Koskinen Hilda

s.130709 Pyhäjoki

Elämää Pyhäjoella ennen sotia

Lapsuudenkotini oli Pyhäjoen Haarajoen varrella. Meitä oli siinä asumassa tavallaan suurperhe. Esivanhempien kuoltua isä kolmen veljiensä kanssa asui siinä. Mukaan tuli ajan myötä miniöitä ja lapsia. Itse olin nuorin sisaruksista. Osa veljistä muutti aikoinaan Amerikkaan, joten sielläkin on sukulaisia.
Kolme veljeäni perustivat syntymäpaikalleen joen varrelle tehtaan, sahan ja myllyn, jossa kävi kirkonkylän takaa ja kauempaakin väkeä jyviä jauhattamassa ja toivat tukkeja sahattavaksi laudoiksi. Kattopäreitäkin tehtiin. Oli yksi iso rakennus työn tuojia varten, että voivat yöpyä ja ruokailla. Hevosillekin oli suojatalli. Sitä mukaa, kun jauhot ja laudat valmistuivat, saivat vieraat kuormineen lähteä kotiinsa.
Kehitys edistyi. Kahdelle veljelle rakennettiin oma talo. Yksi jäi perheineen vanhaan kartanotaloon. Meidän talo ja piharakennukset rakennettiin lähelle valtamaantien varrelle. Veljesten nuoret olivat tiedonhaluisia, sisarenikin edistyksellisiä. Paikkakunnalle ensimmäisenä meille ostettiin auto. Sitä kävivät naapurit uteliaisuuttaan katsomassa. Myös puhelin saatiin vähän myöhemmin hankituksi.
Posti kulki hevosella Pyhäjoen ja Oulaisten välillä noin 40 km. Se kulki kesällä rattailla ja talvella reellä aisakello kilkattaen. Ne postirattaat pysähtyivät meidän tallin luona. Hevonenkin sai levätä ja sai vettä ja heiniä matkan piristeeksi. Posti jaettiin kyläläisille ja niin kokoontui meille iltaisin nuorisoa postia hakemaan ja juttelemaan.
Elettiin ensimmäistä lapsuuteniaikaisen sodan jälkeistä aikaa. Kodistamme tuli ikään kuin kestikievari. Sitä se ei ollut. Neljän kilometrin päässä toisessa pitäjässä sellainen oli. Rajan takaa pääsi vieraskansaa kulkemaan. Joskus ne kertoivat ajankohtaisia pelottavia asioita. Meille lapsille laitettiin ikään kuin suojamerkiksi punainen vaaterusetti kaulaan tai olkapäälle. Oltiin olevinaan myötämielisiä venäläisille.
Toisinaan kulki rajan takaa laukkuryssiä. Niillä oli suuret nahkaiset reput, joissa oli myytävää tavaraa neulaa, naulaa, naskalia, esiliinoja, paitoja ja kaikenlaista pientä tavaraa. Pyysivät meiltä yösijaa. Aamulla jatkoivat matkaansa.
Kulki kerjäläisiäkin ja kaikenlaisia kummajaisia. Kerran tuli kaksi poikaa. Toisella ei ollut käsiä. Hän söi lattialla istuen ja varpaan välissä olevalla lusikalla vei ruuan suuhunsa. Veljensä auttoi häntä. Oli siinä terveillä ihmettelemistä!
Siihen aikaan vaadittiin viljan luovutusta rajan taakse. Valtion puolesta tuli tarkastus. Missä oli riittävästi tai enemmän, sieltä otettiin. Aitoissa käytiin mittaamassa, paljonko viljaa oli. Samaan aikaan yritettiin panna viljaa piiloon omaa käyttöä varten. Osa viljasta ja leivästä piilotettiin tallin vintille olkien alle kuten viljasäkkejä ja kuivattua leipää. Pyrittiin huolehtimaan omavaraisuudesta.
Kun oli pula-aika ja viljaa ja muuta ruoka-ainetta huonosti saatavilla, hankki veljeni meille puutarhurin kesäksi opastamaan laajan kyläseudun kansaa. Hänelle maksettiin yhteisesti palkka. Hän opetti juurikasvien viljelyn ja ruuanlaitonkin niistä. Lisäksi hän opetti pajutöitä. Oksista otettiin kuori pois ja väännettiin, punottiin monenlaisia koreja ja lapsille leikkikaluja.
Meillä oli myös paja, jossa tehtiin sirppejä, vasaroita, viikatteita ja muita rautaisia työkaluja. Ihmiset tulivat kunnostamaan omia työkalujaan ja pääsivät siitä taas pelloilleen. Kevätpuolella oli kova trafiikki käynnissä työkalujen teroittamisessa.
Sodan jälkeen kaikki ulkomailta tuotava tavara oli vaikeuksissa. Niinpä tuo ”viisasten juoma” kahvikin. Sen tilalle viljeltiin sikuria. Se kuivattiin ja jauhettiin kahviksi pannuun. Kerran eräs vanhus ihmetteli, miten äitini keittämä kahvi maistui ihan oikealle kahville. Isä leikillisesti huomautti, että meidän äiti on säästänyt kahvipööniä ja laittaa aina yhden pöönän langalla vesipannuun sikurin joukkoon. Äiti oli hiljainen, mutta virikekykyinen ruuanlaittaja.
Kun kesällä varustettiin kaikenlaista ruokapuolta talven varalle, niin talvella oli muuta sopivaa työtä; asusteet ja kalusteet tehtiin ja korjattiin. Taloissa oli suuri tupa, työhuone. Varsinkin talli- ja navettatyön jälkeen iltaisin toisella puolella tupaa miehet höyläpenkin luona sahasivat ja höyläsivät puuta. Tekivät puuastioita, huonekaluja, myös ajokaluja ja korjasivat niitä. Toisella puolen tupaa takkavalkean luona naiset karstasivat ja kehräsivät villoja langoiksi, joista kudottiin kangaspuissa vaatetta ja puikoilla käsineitä sekä sukkia.
Valona oli öljy- tai karbiidilamppu, sekä kotona tehtyjä kynttilöitä. Työssään tekijät usein hyräilivät lauluja. Muistissani ei ole, että olisivat käyttäneet kirosanoja tai alkoholia. Jotkut kertoivat muististaan hauskoja entisaikojen tapahtumia.
Vapaa-aikoina nuoriso harrasti urheilua ja nuorisoseuratoimintaa. Ohjelmina seuroilla oli näytelmiä. lausuntaa ja laulua. Lopuksi iltamissa oli piirileikkiä tai tanssia yksi tunti. Sisaruksillani oli isältämme peritty musiikkitaito. Kuorot harjoittelivat usein sunnuntaisin meillä. Veljeni johti niitä. Joskus veljeni pyydettiin kirkkoon kanttorin sairaslomasijaiseksi. Urkuja hän ei soittanut.
Sittemmin kun sen ajan nuoret varttuivat, hajaantuivat he eri suuntiin. Kaksi sisaristanikin avioitui naapuripitäjiin. Yksi muutti miehensä kotipitäjään Tyrväälle.
Kun tuli se kireä sota-aika, junaliikenne ym. tiedotteet pysähtyivät. Kotonamme alkoi pelko Tyrväälle menneen sisaremme kohtalosta. Liikenteen avauduttua, lähti isä viemään leipää ym. ruokatarvetta tyttärelleen. Kyllä siellä heillä oli ollut iloinen kohtaaminen, kun olivat kaikki elossa.
Samaan aikaan, kun junaliikenne taas alkoi, kävi veljeni Oulussa. Kotiin tullessa hänellä oli kaverina runoilija Aaro Hellaakoski, joka tuli meille yöksi. Aamuruuan aikaan äidin laittaessa evästä Aarolle, niin hän totesi: ”Laitoin jo kuoriperunoita tuosta pöydältä taskuuni.” Hän oli niin vaatimaton! Mutta otti hän tietysti mukaan ne äidin laittamat eväätkin pitkälle matkalleen Helsinkiin.
Melko rauhallista oli jo Tampereen puolessakin ollut. Olosuhteet hiljalleen tasaantuivat. Tyrväällä vaikeasta ajasta sisareni kertoi mm. että kerran ollessaan pikkupoikansa kanssa pihalla, oli siihen tullut kaksi punakaartilaista pyssyt olalla. Toinen oli kysynyt: ”Missä miehenne on?” Sisareni oli pelästyksissään vastannut: ”Hän lähti jo.” Hän tiesi miehensä olevan siinä melko lähellä, kun oli viemässä elintarvikkeita hevosella metsään piiloon. Toinen mies oli ojentanut kiväärin pikkupoikaan ja sanonut rumasti, mutta toinen oli tarttunut siihen aseeseen ja vetänyt sen pois ja olivat lähteneet. Sieltä oli viety miehiä kotoaan sotaan jo aikaisemmin.
Etelämpänä asuvalla sisarellani perheineen oli varjelus sota-ajalla. Pohjoisempana asuvien kahden sisareni perheitä kohtasi suuri suru. Toisen ainoa poika tuli sodasta saadun sairauden takia kotiinsa, jossa hänen elämänsä pian päättyi. Sitten sairastui pojan isä ja kohta sen jälkeen hänkin nukkui pois. Elonsa loppuajalla tuo isä pyysi vanhinta tytärtään jatkamaan kotona maataloutta. Oli siunausta, kun tytär sai terveen, uutteran miehensä jatkamaan talonpitoa kanssaan. Hyvin on nuorempienkin ohjissa jälkeenkinpäin kotia hoidettu.
Toisen sisarenpojan menetys tapahtui pohjoisen satamakaupunkisodan loppumelskeessä. On ollut surullisen vaikeita sota-aikoja.
Keväällä kotona terveenä ollessaan isällämme oli kiireinen työaika. Hän teki ja opetti toisiakin tekemään pajassa rautaisia työkaluja ja korjaamaan sekä teroittamaan sirppejä ja viikatteita. Pelloilla ja niityillä tarvittiin työkaluja. Työhuoneessa oli kevättalvella kylmä. Siitä alkoi hänen sairautensa, selkäydintauti. Olin siihen aikaan n. 6-vuotias ja ymmärsin jo asioita.
Kun isän voimat loppuivat, jäi yksi sairaanhoitoa opetellut sisareni hoitamaan isäämme kotona hänen loppuunsa saakka. Isällä oli huoli lapsistansa. Hän oli sanonut, että lapset saavat käydä koulua ja opiskella mitä kukin haluaa. Sisarukset, minua vanhemmat, olivat opiskelleet ja menneet omiin touhuihinsa ja uusiin koteihinsa. Jäin äidin ja veljeni kanssa kotiin.
Seuraava aika oli elämän muutos. Luovuttiin isän aikaisesta kodista ja muutettiin toiseen pitäjään. Uudessa kodissa oli työlaatu entisenlaista. Meillä oli maatila. Oli lehmiä, lampaita ja pari hevostakin. Kun veljeni työhön kuului paljon matkustamista, jouduin vieraan väen kanssa talon töihin ja äidinkin avuksi keittiöhommiin. Voimia oli minulle jo vähän varttunut. Iltaisin kyllä olimme äidin kanssa väsyneitä. Isän muistona iltavirsi ja rukous mielessämme nukahdettiin. Aamulla jaksettiin taas mennä töihin.

