Reino Leppävirta

Reino August Leppävirta. Olen syntynyt 10.5.1916 Muurlassa. Sotilasarvoltani olin talvisotaan mennessä alikersantti, kuukauden kuluttua kersantti ja sitten jatkosodassa ylikersantti, -43 vääpeli ja -68 ylivääpeli.

Olen palvellut Porin Rykmentissä Heikkilän kasarmilla tykkikomppaniassa. Kapteeni Auno Kuiri oli komppanian päällikkönä. Kun Suomessa tehtiin uusi yksikköjen jako vuonna 1937, Muurlan kunnasta oli määrä perustaa tykkikomppania. Sain siis koulutuksen tykkikomppaniassa tulenjohtajaksi. Suojeluskunta oli jo aikanaan tykkikomppania, jossa harjoiteltiin.

ASEVELVOLLISENA

Muurlassakin oli asevarasto. Siellä oli heittimet Seuralan lähellä. Tiilinen rakennus, jossa olivat aseet, on vieläkin jälellä. Sieltä otettiin ja Seuralan kentällä harjoiteltiin ja mentiin maastoonkin. Lähellä Piiljärveä ammuttiin, koska siellä oli rauhallinen paikka heittimien käyttöön. Harjoitus tapahtui kuitenkin harjoituskranaateilla, sillä pitäjässä ei saanut kovilla ampua.

Armeija kesti silloin 15 kuukautta. Tulin Auno Kuirin kanssa niin hyviin väleihin, että minun piti käydä hänen asunnollaankin ainakin kerran kahdessa viikossa. Koska hän oli jääkärikapteeni, keskusteli hän paljonkin taistelumoraalista. Hän oli Pohjanmaan poikia ja ylen isänmaallinen mies. Pohjalainen veri kai vaikutti, että hän oli hyvin vilkas mies.

Kun tuli vapautumisen aika, hän käski minun tulla asunnolleen Uittamolle. Menin sinne kahdentoista aikaan ja hän piti minua siellä viiteen asti. Juteltiin silloin kaikki mahdolliset viholliset ja vähän ystävistäkin, että mistä saataisiin liittolainen. Hän oli sitä mieltä, ettei muuta mahdollisuutta ollut liittolaiseksi kuin Saksa. Ja sitten kun lähdin viiden aikaan niin kaikista viimeiset sanat, mitkä hän minulle sanoi olivat: ”Kuule siitä tulee nyt sota.” Sen minä sain kaikista viimeisenä tervehdyksenä. Se oli marraskuun lopussa 16.11.1938.

Siinä oli sitten talvi ja suvi vähän totista aikaa nuorelle miehelle. Onneksi en ollut mihinkään perheasioihin vielä kiinnostunut siinä vaiheessa. Kyllä tansseissa kävin ja tuttaviakin oli, mutta ei minulla ollut mitään vakinaista. Siinä mielessä oli hyvä lähteä sotaan, ettei jäänyt kuin isä ja äiti ja veljet. Meitä oli kolme veljestä. Vanhin oli -12 syntynyt ja sitten olivat -14 ja -16 ja -19 syntynyt tyttö. Kaikki kolme veljestä olimme sodassa.

SOTA ALKAA

Vuonna 1939 tuli kutsu ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Sitten lokakuun 9. päivä ja komennettiin Salon asemalle ja vietiin junalla Turkuun. Menimme tyttölyseolle, jossa muodostettiin eversti Polttilan jalkaväkirykmentti 14. Kaksi vuorokautta olimme siellä. Suojeluskuntalaiset menivät suojeluskunnan vaatteissa aseistus mukana. Minullakin oli sellainen. Laitoin varmuuden vuoksi hiihtomonot jalkaani ja siitä tulikin myöhemmässä vaiheessa riesa, kun Summa murtui.

Sitten lastattiin junaan ja mentiin Leipäsuon asemalle, jossa oli purkaus. Lähdimme Väisäsen kylään Muolaanjärven rantaan, jossa ruvettiin heti katsomaan majapaikkaa ja heittimille asemapaikat. Minulla oli tulenjohtopaikka tiedossa, ettei sitä tarvinnut valmistaa, koska se oli bunkkerin katon päällä. Kävin kylläkin bunkkeria katsomassa ja toiset miehet rupesivat vähän kaivamaan sinne heittimellekin jonkinlaista monttua ja jonkinlaista puubunkkeriakin tekemään asunnoksi. Tulenjohtue rupesi mittaamaan etumaastoon ainakin kymmenen maalia. Ne mitattiin valmiiksi ja numeroitiin, että sitten, kun toiminta alkaisi ei tarvitsisi mitään muuta, kuin ilmoittaa tuliasemalle. Minun ei tarvinnut edes ilmoittaa, koska minulla oli puhelinmies ilmoittamassa, mikä maali ammutaan ja kuinka monta kranaattia. Se oli sillä selvä ja meni minne pitikin. Mm. laskettiin kaikkein viimeksi oikein tarkka mittaus bunkkerin katolle. Onneksi meidän ei tarvinnut bunkkerin katolle ampua. Naapuri ei koskaan päässyt sinne, vaikka yritti.

Se oli sitten hiljaiseloa tässä kohdassa, koska emme joutuneet viivytystaisteluun lainkaan. Olimme Mannerheim-linjalla, jossa valmistauduimme naapuria vastaanottamaan. Se tapahtui vasta itsenäisyyspäivänä klo 16.00. Silloin tulivat venäläiset Kyyrölän tietä pitkin. Eivät ne paljoa näyttäytyneet. Metsästä ammuttiin ja tykistö ampui kauempaakin. Mutta näkyviin ei silloin illalla paljoa tullut, koska hämärtyikin aika nopeasti. Viideltä oli jo täysi pimeä.

Ampuminen ja tulitus kesti yhtä mittaa kaksi vuorokautta. Se oli aika rankkaa. Korsussamme, joka oli 70:n miehen bunkkeri, oli yksi jv-joukkue, konekiväärijoukkue, tulenjohtue, ja pioneereja. Meillä oli kahden kuukauden ruoka varattuna, että jos olisi saarrettu. Ja bunkkerin pohjalta tuli pumpulla pohjavesi. Sitä bunkkeria ei saanut ampumalla rikki. Ainoa mikä katkesi oli yhteys. Ei ollut kaapeliyhteyksiä, eivätkä ne olisi pitäneetkään. Meillä oli vain kevyt kaapeliyhteys, joka vedettiin ja pojat kävivät sitä usein paikkaamassa. Joka päivä monta kertaa. Meni melkein kaksi vuorokautta, ettei yhtään nukuttu.

