Kiskon pitäjän Kurkelan kylässä sijaitsevalta Heikkilän tilalta osallistui viime sotiimme yhdeksän poikaa sekä vävy. Lisäksi kotona työskentelivät isän ja äidin kanssa Tarina, Ahti ja Esko. Pihapiirin läheiselle mäelle on pystytetty muistomerkki kunnioittamaan isänmaan puolesta taistelleiden elämäntyötä sodan ja rauhan saralla. Muistomerkissä lukee:”Rauha synnyinmaalle.”

RUNO ANTERO LIETZEN

Olen syntynyt 19.9.24. Sotilasarvoltani olen alikersantti. Kutsuntatilaisuus oli 14.2.43 Suomusjärven seurojentalolla. Astuin vakinaiseen palvelukseen 9.3.43 jv- koulutuskeskus ykköseen neljänteen komppaniaan Hyrylään.

Sieltä sitten määrättiin ryhmänjohtajakurssille Tuusulan kansanopistolle, jossa koulutus kesti elokuun alkupuolelle. Sen jälkeen oli kuukauden maatalousloma ja palattiin taas Hyrylään.

KENTTÄARMEIJAAN

Hyrylästä siirrettiin kenttäarmeijaan syyskuun loppupuolella Nurmoilaan. Nurmoilassa olimme noin viikon verran ja sitten siirrettiin Mäkriälle linnoitustöihin. Mäkriältä 20.10.43 siirrettiin 15. prikaatin ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan Syvärin Kuuttilahteen. Korsumme sijaitsivat alavassa suomaastossa, ja olivat siksi maanpäällisiä. Ja kaikki taisteluesteet olivat myös maanpäällisiä.

VANGINSIEPPAUKSIA

Vartiopaikkamme oli ns. soutuvartiopaikka, jonne mentiin hämärissä veneellä. Ja kun Syväri jäätyi, sinne käveltiin jäätä pitkin. Pari päivää aikaisemmin vartiopaikalla oli joukkueenjohtaja tarkastuskierroksella. Juuri silloin tulivat venäläiset ja veivät vartijan ja joukkueenjohtajan vangiksi. Syksyn mennen oli vallan sellaisia vartiotehtäviä.

Tuli talvi ja joulun vietimme Syvärillä. Tammikuun 15 päivä venäläiset tekivät vankisieppauksen, mutta meidän vartiomies huomasi, että ne tulevat sieltä sivulta tähän ja tarkoituksena oli siepata vaihto. Mutta kun tuli puhelu meidän korsuumme, lähti sieltä jalkaväkijoukkueen miehiä vänrikki Laurellin johdolla vartiopaikalle. He tiesivät mitä siellä oli odotettavissa, että naapuri kyttää polun vieressä. Mutta koska naapurin oli tarkoitus ottaa vankeja elävältä, eivät he avanneet tulta. Mutta kun Laurell meni kärjessä, hän huomasi heti, että nyt ne ovat siellä ja ampui konepistoolilla ja muutkin ampuivat. Siellä kaatui heti kolme sieppaamaan tullutta miestä, mutta neljäs pääsi haavoittuneena Kuuttilahden jäälle ja menehtyi sinne. Sieppausryhmällä oli köysikin mukana sitä varten, että vanki sidotaan siihen kiinni.

HAAVOITTUNUT JÄÄLLÄ

Tähän asti oli suomalaisten kannalta mennyt melko hyvin, mutta sitten kun se neljäs venäläinen sinne jäälle jäi, niin ajateltiin, että haetaan se sieltä pois. Aamu alkoi valjeta ja sinne lähti Matti Mikkonen ja Taavetti Lappalainen konekivääriryhmästä hakemaan venäläistä. Mutta aamu oli niin paljon valjennut, että venäläiset huomasivat hakijat ja avasivat konekiväärillä tulen ja Lappalainen haavoittui ja meni tajuttomaksi sillä tavalla, että Mikkonen luuli hänen sinne kaatuneen. Tilanne oli niin vaikea, että oli pakko vetäytyä. Mutta sitten aamupäivän kuluessa alkoi huutoa kuulua jäältä. Se olikin aikamoisen ikävä juttu ja pataljoonasta tuli isompia viskaaleita neuvottelemaan, mitä nyt tehdään. Päätökseksi tuli Taavetti Lappalaisen noutaminen sieltä.

