan opiskeluani Turun yliopistoon. Samalla olin paljon mukana partiolippukunnassa Turun Sinikotkissa. Olin sittemmin salolaisen Unto Mätön apulaisena. Periaatteessa me vedimme sen lippukunnan toimintaa Turussa.

Myöskin urheiluharrastukseni oli aika kovaa. Olin aikoinani harjoitellut jopa aitajuoksua. Kun meillä oli yliopiston aitajuoksukilpailu, johdin vielä vähää ennen viimeistä aitaa. Kuitenkin aivan nimimies, erikoismies, meni viimeisillä metreillä ohi ja tulin toiseksi. Minulla on tallessa vielä se lusikkakin. Tämä aitaurheiluharrastus on säilynyt nykypäiviin asti.

Kevään tullessa Suomessa oli ruokapula sodan takia ja pula muutenkin. Kaikki pyrkivät saamaan palstaviljelyä. Turun partiolippukuntien yhteinen palstaviljelyleiri oli Lyökissä ja minut pyydettiin sinne johtajaksi. Siellä oli vain poikia ja viljelimme mm. perunaa. Mukana oli pari juutalaispoikaa.

Siellä leirillä oltaessa rupesi kuuulumaan tietoja, että syttyy jatkosota. Ihmettelin, ettei minulle tulee käskyä mihinkään ja soittelin jo Raumalle suojeluskuntaan. Lopulta, suhteellisen myöhään, minulle tuli leirille käsky mennä Raumalle suojeluskuntapiiriin. Siellä tuli määräys Ryssänkarille keskiöupseeriksi.

Näin jatkosotani alkoi. Ryssänkari oli tarpeen mukaan Rysäkari. Jouduin siellä partiointitehtäviin. Menimme moottoriveneellä kuulovartioon aavalle merelle, pimeällä yötä myöten, valot poissa, eikä radioyhteyksiä ollut. Meillä oli yksi valopistooli. Se oli laitettu, patruuna sisällä, veneen penkille. Kun vene merenkäynnin takia heilui, putosi pistooli pohjalle iskuri edellä. Pudotessaan se laukesi ja valopatruuna pyöri kangaskuomun sisällä veneessä ympäriinsä. Onneksi siitä ei mitään muuta vaaraa tullut. Se vähän hipaisi polvea. Jäin miettimään, että jos siinä olisi ollut lähellä venäläisiä, olisimme paljastuneet heti.

Merestä löytyi paljon ajelehtivaa tavaraa. Kerran tuli venäläisen merisotilaan ruumis. Ja löytyipä suomalainen rakkauskirjelaatikkokin.

Kerran yksi lotta soitti tornista, että merellä näkyy pieni vene, jossa on kolme miestä. Otin muutaman miehen mukaani ja lähdin tarkistamaan moottoriveneellä tilannetta. Sinä aikana ne olivat menneet Stenskär-nimiselle saarelle. Kiersimme saaren ja nousimme nopeasti jyrkkää kalliota ylös. Ne eivät huomanneet meitä. Ne olivat desantteja. Kun he lopulta huomasivat meidät, painuivat päätä alas. Huusin niille:”Tulkaa tänne!” Silloin alkoi tulla kaksi miestä kädet ylhäällä. Lähelle tullessa huomasimme niillä olevan pistooleita. Otin pistoolit pois, kun niillä oli kädet ylhäällä ja meillä kiväärimiehet vieressä. Minulla oli nyt pistooleita joka taskussa. Tiesin, että niitä oli kolmas, joka löytyi myöhemmin. Ne olivat kertakaikkiaan uupuneita, väsyneitä ja nälkiintyneitä, eikä niillä ollut mitään kykyä panna vastaan. Ne olivat yrittäneet veneellä Viroon, mutta myrsky oli pakottanut ne meidän alueellemme.

Kerran istuin pallilla upseerikämpässä, kun kuului valtava räjähdys. Palli aivan liikahti paikaltaan. Soitin torniin, että Ryssänkarillako räjähti? Tornissa vartio sanoi, että ei täällä mitään räjähtänyt, vaan se kuului Kytöstä päin. Soitin Kytöhön, että mikä siellä räjähti. Ei sielläkään mikään ollut räjähtänyt, vaan sanottiin sen olleen Mikonkarilla. Mutta sielläkään ei ollut mikään räjähtänyt, vaan sanottiin sen olleen Mäkiluodolla päin. Kun soitin sinne sanottiin, että Kallbådan majakalla on kaikki sekaisin, eikä sinne saada puhelinyhteyttä.

Myöhemmin, kun tapasin Kallbådagrundin päällikön, hän kertoi ja selvisi muutenkin, että venäläiset olivat ampuneet torpedon majakkaa vastaan pimeällä. Torpedo oli iskeytynyt kallion kupeeseen, eikä noussut siitä onneksi majakkaan, vaan oli räjähtänyt siinä. Majakasta olivat menneet kaikki ovet ja ikkunat rikki, mutta itse majakka oli säilynyt. Miehetkin olivat perusteellisesti säikähtäneet. Torpedon räjähdysaalto tuntui kuin se olisi ollut Ryssänkarilla 30 km:n päässä. Se räjähdys oli niin voimakas.

Sitten tuli loppukesä ja venäläiset alkoivat poistua Hangosta. Siinä tilanteessa huomattiin, että merivoimissa on liiaksi joukkoja. Ei enää tarvittu väkeä Hangon valtaamiseen, eikä Suomenlahden turvallisuuden pitämiseksi.

