Laine Aulis

ELÄMÄÄ TEIJOLLA

Olen Aulis Armas Gerhard Laine. Olen syntynyt Angelniemellä 2.2.1915. Sodan päätyttyä olin alikersantti.

Olin 13-vuotias, kun menin ensimmäistä kertaa työelämään Teijolle puuseppäosastolle. Tehtäviini kuului kaikenlaisten kappaleitten kantaminen. Ensimmäinen työ oli se, kun jouduin Teijon tehtaitten laajennuksen jälkeen siivoamaan pitkiä käytäviä, lakaisemaan niitä luudalla.

Alkuaikoina olin myös pislaajana, mutta tein sen lisäksi vielä puimakoneisiin seuloja ja olinpa nappitehtaallakin töissä. Sitten olin vielä työssä pajalla, jossa kärräsin turpeita poltettavaksi. Siellä valmistettiin kaikenlaista, seipäitä ja veitsiä ja mitä nyt pajassa tehdään. Työtä riitti, eikä siitä ollut pulaa. Niin paljon sai tehdä kuin vain kykeni ja jaksoi. Pääosan elämäntyötäni tein Teijon tehtaalla varastonhoitajana vuodet 1938-1979 eli yhteensä 41 vuotta.

Ennen sotaväkeä asuin kotonani. Sotaväessä olin Hämeenlinnassa kenttätykistössä Suomen kasarmilla vuonna 1937. Kesällä oltiin mm. Perkjärven leirillä. Lomille sotaväestä pääsi vain hyvin vakavan syyn takia, kuten läheisen kuolema.

Sotaväestä päästyäni olin kertausharjoituksissa Kankkonummella ja ne kestivät muutaman päivän.

KUTSU YLIMÄÄRÄISIIN HARJOITUKSIIN

Asuin siinä vaiheessa omassa asunnossani tehtaalla. Mitään erikoista ei osattu odottaa. Mutta erään kerran kesken tanssien Kirjakkalassa poliisi tuli ilmoittamaan, että pitää lähteä, kun oli YH, eli ylimääräinen harjoitus, kutsuttu koolle 10.10.1939. Ilmoituksessa sanottiin, että aamulla pitää lähteä. YH:ta varten kokoonnuttiin Perniön yhteiskoululle.

TALVISODAN KYLMYYS JA NÄLKÄ

Talvisodassa olin KTR 5:ssä. Päällikkönä oli Pettilä.

Talvisota oli tavattoman kylmä. Kaivaessa maa oli jäässä, eikä siihen oikein millään vehkeellä tahtonut pysytä. Teltoissa asuttiin ja kaminalla lämmitettiin. Vuoron perään oltiin kipinämikkoina. Patterin päällikkönä oli Granbom, jonka kanssa usein olimme selät vastakkain teltassa, kun yritettiin saada toisiamme hiukan lämpimimmiksi. Etenkin hikisten partioretkien jälkeen näin tapahtui, kun selkä oli märkä ja kylmä.

Granbom oli luonteeltaan sellainen, joka halusi jatkuvasti olla vihollista härnäämässä tai muuten häiritsemässä ja katsomassa. Jokunen kerta oli tipalla mottiinkin jäänti päällikön rohkeuden takia.

Ruoka oli erittäin vaatimatonta. Hevosmiehet toivat aina tulenjohtopaikalle sapuskaa maitotongissa. Kun kannen otti pois, niin siellä hyvin usein oli vain jäätyneistä perunoista valmistettua ruokaa. Jatkosodassa ei sentään perunoita päästetty paleltumaan, vaan ne olivat kunnollisia. Jäätyneet perunat olivat kamalan tuntuisia. Nälkäänsä sitäkin söi. Mutta ehkä talvisodan kylmyys yllätti kaikki tahot, eikä oltu totuttu sodankäyntiin. Jatkosodassa oli ikäänkuin yksi harjoitus jo takana.

TULENJOHTORYHMÄSSÄ

Talvisodassa meillä oli yleensä vain siviilivaatteet päällä. Kokardi oli ainut, josta meidät tunsi sotilaaksi. Valtiolla ei ollut jakaa varusteita kaikille. Vähitellen niitä kuitenkin ruvettiin saamaan. Tykki oli pääasiallinen ase. Talvisodassa tykistö oli kokonaan hevosvetoista ja rajalta mentiin eteenpäin vähitellen hevosvetopeleillä. Porukka ja hevoset olivat salolaisia. Tulenjohtoryhmä ei joutunut varsinaiseen hevoshommiin lainkaan. Henkilökohtaisia aseita ruvettiin saamaan sitä mukaa, kun niitä viholliselta saatiin vallatuksi sotasaaliina. Alkuun sitäkään asetta ei ollut kaikille jakaa.