Ammuttiin vaan ja konekiväärit ampuivat myös paljon. Vedettiin letkut konekiväärien vaippoihin, jotta niitä sai vedellä jäähdytettyä. Muuten olisivat piiput sulaneet. Bunkkerissa oli aukko konepistoolille ja pikakiväärilläkin voi vielä ampua. Siinä oli sellainen reikä, että sai myös sektoria otetuksi.

Siellä ei viety ylös lainkaan puhelinta sinne tulenjohtotorniin. Siellä oli puhetorvet, joilla puhuttiin ja sitten oli konekiväärissä puhetorvi. Huomasin, kun tarkasti tähystettiin, että venäjän puolen pojat toivat lykkäämällä pst- tykkiä Kyyrölän teitä pitkin. Se oli hyvin suunniteltu. Se oli niin nopea toimitus, että tykki käännettiin korsua päin ja ruvettiin veivaamaan ja toinen laukaus tuli konekivääriaukosta sisälle. Kerkisin huutamaan pojille, että pois konekiväärin takaa, tykki ampuu. Kuulin kuinka rautaovi paukahti ja pojat juoksivat pois ja tykki paukahti myös. Konekivääri oli siellä takaseinässä niin mäsänä, ettei siitä ollut kuin pieni peltikasa rypyssä. Ja toista konekivääriä ne eivät yrittäneetkään ampua, vaan ne lähtivät heti pois. Kyllä olin jo ehtinyt ilmoittamaan tuliaseman, kun siihen oli myös maalinumero tehty siihen tienristeykseen. Sitten vähän pidennettiin ja ammuttiin pitkin tietä joku kymmenkunta laukausta, mutta en tiedä tekikö se mitään jälkeä. Joka tapauksessa vauhtia annoimme ja yritimme ampua.

HYÖKKÄYSVAUNUT TULEVAT

Seurasi hiljainen aika. Kolme päivää oli lähes täysin hiljaista, ettei kuulunut kuin ryssän pulina metsästä. Kukaan ei näyttänyt itseään venäläisille. Ne pysyivät metsän puolella. Sitten rupesi tykistö taas ampumaan.

Ja sieltä tuli jo hyökkäysvaunujakin. Niitä tuli 24 ja hiukan miehet kyyryssä niiden takana tulivat kiviesteille. Oli varmaan sovittu etukäteen, että ne ajokoneet, jotka tulivat Kyyrölän tietä metsästä ajoivat kahteen jonoon ja tulivat päin bunkkeria kiviesteille. Etumaiset pysähtyivät noin parikymmentä metriä ennen kiviesteitä ja rupesivat ampumaan niitä hajalle. Siten letka lähti liikkeelle. Vasemmanpuoleinen pääsi läpi ja oikeanpuolimainen jäi kivien päälle roikkumaan. Kai siltä meni tela rikki. Sen kansiluukku aukesi niin hyvin minuun päin, että lykkäsin konepistoolin ja vedin muutaman pienen sarjan sinne ja kyllä luukun kansi meni nopeasti kiinni. Ketään ei hypännyt pois.

Toinen vaunu ajoi lenkin korsumme ympäri. Mutta ei se sillä kertaa löytänyt mitään paikkaa, mistä olisi sisään ampunut. Sitten se jatkoi komentokorsuun päin ja tuli Leipäsuon tietä pitkin, jonka varrella oli komentokorsu ja tykistöpatteri. Siellä se ammuttiin rikki ja tankki jäi sinne.

Ja toinen jäi roikkumaan kivien päälle. Ja ainakin kaksi kertaa vielä illansuussa aukeni luukku ja kurkattiin. Mutta ei sieltä kukaan lähtenyt. Vedin taas pari kertaa kertatulta tankin kylkeen ja luukku meni uudelleen kiinni. Odotimme iltaan aika kauan ja pelkäsimmekin ja mietimme, mitä teemme. Päätimme mennä katsomaan, kun se kerran siihen jäi. Jospa naapuri olisi sen miinoittanut.

Meitä meni kolme poikaa sinne katsomaan yhdentoista aikoihin illalla. Oli ihan hiljaista ja mitään ei oltu tehty. Konekivääri oli paikallaan ja patruunat olivat kaikki. Mitään ei oltu viety pois. Ensimmäiseksi irrotimme konekiväärit, joka oli yksinkertaista tankista. Siinä on pikakytkin ja pallonivel. Joka tankissa on myös jaloilla seisova kevytkonekivääri ilmajäähdytyksellä. Otimme sen ja patruunat ja tarkastimme tankin ja otimme paperit talteen. Emme katsoneet, miten kone rikki oli. Panimme vain bensiinipullon tankkiin ja niin nopeasti takaisin korsuun kuin ehti. Tankki paloi siinä vielä aamulla. Puoleen päivään mennessä se sitten siihen mustui.

VÄKIVALTAINEN TIEDUSTELU

Talvisodassa emme nähneet tulosta, sillä naapuri korjasi kaikki kaatuneensa. Vain joitakin näki. Tätä sotaa jatkui päivittäin joulukuun 23. asti, jolloin tuli aika rauhallinen aika. Joulu 1939 oli aivan hiljainen, vaikka touhu oli kova 23.12. Bunkkeri oli muuten sellainen paikka, että sinne ei voinut mennä päivällä lainkaan, vaan heti tuli ammutuksi. Metsä oli niin tiuhaa ja täynnä tarkka-ampujia ja jos ne jotain havaitsivat, niin ne osuivat kyllä.

Bunkkereissa ei ollut käymälää, ei suurissakaan. Mutta meillä oli bunkkerissa perällä puulaatikko, mihin voi päästää.

Venäläiset kuulemma, tiedustelun tuloksena tiedettiin, ryhmittyivät uudelleen kokonaan. Niillä oli kai tarkoitus tehdä uusi suunnitelma hyökkäykseen.