Meitä lähetettiin yksi junalastillinen jalkaväkikoulutukseen. Minäkin olin siinä mukana. Ensin komennettiin koulutuskeskukseen Inhaan, Pohjanmaalle. Kuukauden kuluttua komennettiin Oulun koulutuskeskukseen. Samalla kun olin siellä upseerina, niin annettiin myös jalkaväkikoulutusta alokkaille ja muille.

Oulussa oloaika kesti syyskuusta tammikuuhuun asti. Jossakin vaiheessa olin ammuttajana kivääriharjoituksissa, kun alokkaita opetettiin ampumaan. Meillä oli joitakin japanilaisia ja ruotsalaisia kiväärejä. Aseista oli puute koulutuskeskuksessa ja ne olivat huonoja. Mutta jotenkin sitä harjoitusta tehtiin.

Oulun koulutuskeskuksessa leimaa antoi elämän rytmi. Aina ei ollut miellyttävää nuorten miesten ja naisten kesken. Elämäntavat ja tottumukset olivat erilaisia ja siellä joutui mukaan monenlaiseen vaikeaankin paikkaan.

Toisen kerran tässä samassa koulutuskeskuksessa olin tammikuussa 1942. Silloin komennettiin Lieksan kasarmille, jossa minut määrättiin rajajääkäripataljoona kuutoseen joukkueenjohtajaksi. Pataljoona oli jo lähtenyt liikekannalle ja me ajoimme kovalla kiireellä, meitä oli pieni porukka, Repolan kautta Rukajärvelle. Matkaa oli satakunta kilometriä. Tulimme Karjalan puolelle.

Rukajärvellä tuli tieto, että pataljoonamme on jossain päin liikekannalla, eikä sanottu, missä päin se on. Meidät kuljetetiin 60 km etelään Karhumäen suuntaan. Seesjärven pohjoispuolella on Särkijärvi-niminen kylä, jossa yövyimme. Meitä oli kymmenisen miestä, yksi luutnanttikin mukana. Itse olin silloin vänrikki. Mielenkiintoisena muistona jäi karjalaisvihtavarasto. Saunoimme vihtavaraston saunassa. En muista missään olleen niin hyviä vihtoja.

Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme hiihtämään perässä sinne, mihin kaksi pataljoonaa miehiä oli mennyt etukäteen, Muurmannin radan varteen. Selvisi myöhemmin, että sitä kahta pataljoonaa veti Majuri Majevski. Jääkäripataljoonan komentajana oli majuri Murole.

Hiihtäessämme luutnantti sanoi minulle: ”Minulla on povessani kirje Mannerheimilta Majevskille. Jos kaadun, niin ota ja vie perille.” Olin siis ikäänkuin varapostinkantaja. Onneksi minun ei tarvinnut sitä viedä. Kyllä hän sen vei. Varmistaakseen vielä asian hän kertoi samalla, että se kirje sisälsi käskyn hävittää rataa ja lähteä nopeasti takaisin. Aikaisempi käsky oli ollut, pitää rataa kolme vuorokautta hallussa, jotta Karhumäen suunnalta joukot, jotka hyökkäsivät pohjoiseen päin, olisi saatu avuksi muodostamaan valtavaa mottia sille rautatiealueelle. Mutta tämä liittyi Suomen historiaan sillä tavalla, että juuri silloin oli ollut Mannerheimin ja Churchillin välillä yhteydenpitoa, jossa ilmeisesti hyökkäys siinä vaiheessa lopetettiin. Suomalaisten hyökkäys ei pysähtynyt venäläisten vastustukseen, vaan tavalliseen järkevään ajatukseen, että nyt ei kannatakaan enää mennä eteenpäin.

Alkoi ns. asemasodan aika. Meidän kaksi pataljoonaamme olivat vielä sillä matkalla. Saavutimme joukot noin 60-70 kilometrin päässä.

Oli erityistä, että joukko teki tiettömään korpeen tien. Se lähti siitä, että ensin menivät hiihtomiehet. Sitten muutama hevonen tyhjällä reellä ja sitten kuormareellä. Miehet kaatoivat metsää ja näin syntyi nopeasti hyökkäystie, noin 90 km, talviseen metsätaipaleeseen. Pakkasta oli jopa yli kolmekymmentä.

Saavutimme pääjoukon pienen järvialueen vieressä, johon huoltojoukot jätettiin, hevoset ja muut. Siitä oli noin 20 mkm radalle. Minulle annettiin joukkue komentooni. Ensimmäiseksi tutustuin näihin poikiin. Lähdimme hiihtämään ja olin tämän koko kahden pataljoonan pohjoisin joukkue, joka meni radalle.

Sinne oli levittäydytty 10 km pätkälle ja meidän tehtävämme oli varmistaa, kun pioneerit räjäyttävät rataa. He panostivat yhdellä panoksella kaksi kiskoa. Panos pantiin kiskojen jatkoskohtaan.

Kun tulimme radalle oli pimeää. Suomalaiset olivat menneet Majguba-nimiseen kylään, jossa oli venäläinen varastoalue. Siellä he olivat sytyttäneet suuren öljyvaraston tuleen. Valtava tulenlieska näkyi kauas.

Äkkiä huomasimme edessämme junan, joka oli täysin valaistu. Se huomasi meidät lopulta ja lähti Sorokkaan päin. Tietysti ammuimme, mutta se pääsi menemään. Tämä oli itselleni ensimmäinen tulikosketus vihollisen kanssa. Meidän käskettiin sahata kaikki puhelinpylväät poikki.

Kun tulimme radalta pois, hiihdimme kovaa vauhtia 90 kilometriä. Sanottiin, että vihollinen on perässä, mutta emme siihen kosketukseen joutuneet. Välillä saimme vain muutaman hetken torkkua. Mutta kovaa vauhtia tulimme pois käytännössä koko matkan yötä myöten. Latu oli niin hyvä, että luulen välillä nukkuneeni hiihtäessäni.

