Aares Maaheimo

Hyvä ystävä, kun luet tätä, odotat varmaan, että sotaveteraani kertoisi sinulle elämäkertansa. Nyt on kuitenkin niin, että minun elämäkertaani liittyy niin paljon yrittäjää, että tästä tulee kertomus pienistä pätkistä yrittäjän elämästä.

ISOISÄNI TORPPA

Olen Aares Maaheimo, syntynyt 7.7.1909 Kallion kirkon kupeessa Helsingissä silloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Suomihan ei tällöin ollut itsenäinen, vaikka sillä oli jonkinlainen autonomia, jota esimerkiksi eduskunta käytti hyväksi.

Isäni oli Kaarlo Herman Maaheimo, s. Tyrväällä 1876, äitini Anna Lyydia Kääriäinen synt. Laukaalla 1882. Isäni koti oli eräänlainen torppa Tyrväältä Karkkuun menevän rautatien varrella. Torppa elätti itseään melkein vain vuohilla ja kanoilla. Olen aina ihmetellyt, miten tällaisessa torpassa voitiin kasvattaa viisi lasta, kun torpassa ei ollut kuin yksi ainoa huone ja ainoa, mitä voisi sanoa ylellisyydeksi oli ns. panko muurin päällä. Ei ollut vettä, eikä mitään mukavuuksia. Kun minäkin siellä vielä kävin nuoruusvuosina, niin silloinkin vielä oli käytössä ainoastaan puulusikat. Puulusikka oli nuoltava hyvin puhtaaksi ja pantiin sellaisenaan seinän rakoon odottamaan seuraavaa käyttöä.

Tämä isoisä muistuu mieleeni erikoisesti siitä, kun hän sanoi, että kaikki elämä pitää olla nuukaa. Nuukasti pitää elää, nuuka pitää ola. Kuitenkin nämä kolme tyttöä ja kaksi poikaa, kaikki kasvoivat kunnon ihmisiksi ja saivat opiskelun kautta hyvät paikat elämässä. Yksi tytöistä joutui Amerikkaan asti.

VÄLIKOHTAUS PAPIN KANSSA

Isäni opiskeli Turussa. Hän meni satulaseppäalalle, verhoilualalle. Siinä oli monen vuoden opiskeluaika. Hän jatkoi opiskeluaan Helsingissä ja meni sitten jossain vaiheessa naimisiin. Asuimme Castreninkadulla pienessä kaksiossa, jossa synnyin ja asuimme silloin, kun olin ihan pieni. Minulla oli ennestään sisko ja kun itse synnyin, tuli minulle myös kaksoissisko, eli olimme kaksoset.

Kallion kirkko on raskas ja tavallaan luotaantyöntäväkin. Kun ensi kerran joutuin tekemään tuttavuutta kirkon kanssa olin kai 16-17 vuotias. Menin hakemaan papintodistusta sieltä ja jouduin tietysti menemään kirkon takahuoneeseen. Minulla oli ollut tapana silloin pienenä, että minulle ei millään saanut ostaa uutta lakkia. En tiedä, mistä syystä kammoksuin lakkia yleensä, vaikka olin perheestä, jossa vaatetettiin hyvin. Nyt minulle oli juuri kuitenkin ostettu uusi lakki. Se oli jonkinlainen koppalakki, jossa oli hyvin kiitävä kaunis lippa.

Kun menin papin kansliaan, niin tietysti se lakki oli tiiviisti päässäni. Olin ylpeä siitä. Kun olin vähän aikaa seisonut muiden joukossa, niin yhtäkkiä takaani kuului kamalan kolkko ääni: ”Paleleeko teidän pää?” Semmoinen musta suuri pappi oli takanani. Pelästyin tosi kovin.

Tästä sain jonkinlaisen kammon kirkkoa ja papistoa kohtaan, joka on jatkunut ihan elämäni puoleenväliin asti. Vasta viime aikoina tämäntapaiset papit, kuin meillä on täällä mukana veteraanien johtotehtävissä, ovat saaneet käsitykseni papistosta muuttumaan.

RAKENNETTIIN PAKILAAN

Maaheimon perheelle tuli välttämättömyydeksi ruveta hakemaan isompaa asuntoa. Muutimme Pakilaan, silloiseen Pakinkylään, ensin vuokrahuoneistoon. Sitten isä rupesi rakentamaan omaa hirsimökkiä.

Pakilassa oli palstoja, jotka olivat 50m leveitä ja 100m syviä, eli puolen hehtaarin maakappaleita hyvin erilaisissa maastoissa. Osa oli hyvin kauniita, osa muuten ehkä käytännöllisiä puutarhaviljelyyn.

Meidän palstamme oli hyvin kallioinen, kaunis koivikkoinen mäki. Rakennus rakennettiin keskelle palstaa, että siitä oli matkaa tielle ja taakse. Mutta monet muut rakennukset rakennettiin silloin aivan tien viereen käytännöllisistä syistä, sillä siellä asuvat olivat melkein kaikki helsinkiläisiä käsityöläisiä. Siellä oli seppää, räätäliä, kirvesmiestä ja kaikkia ammattilaisia. Vallitsi hyvin läheinen, hyvä suhde kaikkien välillä. Kaikki olivat kuin omaa kyläänsä rakentamassa. Kaikki meni mitä parhaiten.

LAPSUUSMUISTOJA

Muistan nuoruudestani, kuinka Bertta sisareni kuoli tulirokkoon. Muistan sen arkun, jossa hän oli, kun hän noin kolme vuotiaana kuoli. Se oli meidän olohuoneessa kukkien päällä. Elma-siskostani minulla ei ole mitään muistoja, eikä tietysti paljoa muistoja voi ollakaan näin kaukaiselta ajalta.

Kuitenkin muistan, että seuraavana vuonna, kun tuli kevät, meillä oli kaivettu pihalle kaivo. Se oli koekaivo. Se oli avoin kuoppa, jossa oli vettä. Oma kuvani kuvastui veden pinnasta ja luulin näkeväni siellä pikkusiskoni, ja hyppäsin sinne kaivoon. Onneksi minulla oli keinonahkaturkki päällä, joten jäin siihen kellumaan ja vanhempani pelastivat minut. Sen muistan aina, kuinka kiireesti lähdimme naapurista hakemaan mustaviinimarjamehua. Se oli hyvä lääke vilustumista vastaan.

Ei minulla paljoa muista tällaisista vastoinkäymisistä ole muistoja. 7-vuotispäivältä muistan, että minulle ostettiin vieterillä käyvä hyrrä. Kun sitä aikani ruuvasin, niin eikös vain se vieteri irronnut toisesta päästä ja meni kämmenestä sisälle. Aina tietysti muistan sepän, joka sitä tongeilla väänsi.

Vielä kerran meinasi tapahtua virhe, kun menimme isäni kanssa uimaan Vantaanjokeen, joka on savinen joki. Isäni sanoi: ”Heittäydy sinne vaan.” Oltiin aika syvällä ja minä tietysti heittäydyin. Mutta sitten isä ei löytänytkään minua, vaan haki ja haki, eikä meinannut mistään löytää. Lopulta sain isän jalasta kiinni ihan sattumalta. Siinä oli hukkuminen hyvinkin lähellä. Tietysti elämässä on ollut muitakin vähältä piti tapauksia, mutta minua ovat hyvät henget muistaneet.

Elimme tällaista miellyttävää elämää. Olin joutunut aika paljon viettämään aikaani tyttöseurassa, eikä poikakavereita paljoa ollut. Jo siihen aikaan meilläkin, kun alasti pihalla juoksenneltiin, olivat lääkärileikit sallituissa rajoissa jo käytössä.

ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA PUHKEAA

Sitten alkoi maailmansota 1914. Suomessa oli noin satatuhatta ryssää. Pahimpia mielestäni olivat Donin kasakat, sillä niillä oli pitkät piiskat ja sapeli. (Yksi sapeli on sotamuistona nykyään eteiseni seinällä. Kerron sen tarinan myöhemmin oikeassa asiayhteydessä).

En koskaan nähnyt näitä Donin kasakkoja sapelit paljaana, mutta piiskoillaan ne meitäkin toisinaan kyöräsivät väenkokouksissa. Täytyy sanoa, että venäläisiä sotilaita sinänsä ei juuri kukaan vihannut, mutta nämä Donin kasakat olivat kaikkien vihaamia.

Maailmansodan syttyessä, sinne ruvettiin rakentamaan juoksuhautoja ja linnoituksia. Aivan meidän lähellekin rakennettiin tunneli kallioon. Kaksi ranskalaista 6-tuumaista tykkiä tuotiin sinne. Meidänkin palstalle oli aikomus rakentaa juoksuhauta. Sitä me kovin vastustimme, enkä tiedä, mikä päätös oli, mutta sitä ei kuitenkaan rakennettu.