Tykistön tulenjohto oli valmis ampumaan savupanoksia, mikäli naapuri häiritsisi operaatiota. Hakemaan lähtivät Matti Mikkonen ja Lauri Räinä. He olivat jo menossa sinne, kun yhtäkkiä tuli niin sakea lumipyry että näkyvyys oli lähes nolla. Operaatio onnistui sen ansiosta hyvin ja Lappalainen saatiin sieltä ja hän sai avun. Hän oli tajuissaan. Mutta koska hän oli siellä jo monta tuntia maannut haavoittuneena, niin seuraavana päivänä hän menehtyi kenttäsairaalassa.

Vankisieppausyrityksiä oli puolin ja toisin ja itsekin olin yhdellä tällaisella mukana. Sain siitä jopa ylimääräisen palkkioloman.

Talvikausi kului ja tuli kevättä niin paljon, että jäät lähtivät Syväristä. Ja sitten tuli jo niin valoisaa, ettei sinne vartiopaikalle voitu enää mennä. Siinä vaiheessa pataljoonamme siirrettiin taakse reserviin ja paikallemme tuli joku rajavartijapataljoona.

VETÄYTYMINEN SYVÄRILTÄ

Kannakselta kuului Laatokan yli hyvin tykistötuli Syvärille. Olimme Syvärillä silloin, kun venäläiset olivat Viipurissa.

Jokainen jo siinä vaiheessa mietti, että mikä tästä oikein tulee, jos venäläiset vallan etenevät Kannaksen suunnassa ja me yhä olemme täällä Syvärillä. Eikä sieltä sitten vetäytymään lähdetty ennenkuin venäläiset Lotinapellon kohdalla tulivat yli. Joukot olivat menneet sekaisin ja 15 prikaatin ensimmäinen pataljoona, joka oli siirretty Pisistä autoilla paikalle, joutui ottamaan vihollisen vastaan. Siellä oli useita viivytyslinjoja kuten Uuttujärvi ja Karjalan kylä. Ja sitten tuli tämä Sammatuksen linja, jossa oli betonikorsut ja konekiväärit olivat teräskasemaatit.

Mutta ennen Sammatukseen tuloa oli näin jälkeenpäin ajatellen huvittavakin tapaus. Silloin se ei ollut ollenkaan sellainen. Tulimme sivulta päätielle ja tuli sellainen kilometrin suoranpätkä tietä, jossa oli hyvä näkyvyys. Naapurilla oli tähystyspallo ja se näki kun porukkamme tuli ja antoi tykistökeskityksen siihen tielle.Tilanteen kriittisyyttä lisäsi se, ettei voinut mennä metsänkään puolelle, koska molemmat sivut tiestä oli miinoitettu.

Koko porukka alkoi juosta sitä suoraa ehtiäkseen mutkan taakse ja minäkin olin nuorena miehenä hyvä juoksemaan ja sitten kerkisin sinne kärkeen, jossa oli komppanian päällikkö kapteeni Kujari. Olin kohtelias ja ajattelin, etten kehtaa tuosta ohitse juosta. Pysyttelin hiukan hänen takanaan. Ja ilman tappioita pääsimme ja selvisimme siitä.