Kävin kansakoulua

Sitten alkoi kansakoulun käynti. Koulumatka oli pitkä ja talven ja tulvien aikana vaikea. Talvisin naapurin poikien kanssa kuljimme hiihtäen kansakouluun 4 km:n päähän pakkasessa, varpaat jäätyen. Olivatpa voileivät ja maitokin pullossa jäätyneet repussa. Kevätkantohankien aikoina kiivettiin suksien kanssa niittyaitojen yli ja hiihdettiin peltojen poikki päästäksemme suorinta tietä nopeammin kouluun. Tulva-aikoina, noin viikon ajan, olin lähempänä koulua tuttavien luona asumassa.
Koululaisten kesäloma oli raskasta ja työntäyteistä. Maatilalla varattiin seuraavan vuoden ruokatarpeet kesän aikana ihmisille ja eläimille. Työväkeä tarvittiin. Veljeni, käydessään pyhänseutuna kotona, hankki työväkeä. Useimmiten ne olivat pientalonaapureita, joskus vieraampiakin. Tulivat ja tekivät, saivat hyvän ruuan ja palkankin.
Joskus poutapäivinä, kun työväellä oli kiire ulkotöissään, jouduin lehmien lypsyn jälkeen hevosen kanssa meijerireissulle. Joku miehistä nosti maitotonkat rattaille ja meijerillä naapurin maidontuojamiehet auttoivat maitoastioitten nostamisessa. Kotiin tultuani joku mies nosti ja vei apunani maitotonkat kylmiöön.
Vein hevosen sitten ulkoruokintapaikkaansa. Joskus vein hevosella ratsastaen iltapäiväkahvin työväelle lähipellolle. Kerran palatessani, en kiertänyt pienen sillan kautta, vaan oikaisin suoraan matalan ojan yli. Ojan reuna oli pehmeä ja hevosen etujalat putosivat ojaan. Lensin astiakorini kanssa ojan reunalle. Joku tuli nostamaan minut korini kanssa takaisin hevosen selkään. Mitään ei onneksi rikkoontunut. Työssä sattuu ja tapahtuu.