Näissä Helsingin linnoitustöissä moniin kallioihin louhittiin u-muotoisia tunneleita, jolloin tietysti päästiin molemmin puolin samaan tunneliin. Niitä käytettiin ammusvarastoina. Näihin töihin tarvittiin paljon työvoimaa ja sitä hankittiin Kiinasta ja muista itäisistä maista saakka. Silloin oli tosiaan nähtävänä hyvin monenlaista palmikkopäätä ja vinosilmää ja kakkia ihonvärejä. He olivat kuitenkin ystävällisiä ainakin meille lapsille ja meillä oli hauskaa, ihmetellessämme kuinka käärmeet ja sammakot katosivat heidän suihinsa.

Vuonna 1915 saapui tsaari Nikolai II tarkastamaan näitä patteritöitä, eli Helsingin linnoitustöitä. Hän ajoi ihan meidän ohitsemme tsaarittarensa kanssa avoautossa, joten minulla oli kunnia nähdä hänet.

Me suomalaiset kunnioitimme siihen aikaan tsaaria. Hän oli melkein kuin Jumala meille, vaikka hän olikin määrätyllä tavalla vihollismaasta. Mutta sitten hänen kohtalonsa oli julma. Vuonna 1918 Jegaterinburgissa koko hänen perheensä murhattiin.

Tämä maailmansodan aika oli meille ja kaikillekin suomalaisille hyvää aikaa. Se toi Suomeen hirmuisen paljon töitä. Meilläkin tehtiin hevosvetoiseen ambulanssiin puomia ja samoin pellavakankaisia ämpäreitä. Olen nyt jälkeen kuullut, että Leinolla, Salossa, tehtiin vaunuja niiden alle. Hyvinvointi oli oikein näkyvää.

ÄITINI SERKUN KOHTALO

Äitini serkku Iida Lindfors, oli tumma komea nainen. Olen aina verrannut häntä partisaaninaiseen, joka punaisen lipun kanssa painelee eteenpäin. Hän ystävystyi aikanaan venäläisen luutnantti Sashan kanssa. Usein hän toi Sashan ja tämän toverin Aleksin meille kyläilemään. Nämä olivat hyvin sydämellisiä, hienon koulutuksen saaneita, Tsaarin upseereita. Meille heistä oli sekä seuraa että apua.

Pietarissa asui ja työskenteli tähän aikaan noin 20000 suomalaista ja yhteydet sinne olivat hyvinkin vilkkaita. Upseeri tuttavineen kävi hyvin usein Pietarissa, melkein joka toinen viikko. He toivat sieltä yhtä ja toista tulijaista minulle, kuten sängyn päätyihin ruuvattavia messinkinuppeja. Ne minä taas tänä parin viikon aikana olin vasarallani kolhinut lommoille. Miten erilainen kuitenkin onkaan venäläisen luonne, ilmeni minulle eräänä päivänä. Kaksi venäläistä sotilasta oli varastanut vähän leipää. Heidät kylmästi köytettiin tolppaan ja ammuttiin yleisön nähden.

Teloituskomppanian kivääreissä oli kovia ja puupanoksia, joten kukaan ei tietänyt kuka oli ampunut toverinsa. Illalla siten nämä upseeritoverit saapuivat meille ja halusivat näyttää hautapaikan. Hauta oli suossa, meiltä vajaan puolen kilometrin päässä aivan huomaamaton. Mutta erikoista oli, että nämä molemmat luutnantit pissasivat aivan ihmisten nähden haudalle. Hyvän kotikasvatuksen saaneena en ole koskaan tätä unohtanut. Mikä oli näidenkään upseerien kohtalo, sitä kukaan ei taida tietää.

Mutta Iida Lindfors lähti Kanadaan ja meni salaa rajan yli Yhdysvaltoihin. Siihen aikaan raja oli tarkasti suljettu sielläkin. Hän lähti sieltä sitten monien amerikkalaisten tavoin rakentamaan Neuvostoliittoa. Toinen vaihtoehto oli, että hän lähti etsimään tätä luutnanttia. Mitä sitten tapahtuikin, sitä ei kukaan tiedä. Mutta Vienankarjalan soihin hänkin katosi.

ITSENÄISTYMINEN

Samaan aikaan oli kaikenlainen vapauden kaipuu voimakasta. Aatteelliset suunnat elpyivät hirmuisesti. Kaikki riennot, laulut ja kaikki tämmöiset tulivat paljon voimakkaammin esille kuin aikaisemmin. Se enteili tietysti itsenäistymistä, joka sitten tapahtuikin 1917, kun eduskunta siitä päätti.

PUNAKAARTI

Mutta tuntuu ihan ihmeeltä, miten 1918 keväällä punakaarti sai alkunsa. Se alkoi käsittääkseni venäläisten aseista riisumisesta. Aseet riisuttiin ja ne otettiin toiseen käyttöön. Tapahtui sellainen ihmeellinen juttu, että silloinen punainen hallitus teki päätöksen, että kaikkien on liityttävä punakaartiin. Niinpä esimerkiksi isäni, joka oli liberaali, keskustaa edustava, mutta koska hän oli rautatien konepajalla työnjohtajana, niin hänen oli lähdettävä kaikkien muiden mukana.

Se oli hänelle hyvin vastenmielistä, eikä hän sitä koskaan oikein tosissaan ottanut, vaan oli ikäänkuin leikkijutussa mukana. Muistanpa vielä hänen kirjoittamansa ensimmäiset kirjeensä Lempäälän rintamalta, jonne hän oli joutunut. Hän kirjoitti vain tämmöistä: ”Olemme kokeilleet kivääreillä, mikä luoti lävistää ratakiskon.” Se oli ihan kaikkea muuta kuin rintamamenoa.

ELÄMÄÄ PUNAKAARTIN VARJOSSA

Silloin kun tämä punakaarti perustettiin, meidän naapurissa asuva kirvesmies, oli punakaartin päällikkö. Hän otti pakko-otolla meiltä yhden huoneen käyttöönsä ja viimeksi siihen sijoitettiin punakaartin esikunta. Meille oli siitä suuri haitta jälkeenpäin.

Taistelujen rauhoituttua meille tuli monena yönä, kun olimme äidin kanssa kahdestaan, suojeluskuntalaisia. Ne löivät kiväärinperällä ovelle kahden – kolmen aikaan yöllä ja tulivat tarkastukselle. Meidän rakennuksemme oli takavarikoitu valtiolle ja kaikki huonekalut inventoitu. Meillä oli kuitenkin 20 litran maaliöljykanisteri vintillä. Äiti istui sen päälle ja niin se jäi huomioonottamatta. Meillä oli siitä pieni tulonlähde.

Muutoin aika tästä eteenpäin oli meille hyvin vaikeaa. Käyntejä oli toistunut melkein päivittäin. Meille ei jäänyt mitään, eikä meillä ollut mitään. Se, mikä lopulta tuli meille eteen, oli nälkä. Helsingistä ei saanut mitään. Kaikki ruohot, kaikki nokkoset, kaikki syötiin, mitä hiukankaan voi olla. Kerran saimme ostaa Elannosta säkillisen ruisjauhoja. Mutta siinä oli jotain kalkkia tai muuta sellaista joukossa, joten sitä ei voinut käyttää lainkaan ravinnoksi.

Sitten lähdimme äidin kanssa Karkkuun. Siellä oli kaksi taloa Alanen ja Katajisto, meidän sukulaistaloja, joissa olimme ennenkin käyneet. Mentiin ja kysyttiin, saisimmeko ostaa vähän leipää. Ei meille myyty, koska olimme sieltä punaiselta alueelta. Ja niin me tulimme vesi silmissä takaisin. Ei saatu mitään.

Kun sitten saksalaiset joukot tulivat auttamaan valkoisia ja nousivat maihin Helsingissä ja Hangossa, oli järkytys punaisten puolella valtava, sillä hirmuinen oli saksalaisten maine. Olimme kellarissa paossa, kun laivatykistö tulitti punaisia pakenevia joukkoja. Ja niin alhaalta menivät kranaatit, että koivuistamme varisi huomattava määrä oksia.

Vielä enemmän pelkäsimme, kun saksalaisten joukot ja hevoskolonna ohitti Pakilan matkalla sisämaahan ja partiot poikkesivat joka huvilaan, mutta käyttäytyivät kurinalaisesti, etsiessään hevosia.