SAMMATUSLINJALLA

Sitten tulimme Sammatuslinjalle. Meidät siirrettiin muutaman päivän perästä linjan taakse reserviin. Mutta yhdessä kohtaa venäläiset olivat päässeet asemiin ja meidän piti tehdä sinne vastaisku. Me miehitimme sitten ne asemat. Olimme juuri menossa ja olimme aika korkealla mäellä, kun ryssä taas huomasi meidät ja antoi niin ankaran keskityksen niskaamme, että kyllä minäkin olin niin matalana kuin vain olla voi. Mutta kyllä me sitten pääsimme asemiin ja sinne juoksuhautoihin. Mutta yksi tankki ei ollut päässytkään juoksuhaudan yli , vaan oli ikäänkuin poikittain siinä. Sen alta menimme. Siinä oli kaikenkaikkiaan aikamoiset taistelut. Kersantti Ilomäki ampui yksinään 21 tankkia vetäytymisen aikana ja romutti ne tykillä. Mekin olimme siinä asemissa betonisessa korsussa, jossa oli teräskupu. Eräs ryhmän mies, Heikkinen, rupesi konekiväärillä härnäämään tankkeja. Me muut varoittelemaan, että älä nyt hyvä mies, eihän sillä saa mitään järkevää aikaan. Lopulta vihollinen keksi, mistä tulitus tuli ja ampui ja sai osuman ja hän menehtyi siihen.

Tuli yö ja rupesimme ihmettelemään , kun sivustoilla on niin kovin hiljaista. Sieltä olivat lähteneet porukat jo pois, mutta venäläisetkään eivät olleet tulleet niihin asemiin. Mutta sitten meidän ensimmäisen pataljoonan komentaja Majuri Leppäkoski kaatui ja siitä tuli aikamoista hämminkiä, josta johtui, ettei meidän porukalle tullut vetäytymiskäskyä lainkaan. Mutta sitten lähdimme ja pääsimme ihan kunnialla perääntymään.

MARSSIA JATKUVASTI

Siitä alkoikin sitten aikamoinen marssi. Tulimme sieltä Kuittisten Säntämäen kautta Viteleen suuntaan. Mutta silloin juhannuksen tienoilla oli pilvinen ja sateinen ja kun marssimme juuri näitä Aunuksen lakeuksia ei ollutkaan mikään lentoilma, että siinä mielessä oli tuuria. Vihollinen ei nähnyt tehdä lentohyökkäyksiä. Ja sitten Mäkrien paikkeilla oli paljon erilaisia varastoja, joista otimme runsaasti kaikkea näkkileipää ja muuta syötävää.

Marssi tapahtui itä-länsisuunnassa kohti Laatokkaa. Sitten siinä Säntämäen paikkeilla pidimme pitkää taukoa ja ihmettelimme, että mikä nyt on kun ei lähdetä liikkeelle, vaikka juuri oli ollut niin kiirettä. Siinä vaiheessa tapasin yhden veljenikin, joka oli prikaatin kolmannessa pataljoonassa. He olivat evakuoineet runsaasti säilykelihatölkkejä ja sain häneltä muutaman sellaisen. Ja hyvään tarpeeseen ne olivatkin. Lopulta mekin pääsimme liikkeelle ja tulimme maihinnousupaikkaan.

Kaikesta näki, että siellä oli ollut lujat taistelut. Ja sitten vasta meillekin tuli tieto, että siellä oli suoritettu maihinnousu ja tie oli poikki. Kun menimme tämän maihinnousupaikan ohi aamuyöstä klo neljä, niin maihinnousun torjujat olivat ihan siinä tien penkassa, mutta tie oli auki ja me pääsimme siitä ja siirryimme Vitelejoen taakse. Se oli kilometreissä suurinpiirtein sellainen 80 kilometrin yhtäjaksoinen marssi. Mutta kyllä siinä sitten menikin toista vuorokautta. Varsin monelle tuli marssivammoja, rakkoja ja hiertymiä. Onneksi itselläni oli jo hiukan jalkaan mukautuneet saappaat, joten ei ollut hätää.