Teimme väkivaltaisen tiedustelun ja menimme aina Perkjärvelle asti. Siinä oli koko viides divisioona mukana. Ja lunta oli jo niin paljon, että sitä oli noin 40 cm, pakkaslunta. Oli määräys mennä kahdessa jonossa peräkkäin, eikä poiketa. Meillä oli taistelukalustoa, ahkiot, heittimet, ammukset. Miehillä oli kaikilla täysaseistus ja tarkoitus oli, että mennään ohi tykkipatterin, levittäydytään ja korjataan kaikki tavarat. Mitään ei saanut rikkoa. Se oli kova määräys.

Menimme ohi ja mekin olisimme saaneet sieltä paljon kranaatinheittimiä korjatuksi, jos ne olisi saanut ottaa. Muta mennessä emme voineet ottaa, koska oli oma kalusto mukana. Sitten näimme metsässä aitauksen. Siinä oli tykkipatterin hevosia. Sieltä tuli jo joku laukauskin ja pysähdyimme ja rupesimme myös ampumaan. Ammuimme niitä hevosia aika paljon siihen.

Sitten siihen tuli eversti Polttilakin, Jr 14 komentaja. Eikä kestänyt kauaa, kun tuli semmoinen määräys, ettei mentykään eteenpäin, vaan komennettiin takaisin linjoille. Polttilakin haavoittui jossakin vaiheessa siellä. Mutta kyllä hän pois pääsi. Myöhemmin hän kuoli haavoihinsa. Me tulimme sitten, vähän heittimen panoksia ammuttuamme, ettei niitä tarvinnut takaisin vetää, omiin linjoihimme Mannerheim-linjalle. Ja se olikin sitten kuulemma turha homma koko hyökkäys.

LOMALLE

Tämän jälkeen olimme linjoilla vuodenvaihteeseen saakka, eli noin viikon verran. Jr 14 oli ollut yhtä mittaa rintamavastuussa ja miehet rupesivat väsymään. Vaihdettiin rintamavastuu. JR 14 tuli Näykkijärven maastoon reserviin.

Koska olin ollut yhtä mittaa tulenjohtajana sain ja joku muukin mies, viiden vuorokauden loman. Tulin kotiin. Viipurista pääsi postiautolla Helsinkiin melko nopeasti. Sieltä linja-autossa Saloon. Kotona vähän kuljin ja katselin. Venäläiset pommikoneet ajoivat yhtenäkin päivänä meidän kotimme yli kolme yhdeksän koneen pommilaivuetta. Ne lensivät Rauman – Porin suuntaan. Pommittivat mm. Saloakin vähän. Vaikka kyllä muutama pommi tippui Muurlaankin.

Sitten oli paluu takaisin. Varustauduin lisää kotona. Minulla oli jalassa vain ne monokengät. Otin nyt huopatossut ja puoliturkin mukaan. Sitten otin pari oikein äidin tekemää flanellikerrastoa ja niin paljon muuta tavaraa kuin selkäreppuun vähänkään mahtui.

VASTAISKU SUMMASSA

Tulin takaisin Näykkijärvelle. Sitten Summassa tuli läpimurto ja jouduimme lähtemään vastahyökkäykseen. Pari päivää olin porukan mukana. Minunkin oli laitettava monot jalkaan, koska oli kiintosidesukset. Tossut vain taas reppuun ja reppu kuormastoon. Ja mentyämme Summaan siellä miljoonalinnakkeessa oli aikamoista toimintaa.

Ei oltu vielä peräännytty, vaan se oli suomalaisilla. Matkalla sinne venäläiset hävittäjät häiritsivät menoamme ja jouduimme poikkeamaan metsän puolelle aika usein. Yhdessäkin kohtaa oli hyvä tuuri. Oli vähän sellaista harvaa metsää, mutta oli valtava kivi. Se oli ainakin 10 metriä pitkä ja 5 m korkea ja meitä juoksi kymmenkunta poikaa sen kiven ympäri. Kun hävittäjä tuli, menimme aina toiselle puolelle kiveä, eikä se saanut meitä ammutuksi. Sinä aikana, kun hävittäjä kaartoi, me ehdimme toiselle puolelle kiveä ja se teki monta kertaa turhan syöksyn. Lopulta se lähti menemään.

Sitten vain heittimet asemiin ja ampumaan. Mutta tuloksista ei tietenkään tiedä, koska emme päässeet etumaastoon tarkastamaan.

VIIPURIN EDUSTALLA SAARESSA, TALVISODAN PÄÄTTYMINEN

Viikon verran siinä olimme ja sitten lähdimme vähitellen perääntymään Viipuria kohti. Perääntyminen kesti aina maaliskuun 11. päivään asti. Tultiin sitten Kämärä, Näykkijärvi, Honkaniemi Viipurin hautausmaa, Kivisillan kautta Viipurin esikaupunkiin. Venäläiset eivät olleet vielä Viipuria vallanneet ja taistelut olivat menossa esikaupungin reunoilla.

Jouduimme Viipurin edustalle pieneen saareen, joka oli noin kaksi kilometriä suoraan Viipurin linnan kohdalla, että sieltä näkyi linna ja torni. Olimme presidentti Relanderin kesähuvilan kellarissa, jossa meillä oli tukikohta. Sieltä vähän liikuimmekin, koska oli hyvä liikkua. Merellä oli kova jää ja paljon lunta. Merijää oli niin paksua, että se kantoi hyökkäysvaunun.

Emme joutuneet yhtään ampumaan, koska venäläiset eivät tulleetkaan saaria kohti, vaan painostivat kaupungissa. Ja kun kiikaroimme merelle, näimme kuinka ne Virolahdella valmistelivat maihinnousua. Sinne meni mahdottomasti sakkia, mutta matka oli liian pitkä, eikä sinne kannattanut ampua. Luulen, ettei tykistökään ampunut siinä vaiheessa sinne meren jäälle. Kyllä se sitten Vironlahden rannikolla ampui, eivätkä ne päässeet maihinnousua tekemään.

Sen takia ruvettiinkin pelkäämään, komentopuolella ja yritettiin tehdä välirauha. Jos vihollinen olisi päässyt katkaisemaan valtatien, niin me ja Viipuri olisimme jääneet mottiin. Onneksi niin ei sitten tapahtunut. Tätä kesti siihen 11. päivään asti ja tuli lakkasi yhdentoista aikoihin.