Toivatko saksalaiset mukanaan silloin influenssan, eli Espanjan taudin on paljon mahdollista. Espanjan tautiin kuoli silloin 1918 keväällä tuhansia suomalaisia. Ja minäkin olin aivan tipalla selviytyessäni siitä. Olin kolme kertaa peräkkäin tässä taudissa. Ja ainoat hoitokeinot olivat silloin kuuman höyryn hengittäminen ja kylmät kääreet. Vieläkin muistan, kun siihen aikaan oli leveä friisi huoneessa. Sen friisin tilalla kulki kaikenlaista peikkoa ja menninkäistä houreunissani.

Saksalaiset ratkaisivat sodan. Isänikin joutui vangiksi. Kävimme häntä hakemassa ensin Tammisaaren vankileiriltä, emme löytäneet. Sitten me kävimme Hennalassa Lahden lähellä. Löysimmekin hänet sieltä ja saimme jonkun sanan puhuttua. Lopuksi hän joutui Suomenlinnaan. Sieltä hän lähetti meille noin kilon hevosenlihapaketteja ja auttoi meitä vähäsen sillä tavalla.

Isäni ei ollut kovinkaan kauaa pidätettynä, koska hänessä ei ollut mitään syytä. Hän oli niinkuin sivullinen siellä. Mutta kun hän vapautui niin meille alkoi edelleen tulla hyvin vaikeat ajat. Meidät laskettiin jotenkin porvareiksi täällä ja kaikki muut olivat aika vasemmistolaisia.

Meidän naapurimme, punakaartin päällikkö, ammuttiin, niinkuin ammuttiin paljon muitakin. Sitä oli ikävä katsella ja ikävä kuulla siihen aikaan, kun mekin Hennalassa käytiin. Miehet pantiin riviin. Jostain rivistä otettiin joka viides, jostain joka kymmenes ja askel eteen mars ja ammuttavaksi. Näin tehtiin siellä jopa naisille. Se oli kamalaa. Mitään tutkintoja suorittamatta.

Lopulta Mannerheim puuttui näihin jossain vaiheessa ja kielsi ilman tutkintoja suoritettavat teloitukset. Teloituksiahan olisi varmasti jatkettu. Niitä vaativat kaikista eniten ruotsinkieliset tilalliset. Ne vaativat tappamaan kaikki. Näin raakoja silloin oltiin. Näistä syistä meidänkin olomme täällä Pakilassa tuli erittäin vaikeaksi. Lisäksi minä olin silloin menemässä kouluun.

Pääsin normaalilyseoon. Ja siitäkös taas tuli poru, että minä menin herrojen kouluun. Saimme kuula tästä niin paljon, että isäni päätti, että me lähdemme pois. Myytiin talo, joka oli oikein nätti.

MUUTTO RAUMALLE

Isä rupesi hakemaan paikkaa ja pääsikin ensimmäiseen toimipaikkaansa Raumalle, Rauman Nahkatehtaan valjasosaston työnjohtajaksi. Raumallakin oli vielä puute esimerkiksi maidosta. Kun tulimme Raumalle, ei meille maitoa myyty, ennenkuin jonkun tuttavan kautta päästiin vähän sisälle asioihin.

Saimme Raumalta hyvän asunnon aivan koulun vierestä. Minulla oli mahdollisuus käydä siellä koulua. Olin jo käynyt yhden vuoden Helsingin normaalilyseossa. Siellä oli ollut niin mainiot opettajat, että olin paljon edellä kaikissa luvuissa. Raumalla minun ei tarvinnut ensimmäisenä vuonna lukea juuri mitään. Toinenkin vuosi meni siinä ihan mukavasti. Rauma oli paikkana aivan ihana. Siinä oli kaikenlaiset harrastusmahdollisuudet. Rauman saaristossa kävimme paljon isäukon kanssa.

Kerran tuli sielläkin vaaratilanne. Menimme potkukelkoilla kauas ulkosaaristoon, jossa oli valli, kun aallot olivat kasanneet jäätä. Meinasimme mennä sinne asti katsomaan. Yhtäkkiä huomasin jään keinuvan ja siinä samassa jääkengän piikki meni jäästä läpi. Silloin sanoi, että nyt ja äkkiä takaisin. Siinä oli suuri vaara, koska olimme ulkona kaukana.

LOIMAAN NAHKATEHTAALLA

Nahkatehtaisiin ovat suhdanteet vaikuttaneet aina hirmuisen paljon. Sotavuosina raakavuota nousee hintaan arvaamattomaan ja sotien jälkeen hinnat taas putoavat. Ja niinpä esimerkiksi Rauman nahkatehdas, joka on aika suuri tehdas, kaatui sekin sotien jälkeen. Nahkatehtaan vintillä oli tuhansia, taisi olla kymmeniätuhansia, pistoolinkoteloja, jotka olivat jääneet käyttämättömiksi. Eikä varmaan koskaan niillä enää ollut mitään käyttöä, sillä aseethan aina muuttuivat ja mallit vanhenivat.

Isäni sai sitten parin vuoden kuluttua Loimaalta vastaavan paikan. Loimaalle perustettiin uusi valjasosasto. Siellä ei ollut ennestään tämmöistä ollut. Isä joutui siellä suunnittelemaan joitakin koneita esimerkiksi kuten rahkeentaittokoneen ja kaikenlaista.

Kun valittiin henkilöitä valjasosastolle töihin, etupäässä naispuolisia, niin kiinnitti huomiota monien naisten tilanne. Tuli ensimmäinen tyttö sinne ja sanoi: ”Minulla on lapsi, haittaako se?” No eihän se haitannut. Sitten tuli tämän tytön toinen sisar ja sanoi: ”Minulla on kaksi lasta.” Ja tuli kolmas ja sanoi: ”Minulla on kolme lasta.” Koko sisarussarja oli tällaista. Rupesimme vähän ihmettelemään, mitä tämä tällainen on. Tämä ei oikein ollut meidän moraalimme mukaista. Ei kai se ollut koko pitäjänkään moraalin mukaista.

Lopulta kävi kuitenkin niin, että minunkin isäni ja äitini erosivat. Tämä johtui erään loimaalaisen tytön kovasta suostuttelusta. Mutta kai siihen vaikutti vähän myös äitini vaihdevuodet ja ehkä isänikin. Mutta tähän liittyy vielä sekin, että tämän tehtaan johtaja tavattiin tehtaan ruokahuoneesta yhden tytön kimpusta. Hän otti sen niin pahasti, että ampui itsensä. Asiat olivat jollakin tavalla vialla.

Ajankuvana nahkatehtaasta vielä sen verran, että täällä oli koneenhoitajana Raitanen. Hänen perheessään oli tuberkeli ja kaikki, siellä oli 4-5 viisi lasta, näistä lapsista, vaikka olivat hyvin terveen näköisiä ja punaposkisia, ennenkuin ehtivät 18 vuoden ikään, menehtyivät järjestään. Niin vaikea oli tuberkelitilanne silloin 20-luvulla.

KOULUNKÄYNTIÄ JA RADIOAMATÖÖRITOIMINTAA

Koulu meni Loimaalla mielestäni hyvin. Kävin siellä neljännen ja viidennen luokan. Olin jotenkin suosittu ja minut valittiin koulun kuraattoriksi. Voitin myös koulun hiihtokilpailut, jotka oli järjestetty koulun ympäri hiihdoksi.

Olin hyvin kiinnostunut tekniikasta, fysiikasta. Olin täällä Loimaalla ollessani jo osallistunut Loimaan teknillisen seuran radion rakentamiseen. Ne olivat ensimmäisiä radioita, joita rakennettiin.

Tämä teknillinen seura oli tilannut Ranskasta radion, jossa oli kahdeksan suurta laatikkoa peräkkäin. Johdot kulkivat toisesta laatikosta toiseen. Kolme sanaa me yhtenä yönä kuulimme. Sitten se oli lähetettävä takaisin, koska ei siitä mitään muuta kuulunut.

Sen jälkeen me rakensimme vielä toisenlaisen radion. Siinä oli 60 senttinen eboniittilevy, joka asennettiin vinoon asentoon ja siihen kaarevaan muotoon viisi putkea, lamppua. Sitten oli erilaisia käämejä aina kaksi rinnakkain ja niissä noin parikymmentä senttiä pitkät varret, joissa oli eboniittipää. Näitä käämejä voitiin lähentää ja kauentaa toisistaan. Tämmöisellä radiolla sitten aloimme kuunnella asemia. Lahden radioasemahan perustettiin joskus 1925-26- luvulla. Näihin aikoihin mekin sitten radiota kuunneltiin.

Sitten tuli aika saada viidennen luokan todistus ja sain fysiikasta 7. Ja monet näistä pankinjohtajan tyttäristä saivat kympin. Otin tästä niin nokkaani, että en opintoja enää jatkanut. Arvostelu oli mielestäni niin puolueellista ja eriarvoista.