VIIVYTYSTAISTELUJA

Vitelejoen rantapenkkaasta tuli taas tällainen viivytyspaikka ja kaivoimme montut santapenkkaan. Oli mahdottoman kuuma ja kaunis päivä ja siinä sai sitten hiukan torkahtaakin. Mutta lepoa ei kauaa riittänyt, kun jo iltapäivästä alkoi vilahdella ruskeatakkeja ja sitten tuli kova keskitys asemiamme kohti ja santaa tuli niskaamme todella paljon. Mutta olimme kaivaneet hyvät poterot. Meidän kohdalla ei ollut hätää, mutta likempänä Laatokkaa vihollinen oli päässyt tulemaan joen yli ja mekin jouduimme sitten perääntymään. Ojanotkelmaa pitkin peräännyimme. Muuten olisikin ollut aukeaa peltoa. Metsänsyrjään jäimme uusiin asemiin. Mutta sitten aamuyöstä vihollinen rupesi sinne tunkemaan. Ne ampuivat sellaisilla räjähtävillä ja kun se lensi yli, niin oli ihan kuin olisi takana ammuttu ja ihmettelimme ensin, että mitenkäs ne nyt tuonne ovat päässeet. Luoteja tuli paljon ja joukkoon suoraa lentopommitustakin ja meidän oli lopulta lähdettävä siitäkin.

Perääntyminen jatkui useammankin viivytyspaikan kautta. Suomen rajalla oli taas viivytyslinja ja siinä haavoittui Alpo Grönroos. Peräännyimme Salmiin ja siellä oli Uusikylä- niminen paikka ja siinä olevan peltoaukion taakse jäimme taas viivytyslinjalle ja meidän konekiväärimme oli noin kymmenen metriä Laatokan rannasta. Kolmannen pataljoonan viivytyslinja oli edessä ja näin taas velimiehen joukko-osaston numerot ja päätin mennä poikaa katsomaan. Ja meninkin, kun ei juuri silloin ollut mitään suurempaa taistelua.

Sitten kyllä taisteluja oli jatkossa. Uuksujoki ja ennen Pitkärantaa oli muutamia viivytyslinjoja.

RESERVISSÄ JA VASTAISKUJA

Kun tulimme U-linjan tasalle jäi koko prikaati reserviporukaksi. Ja me olimme Koiriojalla 8- tuumaisen tykkipatterin edellä. Se oli melkoista melua, kun venäläinen ampui ja suomalainen vastasi ja me siinä välissä.

Sitten kyllä reservejäkin tarvittiin. Ruhtinaanmäen vastaiskussa oli meidän porukka. Onnistuimme siinä suorituksessa ja toimme omat kaatuneet pois. Mutta venäläisten kaatuneitten määrää ei moni osaa kuvitella. Siellä niitä oli kuin nykyaikaisissa sikaloissa sikoja.

Sitten tuli Nietjärven murtuma, jonne meidän pataljoona myös joutui. Siellä vyörytimme oikein juoksuhautoja. Se oli tämän Laatokan Karjalan ratkaisevimpia taisteluja, jota voidaan verrata Ihantolan ja Äyräpään taisteluihin. Siellä riippui hyvin paljon nimenomaan yksittäisestä taistelijasta kuinka siellä pärjättiin. Ja nimenomaan vyörytyksessä mahtui menemään vain yksi mies edellä. Juuri Matti Mikkonen oli sellainen mies, että hän meni eikä meinannut. Vyörytyksessä tietysti sitten takaa tulivat mm. käsikranaatin kantajat ja apuvoimat.

Juuri Matti Mikkoselle kävi niin, että kun hän meni edellä, niin vastaan tuli konepistoolisuihku. Kun sitten jälkeenpäin katsottiin, niin löydettiin asetakista reikiä siellä sun täällä, mutta miehessä ei ollut naarmuakaan. Ihmeellinen tuuri täytyy olla. Kuhmon pojan aika ei ollut vielä lähteä täältä ajasta. Tällaisia yksittäisiä taistelijoita tarvittiin. Ja jos niitä oli yksikin ryhmää kohti se vahvisti ryhmää huomattavasti.

Seuraava paikka oli sitten Syskyjärvellä, joka oli kauempana Laatokasta, jonne me sitten jäätiinkin linjaan rauhantekoon saakka. Kyllä sielläkin partiotoimintaa oli, mutta siellä oli jo korsutkin tehty. Eikä se ollut sellaista sotaa kuin tämä varsinainen vetäytyminen.