Lottatyöhön

Kotikylässäni oli käynnissä myös lottatyö. Se homma levisi meille kotiinkin, koska naapurissa oli suojeluskuntapäällikkö. Naapurin emäntä tuli äidiltä kysymään, enkö minäkin tulisi johonkin lottahommiin. Äiti ei olisi millään päästänyt minua mukaan. Kotiväkeni oli hyvin uskonnollista pohjaa ja olin vasta rippikouluikäinen. Olin kummikin ainakin kerran suojeluskuntalaisten mukana metsätöissä naapurin emännän kanssa keittämässä kahvia. Lisäksi nuorisoseuralle piti mennä tiskaamaan ja muuallekin töihin. Suojeluskuntapäällikkön vaimo oli hyvin määräävä henkilö ja tuli aina äidiltä pyytämään, enkö minäkin pääsisi tulemaan illalla. Eihän millään olisi kotoa laskettu, kun isäkin oli jo kuollut ja se uskonnollisuus oli kovin vaativaa. Ei se laestadiolaisuutta ollut, mutta kummikin hyvin tiukkaa kirkkouskovaisuutta. Seurojentalolle ei olisi päästetty, koska siellä tanssittiin.
Sanottiin, että pappi tulee joskus nuorisoseuran talolle katsomaan, onko siellä rippikoululaisia. Sitäkin pelkäsimme, että jos pappi tulee. Menimme näytöslavan taakse piiloon, suojeluskuntapäällikön tyttö ja minä, ettei vaan pappi näe meitä, vaikka emme olleetkaan muualla kuin kahvilan puolella tiskaamassa. Yrjö Kortekangas oli siihen aikaan pappina.

Elämäntehtävää etsimässä

Ja sitten minäkin pääsin oppikouluun. Yhteiskouluun piti mennä muualle evään kanssa.
Kun oppikoulu tuli käytyä, mietin, mille alalle menisin. Mielessä oli toki opettajankin työ, mutta en kerinnyt sitä harjoitella tarpeeksi, vaikka harmoonikin ostettiin kotiin sitä varten.
Menin kuitenkin Ylivieskaan postihommiin. Nyt piti oppia posti ja lennätin. Postissa olin postiharjoittelijana ja rautatieasemalla kävin oppimassa lennätinaakkoset.
Kesäaikana minulla riitti töitä, kun olin harjoittelemassa ja lomasijaisena. Mutta kun lomat oli pidetty niin oli vapaa-aikaa enemmän. Olin yleensä talven vapaana ja kotonakin tarvittiin apua töissä.
Mutta sitten minua pyydettiin Pyhäjoen Tarhalahdelle opettajan sijaiseksi, jossa olin yhden talven. Minä asuin yksin suurella koululla. Ihan pelkäsin syksyn pimeinä aikoina, kun koulu oli korkea, satoi ja tuuli ja paikat heiluivat ja vettä oli kaikkialla syystulvien aikana. Maantien toisella puolella oli maatila, josta hain mm. maitoa. Mutta kyllä sekin vaihe siinä meni ja sain hyvän todistuksen kunnan miehiltä.
Sitten rupesivat pyytämään minua Merijärven pitäjään seuraavana talvena. Olin siellä kahdellakin koululla lukukauden verran kansakoulunopettajan viransijaisena.
Kun tulin kiinnitetyksi tiukasti postilaitoksen palvelukseen, en enää kouluhommiin voinut lupautua. Koska olin postissa vakinaisena, siitä oli se hyöty, että sai olla kesät ja talvet ilman taukoa työssä.
Ylivieskan jälkeen ensimmäisen omintakeisen työpaikkani sain viransijaisuuden Nivalaan, jossa olin 19 kk.

Ruuttusen ruunakapina

Nivalassa joku oli hoitanut hevostaan kovin huonosti ja siitä lienee lähtenyt liikkeelle ns. Ruuttusen ruunakapina. Helsingistä asti piti tulla monta nuorta poliisia tilannetta rauhoittamaan.
Tuli tieto, että kuka vain ehtii niin pitäisi tulla seurakuntatalolle, jossa laitettaisiin poliiseille voileipiä, suojeluskunnan ja lottien puolesta järjestettäisiin niille ruokailu.
Koska oma työni oli aina aamulla ja illalla pitkästi siellä rautatieasemalla, niin olin päivällä monta tuntia vapaana. Niinpä minäkin menin päivällä sinne lottatyöhön. Panin lottapuvun päälleni ja olimme seurakuntatalolla tekemässä voileipiä. Meillä oli naispäällikkö, jonka johdolla teimme työtä. Ne Helsingin poliisit kävivät siellä syömässä ja kahvilla.
Seuraavana päivänä tuli Oulusta vielä yksi vaunulastillinen sotapoikia.
Nivalan aseman viereen tuotiin tämä Ruuttusen hevonen. Se piti viedä pois, koska sitä oli huonosti pidetty ja nyt oli päätetty lopettaa se hevonen. Sanottiin, että se oli löydetty Järvikylältä ja että puliukot tuovat sen hevosen asemalle. Mekin olimme siinä mukana katsomassa. Sinne kokoontui muitakin ihmisiä runsaasti ihmettelemään. Hevonen pantiin junavaunuun.
Sen jälkeen kaikki porukat hajosivat. Oulun sotilaspojat vietiin toisella vaunulla pois. Hevonen oli siellä loppupäässä elukkavunussa. Helsingin poliisitkin lähtivät pois ja sitten se sota loppui.