Tavoitettuamme huoltojoukot tulivat venäläiset lentovoimat meidän kiusaksemme. Eräällä suoaukealla, jonka ylitimme, jouduimme tuntikaupalla olemaan pienten pensaiden suojassa liikkumattomina. Meillä oli lumipuvut, eikä meitä nähty. Tappioita ei tullut, mutta hevoset eivät osanneet olla riittävästi paikallaan ja niitä menetimme. Lentokoneet ampuivat liikkuvia maaleja.

Venäläset pudottivat ilmeisesti fosforipommeja hankeen. Se on sytytysaine, mutta eihän siellä mikään syttynyt. Se myrkytti joitakin miehiämme. Venäläiset käyttivät kaasuakin, vastoin kansainvälisiä sopimuksia. Mitään suurta vahinkoa ei siitä kuitenkaan tullut. Pakkasen hirmuisuus oli kaikkein tuhoisinta meille.

Väsyneenä hiihdimme loppujen lopuksi Särkijärvelle, jonne päästyämme komppaniamme sai tehtäväksi jäädä varmistamaan tien päässä sitä varten, että pelkäsimme venäläisten joukkojen tuloa ja heidän käyttävän tietä hyväksi.

Olimme kuukauden päivät siinä tien päässä ja sain mm. tehtäväkseni kartoittaa omat asemat. Kartoitus on ehkä tallella sotilasarkistoissa. Erikoista oli, että kun olimme juuri vaihtaneet asemat kympin kanssa, niin seuraavana päivänä venäläiset hyökkäsivät sinne. Ajattelin, että se on johdatusta omalla kohdallani.

Siitä oli vielä matkaa Rukajärvelle, jonne hiihdimme niin kovaa kuin kukin pääsi. Parhaaat menivät edellä ja huonommat perässä. Minä taisin olla siinä puolenvälin paikkeilla. Välillä olimme Kuussalmen lossin lähistöllä, jossa ruokailimme ja joimme. Rukajärven laitamille jäimme reserviiin.

Kun kenraali Airo ja päämaja olivat suunnitelleet Sorokon valtausta, niin me saimme kaksi tai kolmekin partioretkeä tehtäväksi välimaastoon katsomaan, mitä siellä oli. Yksi oli väkivaltainen tiedusteluhyökkäys ja toisessa olin joukkueen vetäjänä.

Oli pakkasilta. Komppanianpäällikkö sanoi, että minun pitää lähteä partioretkelle joukkueen kanssa. Mukaan tulee yksi erityismies, joka tietää mihin pitää mennä ja mitä tehdä. Menimme yötä myöten, oli tähtitaivas ja kamalasti pakkasta. Kompassit ja kartat olivat käytössä ja niiden mukaan kuljimme ja otettiinpa välillä pohjantähdestäkin suunta. Matkaa kertyi ehkä parikymmentä kilometriä, kun kävimme ns. ei kenenkään maalla. Emme tavanneet mitään, mutta maasto oli erikoista. Määrätyssä paikassa tulimme takaisin toteamatta mitään. Voi olla, että tämä liittyi Sorokan valtaussuunitelmiin.

Toinen retki suuntautui Sorokasta länteen olevalle tielle, jonka varrella oli erittäin voimakas venäläinen asemapaikka. Alueella ei ollut mitään selviä linjoja, vaan siellä täällä oli kenttävartioita. Meidän kenttävartiomme olivat ehkä parin kolmen kilometrin välein, venälaisillä väliä oli jopa kymmenen kilometriä. Mutta ne olivat sitä voimakkaammin aseistettuja. Jouduimme tekemään sinne väkivaltaisen tiedusteluhyökkäyksen.

Mennessämme sinne, pidimme huolta puhelinyhteyksistä. Vedimme perässämme tapsia. Kun olimme menneet jonkin matkaa, tuli tieto, että puhelintapsi on takanamme katkaistu. Siksi tiesimme takanamme olevan venäläisen partion. Menimme erääseen metsäsaarekkeeseen ja rupesimme odottamaan näkyykö mitään. Ja sieltä tulikin joukkueen parin ryhmä joka meni keskeltä aukiota. Venäläiset pelkäsivät metsää. Me pidimme metsästä. Ne hullut tulivat aukeaa pitkin. Ja heidän kohtalonsa ei ollut mitenkään hyvä.

Jatkoimme matkaa sinne minne meidän piti mennäkin ja tutkia. Komppanian päällikkö käski minun ottaa joukkueen ja mennä äärioikealta katsomaan, mitä siellä on. Ohjeisto oli hiukan huono, mutta menimme ja panin kaksi tunnustelijaa eteen. Joukkue oli taaempana. Itse tulin menneeksi liian lähelle tunnustelijoita. Meitä olikin siis ikäänkuin kolme edessä. Yhtäkkiä yksi näistä kavereista sanoi:”Hei tuolla on pesäke.” Menin välittömästi polvilleni matalaksi. Samassa tuli suihku, ilmeisesti automaattikivääristä, jossa on toistakymmentä luotia. Ne menivät muutaman kymmenen senttiä minusta. Lumi pöllysi ja oksat katkeilivat. On ihme, että tässä nyt istun terveenä ja haavoittumattomana. Tätä johdatusta myös ihmettelen. Luodit olivat tulleet ns. töppöspolun suunnassa. Venäläiset eivät kaikki hiihtäneet, vaan kulkivat jalan ja muodostui polkuja, joita kutsuimme töppöspoluiksi. Me hiihdimme töppöspolun vieressä. Jos olisimme olleet polulla, olisi voinut toisinkin tapahtua, luotien suuntaa ajatellen.