Kun sitten luokanvalvoja piti meille läksiäiset, hän esitti kolme aika vaikeatakin tehtävää. Olin ainoa, joka ratkaisi ne kaikki. Opettaja tulikin minun tyköni ja sanoi, että hän ymmärtää nyt, että minulla oli numeroissa jotain virhettä.

KIRJANPITOHARJOITTELIJANA

Hain paikkaa Loimaan osuusliikkeen konttorista, jonne pääsin kirjanpitoharjoittelijaksi. Siellä oli vain vanha triumfaattori, jonka kanssa piti laskea pitkiä sivuja yhteen niin että sormenpää oli verillä. Jouduin etupäässä hakemaan virheitä kirjanpidosta. Oli siirtovirheitä ja muitakin.

Tehtävään liittyi myös mennä auttamaan varastolle, kun tuli lasti tavaraa. Useimmiten oli kysymyksessä sokeri- tai kahvilasti. Sokeri oli sadan kilon säkeissä. Se piti ottaa selkään, mennä makasiiniin ja puisia kierreportaita toiseen kerrokseen. Kun sitä nuorena poikana päivänkin teki, sitähän tuli sellaiset sata säkkiä kerrallaan, niin sai totisesti tarpeekseen. Kahvisäkki painoi 60 kiloa. Sen vei mielellään. Mutta tietysti me joskus urheilimme ja veimme kolmekin säkkiä kerrallaan, eli 180 kiloa, joka oli minun ennätykseni.

Pahin, mitä jouduin nostamaan oli 170 kg nettopainoinen sementtitynnyri, jossa oli rautaiset hyvin ohuet vanteet. Sitä ei tarvinnut muuten nostaa, sillä sen pystyi kiirittämään lastauslaiturille. Mutta siitä se piti ottaa syliin ja nostaa asiakkaan rattaille. Se oli vaikeaa, kun ei ollut esimerkiksi käsineitä lainkaan.

Pieneksi vastapainoksi nykypäivästä kerron tapahtuman. Ei montaa vuotta takaperin menin Leinon rautakauppaan ostamaan säkin sementtiä. Olin hiukan paremmissa vaatteissa menossa mökille ja ajattelin, että se menee saman tien autossa. Sanoin kaverille, että viitsisikö hän nostaa sen autoni taakse. ”Kuule ei se käy nyt. Minä en saa nostaa kuin 40 kiloa ja toinen kaveri on tuolla jossakin.” Kysyin sitten, että saanko minä sitten nostaa sen ja nostinkin. Näin erilaista voi elämä olla näin pienen ajan kuluessa.

MYYMÄLÄNHOITAJAKSI

Jouduin olemaan mukana eri myymälöiden inventeerauksissa. Myymälä saattoi olla 20 kilometrinkin päässä ja oli 20 astetta pakkasta, kun sinne mentiin hevosen sontareessä. Lähdettiin varsinaisen työn päätyttyä, suoritettiin yötä myöten inventointi ja tultiin aamuyöstä takaisin ja aamuksi töihin. Kaikki tehtiin ilman minkäänkäänlaista lisäpalkkaa tai lisäkorvausta. Ei semmoiset tulleet kysymykseenkään siihen aikaan.

Mutta sitten minä jatkoin työtäni siellä. Ensin kohosin pienen jakelupaikan johtajaksi ja sitten myymälänhoitajaksi Alastaron Mälläisiin, jonne oli 24 kilometriä matkaa.

Heti, kun pääsin töihin ostin polkupyörän, Veikko- merkkisen. Se oli valmistettu E&J Leinolla Salossa. Lieneekö se ollut jokin etiäinen minun Saloon tulostani, en tiedä. Se oli minulle rakas ja sen kanssa kuljeskelin paljon.

Mälläisten myymälässä meillä oli yksi huone. Sanon meillä, koska otin äitini silloin, kun hän erosi, asumaan kanssani. Huone oli hyvin pieni, eikä siellä ollut mitään mukavuuksia. Hella oli, mutta ei vettä tietenkään tullut. Laskiämpäri oli. Sieltä ei päässyt edes suoraan ulos, vaan piti mennä joko myymälän kautta tai myymälän takahuoneen kautta. Käymälä oli tietysti ulkona. Aika vaatimattomat ne senaikaiset mukavuudet olivat myymälänhoitajalla.

Teinkin paljon sitä, että asuin Loimaalla ja ajoin aamuisin 24 kilometriä Mälläsiin. Tulin illalla takaisin. Mutta koska sinne tuli posti myöhään, niin kävin usein vielä illalla uudelleen postia hakemassa ja tulin taas yöksi Loimaalle. Näin päivittäin tuli usein ajetuksi 96 kilometriä.

Siitä sainkin aika vahvat jalkalihakset. Olin esimerkiksi hypyissä siihen aikaan ihan lyömätön. Hyppäsin jo aikoinaan Säkylän Pyhäjärven rannalla kiven päältä ponnistaen 7 metriä pituutta irtohiekasta vauhtia ottaen. Se oli aika hyvä tulos silloin. Vielä 50-vuotiaana voitin Kiikalan mestarin Heinisen Jaakon vauhdittomassa pituudessa heidän pihallaan. Kun tulin Saloon, niin vielä olin palokunnassa ihan ylivoimainen näissä hypyissä.

NAHKA-JA VALJASLIIKE SALOON

Loimaankin nahkatehdas teki konkurssin, niinkuin niillä oli tapana ollut. Isäni kanssa ruvettiin miettimään, mitä nyt tehdään. Lähdimme tutkimaan pyörillä kulkien eri paikkakuntia. Menimme pitkälle. Ikaalinen taisi olla kauimmainen, 113 km matka, jossa kävimme ja kaikissa paikoissa, missä vain oli mahdollista. Asia ratkesi kuitenkin muulla tavalla. Turussa oli Lindfors & kumppanin johtaja Salmen johtama liike. Hän oli ostanut Loimaan valjasosaston jäännösvaraston puolivalmiit tuotteet, valmiit tuotteet ja nahkaa. Sitä tavaraa oli kaksi vaununlastillista. Hän oli ihmeissään, mitä hän sillä tekee. Hän rupesi isäni kanssa neuvottelemaan, että perustettaisiin firma, valmistettaisiin ja myytäisiin. Hän ehdotti meille Saloa, koska hän turkulaisena oli tässä lähellä.

Tulimme Saloon katsomaan ja teimme päätöksen liikeyrityksestä. Menin ensin harjoittelijaksi Lindforsille 1930-luvulla. Olin siellä jonkun kuukauden. Sinä aikana jo aloin kirjoittelemaan tämän uuden, perustettavan firman hinnastoja.

Siihen aikaan hinnastot kirjoitettiin vain paperille 4-5 arkkia kerrallaan. Mutta kun niitä piti joku sata arkkia kirjoittaa, niin hommaa oli siinäkin. Isäni antoi osoitteet ja läheteltiin niitä ympäri Suomea etupäässä Viipuriin, joka oli paras paikka ja se suunta maata muutenkin.

Perustimme tämän liikkeen sitten läntiselle Siltakadulle. Se oli ns. Keuruun talo, jonka omisti Antti Salminen. Nykyään sen omistaa Jokinen. Firma tuli aivan tähän Jokisen paikalle, jossa oli puurakennus. Tämän saman puurakennuksen takahuoneessa oli Saloran ensimmäinen toimipaikka.

Aloimme ensin melkein nahkakaupalla. Isä toi Loimaalta tyttöjä tullessaan. Tytöt olivat oppineet valmistamaan valjaita, etupäässä tämmöisiä ns. hamuttuja kaulapantoja, jotka pantiin hevosen länkien alle. Teimme myös kaikkia valjaita ja ompeluliinoja ja kaikenlaista tämmöistä. Ja meillä oli kiertävä mies, joka sivutöinään myi Loimaalle nahkaa ja kauppasi näitä tarvikkeita. Niitten kauppa rupesi käymään melko hyvin ja pian niitä ruvettiin kysymään Salosta.

Meillä oli kilvet, joissa luki Nahka ja valjasliike, vaikka firman nimi oli Salon nahkatavara oy. Se tulikin tunnetuksi nahka- ja valjasliikkeenä. Kun isä oli ammattimies satulaseppänä, hän sai Koulukaluston kaikkien hevosten valjaitten päällystystyöt. Saipa hän Joensuun kartanon antiikkihuonekalujen päällystyksenkin erikoisnahalla tehtäväksi.

Mutta minä lähdin sitten vähän toiselle linjalle. Rupesimme valmistamaan valjaita ja myymään kenkiä ja nahkaa.