Presidentin lasten kanssa nuorisoseuralaisena

Lähellä oli myös presidentti Kallion tila, jonka taloudenhoidosta vastasi presidentin poika Veikko sillä aikaa, kun isä kulki Helsingissä. Veikko harrasti ratsastusta ja opetti nuoria hevosia ajokuntoon. Usein hän ajoi asemalle päin rautatien yli kylälle päin. Aamulla satuin samaan aikaan sille reitille työmatkallani rautatieasemalle, jossa posti oli
Joku aamu taas, kun menin töihin, Veikko ajoi oikein villivarsaa sellaisella reellä, jossa ei ollut edes laitojakaan. Hän oli polvillaan reessä ja sanoi: ”Hei tules kyydillä.” Hyppäsin rekeen ja pidin Veikkoa olkapäästä kiinni lujasti, jotta pysyin siinä. Se oli nuori varsa ja meni miten sattui. Kyllä Veikko piti lujasti suitsista kiinni, mutta varsa meni pysähtymättä suoraan vain radan yli eteenpäin. Sanoin jo, että myöhästyn töistä, jos ei tästä kyydistä pääse turvallisesti pois. ”Käydään tuossa Vilkunan pihalla kääntymässä”, sanoi Veikko. Varsa kääntyi siinä ja tullessa se oli jo saanut niin paljon riehua, että pysähtyi ennen rataa. Pääsin reestä pois ja sain kävellä rataa pitkin töihini. Tulipa oltua presidentin pojan varsan kyydissäkin.
Presidentti Kallion tytöt olivat nuorisoseuralaisia. Aamuin illoin he kulkivat navetassa karjaa hoitamassa. Navetan tuoksu seurasi mukana, vaikka kuinka peseytyi. Niillä tytöillä oli aina huivit päässä ja kumisaappaat jalassa, kun ne menivät keskustasta tietä pitkin Nivalan nuorisoseuran talolle näytösharjoituksiin iltaisin. Myöhemmin perustettiin vielä urheilutalokin nuorille.

Kenttäpostia ja suojeluskuntaa

Nivalasta jouduin lähtemään työhön Kurikkaan. Välillä jouduin käymään työssä PLH:n tarkastajan määräyksestä viransijaisena muissakin pitäjissä, kun Kurikkaan otettiin lisää nuoria harjoittelijoita kesäksi töihin. Komennus oli ehkä pari viikkoa tai kuukaudenkin. Eri paikoissa tuli kuljetuksi yli kahdessakymmenessä pitäjässä kesäaikana postihoitolomittajan viransijaisena.
Kurikasta jouduin kevät ja syksy postikursseille Helsinkiin, jonka jälkeen kolusinkin useita Lapin piirin paikkoja. Olin mm. Yli-Torniossa, Aavasaksalla. Sitten paikkoina oli vielä Kemijärvi ja Sodankylä, josta poikkesin myös yhden pyhän aikana Petsamossa. Voin sanoa kulkeneeni halki Suomen ”aina Hangosta Petsamoon”. Postiauto kävi silloin Liinahamarissa merivuonosatamassa. Matkalla kävin ylä-ja alaluostarissa pikaisesti.
Sota-aikana piti lähettää kauheasti kenttäpostiin erilaista tavaraa. Yksi lähetys ei saanut olla kahta kiloa painavampi. Jos painoi vähänkin enemmän, niin siitä heti valitettiin. Mutta paha oli saappaitakin panna kahteen eri pakettiin, kun niille pojille kuitenkin lähetettiin ruokapaketteja ja muutakin sieltä Kurikasta niin kuin muualtakin. Ja sitten monet olivat vihaisia, kun ei saanut ottaa enempää kuin kaksikiloisia paketteja kenttäpostiin. Usein selitinkin vain, että siellä on saappaat, vaikka olikin ruokatavaraa. Yritin hiukan ummistaa silmiäni, jos ei paljoa yli kahden kilon mennyt.
Illalla meillä oli vapaa-aikaa, joka käytettiin melko tarkkaan lottatyöhön ja suojeluskuntaan. Aika lähellä asui lottien naispäällikkö. Sota-aikana asui Kurikassa kaksi vanhempaa helsinkiläistä neitiä, jotka olivat kovin innostuneita lottatyöstä. Ne minuakin mukaan pyysivät ja harjuritytön kanssa sinne menimme.
Olimme mukana motintekotalkoissakin. Hakkasimme eräänä pyhänseutuna. Joku vanhempi ukko oli mukana. Kahteen pekkaan saimme määrätyn määrän, kaksi mottia, halkoja ja saimme muistoksi pienen kirveen.

Lottatyöhön Vironlahdelle

Sitten kyseltiin, kuka lähtisi lottatyöhön Haminan taakse. Minulla ei ollut enää mitään kiirettä kotiinkaan mennä, koska se oli jäänyt veljeni perheelle. Äiti siellä olisi ollut. Lähdin, kun olin mielestäni vapaa, lottatyöhön kesäloman ajaksi pariksi viikoksi Vironlahdelle. Hevosella meidät vietiin hirveän pölyistä tietä Haminasta määränpäähän. Metsän reunassa oli joku vuokrattu talo, jossa oli pari kolme lottaa huushollaamassa miehille ruokaa.
Olin ensin keittiössä avustamassa. Mutta sitten kun ne huomasivat, että minä olin ollut kirjallisissa töissä. He panivat minut tekemään konttorityön, johon kuuluivat tilaukset, maksamiset, laskeminen ja laskutustyö.
Kun oli pyhäaika ja vapaata, kävimme miesten kanssa katsomassa metsän takana heidän töitään. Miehet olivat kaivaneet juoksuhautoja. Näimme myös aavoja paikkoja, jossa oli palanut hirveästi metsää. Oli kalliota ja oli ihan palaneita mustia mäntyjä. Ne olivat sodan aikana kaikki palaneet.
Juoksuhautojen ja linnoitustöiden teko oli miesten tärkein tehtävä Vironlahdella.