Luotisuihkun mentyä palasimme äkkiä mäen taakse. Sitten tuli tulta jo enemmänkin, mutta olimme jo suojassa, eikä meille tapahtunut mitään. Palasimme komppanian päällikön luokse kertomaan tapahtumasta. Hän sanoi kyllä jo arvanneensa, koska oli kuullut ammuntaa.

Hän käski meidän myös siirtyä heti pois paikaltamme läheisen metsän kylkeen. Siinä oli komppanian komentopaikka. Kun olimme sirtyneet sen satakunta metriä, niin siihen, missä olimme olleet, tuli pienoiskranaatinheitinkeskitys. Taas oli kuin jonkinlainen johdatus. Me emme enää olleet siinä tulituskohteessa. Yksi mies haavoittui takamuksiin ja hänet vedettiin ahkiolla pois.

Palattuamme takaisin Rukajärvelle minut komennettiin Sauna-nimisen kenttävartion päälliköksi. Se oli eteentyönnetty kahden joukkueen tukikohta suosaarekkeella. Siellä oleva saunarakennus toimi meillä jonkinlaisena majapaikkana. Tässä olimme parisen viikkoa. Sauna-kenttävartio oli 5-6-km etäisyydellä ns. sukellusveneestä, josta kuului laukauksia. Se oli Rukajärven suunnan kaikkein pahin paikka ja siellä oli jatkuva edestakainen hyökkäily. Se ei onneksi ulottunut meihin asti.

Meidän asemiemme edessä oli kaksinkertainen miinakenttä. Ne olivat puiden kyljissä räjähdyspanoksia ja niiden välillä oli ansalanka. Ilman miinakenttää me tuskin olisimme saaneet niin rauhassa olla ja nukkua öisin. Se oli ihan välttämätön olemassa. Ilman miinakenttää ei olisi uskaltanut lainkaan olla. Erään kerran kuului räjähdys kentässä. Mennessämme katsomaan löysimme kuolleen venäläisen. Emme sitä siirtäneet sieltä suosta mihinkään. Otimme vain taskusta, mitä siellä oli. Sain itselleni mm. venäläistä rahaa, joka taitaa vieläkin olla tallessa. Rupesin katselemaan, missä se ansalanka on. Yksi kaveri lähti juoksemaan ohitseni. Jos hän olisi normaalisti juossut tai kulkenut siinä olisimme molemmat menneet räjähdyspanokseen. Mutta jokin vaisto sai hänet hyppäämään ja ansalainka vain heilahti. Tätä johdatusta ihmettelin, mikä pani hänet hyppäämään langan yli.

Eräs kevään merkki oli lumen pikkuhiljainen sulaminen. Suolta paljastuivat marjat, joista saimme lisäravintoa. Siihen laskeutui myös kaksi laulujoutsenta. Eräs alikersantti ampui toisen joutsenen ruokaa ajatellen. Kun toinen joutsen huomasi kaverinsa kuolleen, se päästi sydäntäsärkevän joikuvan laulun. Kaveri sanoikin, että jos hän olisi tuollaisen etukäteen tiennyt, hän ei olisi voinut sitä ampua. Siitä huolimatta söimme joutsenen ja se olikin hyvää lihaa ja lisä meidän ruokaamme.

Kun taas olimme reservissä Rukajärven laidalla, niin sinne tuli ns. Marskin viinoja, jota sai pikkuisen. Toiset ottivat ja toiset jättivät toisille. Eivät kaikki sitä käyttäneet. Mutta yksi kaveri oli ottanut jo monen annoksen ja se meni päähän. Hän otti kiväärinsä sanoen ampuvansa itsensä. Onneksi pääsimme hätiin ja saimme kiväärin pois. Tapaus päättyi siihen. Jäi vain mieleen, sillä kaveri oli selvänä ollessaan tavattoman fiksu.

Kerran tuli lentopommitus juuri meitä kohti. Yksi lentokoneen pommin sirpale lensi parin kolmen metrin päähän minusta. Päälleni lensi vain hiekkaa.

Yhdessä vaiheessa pääsin lomalle koti-Suomeen. Koska minulla ei ollut kotia, minne mennä, lähdin Ulvilaan koululle, jossa molemmat opettajat olivat sukulaisiani. Meikäläinen tuli nokisena ja likaisena sen 60 km ensin Lieksaan auton lavalla ja siitä junalla Ulvilaan. Väsyneenä istuin takkatulen, tai uunin viereen, jossa paloi tuli. Siihen oli joku tuonut sylyllisen halkoja ja olin nukahtanut tuoliin heti. Kun halot rossahtivat uunin viereen, olin unen takaa sanonut ”Reki kaatui” ja jatkoin nukkumista. Olin taas varmaan siellä Muurmannin radalla, jossa reki kaatui.

Komppanian päällikkö oli lähtiessä sanonut: ”Tuopa mukanasi jaloviinapullo minulle.” Ei meikäläinen käynyt missään alkoholikaupassa tai muuallakaan, enkä sitä tuonut. Mutta siitä oli seuraus, että komppanian päällikön ja minun välit olivat pysyvästi aika heikot.