Talvisodan aikana olin tiedustelumiehenä, joka tarkoitti, että kuljin aina tulenjohtajan mukana katsomassa tulenjohtopaikkoja.

Kerrankin olin kuumeessa, mutta tulenjohtaja vaan halusi minut mukaan kierrokselle. Oli levinnyt huhu, että vihollinen valmistelee hyökkäystä juuri sellaiseen paikkaan, jossa me olimme lähellä. Meidän patterimme porukka lähti sinne tulenjohtajan kanssa ja olin siinä mukana. Siinä alkoikin sitten hyökkäys, mutta se epäonnistui, koska osasimme olla varuillaan. Tieto tästä hyökkäyksestä oli saatu napatuksi vihollisen puhelimesta. Tämä oli juuri vähän ennen joulua.

POMMIT PUTOILIVAT

Erään kerran oltiin tulenjohtoporukka telttailemassa. Sattui että pommikoneet tulivat Suomesta ja juuri siinä kohdassa, jossa me olimme pudotettiin kaksi pommia. Syntyi kamalaa jälkeä siinä kohdassa, mihin pommit putosivat. Ei ollut pitkää aikaa, kun siihen ilmestyi koira. Kukaan ei tiennyt kenen koira se oli ja mistä se siihen ilmestyi. Granbom oli kovin sen koiran perään. Se koira säilyi siinä pommituksessa loukkaantumattomana ja kulki jatkossa meidän kanssamme. Kaikki meidän reppumme olivat pitkin puiden latvoja. Ilmanpaine oli hajoittanut kaiken. Meillä oli omat kuopat hälytyksen ja lähtemisen varalle. Niissä me sitten pahimman ajan piileksimme. Kaksi miestä joutui pommituksen seurauksena lähtemään. Yhdeltä meni molemmat jalat poikki. Toinen oli Perniöstä. Ne vietiin sairaalaan.

Taistelupaikkoja vuonna 1939 oli mm. Summa, Leipäsuo, Muolaanjärvi, Tammisuon torjuntataistelu.

LÄHTÖ JATKOSOTAAN

Välirauhan aikana sodan päätyttyä kaikki tuntui jo todella rauhalta ja oltiin tyytyväisiä sodan loppumiseen.

16.6.1941 olin Kankkonummella sotaharjoituksissa. Sen jälkeen alkoikin jatkosota ja mentiin Hangon lohkolle johonkin saareen. Olin tulenjohtueessa ja vihollinen oli aivan näköetäisyydellä. Vuoron perään olimme tähystämässä vihollisen liikkeitä. Jos oli oikein kylmä, niin vuoro kesti tunnin verran. Lämpimämmällä ilmalla vuoro saattoi olla parikin tuntia.

Hangosta jatkettiin itää kohti päämääränä Leipäsuo, josta edelleen eri taistelupisteisiin. Ktr:n porukka kulki pitkiä matkoja. Jonkun aikaa rajalla tultaessa mietittiin, että mennäänkö rajan yli, mutta sitten matka jatkui aina Syvärin nurkille asti meidän osaltamme. Toimittiin käskyjen ja komentojen mukaan.

Jatkoimme edelleen Hirsjärvelle, Säntämään, Syvärin kaupungin valtaukseen ja Syvärin sillanpääaseman torjuntataisteluihin. Mentiin Syvärin yli eräänlaisella muovisella veneellä. Liikenne Syvärinjoen yli oli kahdensuuntaista. Me menimme hyökkäysmielessä ja toiseen suuntaan tuli niitä vihollisia, jotka olivat jostain syystä antautuneet vangiksi.

Jatkosodassa tykistö oli jo kokonaan motorisoitu ja tykitkin olivat suuremmat. Ensin kulkivat aina tiedustelijat ja muu porukka tuli perässä kalusteineen ja varusteineen.

Aluksi menimme bunkkereihin, joissa oli oikein tulenjohtajillekin omat paikkansa ja pienet reijät, josta näki ja pystyi johtamaan tulta. Meille kehuttiin, että jos nämä punkkerit eivät riitä, niin taustalla on toiset punkkerit, joihin siinä tapauksessa siirryttäisiin. Mutta ei niihin toisiin bunkkereihin koskaan menty, joten en tiedä oliko niitä lainkaan olemassa. Punkkerit olivat todella hyvä ja hienoja ja maan alle perustettuja, puhelinyhteydet toimivat ja niiden avulla annettiin tulikomennot. Omat viestijoukot huolehtivat, että linjat olivat kunnossa.