Mekin rupesimme pakkaamaan vehkeitä. Edellisenä iltana jo tuli sellainen tieto, että mahdollisesti tulee välirauha. Ja kelloaikakin sanottiin jo illalla, mutta se ei ollut varma. Rupesimme tarkastelemaan Relanderin asuntoa. Viimeisenä yönä poltettiin saunan takassa kaikki paperit, mitä löysimme. Ei mitään otettu mukaan, mutta ei jätetty mitään venäläisillekään. Jälkeen puolenpäivän Suomen lippu laskettiin linnan tornista alas ja neljän tunnin kuluttua Venäjän lippu nostettiin ylös. Suomalaiset lähtivät ja luovuttivat Viipurin. Meidän oli määrä vetäytyä kahden kilometrin päähän välirauhassa sovitusta rajasta, joka sitten jäi kai lopulliseksikin rajaksi. Tuskin paljoa muutoksia tehtiin.

Lähdimme suksilla tulemaan Lammassaaren kautta ja tulimme komppaniaan. Otettiin suora hiihtosuunta Kivijärven rannalle Luumäelle. Ruvettiin tekemään uutta linjaa Kivijärven rantaan. Siellä oltiin aina toukokuun 5. päivään, jolloin yksikkö kotiutettiin. Niin kauan se reisu kesti.

Välirauha kului kotosalla. Meillä ei ollut edes kertausharjoituksia.

HANGON LOHKOLLE, JATKOSOTA

Huhtikuussa 1941, kun tulivat raskaat heittimet, oli Kankkonummella Perniössä kahden viikon kertausharjoitukset. Ensimmäistä kertaa käsiteltiin raskaita heittimiä. Oli ihan kovapanosammuntoja. Mutta sitten pääsimme vielä kuitenkin kotiin.

Uuden kerran menimme 16. päivä kesäkuuta Hangon lohkolle. Me lähdimme Muurlan Seuralasta. KRH-komppanian kalusto oli kaikki täällä komppanian varastossa. Yhdeksän heitintä jaettiin niin, että Muurla sai yhden joukkueen. Kiskossa oli kranaatinheitinjoukkue ja Kuusjoella ja sitten oli vielä Angelniemikin. Niiden joukkueet tulivat kaikki Salon kautta. Mutta Muurlasta me lähdimme suoraan Kiskoon ja sieltä Isonkiskon takaa kiersimme Tenholaan ja menimme Prästkullan maastoon, jossa oli tavallaan lepoaikaa. Vain yhden kerran jouduimme pistämään heittimet asemiin, kun venäläiset valloittivat Forssön saaren. Se oli suomalaisten hallussa. Yhtenä iltayönä ne tulivat. Niitä oli 40 pikkuvenettä ja ne miehittivät saaren. Omat joutuivat perääntymään pois.

Meille tuli hälytys, että rykmentin krh-komppanian pitää mennä sinne niin pian kuin kerkiää. 500 kranaattia pikatulta oli määrä ampua Forssön saareen. Lähdimme yöllä kahden aikaan. Silloin oli niin, että heittimet vietiin hevosilla, mutta miehistö jo pääsi kuorma-autoilla ja ammukset ja materiaali.

Jouduin tuliaseman vanhimmaksi. Siinä oli sellaista matalaa männikköä. Määräsin asemaan heittimet kymmenen metrin välein. Heittimiä oli yhdeksän. Koska oli yö, menin pressukankaan alle ja rupesin laskemaan maaleja. Pojat panivat heittimet asemiin. Kun sain maalit lasketuksi ruvettiin ampumaan pikatulta 500 kranaattia, jotka piti ampua yhtä kyytiä.

Mutta sitten tuli muutaman minuutin katkos. Ei keritty ampumaan kuin ehkä sata kranaattia, niin kolmosheittimen lataaja hermostui kovin. Se oli kerinnyt itselleen kaivamaan laukaisukuopan, jossa heitin laukaistiin niinkuin tykkikin narusta vetämällä. Eikä heittimen johtaja ollut katsonut, leimahtiko piipun päässä. Panos ei lähtenytkään ja uusi työnnettiin päälle ja siinä oli kaksi peräkkäin. Toinen räjähti, mutta toinen jäi onneksi suutariksi. Mutta heittimen piippu meni mäsäksi ja heitin mäsäksi.

Siinä kuoli kolme miestä. Se oli niin selvä tapaus, että ne olivat niin kuolleita, ettei enää ollut mitään tehtävissä. Ehkä joku viitisen minuuttia seisottiin ja sitten ruvettiin ampumaan kahdeksalla heittimellä. Ja ammuimme loput ja sitten pois taas entiseen paikkaan. Sellainen oli meidän Hangon lohkon homma ja näin ikävä homma. Siinä meni heittimen johtaja, lataaja ja yksi apulainen, ammusmies.

UUDET PUHELIMET

Saksalaiset menivät eteenpäin reippaasti ja suomalaisetkin sitten lähtivät Kannakselle ja Viipuriin päin ja menivät aika pitkällekin. Tiedustelu oli saanut selville, että Hangostakin venäläiset olivat purkaneet sotilasvoimaa. Sitten 17. divisioona lastattiin Kuovilan asemalla ja mentiin Värtsilän asemalle. Oli niin pitkälle jo selvää, että venäläiset olivat kai jo Suomen puolelta pois. Värtsilän asemalla purettiin ja lähdettiin Uomaalle, Laatokan pohjoispuolelle, jossa olimme kaksi viikkoa. Harjoiteltiinkin hiukan. Maailma oli niin paljon kehittynyt, että meillekin tuli tulenjohtueelle langaton puhelin. Se toimi hyvin harjoituksissa. Lähdimme kahden viikon päästä tulemaan Vehkaselkä, Saarimäki, Koivumäki, Uttinamäki ja siitä eteenpäin Nurmoila ja aina Kuujärven kautta Vaaseniin ja Potporoseen.

Heti ensimmäisessä kylässä jouduimme aika kovaan taisteluun. Siinä meni toista viikkoa ennenkuin siitä pääsimme läpi. Kun rupesimme ampumaan, oli meidän keskeytettävä ja pojat lähtivät vetämään vanhaa tapsiyhteyttä. Tykin kiertoammus rikkoi äänen niin kovin, että mitään ei kuulunut niistä uusista puhelimista. En ole niitä sen jälkeen nähnyt kuin sen yhden kerran. Niitä ei enää tullut meidän käyttöömme koko sodan aikana. Ne eivät toimineet tositilanteessa. Niitä ei oltu kokeiltu tykin kiertoliikkeen aikana.