Toukokuun ehtiessä pidemmälle tuli käsky siirtää miehiä omiin aselajeihinsa. Olin alkujaan merivoimien mies. Sain mennä Lieksaan, jossa oli divisioonamme huoltopiste. Sieltä sain määräyksen Oulun kasarmille koulutuskeskukseen. Mutta päällikkö sanoi, että upseeriston pitää olla Oulussa, eikä mennä mihinkään. Niinpä jäin kouluttamaan Ouluun toista kertaa. Koulutuskeskus oli välillä osittain Limingassa, jossa oli emäntäkoulu. Siinä yhteydessä tutustuin tyttöön, jonka nimi oli Esteri Ruonakoski. Tästä alkoi seurustelumme. Kun meidät siirrettin takaisin Oulun kasarmille, rupesin pitämään häneen yhteyttä jopa niin, että kuljin polkupyörällä Oulun ja Limingan välillä. Se oli vain 30 kilometriä. Rakastuneelle miehelle se ei ollut matka eikä mikään. Vapaa-ajat kuluivat siellä. Näin syntyi yhteydenpito.

Kun tulimme vuoteen 1943, suunnittelimme jopa häämme valmiiksi. Mutta minulle tuli nopeasti siirto Oulusta Kuopioon Rissalan koulutuskeskukseen. Sanoin päällikölle, että en nyt voisi lähteä, koska minulla on seuraavana päivänä häät. Hän sanoi, että saan yhden vuorokauden häälomaa. Ei se pitkä ollut, mutta riitti muodollisuuksiin ja häät pidettiin Limingassa. Seuraavana päivän lähdin Kuopioon.

Vapun tienoilla tuli määräys siirtyä Lahteen Hennalan kasarmille. En tiennyt miksi sinne jouduttiin. Mutta siellä se selvisi. Meitä oli valittu viisi upseeria Suomesta eri puolilta, joille annettiin kuukauden aikana autokoulutus ja sotapoliisikoulutus. Seurasi suhteellisen perusteellinen oppijakso, jossa oli mm. poliiseja kouluttamassa.

Kuukauden kuluttua, kesäkuun alussa, meille viidelle annettiin henkilöauto, jossa oli alikersantti, kaksi miestä, kuljettaja ja aseistus. Autot olivat bensakäyttökuntoisia, mutta käytännössä kävivät häkäkaasulla. Saimme määräyksiä eri paikoille sellaisella valtakirjalla, jonka kenraali Airo oli itse antanut ja jonka haltija sai vapaasti mennä mihin joukko-osastoon hyvänsä ja tarkastaa mitä arkistoja hyvänsä. Meillä oli siis vapaa kulkulupa koti- ja rintamajoukoissa.

Tehtäviin kuului mm. liikennetarkkailu. Ajelimme Äänislinnassa ja Rukajärvellä, valvoimme ja annoimme selontekoja. Päämajan puhelinnumeronkin muistan vielä. Se oli Lokki 103. Sinne tuli usein soitettua. Majuri Seppo Airaksinen oli tärkeä esimies. Hän oli erittäin fiksu ja suhtautui alaisiinsa suurenmoisesti.

Minut määrättiin myös kolmannen armeijakunnan alueelle, joka oli Suomussalmella. Viivyimme siellä niitä seutuja katsellen pidemmänkin aikaa. Syysajalla armeijakunnan komentaja käski kaikki mustikkametsään. Piti poimia vähintäin litra miestä kohden. Saatiin näin lisäruokaa. Toinen vaihe oli, kun piti mennä mottimetsään, sillä haloistakin oli pulaa. Tällaisia töitä tuli tehdyksi monennäköisen kiertelyn lisäksi.

Kesällä 1944 meille tuli kiireinen käsky Mikkeliin. Olin silloin Kajaanin suunnalla. Mikkelissä sai nukkua kolme tuntia ja sitten lähdettiin Viipuriin. Oli juuri tapahtunut venäläisten valtava läpimurto Kannaksella. Ajellessamme Viipuria kohti, olivat evakkomäärät valtavia. Oli mm. yksi lehmälauma, jossa oli kai 3000 lehmää. Päästäksemme autolla vastaan tätä lehmälaumaa, piti konepellin päällä olla miehiä hätistämässä lehmiä pois alta.

Eräällä koululla noin viisi kilometriä Viipurista saimme syödä, mutta sitten heti jatkoimme Viipuriin. Saimme tehtäväksi evakuoida kaikki mahdolliset autot pois. Siinä oli kuorma-autoja, linja-autoja ja henkilöautojakin. Monet olivat kylläkin korjaamoilla, eikä niissä ollut moottori, eikä jarrut kunnossa. Ne oli pääasiassa hinaamalla vietävä pois. Sain ilmeisesti kaikki, mitkä minulle kuuluivat, hinautetuksi.

Takaisinpäin Lappeenrannan suuntaan mennessämme oli iso silta. Siinä oli suomalaisia pioneereja ja he sanoivat, että silta on panostettu ja räjytetään kohta ja että me olemme viimeiset, jotka Viipurista tulemme. Emme tienneet lainkaan että olisimme viimeisiä. Kun pääsimme muutaman kilometrin päähän, kuului kuinka silta räjäytettiin.

Lappeenrantaan perustettiin autojakoelin, jonka tehtävänä oli ottaa siviilistä autoja ja antaa armeijalle, koska oli jäänyt paljon armeijan autoja mottiin ja oli saatava uusia tilalle. Meillä oli lakisääteinen ottajalautakunta ja meidän tehtävänä oli jaella autoja sinne, jossa autoa tarvittiin. Tuli yksi erikoinen auto. Se oli Svinhufvudin, hieno, Saksasta lahjaksi saatu henkilöauto. Sitä katseltiin ja ihmetelittiin, mitä tällaisen auton kanssa tehdään. Lopulta päätettiin lähettää se takaisin kiitoksen kera Svinhufvudin kotipaikalle. Olin tässä ensin kakkospäällikkönä ja sitten ykköspäällikkönä.