KIRJURIKSI

Jatkosodassa olin KTR 8:n joukossa ja olin ensin tiedusteluhommissa niinkuin talvisodassakin. Mutta kun kirjuri meni esikuntahommiin, niin minusta tehtiin joukkoyksikön kirjuri.

Se oli pitkä pesti ja kesti sodan loppuun asti. Olin silloin alikersantti ja olin patterin kirjuri. Kirjuri hoiti muonat ja henkilöstötilanteen, lomallaolijat ja paikallaolijat. Kaikki olivat kirjurilla tiedossa. Posti piti jakaa kuten kirjeet ja sen sellaiset. Hoidin tavallaan vakinaisen vääpelin virkaa, jolla oli joku morsian ja siksi hänellä meni aika siihen. Hoidin lähes yksinään koko työn. Panin muistiin sääilmoitukset määrättyihin kirjoihin, joiden kautta seurattiin jokaisen päivän tapahtumia. Kun asian oppi, niin homma sujui kuitenkin hyvin ja muistin tilata kaikki tavarat ajallaan. Tavarat haettiin jostakin toisesta paikasta. Ammustarpeiden tilaaminen ei kuulunut kirjurille. Piti tietää myös kaatuneet ja tulevat täydennysmiehet. Siinä oli aikamoista tapahtumaa ja liikettä jatkuvasti.

Talvisodassa jouduin olemaan aina tulenjohtajan kanssa aivan etulinjassa ja ihan kärjessä ja vartiossa kaiken päivää rintamien rajoilla, niin nyt kirjurina ollessa ei tällaista ollut, vaan sain olla poissa pahoista paikoista ja ehkä se on ollut osaltaan vaikuttamassa, että henki säilyi koko sodan ajan. Eihän rintamalla tietenkään mikään paikka ollut turvallinen, koska vihollisen iskut ja etenkin ilmaiskut saattoivat kohdistua mihin tahansa.

PERÄÄNTYMISVAIHE

Kaikesta huolimatta kuitenkin ajauduttiin siihen, että sieltä oli lähdettävä. Alkoi vetäytyminen. Ensin tultiin länsi-Kannakselle, Muolaaseen. Viimeiset taistelut olivat sitten Viipurin luoteispuolen taistelut, jotka kestivät sinne elokuun loppupuolelle asti 1944. ne olivat meidän viimeisiä taitelujamme. Siellä kaatui mm. eräs tuttu perniöläinen tulenjohtajakin Juustilassa. Juustila oli eräänlainen kokoontumispaikka, josta ei ollut pitkää matkaa moniin koviin taistelupaikkoihin.

Perääntymisvaiheen aikana pääsimme hiukan huilaamaan, reserviin, Viipurin lähelle. Mutta ei kestänyt kauaa, kun alkoi venäläisten hyökkäys. Olimme vain kolme vuorokautta levossa, kun jo piti taas mennä asemiin Tammisuolle.

Kävimme Viipurin linnassakin. Siellä oli haavoittuneiden sidontapaikka. Löysin sieltä yhden kompassin, jonka otin sotasaaliiksi ja muistoksi itselleni.

Muuten sodassa selvisin hyvin ilman haavoittumisia. Punatautia oli kylläkin. Jouduimme lumesta tekemään vettä ja siitä tuli jotain epäpuhtautta ja kai se aiheutti punataudin. Pakissa sitä lunta sulattelimme.

Granbom oli päällikkömme, joka otti kuvia joka tilanteesta, myös punatautisista.

Olin ihan viimeisten joukossa Viipurista lähdettäessä.

Perniö, Särkisalo ja Kemiö muodostivat omat joukko-osastonsa. Salolaisista muistan mm. Reino Halkilahden, joka oli samassa porukassa. Se porukka pitää edelleenkin yhteyttä ja kokoontuu Helsingissä. Olen kuitenkin viime aikoina ollut sen verran huonossa kunnossa, etten ole voinut näihin kokoontumisiin osallistua. Ollessani tulenjohtajan lähettinä tutustuin myös siinä ominaisuudessa Halkilahteen.

Sodan päättyessä tulimme Viipurin nurkilta melko pian pois. Jälkeenpäin olen ollut käymässä Viipurissa nyt rauhan aikana. Paikat ovat edelleenkin tuttuja.