RAUHA, SIIRTO POHJOISEEN

Sitten 4.9.44 klo 5 meidät vaihdettiin linjoista pois ja sitten tuli tieto, että rauha oli tullut. Leppäsyrjän asemalla illalla lastattiin junaan ja Lieksa Nurmeksen Kontiomäen kautta Ouluun ja Liminkaan. 6. päivä oltiin Limingassa. Siellä tykit laitettiin asemiin ja vartiot paikalleen. Sieltä siirryttiin Muhokseen 19.9. ja samana päivän täytin 20 vuotta ja olin Muhoksen seuraintalolla ja silloin tuli välirauha.

Muhokselta siirrettiin Utajärvelle Oulujoen pohjoispuolelle ja olimme siellä linjoissa. Silloin alkoi tulla myös evakkoja ja sotapakolaisia. Siellä olimme sitten lokakuun alkuun asti. Sieltä tulimme junalla Ouluun josta lähdimme marssimaan ensin Kuusamon tietä Mutta tultiinkin takaisin ja lähdettiin pitkin rantatietä. Iijokikin ylitettiin laivalla ihan suistosta. Simojoki ylitettiin kahluupaikalta, josta menivät hevoset ja ajopelit. Ei ollut hevosmiehenkään homma herkkua. Yksikin hevonen kompastui ja kaatui sinne veteen. Ajomiehen oli mentävä perässä ja saatava hevosen pää pinnalle ja irrotettava valjaista ja saatava taas uudelleen kiinni. Eikä vesi silloin ollut enää mitenkään lämmintä.

SOTATOIMET SAKSALAISIA VASTAAN

Pikku hiljaa edettiin liki Kemiä, Jossa alkoivat varsinaiset sotatoimet saksalaisia vastaan. Meidänkin pataljoona koukkasi oikealta erämaan ja soiden kautta Kemin pohjoispuolelle, jossa katkaisimme tien. Seitsemännen ja kahdeksannen päivän yönä makasimme ratapenkalla ja silloin tuli ensimmäinen räntäsade ja oli surkea yö.

Aamulla, kun olimme saaneet saksalaisten kuormaston mottiin, luulimme, että hyökätään sinne. Mutta sitten kävikin niin että prikaatin toinen pataljoona hyökkäsi sinne. Oli määrä meidän pataljoonan hiukan huilata, mutta kuinka ollakaan he löysivätkin sieltä sakemannien viinavaraston, eikä heidän pataljoonansa sitten ollutkaan valmis jatkamaan sitä matkaa ja meidän piti sitten kuitenkin jatkaa sinne Tervolan suuntaan.

Näimme kuinka Pajarin joukot menivät toista puolta Kemijoen vartta. Koivun lossin kohdalla ylitimme Kemijoen. Pajarin joukot olivat sitten jo edellä.

Tulimme sitten aikaa myöten Rovaniemelle. Lähdimme Petsamon tietä edelleen. Noin 30 km:n päähän jäimme seisahduksiin. Siinä tuli vanhempien miesten kotiuttaminen. Minä kuuluin siihen nuorempaan porukkaan 24- syntyneisiin. Siinä mielessä ryhmänjohtajakurssikin oli hiukan huono, koska tavalliset rivimiehet pääsivät siviiliin, mutta me jouduimme jäämään. Meidät marssitettiin Rovaniemelle. Rovaniemestä voi vielä sanoa, että sitä ei kukaan usko, kuinka tasainen se oli. Ei ollut kiveä kiven päällä.

Kittilän tietä marssittiin ja ylitettiin Meltauksen lossilla joki. Kittilän Kaukosen kylässä oli kumminkin yksi tauko. Kittilässä ei juuri ollut muuta pystyssä kuin kirkko. Siitä eteenpäin mennessä tienvarret olivat niin miinoitettuja, että sinne ei ollut menemistä. Eräälläkin tauolla yksi poika meni hiukan syrjään ja kohta astui miinaan.

Se oli sitä ikävintä aikaa, kun oli märkää ja kylmää. Kittilän ja Sirkan kylän välisellä kohdalla sitten lopulta tuli pakkasia ja se oli oikein paljon helpompi kulkea ja olla. Muoniossa sitten oli Pajarin porukoiden kuormastoja ja siellä meidänkin porukan ryhmänjohtajat määrättiin kotiutettavien joukkoon ja varusteista huolehtimaan. Mutta minä en halunnut ruveta sellaisiin hommiin. Mutta siitä palkaksi sitten joutui jatkamaan matkaa Muoniosta eteenpäin.