Autonjakoelimessä tuli kerran pyyntö, että pitäisi äkkiä viedä linja-autolla miehiä rintamalle, jossa oli kovat taistelut. Pyysin yhtä miestä kuljettamaan, mutta mies kieltäytyi. Siinä vaiheessa en osannut muuta sanoa kuin mennä itse. Minulla ei ollut linja-autokorttia, mutta vein porukan sinne minne oli määrä.

Mikkeliin palattuamme jatkoimme aikaisempaa tarkastustoimintaamme. Silloin oli jo aloitettu asekätkentä. Hieno esimieheni Seppo Airaksinen osoittautui yhdeksi päätekijäksi tässä kysymyksessä. Hän joutui myöhemmin vankilaan siitä syystä. Pidätin jossakin Savossa yhden kuorma-auton, joka oli täynnä bensiiniä. Autossa oli vanhimpana sotilasmestari. Pyysin paperit ja kysyin, minne hän vie sitä lastia. Hän sanoi vievänsä Pohjanmaalle. Sanoin, että nyt ei mennä yhtään eteenpäin. Soitin Mikkeliin Airaksiselle, että mitä teen tällaiselle ja esitin arveluni, että Karhumäestä tuodaan bensiiniä, eikä viedäkään armeijalle, vaan jonnekin muualle. Airaksinen ei kertonut mitään, vaan sanoi minulle, että bensa viedään Kuopion varikolle. Mutta sen jälkeen siitä ei kuulunut. Ilmeisesti se oli asekätkentätapaus.

Tämän jälkeen minut laskettiin siviiliin 1944 marraskuussa. Luovutin kaikki kamppeeni Mikkelin varastoon, mutta auton konepistoolit ja aseistukset piti tuoda Seppo Airaksisen toimistopöydän lattialle. Jälkeenpäin ajattelin näidenkin aseiden joutuneen asekätkentään.

Sain tehtäväksi viedä yhden auton Vaasaan ja lähteä sieltä siviiliin. Auto oli yksityisen auto, joka sinne palautettiin. Minun sotani loppui siihen. Lapin sotaan en joutunut. Asekätkentään liittyen jouduin myöhemmin kuulusteltavaksi asekätkennän takia. Olin silloin jo korkeakoulussa, jonne tuli määräys, että minun on mentävä VALPON kuulusteltavaksi Ratakatu kahteen. Siellä oli paljon ihmisiä ja poliisit olivat ensimmäisinä. Ihmettelin, miksi minut oli sinne kutsuttu. Minulle esitettiin kysymys, että mitä tiedän Ford-merkkisen kuorma-auton SA se ja se ajosta sinä ja sinä päivänä Karjalan kannaksella. Vastasin heti poliisille, että mistäpä minä muistan mistä autosta oli kysymys ja missä se voisi kulkea ja mitä se voisi tehdä. Minulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa tästä.

Poliisi käski ottaa paperia ja kirjoittaa jotakin asiasta. Istuin ehkä pari kolme tuntia ja kirjoitin niistä olosuhteista, jotka silloin vallitsivat ja jätin paperini poliisille. Poliisi sanoi vain kiitoksia antaen minun mennä. Tällaista tämä oli. En todellisuudessa tiennyt asekätkennästä mitään, mutta näin lähellä tapahtumia olin.

Voidaan tarkastella perhetilannettani. Ensimminen lapseni, Ilpo on syntynyt -44 huhtikuussa, jolloin oli sota. Muistan, että vaimoni oli silloin Limingassa ja itse Rukajärven suunnassa päämajan tehtävissä. Tulin Lieksaan ja laskeskelin, että olisi syntymäaika. Lieksan kasarmilta yritin puhelinyhteyttä Liminkaan. Silloinhan puhelinyhteydet menivät paikasta toiseen puhelinsantrojen välityksellä, joita taisi olla montakin välillä. Kun Liminkaan saatiin yhteys, emme kummassakaan päässä kuulleet toisiamme. Siellä keskellä oli joku hieno puhelinsantra, joka kysyi minulta asiaa. Kerroin, että haluaisin kuulla oliko synnytys tapahtunut ja mitä sinne kuuluisi. Hän kuuli sieltä Limingasta ja oli ensimmäinen joka onnitteli, että kaikki on mennyt hyvin ja poika tullut.

Sen jälkeen, kun olin opiskelemassa Helsingissä syntyi Raija -47. Ja kun olin saanut työpaikan Lahdesta, syntyi Markku -51 ja Anja -53. Nämä lapset minulla on. Kaikki elävät hyvissä oloissa.

Kun olin ennen sotia ja sotien välillä opiskellut matematiikkaa Turun yliopistossa tuli mieleen hakea Tekniseen korkeakouluun maanmittausosastolle. Olin jo saanut siitä työstä kokemusta ollessani Kauttuan ratapihakartoituksessa. Hakijoista muodostui kolme ryhmää: ensimmäiseksi tulijat, toiseksi tulijat ja hylätyt. Nimeni oli niiden ensimmäisten joukossa ja pääsin teknilliseen korkeakouluun.

Minulla oli ollut sodassakin mukana matematiikan oppikirja, jota olin lueskellut. Ja teknillisessä korkeakoulussa pääsin helpommalla, koska minulla oli pohjana opiskelut Turun yliopistossa. Heti -45 tammikuussa suoritin matematiikan tutkinnon pois. Kurssi alkoi joulukuussa ja kevätlukukausi helmi- maaliskuussa. Seuraava toinen syyslukukausi alkoi melkien välittömästi. Siinä oli erikoinen opiskelurytmi. Saimme opiskeluun mukaan armeijan kamppeita, kun siviilivaatetta ei ollut riittämiin.