VIHOLLINEN KUHILAISSA

Siitä sitten menimme. Koivumäessä oli kaikista kovin taistelu. Siinä oli semmoinen peltotehdas. Se oli jo elokuun puolta niin pitkällä, että viljaa oli laitettu kuhilaalle. Ne oli niin hyvin laitettu, että joka kuhilaan alla oli monttu ja tarkka-ampuja. Niitä oli toistakymmentä ja ne olivat niin kylmäverisiä, että ne olivat metsän reunasta kai vain 50 metriä. Lähellä olivat. Yksi jv-komppanian päällikkö pani miehet ketjuun ja kun ne pääsivät ehkä 30 metriä, niin ruvettiin ampumaan. Lehtisen veljeksiäkin Kiikalasta jäi kolme siihen ja kaikkiaan jäi 11 miestä. Loput pääsivät jollakin tavalla ryömimään pakoon.

Pyysin, koska olimme lähellä ja tien varressa oli hyvä asema kevyelle heittimelle lupaa ampua suorasuuntauksella. Mutta sekin lupa piti pyytää pataljoonan komentajalta. Se kesti pienen aikaa, mutta kyllä luvan sain. Sitten sanoin vain, että suunnatkaa tuohon aidan seipään suuntaan. Ammuimme peruspanoksella. Yritimme linjaa rikki.

Emme ehtineet ampua kuin vähän toistakymmentä kranaattia, niin sitten tulivat valkoiset liput näkyviin ja niitä ruvettiin heiluttamaan. Äijät tulivat ulos ja jalkaväkimiehet ottivat niitä useita vangiksi. Siinä oli suomenkielen taitoisia joukossa. Joka yksikössä Venäjällä oli mukana ainakin yksi suomenkielen taitoinen.

VIHOLLISEN KUORMURIT

Koivumäestä pääsimme eteenpäin Saarimäkeen, jossa oli Nurmoilan tien varrelle piiskatykki. Sinne oli kertynyt paljon porukkaa katsomaan, kun ei siellä oikeastaan ollut juuri mitään toimintaa. Siinä oli piiskatykki ja sinne rupesivat hyökkäysvaunutkin ampumaan suorasuuntauksella. Saimme pian heittimen asemaan, mutta matkaa oli kilometrin verran. Sinne oli jo ehtinyt tulla eversti Perksalo, divisioonan komentajan auto ja Heikki Leino oli autokuskina. He lähtivät pienen matkan päähän neuvottelemaan. Mutta jokainen meni piiloon rakennusten taa ja mihin sitten vain ehtikään.

Oma tykistökin ryhtyi ampumaan sinne ja pääsimme vielä samana päivänä eteenpäin ja sanottiin, että pääsemme hyvälle tielle, oikein Aunuksen Petroskoin valtatielle. Mutta ei se mikään tie ollut, kuin semmoinen paha hiekkatie. Siitä menimme Nurmoilan lentokentän lähelle. Mutta siellä rupesi myös tulemaan tulitusta ja taas panimme heittimet asemaan.

Lentokentällä oli kaksi vihollisen kuorma-autoa ja miehiä rupesi juoksemaan autoihin ylös. Olin tulenjohtajana ja oli kilometrin verran matkaa. Siinä oli oikein hyvä ampua. Kun olimme ampuneet kai 15 kranaattia, kun lähdimme tiedustelemaan. Huomasimme, että siihen oli jäänyt lähes 30 miestä kuolleena. Niitä jäi sitten vielä muuallekin.

Mutta moni jäi makaamaan mahallaan ase allansa. Ja kun meni ja käänsi miehen ympäri ja potkaisi perseeseen, niin se nousi ylös ja lähti juoksemaan. Niiden tarkoitus oli ampua selkään, kun me menemme ohi. Ei meitä kuitenkaan ketään ammuttu. Mutta ne kuorma-autot jäivät siihen. Ne olivat täydessä kuormassa. Kaikki elävät miehet karkasivat ja jalkaväki puhdisti loput jälkeenpäin, kun ne siihen tulivat.

NAHINOINTIA LOTINAPELLON SUUNNALLA

Sitten lähdimme marssimaan Kuujärvelle. Kuujärveltä Vaaseniin oli lähes 30 km, mutta koko aikana emme joutuneet taisteluun. Mutta kun tulimme Syvärin jokivarteen oli siellä jalkaväki ajanut vihollista niin paljon, että ne oli ajettu Syvärinjoen yli. Menimme jokirantaan ja haimme veneitä. Pojat löysivät paljon puuveneitä ilman airoja. Kovan lapion kanssa soudettiin. Virta oli kuitenkin tosi leveä ehkä 200 metriä. Siinä meni useampi kerä kenttäkaapelia ennenkuin pääsimme joen yli sillä virta vei venettä koko ajan alaspäin. Kyllä sitten yli pääsimme ja yhteydetkin toimivat.

Varsinaisessa kaupungissa, Syvärillä, ammuimme yhtä bunkkeria, jonka pioneerit lopullisesti selvittivät kasapanoksen kanssa. Heittimellä sitä ei olisi saanutkaan rikki.

Pogostan lohkolla ajoimme venäläistä Pogostan Pitkäjärvelle asti. Siellä oli jonkin verran taisteluja, mutta sinnekin pysähdyimme vain vähän. Siellä oli eteentyönnetty tukikohta. Siellä oli Knorring, nuori vänrikki, joka sai sinne etuvartioasemaan pari joukkuetta miehiä, jotka levitti etumaastoon. Venäläiset perääntyivät aika pitkälle.

Siellä oli kapearaiteinen rautatie, joka meni Lotinapellon puolelta Potporoseen ja siellä metsään vain pistoraiteena. Siinä oli veturi ja vaunuja, joiden kanssa kuljimme myöhemmin. Se juna jäi ehjäksi, joten ei siellä kovia taisteluja käyty lainkaan.

Lotinanpellon tien suunta oli kokonaan rauhoitettu. Mannerheim oli kieltänyt sinne päin hyökkäämisen. Ei häiritty liiaksi naapuria. Saksalaiset olivat vaatineet suomalaisia hyökkäämään, mutta Mannerheim ei hyökännyt, koska Mannerheim oli Venäjän hovin upseereita.