LÖYDÄN ELÄMÄNKUMPPANIN

Kun tulin Saloon niin ensimmäinen homma oli liittyä palokuntaan. Samassa rakennuksessa toimi myös Salon teatteri, johon ajauduin mukaan. Siellä tutustuin tietysti tulevaan vaimooni Rainiin. Tämä minun rakastumiseni häneen kävi ikäänkuin silmänräpäyksessä. Hän tuli kerran entisen Salon autohallin kohdalla, jossa nyt on Prisma, minua vastaan. Silloin minuun iski semmoinen ajatus: ”Tuo on minun tyttöni, tuon minä tahdon.”

Mutta se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Sain viisi vuotta häntä vokotella. Meidän tiemme kulkivat vähän jotenkin erillään, vaikka molemmat olimme teatterissa. Hän esiintyi jopa pääosassa hevoshuijareissa, jonka pääosan hän lauloi. Hän oli kovin innokas tanssija ja minä en tanssinut ollenkaan. Sain monta kertaa hakea hätä jostain tanssilavoilta tai makasiineista. Minulla oli auto jo siihen aikaan.

Me olimme vuonna 1935 yhdessä Virossa. Vironmatka oli aika erikoista siihen aikaan. Menimme lentäen. Lähdimme Katajanokalta, jossa oli vesitasoasema, sellainen vino laituri ponttoonien varassa, johon kone vedettiin. Oli iso kolmemoottorinen Junkers ja sen kanssa mentiin. Se otti vain kahdeksan ihmistä ja sillä lennettiin Viroon eräälle pikku järvelle Tallinnaan. Sieltä vietiin vankkureilla hotelliin ja se oli aika idyllinen matka. Laivalla palasimme. Nyt en olekaan käynyt Virossa kuin vasta tänä vuonna (1999), joten se oli aika mielenkiintoista.

Vuonna 1936 menimme kihloihin. Raini oli tullut liikkeeseen ja ollut siellä vuoden verran, kun katsoimme aiheelliseksi 23.10.1937 mennä vihille. Se tapahtui hyvin yksinkertaisesti. Mentiin Salon pappilaan, jossa meidät vihittiin, eikä mitään sen komeampia häitä ollut.

RAKENNAMME KOTIA

Meillä oli huoneisto samassa talossa kuin liikekin, nykyisen Jokisen talon yläkerrassa. Sinne saatiin vaatimaton koti. Mutta sitten rupesimme kuitenkin rakentamaan tätä taloa. Asuimme Konkolassa, kulmatalossa.

Yhdessä Rainin kanssa tätä taloa rakensimme niinkin paljon, että esimerkiksi kaikki ikkunat lasitin itse tuolla Konkolassa. Ne tuotiin iltaisin, koska siihen aikaan me teimme töitä liikkeessä ja olimme töissä yleensä aamu kahdeksasta ilta seitsemään, kahdeksaan, yhdeksään. Joskus jopa sen jälkeen laitoimme näyteikkunat ja oltiin aamupuoleen yötäkin töissä. Tosissamme työ oli meille silloin kaikkein tärkeintä.

Kun me ikkunat lasitettiin, niin sitten me yhdessä kannoimme niitä. Jonkinlaisia tikapuita pitkin päästiin yläkertaan ja lankkuja pitkin ikkunapäähän. Kuutamovaloa oli vain sen verran, että juuri näki kulkea. Oli se vaimollenikin, hennolle tytölle aika kovaa.

Kaikki betonilautakin käytettiin sisäseiniin. Autotallin lattiat liippasimme ja teimme itse. Ja kävipä kerran niinkin, että tuli hälytys juuri, kun minulla oli toisen autotallin lattia kesken liippaamisen. Ei muuta kuin Rainille kauha käteen ja hän suoritti sen loppuun.

LASTEN SYNTYMINEN

Meille oli Kari syntymässä 1941. Mutta kesäsota oli juuri alkanut ja me menimme Rainin kanssa alas liikkeeseen. Hän näki eläintorilla hevosajoneuvot ja kaikki sodan merkit, niin hän hermostui tästä niin kovin, että sai keskenmenon. Tuli kova kiire lähteä Turkuun.

Siellä Kari syntyi pienenä keskosena, painoi 1860 grammaa. Hän on siitä saanut vieläkin jatkuvasti kärsiä. Se jätti häneen jonkunlaisen jälkensä. Meidän toinen lapsemme Airi syntyi, kun olin sotareissulla. Kaikki meni hänen kohdallaan hyvin. Lapsi syntyi täällä kotona. Tietysti pääsin lomalle silloin.

Meillä oli muutenkin hirmuisen hyvä poppoo silloin siinä mielessä, että sieltä pääsi lomille aika usein, melkein kerran kuussa ja jos ei päässyt lomalle, niin pääsi komennukselle. Oli jotain asiaa tänne SK-piiriin ja joskus vielä upseereilta loppui viina ja pääsi sitä hakemaan.

LIIKETOIMINTAA SALOSSA

Liike-elämässä rupesimme siirtymään jalkineisiin entistä enemmän ja vähitellen jopa muotikenkään. Näin päästiin eteenpäin. Rupesimme hoitamaan näyteikkunoita. Siihen aikaan ei näyteikkunakulttuuri ollut paljon missään huudossa. Saimme Turusta Lindforsilta, jonka kanssa olimme yhteistoiminnassa, käytettyjä ikkunataustoja, joten saimme ikkunamme hyvin hauskaan kuntoon. Meidän ikkunoitamme ihmiset kävivät kävelyllä ollessaan katsomassa. Se oli uutta silloin.

Liike meni eteenpäin ja me saimme silloin, 1939, uuden myymälän torin varrelta. Kun linja-autoasemakin siirtyi torille, pääsimme aika hyvään myyntivauhtiin.

Tosin on sanottava, että 1939 kaikki tavarat yleensä takavarikoitiin jalkineliikkeistä ja vietiin rintamalle, jopa miesten varsikengät. Me jäimme niin heikkoon varastoon, ettei ensimmäisenä vuonna myynti kovin kummoista ollut. Kesti vuoden ennenkuin pääsimme parempaan.

Olemme aika monta kertaa vaihtaneet myymälää. Yhden kerran pakosta, koska pankki otti huoneiston käyttöönsä ja me jouduimme pankin rakentamisen tieltä hakemaan uuden myymälän paikan. Se oli meille vahinko.

Mutta sitten 50-luvulla lähdimme kerran matkalle Kanarian saarille. Mukaan tuli myös Fjalar Nordell ja pankinjohtaja. Sillä matkalla, vaikka olimme entisiäkin tuttuja, saimme puhuttua niin paljon, että Saloran liiketalosta lohkesi meille pieni myymälä, ei tosin niin suuri kuin olisimme halunneet, mutta kuitenkin. Tämä myymälän paikka osoittautui hyväksi ja molemmat myymälät myivät hyvin. Aikanaan olimme ostaneet Joen kenkäkaupan ja sen sulauttaneet. Erääseen aikaan myimme 65 % Salossa myydyistä jalkineista, aika huomattavan määrän.

TALVISOTA SYTTYY

Vuonna 1939 alkoi sota. Olin Loimaalla kaksi kertaa sotasyyneissä. Kummallakaan kerralla minua ei hyväksytty armeijaan. En sano, että minulla olisi ollut sinne mitään hinkuakaan, mutta kuitenkin pikkuisen ihmettelin, etten kelvannut. Minulla on rinnan ympärys kai senttiä liian pieni, tai jostain sellaisesta oli kysymys. Isäni oli aikoinaan hylätty lattajalkaisuuden takia. Ajattelin, että mikähän minulla mahtoi ola syynä. Nyt vasta ihan viime vuosina olen ruvennut epäilemään, että äitini sormet olivat jotenkin olleet siinä pelissä. Hän ilmeisesti pelkäsi jäävänsä yksin, niinkuin olisi jäänytkin, jos olisin sotaväkeen joutunut. Epäilen, että hän oli käyttänyt jotain puheenvuoroa. Mitään todisteita minulla ei siitä ole, mutta vahva epäilys kuitenkin. Minut tuomittiin B-mieheksi.

Ja kun talvisota alkoi, olin palokunnassa niinkuin ennenkin. Tietysti meidän toimintamme siellä, näiden jotka olimme jäljellä, tehostui kovasti.

Muistan Salon ensimmäisen pommituksen. Olimme paloasemalla. Katselimme tietysti itään päin ja näimme kahden laivueen lähestyvän ehkä kolmentuhannen metrin korkeudessa. Ne näkyivät hyvin. Palopäällikkö Syvänen oli siinä ja tuli kalpeaksi kuin lakana ja sanoi: ”Nyt pitäisi olla jäätä vatsassa.”