Valmistuin -48 keväällä. Ajattelin, että nyt pitää saada työtä. Olin kyllä kesäisin ollutkin työssä jo monessakin paikassa. Kun olin varaton ja perhettä oli ja velkaa, niin rahaa täytyi tehdä. Olin mm. Keuruun kirkonkylän mittauksissa kahtena kesänä. Sitten oli sähkölinjan paalutustyö Kuusankoski-Heinola välillä, ja paljon muita kesätöitä.

Valmistuttuani menin asutusviranomaisten luo ja sanoin tutulle Veikko Vennamolle. ”Kuules sotakaveri, onko sinulla minulle työtä?” Hän käski minut seuraavaan huoneeseen katsomaan, mitä siellä on. Koska maanmitausinsinöörejä tarvittiin, niin sain paikan asutustöihin Vammalaan yhdeksi vuodeksi. Toisen vuoden jatkoin auskultoimalla, joka kuului koulutukseen.

Tämän jälkeen maanmitareita piti lähettää pohjois-Suomeen tekemään isojakoa. Sinne ei oikein kukaan halunnut mennä. Lahdessa tuli kaupunkimittauksessa virka auki. Pääsin Lahteen v. 1950 ja Lapin matka jäi. Olin Lahdessa kenttätöiden johtajana ja myös usein vt. kaupungingeodeettina, koska vakinainen oli sairas. Olin Lahdessa vuoden -56 loppuun eli kuutisen vuotta.

Sitten tuli Haminassa kaupungingeodeetin virka auki ja hain sitä ja minut valittiin. Mutta samaan aikaan tuli Salossa vastaava virka auki ja pääsin myös sinne. Ajattelin valita Salon, jonne tulin kauppalangeodeetiksi vuonna 1957.

Koska olin upseeri liityin suhteellisen pian reserviupseerikerhoihin ja olin liittynyt Rauman kerhoon heti valmistuttuani v. -40. Lahdessa olin reserviupseerikerhossa ja siellä erityisesti urheilutoiminnassa mukana. Muutenkin jouduin esim. sellaiseen vapaaehtoiseen tehtävään kuin pitää huolta Lahden kaupungin palveluksessa olevien urheilutoiminnasta. Siellä oli puulaakipelejä, hiihtoa, juoksua, jalkapalloa, pesäpalloa ja monenlaista. Hoidin kaupungin edustukset. Saimme Tampereen kaupungin kanssa yhteiset pesäpallo ja jalkapallopelit. Myöhemmin, kun vietettiin kolmekymmentävuotismuistelua, niin minutkin kutsuttiin mukaan.

Saloon tultuani oli paljon kehittämistyötä ammatillisesti ajatellen. Jo Lahdessa ollessa minua rupesi kiinnostamaan maaperän pienliikkeet. Se johtui siitä, että Lahdessa eräällä alueella oli mittauskiintomerkkejä, jotka eivät pysyneet paikoillaan ja rupesin miettimään, miksi ne liikkuvat maastossa. Järjestin sinne kaksi koekenttää, jossa oli kolmisenkymmentä erilaista merkkiä erilaisissa maaperäoloissa. Sitä ryhdyttiin mittaamaan Lahdessa ollessani. Kun tulin Saloon, se työ jäi vielä kesken. Mutta sitä jatkettiin. Tästä maaperän pienliikkeistä tein maanmittaustieteiden lisenssiaattitutkinnon ja sain vastaavan arvon. Katsoin asiakseni suorittaa myös rakennusinsinööriosastolla maarakennuksen ja pohjarakennuksen mekaniikan erikoistutkinnon, koska kysymys liittyi tutkimukseeni. Sen sain 50-luvulla Lahdessa ollessani suoritettua. Professori Helenelund oli opettajana. Hänestä tuli minulle erikoinen ystävä, koska hän teki selvityksen Salon savikoista ja kävi meillä kotonakin.

Tieteeseen liittyi myös se, että olin jonkin aikaa Suomen geodeettikerhon puheenjohtajana ja hallituksen jäsenenä ja sitten Suomen Maanmittaustieteiden seuran hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana. Maanmittausinsinööriliiton hallituksessa olin suhteellisen pitkään .

Sen jälkeen minua on muistettu ja sain geodeettien kerhon kunniajäsenyyden ja myöhemmässä vaiheessa maanmittaustieteiden seuran kunniajäsenyyden.

Salossa ollessani työni kaupungin palveluksessa kesti vuoteen 1974. Silloin Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolle perustettiin uusi apulaisprofessorin virka. Jotenkin olin mukana jo perustamisvaiheissa näiden yhdistystoimintojen kautta. Ollenkaan en ajatellut, että siinä olisi minulle itselleni työpaikka. Mutta kun virka oli pantu hakuun, soitti joku minulle kehottaen hakemaan.

Hakijoita oli neljä. Yksi helsinkiläinen asetettiin ensimmäiselle sijalle ja minut kakkossijalle. Kolmas ja neljäs katsottiin pätemättömiksi. Mutta ykkössijalla oleva sanoi myöhemmin, ettei hän tulekaan, pyytäen samalla, etten vetäisi papereitani pois. Yllättävän nopeasti presidentti valitsi minut siihen virkaan.

Olin suhteellisen vanha mies. Pääosa työstäni meni opetuksen kehittämiseen. Loppuaikana myöskin kaupunginmittauksen historian kirjoittamiseen kului paljon aikaa. Tuli myös kirjoitettua ammattilehtiin ja kirjoihinkin.