KONEKIVÄÄREITÄ SOTASAALIIKSI

Takaisin tullessamme oli melko rauhallista. Me tulimme Syvärin joen Suomen puolelle takaisin vähäksi aikaa ja silloin -42 huhtikuussa kelirikon aikaan venäläiset lähtivät ja tuli pari uutta divisioonaa. Oli yksi mongolilainen, vinosilmäisten divisioonakin Semenskin tien suunnassa, josta tekivät hyökkäyksen suomalaisten asemiin. Meidänkin kohdalla se tuli niin pitkälle, että raskaan heittimen asemakin jäi vähäksi aikaa venäläisille. Mutta vastahyökkäyksessä saimme takaisin vanhan linjan. Se touhu kesti pari päivää.

Meillä oli tuliasemat oikealla puolella, jossa kulki pieni tie. Senkin varrelle oli jäänyt, kun ammuimme paljon siihen tien risteykseen, 13 konekivääriä ja miehiä laskematon määrä. Konekiväärit olivat melko ehjiä ja ne voitiin ottaa käyttöön. Sitten taas hiljeni, kun saimme omat linjat takaisin. Ei niitä ihan tappiotta saatu kuitenkaan. Muistaakseni siinä meni 150 kaatunutta jalkaväen puolella.

KALASTUSTA JA METSÄSTYSTÄ

Semenskin hyökkäyksen jälkeen alkoi todella hiljainen aika. Saksan painostus oli niin kova, että melkein pelkästään oli vain vartiointia ja ehkä joku rajakahakka, jonka jalkaväki hoiti. Pietariin päin ei saanut hyökätä, eikä Muurmannin radankaan suuntaan, koska se ja Petroskoi olivat suomalaisilla. Oikeastaan suomalaiset olivat saavuttaneet tavoitteensa.

Oli hyvää aikaa ja olimme nuoria. Meitä oli miehiä maaseudulta ja tuli kevät, niin me kävimme kalastamassa. Kävimme Kuujärvellä monta kertaa. Mäkisen Väinö, salolainen kuorma-autonkuljettaja, jolla oli puukaasuauto, tuli meitä kyytiin. Aina löytyi halukas ryhmä lähtemään Kuujärven rantaan. Se oli siviiliasuttua.

Menimme aamulla aikaisin, kukko lauloi pihassa ja sitten seuraavassa ja kukon laulu kulki ympäri järveä. Sen kauniissa maisemassa oli hieno soudella. Kävimme ravustamassakin. Talvella kävimme Metsoniemessä metsästämässä noin 10 km Kuujärvestä. Menimme Vaasenin jokivarteen.

Siellä kävi niin, että divisioonasta toivottiin, että ammuttaisiin hirvi. Talvella -43 lähti kaksi pohjanmaan poikaa yhtenä aamuna hiihtämään ja menivät Metsoniemen kylän taakse isolle suolle. Oli hankikeli ja hyvä hiihtää. Pojat näkivät viiden hirven parven suolla. Pojilla oli määrä ampua yksi hirvi. He ampuivat ne kaikki. Sitten he tulivat Metsoniemen majapaikkaan 4-5 tienoilla ja oli jo aika hämärää, minulle sanomaan, että mitäs nyt tehdään, siellä on viisi hirveä.

Ei niitä hirviä henkiin saatu. Olin hiukan vihainen, että miksi he niin innostuivat ampumaan kaikkia. Mutta pojat vain sanoivat, että kun ne eivät lähteneet mihinkään, niin he vain ampuivat. Soitin komppaniaan Nissin kylään, että niin pian, kuin pojat pääsevät, niin tarvitaan kolmekymmentä miestä ja viisi ahkiota paikalle ja kirveitä ja veitsiä ja kuivia puita mukaan. Pojat tulivat parin tunnin kuluttua ja lähdimme ahkioitten kanssa suolle.

Joka hirven viereen laitettiin valkeat ja saimme suosta kuivia puita, keloja. Oli parikymmentä astetta pakkasta ja viisi miestä joka hirveä nylkemässä. Aamuun mennessä saimme kaikki hirven lihat Metsoniemeen. Auto vei aamulla ensimmäisen hirven divisioonan esikuntaan. Meille jäi yksi hirvi. Enkä tarkkaan tiedä miten jako meni. Se ei kuulunut minulle. Vaaseniin menivät loput.

HIRVENLIHASTA SELVITYKSIÄ

Sitten tapahtui kahden viikon kuluttua ihmeellisiä. Tämä oli siviilihallintoaluetta, missä hirvet ammuttiin. Se ei ollut divisioonan aluetta. Sotapoliisit tulivat katsomaan, mitä oli tehty. He olivat löytäneet viisi hirvenpäätä suosta. Myönsin, että kyllä varmasti oli. Mutta eivät he mitään muuta löytäneet, sillä suolet oli jo syöty ja nahat ja lihat oli tuotu pois. Eivät he niitä enää takaisin saaneet. Ne oli jo jaettu ja osittain syötykin. Nahat lähetettiin asemalle ja Suomeen jonnekin muokattavaksi. Eivät ne hukkaan menneet, mutta en tiedä kuka ne lopulta korjasi.

Siitä tuli sitten kuulustelupöytäkirja ja pojille olisi tullut tuomioksi vankeutta ja olisi joutunut korvaamaan jokaisen hirven. Divisioona ja Itä- Karjalan sotilashallinto taistelivat kuukauden, kumpi saa ratkaista asian. Mutta se päättyi siihen, koska se oli armeijakunnan aluetta, että divisioona sai sen ratkaista.

Paijolan Tuure, joka oli päämajan tukiryhmän jäseniä, johon kuului 80 miestä, oli majoitettuna meidän komppaniaamme. Hän rupesi ajamaan poikien etua ja söi itsekin sitä hirvenlihaa. Divisioona sai ratkaista ja paperit revittiin rikki ja pojat jäivät ilman tuomiota.

Mutta pojat sanoivat, että kyllä he mielellään linnaan menevät. Divisioona sanoi, että he keräävät rahaa ja maksavat. Mutta ei siitä oikeudenkäyntiä tullut, vaan se meni yhteisymmärryksellä. Paijolan Tuurelle täytyy antaa tunnustus. Hän oli hyvä mies siinäkin asiassa.