KOUKKAUS ENONTEKIÖN HETTAAN

Majuri Malmivaaran pataljoona lähti Kätkäsuvannosta aamulla erämaiden halki kohti Enontekiön Hettaa. Tarkoituksena oli häätää saksalaisjoukot sieltä.

Illan tultua saavuimme Ounasjärven tuntumaan. Saksalaiset olivat jo huomanneet operaation ja saimme niskaamme tykkitulta. Järven itäpäästä ylitimme Ounasjärven ja saavuimme Hetta-Peltovuomatielle. Aloimme edetä kohti Hetan kirkonkylää, kunnes törmäsimme saksalaisten linjaan joskus puolen yön aikaan. Kärsimme tappioita sekä kaatuneina että haavoittuneina ja jouduimme vetäytymään. Kaikille vetäytymiskäskystä ei tullut tietoa. Aamun alkaessa sarastaa vetäydyin tulotielle päin ja saavuin joukkosidontapaikalle, jossa oli muutamia haavoittuneita, joukkosidontapaikan lääkäri ja lääkintäalikersantti sekä 4-5 asekuntoista miestä.

Neuvottelun jälkeen lievimmin haavoittunet läksivät Valter Suomen johdolla tavoittamaan vetäytyvää pääjoukkoa, jonka he sitten tavoittivatkin. Tarkoitus oli, että he toisivat sitten ahkion yhtä vatsaan haavoittunutta varten.

Saksalaiset olivat kuitenkin jo sillä välin katkaisseet tien. Kun ahkiota ei sitten kuulunut, päätimme lähteä tavoittamaan omia joukkoja.

Meitä oli nyt joukkosidontapaikan lääkäri, lääkintäalikersantti, tajuton vatsaan haavoittunut ja minä sekä eräs toinen mies. Löysimme Ounasjärven rannalta lappalaisten reen, jolle nostimme haavoittuneen. Otimme kulkusuunnan Ounastunturin rinteelle, ettemme olisi törmänneet saksalaisiin. Meitä oli kaksi konepistooleilla varustautunutta miestä, joista toinen kulki edellä ja piti suuntaa ja kolme veti haavoittuneen rekeä. Päivän kuluessa haavoittunut houraili äidistään ja hän kuoli myöhemmin päivällä.

Meillä ei ollut mitään tietoa pääjoukosta ja olimme raskaan päätöksen edessä. Jouduimme jättämään kuolleen aseveljemme Ounastunturin rinteelle.

Tuli taas ilta ja jouduimme tekemään nuotion ja yöpymään tunturissa. Aamulla jatkoimme vaellustamme. Otimme suunnan enemmän oikealle, sillä arvioimme näin tulevamme pääjoukon vetäytymisuralle. Kun olimme kulkeneet noin kaksi tuntia, niin ihmeeksemme tulla tupsahdimme pääjoukon majoitusalueelle.

Silloin saimme ensimmäisen kerran yli kahteen vuorokauteen jälleen ruokaa ja kyllä kaurapuuro maistui.

Linjat olivat siirtyneet Lätäsenolle, josta sain komennuksen kaatuneen aseveljen ruumiin etsimiseen Ounastunturin rinteeltä. Kaatunut löydettiin ja hänet voitiin sitten lähettää haudattavaksi kotiseurakuntansa sankarihautaan.

Enontekiön koukkaus ei vielä ollut ohi Valter Suomen ja minun osaltani. Lapin sodassa olleiden joukosta kotiutettiin vanhimmat ikäluokat loka-marraskuussa. Jäljelle jäivät vuosina 1924-25 syntyneet nuoret miehet eli silloiset 18-20 vuotiaat. Näistä muodostettiin mm. Malmivaaran pataljoona ja siitä johtui, että emme tunteneet nimeltä samassa porukassa olleita.