ELÄMÄÄ SODAN JÄLKEEN

Siviiliin tullessa menin taas Teijolle tehtaalle töihin. Meille sodan käyneille luvattiin paljon kaikenlaista hyvää, mutta lupaukset jäivät pääsääntöisesti lupauksiksi. Arki ja työ vei mukanaan. En ollut vielä silloin avioliitossa, joten en saanut itselleni rintamamiestonttia. Hiukan se tuntui epäoikeudenmukaiselta, kun sentään samassa sodassa oltiin taistelemassa.

Sodan jälkeen jatkoin työtäni Teijolla varastonhoitajana. Tehtiin mm. puimakoneita.

Teijolta sain ensin ilmaisen asunnon, mutta myöhemmin siitä ruvettiin verottamaan. Asunto sijaitsi ihan joen rannassa. Yläkerrassa oli makuuhuoneet ja alakerrassa keittiö ja kaksi huonetta.

Melkein heti sodan jälkeen 1945 tuli avioituminen ja rupesimme rakentamaan vaimon kanssa, jonka kotipuolesta Kytäjältä tuotiin tarvittava puutavara. Matkaa oli melkoisesti, kun Hyvinkään seudulta puutavara tuotiin, mutta se kuitenkin kannatti.

Olin myös Teijon Toverien urheiluseurassa rahastonhoitajana ja niissä merkeissä olin aina jossakin touhussa mukana ja usein juuri tansseissa tai muissa tilaisuuksissa, joissa tarvittiin lipunmyyjää. Rahastonhoitaja oli siihen sopiva henkilö.

Naimisiin mentyä Taimi tuli Teijolle. Avioliitosta syntyi neljä lasta. Toiseksi vanhin on kuollut kolmen päivän ikäisenä synnynnäiseen sydänvikaan. Jäljellä on kaksi tyttöä ja yksi poika. Vanhin asuu lähellä Tukholmaa. On asunut jo yli 30 vuotta. Keskimmäinen asuu Vaasassa ja nuorin on Salossa liikennöitsijänä.

Olimme joulua viettämässä Ruotsissa tyttären luona. Tytär, joka on hallintopäällikkönä Finnairilla, tuli vastaan Helsinkiin asti pyörätuolin kanssa ja menimme yhdessä koneella Tukholmaan. Sitten hän saattoi vielä meidät takaisinkin.

Tukholmassa olevalla tytöllä on poika ja tytär ja sitten meillä on toisella tytöllä kaksi poikaa. Pojalla on viisi poikaa ja heistä yksi on juuri lähdössä sotaväkeen.

Vaasassa oleva tytär on väitellyt tohtoriksi ja 30-vuotiaana. Hänellä on työnsä puolesta paljon matkustamista. Hän on solubiologi.

NYKYPÄIVÄÄ SALOSSA

Olemme saaneet asua viimeiset kolme vuotta uudessa kauniissa rivitalokodissamme, kun myimme Teijolta pois omakotitalon, jonka pitäminen tuli liian raskaaksi.

Vaivat ovat pahentuneet. Molemmat lonkat on leikattu ja pantu tekonivel. Nyt toinen nivel on irronnut, mutta korjausleikkausta ei tehdä, koska minulla on myös leukemia.

Oma muistini on hiukan heikentynyt, mutta vaimollani on todella hyvä muisti ja hän muistaa kaikki minunkin vaiheeni.

Nyt päivät kuluvat yksi kerrallaan. Toinen päivä voi olla hyvä mutta toinen taas vastaavasti huono tai erittäin huono. Aamusta usein jo tietää millainen päivä on tulossa. Mutta olemme kuitenkin tyytyväisiä. Vaimo on sentään hyvässä kunnossa ja hän hoitaa asioita ja kaikki sujuu sillä tavalla hyvin. Hän pystyy pitämään hyvin huushollin yllä.

Pojan perhe asuu samassa kaupungissa ja häneen on helppo pitää yhteyttä. Sairaalassa on saanut käydä paljon. Kaikenlaista vaivaa on kropassa. Perustautien lisäksi tulee vielä usein jotain odottamatonta.

Olen aikaisemmin kuulunut Perniön sotaveteraaneihin. Mutta koska järjestöjä oli kaksi, se aiheutti sisäistä ristiriitaa ja erosin kokonaan liittymättä kumpaankaan. Mutta nyt iän myötä asiaa puntaroituani haluan liittyä Salon Seudun sotaveteraaneihin, koska olen sentään sodissa ollut kuten muutkin ja tunnen henkisesti kuuluvani porukkaan. Kaksi järjestöä on ongelma, mutta ei kai tavallinen rivijäsen voi siihen paljoakaan vaikuttaa.

(Kirjoitettu tammikuussa 2000.)