Katselimme kuinka ensimmäinen laivue antoi savumerkin ja ne kai pudottivat silloin pomminsa, jotka putosivat suurinpiirtein Alhaisten alueelle ja kauppala säästyi. Toisen kerran ne pudottivat ohi kaupungin. Pääsimme siitä kuin koira veräjästä. Mutta nämä pellot olivat palopommien takia aivan valoilmiönä. Kankareen nurkille oli pudonnut monta palopommia.

Salo säästyi pommituksilta jatkossakin aika hyvin. Yleensä pommitukset, mitä tänne tehtiin olivat sellaisia, kun nämä koneet palasivat Tampereelta ja pudottivat jäännöspomminsa tänne. Näissä meni kuitenkin Tähkän varasto ja Havuntalo, jotka saivat osuman. Joitakin meni myös rantaan. Yksi nainen kuolikin näissä pommituksissa.

Raini ei paljoa pommituksia pelännyt, eikä niistä välittänyt. Kun ensimmäinen pommitus Salossa tuli ja hän oli liikkeessä, niin hän juoksi torille, kun ei tietänyt, mihin olisi mennyt.

Pommituksista selvittiin Salossa näin suhteellisen hyvin. Mutta tietysti ne olivat meille hurjia, nämä talviset tulipalot. Vaatteet jäätyivät ja oli kuin olisi ollut haarniskassa. Havutalon palostakin muistan, kun piti kävellä kotiin, en meinannut millään päästä liikkumaan jäätyneiden vaatteiden takia.

JATKOSOTA

Jatkosodan aikana pommitettiin Yhteislyseota ja meidän liikkeemme, nykyisen Jokisen talon eteen, putosi myös pommi. Isäukkoni pelastui. Hän osasi vetäytyä juuri oikealla hetkellä pielen taakse, kun samassa näyteikkuna ja kaikki roskat lensivät hänen silmilleen. Mutta ei siitä sen enempää vahinkoa ollut.

Silloin oli palokalusto jaettuna kahteen paikkaan. Toinen oli paloasemalla ja toinen Nummelinin talon luona Muurlantien varrella.

Kerran Hangosta tuli 17 maataistelukonetta pommittamaan Saloa. Ne kiersivät tunnin verran Salon ympärillä. Ne saivat ihan rauhassa kierrellä tässä kolmensadan metrin korkeudessa ja pudotella pikku pommejaan. Kyllähän meillä neljällä palokuntamiehellä oli kiväärit ja tietysti yritimme ampua, mutta eihän kiväärillä mitään mahtanut lentokoneelle. Yksi ainoa ilmatorjuntakonekivääri oli Joensuun pellolla.

ONNETTOMUUS

Minulle kävi onnettomasti eräässä tulipalossa, joka ei ollut edes pommituspalo. Salama sytytti ladon palamaan. Sammutimme sen, mutta runko jäi pystyyn, niinkuin ladossa tavallisesti, laudat palavat ja runko jää.

Rupesin pesemään sammutustyön jälkeen käsiäni ja tämä runko kaatui. Jäin sen alle kahden kerran ja se löi minua selkään. Loukkasin itseni pahasti, enkä meinannut saada hengitettyä. Pojat veivät minut sairaalaan.

Seisoin siinä sairaalan käytävällä. Lääkäri Kärki näki minut ja sanoi: ”No, mitäs, kun hän tuossa seisoo, menköön kotia vaan.” Asuimme silloin Konkolan talossa, kun tätä taloa rakennettiin. Tulin kotiin ja söin kaikenlaisia särkylääkkeitä. Mutta se tuli vain pahemmaksi. Pyydettiin Kärki meille kotikäynnille. ”Ei siinä mitään. Särkylääkkeitä vain.”

Aikani kestin kipuja ja kyllä se vihdoin tuli paremmaksi. Pystyin olemaan liikkeessä ja olin palokuntahommissakin vielä. Ei meillä sen jälkeen enää ollut pahempia paloja, joihin olisin joutunut mukaan.

Erityisesti se yhteislyseon palo, jossa olin, oli aika paha. Palopommi putosi suunnilleen kivirakennuksen ja puurakennuksen väliin. Aarne Heikkilä meni kadun puolelta ikkunasta sisään ja minä menin pääportaan puolelta sisälle. Meillä oli molemmilla kolmen tuuman suuri letku, jota oli yksin aika paha hallita. Mutta kyllä sitä silloin vaan hallitsi. Muistan aina, kuinka sen kanssa siellä huitelin.

Siellä oli katossa ollut kipsoniittilevyjä ja ne putosivat kuin pannukakut kuumina niskaan. Iiket oli silloin väestönsuojeluvalvojana ja ryntäsi kimppuuni, että ulos sieltä, ulos sieltä, että rakennus sortuu. Meillä oli vähän sanomistakin siinä, kun minä sanoin, että me sammutamme sen. Ja niinhän me se sammutettiin.

Vielä kävimme Aarnen kanssa illalla tarkistuksella. Ja olikin käynyt niin, että kiviosan seinä oli kuumentunut niin paljon, että turvepehku oli syttynyt palamaan kivirakennuksen vintillä. Jouduimme sen vielä illalla sammuttelemaan.

HANGON LOHKOLLE VARTIOON

Kun minut silloin todettiin B-mieheksi, jouduin heti uudelleen koulutetukseen 40-luvulla. Silloinhan ei lääkäri mitään tarkastanut, vaan kysyttiin: ”Oletko sinä kunnossa?” Ja tapana oli vastata että ”Olen”. Ja niin minäkin, vaikka olin loukkaantumiseni jälkeen huonossa kunnossa. Ihme ja kumma, että pystyin sen koulutuksen läpi käymään Virkkalassa, vaikka se koulutus olikin vähän semmoista, että melkein vain mentiin metsään ja istuttiin. Ei juurikaan mitään harjoiteltu. Se oli hyvin pintapuolista.

Sitten jouduimme Hangon lohkolle vartioimaan. Ryssällä oli silloin vielä Hanko. Meidän piti yrittää ottaa selville hyökkäysvaunujen lukumäärä. Se oli jännää hommaa istua rajalla korkealla mäellä ja laskea hyökkäysvaunuja. Odotettiin vähän venäläisten mahdollisesti vähän hyökkäävänkin sieltä.

Tänä aikana meille tuli puhelinmääräys, että tällainen ja tällainen helsinkiläinen kaveri on löydettävä ja lähetettävä Salon SK-piiriin kirjurin tehtäviin. Kun tämmöistä kaveria ei löytynyt, pistin oman nimeni siihen ja niin se meni läpi.

Pääsin SK-piirin kirjuriksi. Täällä oli aika homma, koska oli tuo junaliikenne ja se oli aika salaista. Ei niistä saanut kertoa kenellekään. En minä muuten olisi siinä mihinkään joutunutkaan, mutta kamreeri Sirva oli esikuntavääpelinä täällä. Hän ei ollut koskaan paikalla, vaan pani minut tekemään kaikki esikuntavääpelin työt. Pärjäsin mielestäni kohtalaisen hyvin ja pääsin herrojenkin suosioon.

SYVÄRILLE

Palokuntatouhu jatkui ja tulivat ns. vaihdot. Kysyttiin olisiko joku lähdössä Syvärille, kun olisi esimerkiksi Virmanin Erik tulossa takaisin palokuntaan. Eihän silloin enää voinut kieltäytyä, vaan minäkin ilmoitin vapaaehtoisena, että olen valmis lähtemään. Joskus -42 keväällä lähdin, jolloin olimme saaneet juuri valmiiksi tämän talomme täällä Salossa.

Syvärillä jouduin kaasukomppaniaan, jonka johtaja oli kapteeni. Se oli ihan erillinen komppania. Jouduin tähän komppaniaan ehkä siitä syystä, että koulukaluston Niemi oli komppanian vääpeli, ja sinne avattiin toisen kirjurin paikka. Virman oli ollut lääkintämies, mutta minä pääsin toiseksi kirjuriksi. Se oli ihan mainio paikka. Siinä pääsi mm. tutustumaan upseeristoon ja kaikkiin tämmöisiin.

Komppania ei osallistunut tänä aikana kuin yhden kerran savuheittimien kanssa hyökkäykseen. Ne heittimet osoittautuivat huonoiksi. Tykistö otti sittemmin käyttöön savun heittämisen ja se onnistui niiltä paremmin.