Lottapuku

Minulle annettiin 10-vuotismerkki, sillä olin jo Oulaisissakin ollut lottatöissä. Sitten sain lisäksi pienen merkin Kurikassa. Isompi merkki minulla oli jo Oulaisista lähtien ja sellainen olkavarsinauha, sinivalkoinen nauha.
Lottapuvun valmistutin Kurikassa saatuani ostaa harmaata kangasta. Kun aikanaan tulin Helsinkiin sodan jälkeen, teetätin siitä samasta puvusta työpuvun itselleni, kun ei saanut mitään kangasta tai vaatetusta mistään. Panin siihen vain toisenlaisen, siniharmaan raidalliset uudet kaulukset ja hihansuut. Se puku oli minulla Helsingin postikonttorissa työpukuna, eikä kukaan tiennyt sen olevan lottapuvun. Siellä Helsingin pitkän postitalon perällä pidin lottapukua työpukuna.

Lähtö sotahommiin

Kurikasta jouduin Sysmään, joka oli työpaikoistani itäisin.
Aikanaan sitten Helsingistä soitettiin, että jos haluan lähteä Sysmästä pois, niin Teijolla olisi minulle työpaikka. Lähdin Teijolle. Se oli niin vanhanaikainen paikka, ettei siellä ollut edes puhelinta postiin.
Eräänä päivän tehtaan konttoriin soitettiin ja pyydettiin hakemaan minua puhelimeen. Jouduin sulkemaan postin mennäkseni puhelimeen. Eräs kurssikaverini soitti ja kysyi, olisinko valmis lähtemään sotaväkeen. Sinne tarvittaisiin kolme likkaa. Yksi tulisi Hyvinkäältä ja sitten hän ja minä. Hän selvitti, mistä on kysymys ja rohkaisi minua, että kyllä minä selviän. Miettimisaikaa sain seuraavaan päivään, jolloin hän lupasi taas soittaa.
Yön seudun mietin ja ajattelinpa jopa huonekalujenikin kohtaloa. Kaveri vain yllytti panemaan kaikki pientavarani postisäkkiin ja lähettämään jollekin kurssikaverille. Seuraavana päivänä minut sitten tultiin hakemaan uudelleen puhelimeen ja annoin myönteisen vastaukseni.
Laitoin postisäkkiin kaikkia parempia tavaroitani ja astioitakin ja lähetin ne Alajärvelle, jossa oli postihoitajana kurssikaverini. Ajattelin, ettei sota sinne Alajärvelle asti kuitenkaan ulotu. Pakkasin postin nurkkaan vielä kaikki huonekaluni ja lähdin sotatoimiin.