TUURE PAIJOLA

Hän oli niin hyvä mies, että meistä tuli hyviä ystäviä. Tunsin hänet aikaisemminkin. Sanoin hänelle, kun hänet olisi vapautettu kaikista hommista. Hän lähti illalla viiden maissa. Hän valvoi, jos oli jossakin desantteja ja muutenkin yleistä mielialaa. Joka viikko hän raportoi Mikkelin päämajaan.

Hän oli taustaltaan suojeluskuntalainen. Hänellä oli suojeluskuntalaisen vaatteetkin ja niissä korpraalin natsa. Mutta ei hän mikään korpraali ollut, vaan se natsa oli valemerkki. Ennenkuin hän meni Mikkeliin, hän vaihtoi aina vaatteensa. En tiedä, missä hän sen teki. Hän oli todelliselta arvoltaan sotilasmestari ja oli armeijan palkkalistoilla. Jos oli jotain vakoilua tai muuta, hän joutui tutkimaan.

Hän kertoi, kun hän sitten itsensä paljasti, että hänellä oli niin suuret valtuudet, että hän voi vaikka everstin tai kenraalin erottaa, jos hän saa selville, että henkilö on syyllistynyt johonkin.

Sodan jälkeenkin ihan hänen kuolemaansa saakka olimme yhteydessä. Sodan jälkeen Tuure meni vappujuhlille Hangon lohkolle yksinään. Mutta oli hänellä sentään ase mukana. Hän tunsi maaston hyvin, koska olimme siellä aikaisemmin olleet. Hän tunsi rannat ja paikat. Hän meni mahdollisimman lähelle Hankoa ja hiljaa veneen kanssa ja veti veneen maihin ja lähti vappujuhlille kaupunkiin. Hänellä oli pravda taskussa ja votkapullo, josta ryyppäsi silloin tällöin ja puhui venäjää. Hän oli hiukan luontoa jelpannut ja joku olisi voinut häntä venäläiseksi luullakin. Hän oli siellä vuorokauden vappujuhlissa, eikä häntä pidätetty.

Kun hän lähti sieltä veneen luo, hän meni varovaisesti, mutta vartija meinasi ottaa hänet kiinni. Mutta hän ehti ampua ennen ja pääsi veneeseen ja karkuun ja sitten Saloon.

ASEKÄTKENTÄÄ

Kun sodan jälkeen tuli asekätkentäjuttu, niin Irja Vikströmin mies oli myös jonkin verran syyllistynyt asekätkentään. Suojeluskuntalaisille vietiin ilman lupaa aseita heidän koteihinsa. Ruotsalassakin Armas Knaapi oli suojeluskunnan paikallispäällikkö Muurlassa. Häneltä ei kysytty mitään, kun tuotin 4 kiväärilaatikkoa hänen makasiiniinsa. Ei hän niitä mihinkään voinut panna, vaan kätki ne hiukan paremmin ja vei Piiljärvelle erään mummon mökille. Mutta sitten, kun Valpon poliisit olivat Salossa, ne olivat menneet tarkastamaan sinne. Sitä ennen onneksi kävi niin, että mummon mökille Kaukelmaan metsään tuli pakkohakkuu ja sinne meni vieraita miehiä. Armaksen sisaren mies tarkkaili ja huomasi, että siellä on vieraita miehiä majoitettuna ja ilmoitti Armakselle. He menivät seuraavana ehtoona ja kaappasivat kiväärit ja veivät ne Armaksen kesämökille Piiljärvelle. Mutta he hermostuivat niin paljon, että hakkasivat kiväärien piiput poikki. Ne paiskattiin järveen ja tukit poltettiin takan pesässä.

Sitten se selvisi ilman muuta. He joutuivat korvaamaan kaiken. En tiedä kuka ne maksoi, mutta syynä oli suojeluskunnan kaluston hävittäminen. Eivät he joutuneet kuitenkaan kaikkia korvaamaan. Pojat sukelsivat. Oli määrä, että jos piiput löytyvät, niin ei joudu korvaamaan. Ne melkein kaikki taisivat löytyä. En minä siellä ollut sukeltamassa.

TUUREN KÄYNTI VIKSTRÖMIN LUONA TURUSSA

Vikström meni Ruotsin kautta Amerikkaan. Pari vuotta jälkeenpäin Vikström oli tullut Suomeen ja soittanut Tuurelle ja käskenyt hänen tulla Turkuun erääseen hotellihuoneeseen ja tuoda mukanaan, jos löytyy vielä jotain papereita. Tuure meni Irjan luo ja Paijolaan ja löysikin jotain papereita. Mutta ei niitä tarpeeksi löytynyt. Hän meni niiden kanssa hotelliin. Ovikellon soiton jälkeen sieltä tuli avaamaan kolme miestä mustissa silmälaseissa. Ja ne tulivat ja esittivät itsensä majuri Vikströmiksi.

Tuure oli tarkkana eikä pannutkaan ovea kiinni, kun hän oletti, että niillä oli tarkoitus kaapata hänet. Vikström kysyi, että löytyikö jotain? Tuure vaan antoi ne paperit ovelta, otti täys- käännöksen ja lähti alas.

Puutorin syrjässä, kun hän meinasi mennä linja-autoon, hän kuuli rapinaa takaa. Tuli toinen mies toiselle sivulle ja toinen toiselle ja takaa tuli vielä yksi ja potkaisi häntä takamukseen, jolloin hän kaatui katuun. Hän nousi äkäisesti ylös ja kun oli saanut lähitaistelukoulutuksen hän nappasi toisen äijän kiinni ja löi toista miestä. Silloin kaikki menivät karkuun niin kovin kuin pääsivät.

Hän ei sen jälkeen taaksensa katsonut, mitä tapahtui. Ei siinä ketään kuollut. Mutta seuraavana aamuna ei ollut Turun sanomissa mitään kirjoitusta asiasta.

Hän pääsi linja-autoon ja tuli sillä Saloon. Tuuren kanssa olimme aina kavereita. Usein istuimme osuuskaupan yläkerrassa ja pohdimme maailman asioita. Porukka on jo loppunut.

RAUHAN TÖIHIN

Tulimme pois sodasta autoilla Kivijärven rantaan Luumäelle. Siellä oli jo uuden pääpuolustuslinjan hommat käynnissä. Majoituimme ja heti seuraavana päivänä lähdimme valmistamaan uutta tukilinjaa. Linja valmistuikin, mutta JR 34 kotiutettiin toukokuun 5. päivä 1944. Se oli eversti Perksalon rykmentti.