Kun tulin eläkeikään -81, olisin saanut jatkaa virassa 67 ikävuoteen asti. Mutta ajattelin, että saavat nuoremmat tulla mukaan ja kevätlukukauden lopussa ollessani 61,5 vuotias pyysin eroa eläkkeelle siirtymistä varten ja se minulle myönnettiin.

Yhteys Teknilliseen korkeakouluun ei lakannut tällä lailla. Olin myöhemmin arkkitehtiosastolla opettajana satunnaisesti. Myöhemmin tuli kirjoitettavaksi Suomen maanmittauksen historian 350- vuotisteokseen kaupunkimittauksen osuus. Tätä historiantyötä riitti useamman vuoden ajan.

Eräitä asioita vielä. Olen partiojohtaja jopa niin, että 30- luvulla, kun Rauman Sinermot perustettiin olin sen perustajajäsenenä. Ja ilmeisesti olen perustajajäsenistä vanhin elossaoleva. Partiotyötä olen myöhemmässä vaiheessa kiinnostuneena seurannut. Sotien välillä Turussa olin Turun Sinikotkien partiojohtajana. Salon partioveteraaneissa olen ollut myös mukana.

Liikuntapuoli on ollut tärkeää. Olen ollut reserviupseeerikerhoissa mukana jatkuvasti urheilun osalta. Monta kertaa sain järjestää kartanlukukilpailuja lähinnä Salossa. Kunto pysyi hyvänä jo työnikin puolesta, kun kentällä kuljin. Terveys on ollut hyvä.

V. 1987 kuulin Suomen veteraaniurheilutoiminnasta. Ajattelin mennä mukaan. Menin kilpailuihin Nummelaan. Juoksin 100 m, hyppäsin korkeutta 120 ja työnsin kuulaa. Yllättävästi en ollut kaikista huonoin, mutta en paraskaan. Yksi laji, aitajuoksu, oli sellainen, jota olin jo nuoruudessa harrastanut. Kokeilin aitajuoksua myös kisoissa ja yllättävästi se meni. Rupesin sitä enemmän harjoittelemaan. Omassa ikäsarjassa se oli helppoa. Yhdessä vaiheessa sain jo SM- hopeaa. Menin Euroopanmestaruuskilpailuihin Italiaan ja kuinka ollakaan 80-metrin aidat voitin ja sain Euroopan mestaruuden. Olin silloin 70-vuotiaiden sarjassa. Se pani hiukan innostumaan. En voinut edes tajuta sen olevan totta.

Olen lähinnä moniottelija, vaikka aitajuoksu onkin paras lajini. 80-vuotiaana voin sanoa, että olen saanut kolme kertaa peräkkäin Pohjoismaiden mestaruuden 10-ottelussa omassa ikäsarjassani. Kuntoa on tullut pidetyksi yllä. Suunnistus on myös eräs hyvin mieluisa laji. Viime kesänä 1998 olin jopa 40 kertaa suunnistamassa.

Partiotyöhön liittyvät terveet elämäntavat, elämän ylläpitäminen ja kunnioittaminen. Näitä ajatellen olen ruvennut keräämään myös tieteellistä tietoa päihde-elämästä ja päihteiden vaikutuksesta. Halusin katsoa, mikä on totuutta siinä maailmassa. Kun sitten liityin Salon Raittiusyhdistykseen ja Suomen Alkoholintutkijain seuraan ja muihinkin, niin aloin kerätä tietoja, joita nyt on hyllyssäni jo parikymmentä mapillista. Olen itsekin kääntänyt suomeksi tietoutta ja kirjoja ehkä kymmenkunta. Ei niitä ole painettu, mutta ne vain ovat minulla käännettyinä suomeksi. Seuraan maailman tapahtumia tälläkin saralla ja tietoa on tullut paljon lisää.

Olen Salossa mukana myös Vaihtoehto 90:ssä. Sieltä tulee myös tietoa. On kehitelty paljon ihanteita ja ajatuksia, jotka ovat paljon muuta kuin yleiset mielipiteet. Niinkuin ihmiskunta eläisi täydellisessä sokeudessa. Kaikki eivät usko alkoholin ongelmiin.

Täytyy todeta, että kun olen Suomen valtion ikäinen, niin tähän ikään liittyy yllättävästi historiaa; valtavaa kehitystä omassa ammattialassa, Suomen valtion itsenäisyyden ylläpidossa ja muussa sellaisessa. On paljon kokemuksia, jotka kyllä menevät hautaan miehen mukana. Ei niitä kaikkia saa jälkipolville siirretyksi. Mutta kun toisaalta olin 12-vuotiaana täysi orpo ja varaton, niin varattomuuspohja loi minulle eräänlaisen itselujuuden, joka on antanut tukea elämälle. Kun tässä ovat mukana vielä kristilliset ajatusmaailmat, niin mitenkään suuria ongelmakenttiä elämässäni ei ole ollut. Sotakin meni niinkuin suojelusenkelit olisivat hoitaneet, ettei joutunutkaan pahoihin paikkoihin ja niistä, missä olin, selvisin hyvin. Näinollen unimaailmassakaan ei ole mitään painajaisia.

Itseasiassa olen saanut elää kohtalaisen hyvän elämän. Toivon vaan, että päättäjien silmät aukeaisivat, että elämä on keskeinen asia, kun päätöksiä tehdään. Se unohdetaan usein. Enemmän vaikuttaa vain bisnes. Poliittiset raja-aidat ovat hyvin keinotekoisia. Niitä ei pitäisi liioitella. Väkisinhän ihmiset ovat erilaisia. Mutta ihminen pitäisi kaikessa olla etusijalla.

(Nauhahaastattelusta kirjoitettu helmikuussa 1999)