Postivaunussa sotatoimialueella

Olin sillä reissulla kaikkiaan 6-7 kk. Välillä lomaa sen verran lomaa, että sain vietyä huonekaluni pois Teijolta uuden postinhoitajan tieltä erääseen tuttuun paikkaan maaseudulle.
Paikkani oli Helsingistä itään päin alueena Simpele ja Simola, joista käännyttiin takaisin. Hoidin tämän alueen junaliikenteessä kulkevan kenttä- ja muun saapuvan postin. Joskus juna meni Simpeleen kautta Joensuuhunkin asti. Mutta usein mentiin vain siihen asti, kunnes toinen juna tuli vastaan.
Toisinaan joutui metsiin auttamaan ihmisiäkin ja silloin saattoi joutua poikkeamaan junasta parikin päivää. Ihmisten tuomat postisäkit ja kaikki tavarat oli huolehdittava. Ja sitten piti vielä varmistaa, ettei sinne säkkiinkään vaan oltu laitettu pommia tai muuta luvatonta.
Kova työ oli jo tietää ja oppia yksistään kaikki määräykset. Pojat ja miehet oli viety postivaunuistakin jonnekin sota-alueen kenttäposteihin. Ikänsä takia nuoria poikia tai muuten sotaan kelpaamattomia oli tavallisen posti lajittelutyössä. Työvoiman saamiseksi meitä tyttöjäkin pyydettiinkin tähän työhön, vaikka se olikin monta kertaa varsin raakaa hommaa. Minunkaan voimat eivät olleet kovinkaan suuret, kun olin vielä nuori ja pienikokoinenkin.
Kerran kävi niinkin, että kun tuotiin lehmiä pantavaksi junaan, piti pelastaa kuitenkin se nainen ihmisten ilmoille. Lehmä sai mennä menojaan.
Kerran yksi tyttö tuli aamupimeällä junan seisoessa metsässä märissä vaatteissa ja märkä pitkä tukka roikkuen. Postipussi, jossa oli harmaat merkinnät, oli tytön selässä. Hän tuli postivaunun kylkeen, kun olimme Simolasta menossa. Hän kysyi, että pääsisikö hän meidän mukaamme. Sanoin ensin, että ei sinne oikein saisi ottaa ketään vierasta, kun oli niin paljon tarkkaa ja vastuullista työtä ja harkittavaa. Mutta se näytti itseään todistuksen paperilla ja sanoi, että eilen oli tullut määräys, että koko kylän oli lähdettävä kolmen tunnin sisällä pakoon sota-alueelta. Ei hän ollut kerinnyt mitään omiaan ajattelemaan. Hän oli ollut postissa sattumalta, kun puhelu oli tullut siihen postiin. Hän ei ollut kerinnyt muuta kuin ottamaa postin holvista kaikki postimerkit ja veromerkit. Ja ne ovat kaikki täällä säkissä, postin kassat ja kaikki liimattavat paperitavarat. Ne rahatkin ovat siellä. ”Jos te ette usko, niin ottakaa ja repikää auki tämä säkki.” Ja se tyttö oli niin onnettoman näköinen. Sanoin hänelle sitten, että nouskaa ylös ja tulkaa tänne vaunuun.
Kysyin minne hän on menossa. Ei hän tiennyt muuta, kuin että se on jossain Mikkelin lähellä. Sanoin sitten, että tällä kertaa minäkin olen menossa tähän junaan Helsinkiin päin. Voisin auttaa häntä Kouvolassa muuttamaan toiseen junaan.
Ei kestänyt kauaakaan, kun samaan junaan tuli toisilta asemilta lisää näitä surkeita pakolaisia. Postia oli postivaunussa, eikä sinne olisi saanut matkustajia ottaa. Miellä oli tarkat määräykset oikeuksista mitä saa ottaa ja mitä ei.
Toisinaan konduktööri tuli ja sanoi, että nyt ei jatketa yhtään, vaan seisotaan tässä. Lentokoneet ovat päällä. Ja sitten juostiin metsään. Jätettiin vain juna ja vaununovet suljettiin.
Simolassa kerran pysähdyttiin sitä varten, että mennään toiseen vaunuun. Mutta sitten sanottiinkin, että nyt metsään kaikki, juna ei lähdekään. Yksi postipoika sanoi, että ei hän kuitenkaan lähde, vaan menee vaunun alle. Se oli korkea keltainen vaunu. Toiset juoksimme metsään.
Sen pommin paukaus oli niin voimakas ja ilmanpaine, että se nosti ylöspäin. Pojan selkä murtui iskeytyessään vaunun pohjaan. Ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaamme, piti se poika vielä korjata sieltä hoitoon, Poika oli vain ollut omapäinen, vaikka kaikki muut kylän asukkaat juoksivat metsään. Kylän väkeä kerääntyi siihen auttaman pojan siirtämisessä. Se poika puhui kyllä. Kyläläiset tunsivat sairaanhoitajan, joka vei pojan hoitoon. Ei sitä kyllä junaan tuotu, vaan kai se johonkin sairaalaan vietiin. Ja hengissä se kyllä vielä siinä vaiheessa oli. En tiedä miten pojan jatkossa kävi. Postipoika se oli ja oli vaunussa tekemässä tavallisen postin lajittelua.
Simpeleellä joutui toisinaan odottamaan vuorokaudenkin, sillä sota oli jatkuvasti päällä. Sanottiin, että nyt ne menivät tuonne ja palatessa ne pudottavat loput pommit vielä. Kouvolassa olimme taas metsässä ja pääsi yksi tavarajuna menemään. Monta kertaa tavarajunat päästettiin etukäteen menemään. Junissa lehmiä ja niitä lypsettiinkin siellä. Ne vaunut olivat pääasiassa avovaunuja, joissa oli ihmisiä ja karjaa. Joku siellä imetti lastaan jotkut lypsivät lehmiä. Välistä sai odottaa pitkiäkin aikoja ennen kuin pääsi jatkamaan matkaa. Niissä vaunuissa ihmiset tekivät kaikkia töitänsä. Niillä oli vaunussa kehruurukitkin, joita ne olivat tuoneet hevosilla vaunuun.
Postivaunuhommassa jäätiin aina joskus muulloinkin sinne välille joksikin aikaa. Mutta kun oli vaunuhommissa, niin ihmisiä yritti sinnekin päästä. Mutta sinne oli lupa ottaa vain niitä, jotka tiesi varmasti postilaisiksi.
Aamuisin mentiin jo kuudelta junaan töihin ja sitten juna lähti Helsingistä kello seitsemältä liikkeelle. Pisin päivä, jonka jouduin olemaan yhtä kyytiä reissussa saamatta lainkaan nukkua välillä oli 60 tuntia. Silloin olin todella väsynyt. Missään ei todellakaan ollut mahdollisuutta panna itseään pitkäkseen.
Postivaunuissa oli kylläkin pieni keitin, jonka kanssa keitettiin kahvia tai lämmittiin ruokaa. Kun lähdettiin Helsingistä, otettiin mukaan pieni kantikas laukku, johon laitettiin omat astiat, sillä sanottiin että Riihimäellä rautatieaseman keittiön puolelta sai jokainen postilainen ostaa ruokaa omiin astioihinsa. Sieltä ostettiin matkaeväät.
Kerran taas kun lähdettiin töihin kello kuusi Helsingistä, niin meille sanottiin, että Hikiällä, Riihimäeltä seuraavan aseman kohdalle, oli eilen illalla lentokone pudottanut pommin ja koko postivaunu oli mennyt tuusan nuuskaksi. Siinä postivaunussa oli ollut pieni osasto, jonne joku vapaavuorolainen saattoi päästä pitkäkseen. Oli kaksi sängyntapaista päällekkäin niin kuin makuuvaunussa. Sanoivat, että siinä oli ollut Viipurin postikonttorin hoitaja ja kaksi postipoikaa, jotka tulivat Viipurista Helsinkiin pakoon. Sanoivat, että ne olivat kuolleet kaikki. Yksi pojan pää oli ollut siellä hyllyssä ja yksi jalka toisessa. Lisäksi postivaunussa oli ollut joitakin pakolaisia vapaamatkustajina. Kaikki ne menivät.
Ja me lähdimme matkaan seuraavana aamuna. Kun me tulimme pommituskohtaan, oli jo aika paljon korjattu osia pois. Juna meni nopeasti siitä ohi, eikä pysähtynyt, joten emme sitä sen paremmin pystyneet tutkimaan.
Jälkeenpäin, kun asiaa mietti, niin Taivaan Isälle nousi kiitos, että oli siunannut ja varjellut meitä omalla kohdalla, ettemme ollut liikkeellä siellä juuri sinä päivänä.
Jo lähteissä meille oli sanottu, että siinä työssä pitää olla kovat hermot. Koskaan ei esimerkiksi tiennyt milloin reissulta tullaan takaisin. Piti varautua erilaisiin aikatauluihin.

Työn monipuolista vaihtelua

Meillä oli vapaalippu postivaunuihin koko sodan ajan. Asuinpaikkani oli Jokelassa. Jokelan Helsingin ja Riihimäen väliä kulki oma pieni postivaunu. Ei meidän tarvinnut enää sillä välillä siinä junassamme lajitella postia. Jäin junasta pois Jokelassa, jossa yövyin ja vietin kaikki vapaa-aikani.
Työhönlähtöpäivää edellisellä illalla piti kuitenkin mennä Helsinkiin postikonttoriin, jossa talon toisessa päässä oli meille varattu yömaja. Aamulla junia ei siihen aikaan kulkenut.
Helsingissä oli lisäksi kaikenlaista kirjoitustehtävää ennen matkaan lähtöä. Kaikki arvoposti, vakuutukset, kirjatut lähetykset kirjattiin jäljentäen kalkkeripaperin väliin ja kirjoitettiin mihin lähetys menee ja lähetyksen numero. Monenlaista lajittelua ja järjestelyä riitti, sillä kaiken piti olla tarkkaa. Vastaavan vastuulla oli, että postin jakelu meni oikein ja tuli oikealle omistajalle. Siinä oli kova vastuu esimiehellä.
Lisäksi oli toisinaan ns. ”armahduskuljetuksia”, joissa joutui auttamaan ihmisiä matkan varrella. Siellä näki monenlaista. Monella oli vielä esimerkiksi lehmä köydessä mukana. Usein oli käskettävä odottamaan seuraavaa junaa, jos siellä sattuisi olemaan sellainen vaunu, johon lehmän voisi ottaa. Tällaisissa tapauksissa oli konduktöörin kanssa paljon yhteisiä asioita ja neuvotteluja. Pääasiassa nämä auttamispaikat olivat keskellä metsää, sillä junat saattoivat pysähdellä melkein missä tahansa. Ja autettavia tuntui myös riittävän kaikkialle. Konduktöörin välityksellä tuli tieto, että junan on pysähdyttävä milloin mistäkin syystä. Ilmeisesti heillä jo siihen aikaan oli sellaiset yhteydenpitovälineet, että tiedettiin tilanteita etukäteen, jos oli jotain vaaraa, tai sivuutuksia tai muuta.