Rauhan tultua, koska olin maapaikan poika menin jatkamaan niitä töitä. Isä ja äiti elivät kotona ja isä oli vielä sellaisessa kunnossa, että hän sota-aikana teki kaikki maataloustyötkin. Jäin kotipaikkaan, jonka sain itselleni.

Muut lapset menivät muualle. Vanhin veli oli Perniössä ja sisar on Muurlassa ja kapteeni-veli on meijerin isännöitsijä. Hän oli Hajalan meijerin isännöitsijä ennenkuin sota syttyi. Hän oli ehkä puoli vuotta ollut siellä.

Hänellä oli hyvää tuuriakin. Hänet oli määrätty Polttilan adjutantiksi. Mutta hän ehti olla vain kaksi viikko mukana Hangon lohkolla, kun meijeriliitto haki hänet pois. Hän joutui elintarvikevarikko ykköseen Loimaalle hankkimaan elintarvikkeita armeijalle. Hän oli siellä niin kauan, että minäkin tullessani silloin -44 kotiin junassa jäin Loimaalle, kun velikin oli vielä Loimaalla.

PERHE JA KOTITILA

Rupesin hiukan likkojakin katselemaan. Kyllä niitä Syvärilläkin jo olisi ollut, mutta en silloin ollut oikein kiinnostunut naisista tosimielessä, vaikka oli ihan tuttavia lottiakin, kuten Kiven Laina Kuusjoelta. Oli vanhoja tanssikavereita kyllä montakin siellä. Mutta ei minulle vain silloin tullut kohdalle. Lainakaan ei siellä avioitunut. Hän oli yhden vänrikki Suvannon kanssa siellä Potporosessa ja menivät sitten naimisiin jonkun vuoden päästä.

Minulla oli naapuripitäjästä Perttelistä tyttö katsottuna ja rupesin heti sodan jälkeen seurustelemaan. Avioon menin vasta 1951, että ei mitään kiirettä pidetty. -53 syntyi poika ja muita lapsia ei olekaan. Hänellä on kylläkin tyttö ja poika. Pojanpoika kirjoittaa ylioppilaaksi tänä keväänä ja tyttö on Hermannin toisella luokalla Salossa.

Poika on ollut Meriniityn autokeskuksen korjaamopäällikkönä jo 24 vuotta. Hän viljelee kotitilaa ja on ostanut peltoa lisääkin ja hänellä on 34 ha viljelyksiä nykyään. Kotipaikka on vielä meidän kirjoissamme, mutta poika hoitaa sitä käytännössä, eikä ole vielä sitä itselleen halunnut. Se jää joka tapauksessa hänelle. Hän on ostanut metsääkin lisää 40 ha.

Meillä oli kesämökki Naarjärvellä Perniössä, jonka olemme luovuttaneet poikamme lapsille. Pojalla on elinikäinen hallintaoikeus ja meillä elinikäinen käyttöoikeus. Pojan vaimo on ollut Meritassa töissä saman ajan. Hän valmistui viime heinäkuussa. Suoritti Turun yliopistossa notariaatiksi ja on nyt Turun konttorissa.

Poika rakensi omakotitalon 200 m ennen meidän paikkaa, mutta on hiukan tiestä pois, kaunis mäntymetsän reuna.

Olen Muurlassa syntynyt ja ollut siellä koko ajan . Sodan jälkeen olin kunnanhallituksessakin kolme kautta. Mutta omien töitteni takia luovuin niistä pikku hiljaa. Jouduin Muurlan kunnan metsiä vahtimaan, työnjohtohommia, enkä kaikista niistä tykännyt ja jäin pois. Meillä oli karjaakin ja ne vaimon kanssa hoidimme. Kyllä itsekin lypsin, yhdessä teimme kaiken. Vaimo on -19 syntynyt ja täyttää kesäkuun 13. päivä 80 vuotta.

JÄLKIPOHDINTAA

Olen saanut olla hyväkuntoisena ja virkeänä myös omasta mielestäni. Täytyy kiittää Luojaa koko sotareissusta. Jollen olisi ollut talvisodassa bunkkerien katolla, en varmasti olisi tullut kotiin. Se minut pelasti. Toinen sota, täytyy sanoa, oli leikkisotaa paitsi muutama viimeinen viikko. Talvisota oli todellinen koettelemus. Monta kertaa miljoonabunkkerin ja Viipurin välillä maattiin lumihangessa ja kaivettiin koko päivä. Sitten kun mentiin yksikköön, meilläkin oli sikäli hyvä, ettei tulenjohtajan tarvinnut yöllä vartiota pitää. Ne olivat jv- miehet, kun hälyttivät.

Kämärän asemallakin Venäjän poika pani tulemaan yöhävittäjät. Kuului vain kuin olisi kehrääjä metsässä äännellyt. Se oli kuin liitokone, mutta lensi silti ja pudotti viiden kilon pommeja. Kämärän asemalla ne näkivät jotain valoja ja pudottivat pommin, joka meni hevosaitaukseen ja viisi hevosta kuoli. Nekin koneet saivat aikaan tällaista paljon hämminkiä. Sitten tulivat samaan aikaan maataistelukoneet. Ne olivat vaikeita, ennenkuin niihin totuttiin, sillä ne ampuivat alta. Hävittäjä ampui vain lentosuuntaan, ei taakse tai sivulle. Kohta opimme tuntemaan maataistelukoneet.

Meitä meni silloin syyskuussa 1937 junalla mm. Kirstilän Paavo Salosta, Pakkanen Halikosta, Korvenojan veljekset Hiidestä, agronomi Korvenojan pojat, Mikolan Kaarlo Perttelistä, Suomelan Samu, mistä tuli maataloushallituksen pääjohtaja Muurlasta, ja moni muukin vielä.

Minä menin velipojan kanssa samaan aikaan, vaikka hän on kaksi vuotta vanhempi. Hänellä oli lykkäystä koulun takia. Sen takia hän pääsi reserviupseerikouluunkin. Vaikka kai minäkin olisin päässyt, mutta en halunnut. Auno Kuiri olisi minut varmasti ottanut.

Vanhin veli oli nimeltään Heikki ja kapteeni nimeltään Paavo. Heikki kuoli pari vuotta sitten 83- vuotiaana ja velipoika on täyttänyt jo 85. Hilkulla ollaan.

(Kirjoitettu toukokuussa 1999)