Keväällä 1995 tuli kuluneeksi 50 vuotta Lapin sodan päättymisestä. Sotaveteraani-lehdessä pyysimme Enontekiön koukkauksessa mukana olleita ottamaan yhteyttä. Saimme noin 50 yhteydenottoa ja samalla saimme tietää reessä vetämämme sotilaan nimen.

Kesällä 1995 kävimme Ruokolahden hautausmaalla. Hiljennyimme siellä tämän Ville Tikin paaden äärellä ja laskimme sinivalkoiset kukkaset aseveljellemme.

MENNEEN TILITYSTÄ

Tein päätöksen, etten kusekaan sinne päin. Mutta kyllä vuosien mittaan kuitenkin on tullut käytyä uudelleen niitä maisemia katsomassa.

Veljessarjasta ei kuollut muita kuin Tatu, mutta hyökkäysvaiheen aikana Elias veli haavoittui Hangon lohkolla niin pahasti, että hän oli Ruotsissakin hoidettavana. Kyllä hän sitten sodan seurakusiin vuonna -55 kuoli. -44 Koivuniemen taistelussa yhtenä päivänä kolme veljeä haavoittui. He olivat sairaalassa ja neljäs veli Kalervo oli eri porukassa ja oli lievemmin haavoittunut ja liikkuikin sairaalajunassa ja tapasikin kolme veljeä siellä junassa. Kolme veljestä haavoittui niin pahasti, että heistä tuli heti B-miehiä.

Yhteydet silloisiin asetovereihin ovat säilyneet ja syntymäpäivillä ja hautajaisissa on käyty ja sotaa muisteltu valokuvin ja suullisin muistoin.

Veljessarjasta nyt ovat kuolleet Tatu ja Elias. Vanhin veli on jo 86 täyttänyt. Ja tämä, Heikkilän tila, on kotipaikka, mistä lähdimme. Tatu ylennettiin kentällä kersantista vänrikiksi. Hän ei ollut käynyt upseerikoulua. Hän oli KRH:ssa.

Se oli Pirunkukkulan taistelu, jossa velimies haavoittui ja seuraavana päivänä kuoli.

Itse Antero Lietzen meni avioon vuonna -61 ja jälkikasvua on kaksi poikaa ja tytär. Tyttärellä on kaksi villiä tyttöä ja yksi potra poika.

Kaksi poikaa hoitavat tällä erää yhdessä kotitilaansa ja isä ja äiti asuvat kumpikin kotona. Vaimo hoitaa miesten taloutta. Kurkelan koulupiiristä lähteneitä kaatui sodan aikana kaikkiaan 22 miestä.

Sotareissu on tehty ja olen saanut olla Suomea vapauttamassa. Jokainen veteraani kantaa sisässään jonkinlaisia sodan tuomia vammoja. En ole itse kuitenkaan koskaan nähnyt painajaisunia. Mutta Hangon suunnasta olen joskus nähnyt. Mutta luulen, että painajaisunet ovat todella hankala juttu keillä niitä on. Minulla oli koko ajan tunne, että kyllä minä takaisin tulen. Esim. Taavetti Lappalaisella oli vähän ennen loppua tunne, ettei koskaan tule takaisin. Oli sellainen ennakkoaavistus. Perheellisillä oli vielä erikseen lisähuolia, kun kotona olevasta väestä olisi pitänyt myös vastata.

Ruotsi ei auttanut, eikä antanut mitään, ei ruokaakaan. Ja kyllä nälkääkin todella nähtiin. Siviilit sentään auttoivat. Lapin sodassakin kävimme Ruotsin puolella. Eräässä maalaistalossa sai oikeaa kahvia kerman kanssa ja kyllä todella maistui.

Fäskynäsoppa Ruotsin armeijan kenttäkeittiöstä, maistui todella hyvältä. Mutta virallisesti Ruotsi ei auttanut millään tavalla. Se tuntuu hiukan katkeralta jälkeenpäin.

Tuntemattoman sotilaan paketit olivat tervetulleita, kun ei kotoa mitään pakettia tullut.

(Antero Lietzenin kertomuksen on tallentanut 4.11.1997 Reino Läärä)