Kangasta ostamassa

Kerrankin seistiin Uusikylä nimisellä paikalla keskellä päivää tuntitolkulla. Konnari seisoskeli ulkona. Lähdin sinne minäkin. Sain kuulla, että kaupassa jaettiin kangasta. Kaikki oli kortilla. Konnari oli siellä jo käynyt, muttei ollut mitään ostanut. Kysyin, milloin juna lähtee. Konnari ei vielä tiennyt. Siispä minäkin lähdin sinne kauppaan. Konnari lupasi tulla huutamaan, jos juna lähtee. Kaupassa juuri mitattiin jotain punertavaa pumpulikangasta. Ajattelin olevan samantekevää millaista kangas on, kunhan sitä vaan saa, kun ei mistään mitään saanut. Myyjä mittasi parille ennen minua ja minä sain sen kolmannen palan. Mutta kesken mittauksen konnari tulikin huutamaan, että nyt juna lähtee. Käskin panna kankaan pöydän alle, että minä tulen joskus maksamaan ja hakemaan. Myyjä antoi kuitenkin kankaan kainalooni ja käski tulla huomenna maksamaan, kun junassa kuljen. Nuoret ihmiset luottivat siinä tilanteessa minuun. Antoivat paketin kainaloon. Yhtään ei voinut olla varma, milloin pommi panee maan tasalle koko kaupan.
Seuraavalla kerralla pyysin konnaria pysäyttämään junan. Ja siellä oli joku toinenkin, jolla oli asiaa siihen kauppaan. Kävin maksamassa kankaani. Ihmisten kanssa asioiminen oli varsin luotettavaa siihen aikaan.

Junahommat jatkuvat

Menimme Viipuriin, kun ei päästy ennen kääntymään. Siellä sanottiin, että menee kauan, ennen kuin päästään takaisin lähtemään. Päätimme mennä katselemaan Viipurin rautatieasemaa, konttoria ja kaikkea. Siellä oli kirjahyllyjäkin runsaasti. Kirjat olivat pääasiassa venäjän kielisiä. Joukossa oli vain muutama, joissa oli myös suomea tai molempia kieliä mukana. Ostinkin yhden kirjan, joka käsitteli matkustelua. Siinä oli teksti sekä suomeksi että venäjäksi. Ostin sen muistoksi Viipurista. Hyllyissä oli myös jonkinlaisia esitteitä matkalaisille vapaasti otettavissa.
Junat olivat siihen aikaan toisinaan hyvinkin pitkiä ja lähtivät yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta. Kerrankin ehdin juuri ja juuri viimeisen vaunun rappusille ja olin vaarassa jäädä ulkopuolelle, sillä vaunun ovet sulkeutuivat myös nopeasti. Pidin portaiden kaiteesta kiinni ja juna meni menojaan. Pysyin siinä yhden asemavälin, ennen kuin pääsin junaan sisään. Joskus otti niin tipalle ehtiminen.
Eläimet olivat surkeassa tilassa, kun ei niistä kukaan oikein huolehtinut kuten kissat ja koirat. Niitä ei voitu ottaa mukaan. Usein ne olivat liikuttavan kaunissilmäisiä ja teki mieli pelastaa joku kissa pois sodan jaloista. Mutta siihen ei ollut käytännön mahdollisuuksia.
Toisinaan joutui sitomaan ja käärimään haavojakin. Meillä oli jonkinlainen varustus tätäkin hommaa varten. Ensiavun pystyimme antamaan. Meille oli annettu ensiaputaidot ja niiden turvin saatoimme myös antaa ensiavun vaikkapa haavoja sitomalla tarvittaessa.
Autettavia riitti monenlaista. Kun näki ihmisen hädän, niin siitä erotti heti onko ihminen todella avun tarpeessa. Joukkoon mahtui myös niitä, jotka yrittivät näytellä hätäänsä vain päästäkseen mukaan junaan.
Miehiä siellä ei juuri ollut, sillä ne oli viety tuiki tarkkaan sotaan mukaan. Lapsia ja naisia riitti. Joku vaivainen mies saattoi olla joukossa. Pakolaiset kertoivat kuinka taloissa ei ollut enää miehiä ja tuli lähtö. Hevoset jäivät talliin ja lehmät navettaan kovaan kohtaloonsa. Kaikkea ei ehditty ottaa mukaan. Monelle se oli katkera paikka, kun oli kodin perustanut ja siellä oli elämän edellytykset, rakennukset, karja, pellot. Kaikki piti jättää edessä vain tuntematon tulevaisuus ja vieraat maisemat.