Yhden ainoan kerran kävin etulinjassa Janteba-joella. Siellä oli ruotsalainen porukka JR-62. Komppaniamme tehtävänä oli myös täisaunojen kunnossapito. Täällä oli sauna huonossa kunnossa ja lähdimme sinne saunaa korjaamaan. Ujutin itseni siihen porukkaan mukaan ja pääsinkin sitä johtamaan. Asuimme etulinjamiesten korsuissa ja käytiinpä tietysti katsomassa vähän etulinjassakin. Sitä ihmettelimme, kun pojat kertoivat, että heillä oli siellä sellainen tapa ryssän kanssa, että he vuoron perään käyvät uimassa Janteba-joessa, eikä kumpikaan ampunut. Olihan heillä myös esimerkiksi pari karhua häkissä, joten sellaistakin huvia oli.

Mutta meille oli vähän outoa, että ryssä ampui ihan koko ajan eräänlaista hakuammuntaa. Kyllä sieltä korsun katostakin aina vähän hiekkaa varisi ja kun kulki jossakin, niin siellä täällä paukahti. Se ei tuntunut lainkaan mukavalta.

Täälläkin taas meille tuli kohtalo tai oliko se Ukko Ylijumala, avuksi. Sauna oli sijoitettu korohoroaseman suuren kuopan lähelle, noin sata metriä sen taakse. Saatuamme saunan korjattua oltiin päästy kämpille. Olimme kotiin lähdössä, kun tuli ilmoitus, että kuuden tuuman kranaatti oli sattunut saunaan. Sauna oli tuusannuuskana. Jos olisimme myöhästyneet kaksikymmentä minuuttia, ei meistä olisi ketään ollut jäljellä. Joten tuuri kävi.

Paljoa en sodasta tiedä. Kuluttelin aikaani metsästelemällä ja paljon muutenkin. Teimme myös paljon puhdetöitä. Minäkin innostuin ja tein kauhoja ja lähetin niitä kotiin. Samoin käytiin tietysti metsässä mottia hakkaamassa, koska siitä sai lomaa. Ja sitten revimme nauloja vanhoista rakennuksista ja siitä sai lomaa.

Eräällä tällaisella matkalla minäkin olin mukana katselemassa sopivaa kohdetta naulojen saamiseksi. Kaikki ne rakennukset, joissa kävimme olivat Syvärin toisella puolella rintaman takamaastossa, eikä siellä ollut kovinkaan mukavaa kulkea. Oli hyvin kauniita rakennuksia jokirannassa. Erään tämmöisen vintille mennessäni katsomaan, niin eikös mitä! Kun katsoin kurkihirren päälle oli siellä tuo eteisessä näkemäsi sapeli. Senhän minä tietysti heti nappasin ja ajattelin tuoda Saloon.

Mutta eihän sitä meikäläinen voinut tuoda, sillä sotapoliisit tarkastivat tarkkaan kaikki tavarat, eikä sitä olisi voinut tuoda. Silloin minulle välähti. Tekisin ison purjelaivan. Oli vaikea löytää niin paksua haapaa, että siitä sai laivan koverrettua. Kuitenkin sellainen lopulta löytyi ja rupesin sitä siellä kovertamaan ja tekemään. Koulukaluston Niemikin minua vähän auttoi ja neuvoikin.

Sain sen melko pitkän purjeveneen tehdyksi ja laitoin sapelin sinne purjeveneeseen. Purjevene oli valmis. Siinä oli kaunis ja siinä oli lyijyköli, purjeet ja kaikki. Sitten ruuvasin kannen viimeksi messinkiruuveilla kiinni. Jostain olin niitä ruuvejakin saanut hankituksi. Siellä se sapeli kulki Suomeen ja on nyt kotini seinällä koristeena ja muistona Syvärin sotareissusta.

PERÄÄNTYMISVAIHE

Sotamatkasta vielä haluaisin kertoa, että terveyteni puolesta pärjäsin siellä jollakin tavalla, kun olin kirjurin hommassa. Meidän leirialueellamme saatiin olla melko rauhassa. Joskus tällainen ”Maanviljelyskone” tai miksi sitä nyt sanottiin, sellainen hiljainen kone, pommitti meitä. Se tuli niin ääneti, ettei sitä kuulut yölläkään, ennenkuin pommit paukahtivat. Pari kolme kertaa se meidän laiturialuettamme pommitti.

Yhden kerran saatiin oikein kunnollinen kranaattiryöppy. Luultavasti venäläinen rautatiepatteri ampui jostain hyvin kaukaa, koska ei kuulunut lähtölaukauksia. Tuli puolen tunnin verran kranuja oikein nätisti. Mutta sattui niin mukavasti, että joka ainoa kranaatti meni alueemme yli. Ehkä 50 metrin päähän putosivat lähimmät. Siinä oli takana suo ja ne menivät kaikki sinne saamatta mitään vahinkoa aikaan.

Sitten alkoi perääntymisvaihe. Me lähdimme Mäkriälle, toisen radan varteen. Lepäsimme päivän siellä ja saunoimme järven rannalla. Siellä ensimmäisen kerran huomasin, että tuore koivu palaa saunan kiukaan alla.

Mäkriällä komppania lastattiin junaan. Kun olimme ehkä kilometrin päässä, niin Mäkriän ratapihalla pöllysi. Se sai kovan pommituksen. Tuuri oli käynyt taas.

Sitten tulimme Elisenvaaraan. Siellä oli ollut ammusjuna ja evakkojuna rinnakkain. Elisenvaaran ratapiha oli täynnä noin tuumankokoista kretonkinpalaa. Se oli kuin kylvetty. Ja kiskoilla makasivat hevosenraadot ja rikkoontuneet junanvaunut.

Junamme oli sotilasjuna, eikä sen annettu siihen pysähtyä. Siinä kuulemma kuoli 50-60 evakkoa ja näkymä oli kamalan näköistä. Pommitus oli tapahtunut hiukan ennen meidän tuloamme. Me pysähdyimme aseman toiselle puolelle vähäksi aikaa, ennenkuin jatkoimme matkaa.

Meidät tuotiin Lappeenrantaan ja majoitettiin lentokentän viereen. Sitä ihmettelin, että sotilaskomppania majoitetaan lentokentän viereen. Siinä meillä oli tilaisuus katsella, kun suomalaiset taistelukoneet, hävittäjät, läksivät lentoon. Kun ne palasivat, ne siivillään tekivät niin monta vinkausta, kuinka monta konetta olivat ampuneet alas.

Siinä oli mukana Ving, mannerheimristin ritari, ja muitakin 3-4 konetta. Vain yksi oli sellainen kaveri, joka lähti ensi lennolle, eikä palannut.

Tästä lähdimme Nuijamaan kirkolle, jossa olimme telttamajoituksessa. Siinä katselin Ihantalan taistelua ja kuuntelin tykkien jylinää. Tiesin, että suomalaiset taistelivat siellä kalliomaastossa, hirmuisen pahassa paikassa. Siinä oli sairaala, joku vanha koulu kai. Sinne tuli haavoittuneita ihan yhtenä jonona.

Sitten kuinka suomalaiset Junkersit, samanlaiset jollaisella olin Virossa käynyt, lähtivät pommittamaan ja auttamaan tietysti suomalaisia. Melkein järjestään ne putosivat, sillä nehän eivät lennä kolmeasataakaan kilometriä tunnissa. Ne olivat niin hitaita, että näytti kuin ne olisivat olleet paikallaan ilmassa. Valkoiset laskuvarjot vain vilahtelivat, kun lentäjät hyppäsivät ja koneet putosivat. Kyllä niistä joku pääsi poiskin, mutta melkein kaikki ne putosivat.

Asuimme sitten niissä teltoissa. Olin silloin jo niin huonossa kunnossa, että kun meillä oli havuvuoteet, niin pojat tekivät minulle olkipatjan. Mutta minä rassukka en päässyt siihen olkipatjalle. Pojat saivat nostaa. Olin peräti niin huonossa kunnossa. Mutta siihen aikaan ei kukaan valittanut, koska odoteltiin rauhaa ja uskottiin, että ihan kohta päästään kotiin. Ja niin siinä siten kävikin.

ELÄMÄNTYÖN JATKUMINEN

Ikää on tullut meille molemmille, vaimolleni ja minulle. Kari oli ollut liikkeessä mukana koko ajan. Tuli luonnostaan esille sukupolven vaihdos. Osittain myin, osittain lahjoitin hänelle osakkeet liikkeestä. Ja Kari oli valmis ottamaan vastaan ja jatkamaan liikettä. Kari oli silloin jo naimisissa ja oli rakentanut tähän rakennukseen toisen pään ja asui siinä vaimonsa kanssa.

Mutta liike-elämä lähti jotenkin harmillisesti liikkeelle. Kari oli saanut vaimon, jolla oli erilaiset liiketavat kuin meillä. Hän oli sitä mieltä, että pitää ottaa paljon velkaa, koska se olisi edullista. Liikkeen johtajan piti olla toimitusjohtaja, eikä saanut käyttää esimerkiksi liikeapulaisia ostotehtävissä. Liikkeen johdon piti itse yksin ratkaista, mitä ostetaan.