Rauha palasi – työtä Helsingissä

Kun sitten sota loppui, tuli tieto, että vapautetaan työstä. Menin Helsinkiin, josta vapautuskirjeetkin oli lähetetty. Siellä ehdottivat, että tulisin Helsingin postiin rahaliikenneosastolle. Sain asunnon Vuorikadulta.
Niin aloitin työni Helsingin postikonttorissa. Siellä ei ollut edes pommisuojaa. Mutta silloinkin vielä tuli joulun alla pommitusuhkia, puhelinsoittoja ja uhkauksia, että piti siirtyä pois huoneista. Osuuskaupan rakennuksen alla viereisessä talossa oli pommisuojat. Me postilaiset saimme juosta tarvittaessa sinne suojaan.
Koska olin ollut varsin monissa postikonttoreissa työssä pitkin maata, tiesin postityön hyvin monipuolisesti. Siksi minua käytettiin myös monessa paikassa. Tuurasin mm. Katajanokalla ruotsinkielisessä konttorissa konttorinhoitajaa, joka oli sairastunut.
Monet vakinaiset, jotka olivat istuneet samassa paikassa vuosia, eivät pystyneet menemään sijaiseksi, koska he osasivat vain oman työnsä. Työkokemus oli arvossaan.
Jouduin olemaan Helsingin pääpostissa, koska postivaunutyö loppui joulukuun alussa 1944, koko seuraavan talven. Silloin vuodenvaihteessa tuli myös tämä setelinleikkaus. Yö leikattiin tuhannen ja viidensadan markan seteleitä kahtia. Seuraavana aamuna annettiin ihmisille vain puolikkaita. Se aika sodan jälkeen Helsingissä varsin kummallista.
Runeberginkadun ja Hesperiankadun kulmaan perustettiin posti. Siellä oli erikseen huone, johon tuli suoraan kadulta ovi ja vähän korkeammalla oli kolmen huoneen huoneusto, jossa oli lennätinpuoli.
Minut määrättiin sitä postisiirtoliikettä ja postia perustamaan, tilaamaan kaikki tarvittavat lomakkeet postisiirtokonttorista, koska tunsin ja tiesin asiat. Järjestin kaikki hyllylle asianmukaisesti. Apulaisia minulle ei alussa annettu, koska sanottiin, etteivät ne tiedä, mitä siellä pitää tehdä. ”Sinulla on kyllä kaikki tieto, mitä tarvitaan”, sanottiin.
Työtä riitti, syömäänkään ei ehtinyt. Sain sitten kuitenkin sinne pian apulaisen itselleni, kun yleisöpalvelu alkoi.
Työkaverit olivat oikein mukavia. Työ sujui ja aika kului. Postissa alkoi käydä asiakkaita. Olivat onnellisia, kun asiat sai toimittaa lähempänä, eikä tarvinnut mennä pääpostille asti.

Menin naimisiin

Sota-aikana ihmiset menivät paljon naimisiin. Niin meidätkin mieheni kanssa vihittiin avioon suurkirkossa sodan jälkeen Helsingissä, jossa hänellä oli työtä. Poika syntyi Helsingissä marraskuussa vuonna 1945 Helsingin kätilöopistolla. Asuimme vuokralla Vuorikadulla, jonne otimme myös palvelijan. Poika ristittiin Kätilöopistolla, jossa oli monta sairaanhoitajaa ja kaikilla lapsi sylissä. Ajattelin, että se pappi voi antaa kenelle lapselle minkä tahansa nimen, kun niitä oli niin paljon ja saattoivat sekaantua. En tiennyt edes sitä, kuka meidänkin poikaa kantoi, mutta mukana olimme kuitenkin ristiäisissä. Silloin oli tapana, että lapset ristittiin siellä sairaalassa, jossa pappi kävi. Kuulin kyllä, kenen kohdalla meidän lapsen nimi sanottiin. Sairaanhoitajat pitivät lapsia sylissään ja me akat seisoimme oven pielessä.
Silloin ei tahtonut saada vaatetta. Oli leipäkortit, oli vaatekortit, maitokortit, kaikki kortilla. Jossakin ruokatunnin aikana sanottiin olevan kangasta myytävänä Elannossa tai jossakin. Sinne kiirehdittiin jonoon. Kun tuli oma vuoro, oli kangas jo lopussa. Turhaan seisoi siellä ruokatuntinsa. Piti olla voileipää mukana, jotta sai siinä ajassa sentään jotain syödäkseen.

Muutto Saloon

Muutin Helsingistä mieheni mukana Saloon, koska hän oli täältäpäin. Mieheni oli ensin työssä siellä Helsingissä, mutta sitten hänen työnsä siirtyi Saloon. Täällä Salossa oli minulle sopiva vastaava paikka auki ja pääsin heti työhön. Ihmettelivät, että lähden Helsingistä pois, koska yleensä kaikki halusivat tulla Helsinkiin töihin. Perheen perustaminen oli siihen toki riittävä motiivi.
Salossa posti oli Asemakadun ja Turuntien kulmassa Yhdyspankin talossa. Postissa oli konttorin kanslia, rahaliikenneosasto, lähtevän ja tulevan postin osasto, postimiehillä erillinen lähtevä ja tuleva postiosasto. Lennätinosastolla oli oma huoneensa. Liikenne laajeni. Tarvittiin isommat tilat. Valtiolta saatiin apu. Rakennettiin uusi virastotalo. Siellä oli erilliset huoneet postin eri osastoille. Toisessa päässä taloa oli oikeustoimisto, tuomarinkanslia, yläkerrassa. Poliisit olivat alakerrassa.
Aika kului. Posti poistui valtiolta ja yksityistyi. Se muutti takaisin entisen työpaikan läheisyyteen. Virkakauteni päättyi ja jäin eläkkeelle. Nyt olen ollut Salossa jo 47 vuotta.

Päivät menevät nykyään hyvin, kun ottaa rientoihin osaa. Olen mukana Salon seudun lottatyössä, Punaisessa ristissä ja käyn toisinaan Veteraanipajalla. Olen käynyt Punaisen ristin kurssinkin. Punainen risti on antanut vuosien varrella monta mielenkiintoista toimintaa, kahvituksia ja palveluja uimahallissa ja vanhainkodilla, vanhustenpiirissä, seurakunnan tilaisuuksissa. On tehty retkiä pitkin etelä-Suomea.
Fyysinen kunto on ollut hyvä ja voin vielä pitää huolen omista asioistani ja tarpeistani. Olen tällä hetkellä Salon vanhimpia yksin asuvia ja toimeentulevia. Korkean iän salaisuutta en osaa sanoa. Äiti eli myös vanhaksi.
Kun aikoinaan Punaisen ristin yhteistyö seurakunnan kanssa loppui, ihmettelin sitä kirkkoherralle, joka myös valitteli tapahtumaa. Lohdutukseksi sanoin hänelle: ”Kristus meillä kuitenkin on yhteinen”. Siinä meille kaikille on mielestäni ohjetta koko elämän taipaleelle.
(Kirjoitettu maaliskuussa 2003)