Me olimme aivan toista mieltä. Meillä liikeapulainen oli ollut kaikkein tärkein. He tiesivät monta kertaa paljon enemmän kuin me ja käytimme heitä aina ostosmatkoilla mukana. Tästä tuli hiukan erimielisyyttä.

Sitten he halusivat perustaa uuden halpamyymälän. Me vastustimme sitä kovin, koska se oli mielestämme aivan päin mäntyä, että jossain toisessa omassa myymälässä myydään halpaa, eikä niitä myydä omassa päämyymälässä. Sehän olisi mielestämme vain tuonut päämyymälään mainosta, kun siellä myydään halvalla, eikä vain sivumyymälässä. Me ei ymmärretty sitä, eikä se osoittautunutkaan hyväksi.

Sitten Kari halusi vuokrata osuuskassan talosta suuren myymälän. Vuokra oli niin korkea, ettei sitä pystynyt tällaisella liikevaihdolla oikein kattamaan. En ollut koskaan oikein tietoinen vuokrasta, eikä Kari koskaan kertonutkaan, vaikka hänen olisi kuulunut kertoa esimerkiksi vuosituloista. En ole yhtäkään tilinpäätöstä nähnyt sen jälkeen, kun jäin syrjään. Siinä kävi niin, että liike rupesi menemään hiljalleen alaspäin ja se jatkaa sitä yhä. Kävi vielä niin ikävästi, että me kuuluimme semmoiseen, minun perustamaani kylläkin, ostoyhdistykseen, Suomen Kenkäkuntaan, joka meni aivan loistavasti ensimmäiset 10 vuotta. Mutta sitten, kun tämän firman johtaja jäi eläkkeelle ja sinne valittiin uusi osuustoimintaliikkeestä tullut johtaja, se alkoi myös mennä alamäkeä aika vauhtia.

Sinne otettiin liian suuria liikkeitä mukaan ja liian heikkovaraisia liikkeitä. Edellisen johtajan aikana oli otettu vain vakavaraisia liikkeitä mukaan. Se oli siis siihen aikaan hyvin vakavarainen liike ja teki edullisia kauppoja monta kertaa juuri näillä rahakkailla ostoillaan.

Kävi niin tässä pulavaiheessa, että tämä ostoliike meni ensin konkurssiin. Ja kun se oli osuustoimintaperiaatteella, niin siinä oli takausmäärät ja jouduimme mekin maksamaan aika ison takauksen. Kun oli vielä ollut aika korkea vuokra Osuuspankkiin, ja hän lähti hiukan ennenaikaisesti pois, joutui hän maksamaan vielä kahdenkertaistakin vuokraa sinne jonkun aikaa. Hänen velkamääränsä kasvoi niin suureksi, että tämän korkean koron aikana se vain lisääntyi lisääntymistään. Ja nyt hän on ollut ihan pulassa. Ihmettelen vain, kuinka mahtaa kaveri selvitä.

SELKÄVAIVAISENA

Tultuani kotiin sotareissulta, menin suoraan sairaalaan ja sanoin Kärjelle, että nyt otetaan selästä röntgenkuva. Kärki ihmetteli kuvat nähtyään: ”No missäs teidän selkänne on noin pahoin loukkaantunut?” Sanoin: ”Eikö tohtori muista?” Mutta Kärki vain ravisti päätään. Kysyin vielä, mitä sille voidaan tehdä. ”Kyllä minä sen leikkaan”, sanoi Kärki, ”taikka sitten pannaan tukiliivi.” En antanut leikata, koska siihen aikaan ei juurikaan selkiä leikattu. Se oli niin uutta.

Menin Helsinkiin Punaisen Ristin professori Snellmanin puheille. Hän teki kaikki samat tutkimukset ja sanoi, ettei sitä leikata ainakaan heti. Koska vika oli pahassa paikassa ja ottaen minun ammattini huomioon hän suositteli, että katsotaan jonkin aikaa. Sitten vasta, jos jalka rupeaisi halvaantumaan, leikattaisiin.

Meni reilut 20 vuotta, jolloin olin vuorotellen kotona ja töissä. Olin monta kertaa niin huonossa kunnossa, että en päässyt yli kynnyksen, muuta kuin käsin jalkaa nostamalla ja monta kertaa en päässyt sängystäkään ylös. Indosiittia ja muita särkylääkkeitä söin.

Sitten tuli yksi uudenvuoden aatto. Jalka rupesi särkemään tavattomasti ja pari varvastakin meni tunnottomaksi. Silloin tuli kova kiire. Soitimme Mehiläiseen. Aamulla lähdimme sinne ja siellä se siten leikattiin. Leikkaus onnistui kohtalaisen hyvin mielestäni, mutta kyllä nyt, kun olen täällä ollut tarkastuksissa on sanottu, että selkä on aika vääntynyt.

INVALIDITEETIN HAKU

Ajattelin sitten, että siitä voisi jonkunlaisen invaliditeetinkin saada. Mutta tämä tuli niin myöhäisessä vaiheessa esille, kai viitisen vuotta sitten, kun isäni vaimon, Axa Maaheimon, papereista löytyi se lääkärintodistus, minkä Kärki oli minulle kirjoittanut röntgenkuvauksen yhteydessä. Minä en ollut sitä koskaan saanut tai nähnyt.

Tämän röntgenkuvauksen perusteella rupesin hakemaan invaliditeettia tai jonkinlaista korvausta tästä selkähommasta. Kaikki meni ihan hienosti läpi, kunnes tuli valtiolta semmoinen paperi, että minä en ole silloin ollut armeijan kirjoissa, eikä siitä voida siksi sotilaskorvausta maksaa, mutta asiasta sopi valittaa vakuutusoikeuteen. Katsoin sen siksi, että se ei mene läpi, enkä valittanut. Se oli varmasti virhe.

Rupesin sitten tiedustelemaan palokuntapäälliköiltä täältä, että onko mitään mahdollisuutta, että joku muu elin korvaisi tuon vahingon. En saanut mistään edes vastausta näihin pyyntöihin.

Nyt ihan viimeisinä päivinä Bangin Arvon kanssa jutellessani, hän on kehottanut minua panemaan asian uudelleen vireille ja oli sitä meiltä, että sen on pakko johtaa myönteiseen päätökseen. Grönroosin, Punaisen Ristin lääkärin, mielestä kysymykseen tulisi 15 %:n invaliditeetti. Hänen mielestään asian piti olla selvä ja hän oli hyvin pettynyt tuloksesta. Mutta ei hänkään edes neuvonut minua, miten asiassa olisi pitänyt toimia. Olisi pitänyt käyttää silloin jo jotakin apua. Nyt on asia noussut uudelleen mieleen ja haluaisi, että sekin virhe korjattaisiin.

VAIMON SAIRASTELUA

Vaikeaa oli myös silloin, kun vaimoni sairastui pari vuotta sitten. Hänelle on tehty lonkkaleikkauskin molempiin lonkkiin, toiseen jopa kaksi kertaa. Sitten lonkka rupesi kuitenkin kiusaamaan ja Paananen sanoi sen johtuvan selästä ja oli sitä meiltä, että selkä on leikattava. Samaan aikaan hänellä oli löydetty sappikivat. Pohdittiin, kumpi leikataan ensin.

Kuitenkin Paananen pääsi leikkaamaan selän ensin. Se vähän epäonnistui. En tiedä, mitä sinne jäi. Siellä on papereidenkin perusteella jäänyt jotain ja samaan aikaan siihen tuli sairaalabakteeri. Se tuli niin pahaksi kuin vain voi tulla ja särki kovin. Hän kerkisi olla kotona vain pari päivää. Lääkettä annettiin runsaasti, antibiootteja ja muita.

Vietiinpä hänet Turkuunkin tarkistettavaksi vielä, mutta Turku sanoi, että Salo voi hänet hoitaa ja se johtuu selästä. Siten kävi lopulta niin, että kun hänelle tuotiin ruoka kirurgisella osastolla, hän ei itse pystynyt syömään. Kukaan ei häntä ruokkinutkaan.

Hän meni huonoksi, laihtui ja odotettiin vain hänen kuolemaansa. Sitten hän oli kuukauden tajuttomana. En tiedä kuka teki päätöksen, että hänet siirretään terveyskeskukseen. Siellä Tuomaala rupesi heti toimiin. Ensin vähennettiin hänen lääkitystään puoleen. Sitten annettiin erikoisruokavalio ja pidettiin huoli, että häntä syötettiin. Kun hän oli siellä pari viikkoa ollut, rupesi hän toipumaan aivan silmin nähden. Joka päivä kävin hänen luonaan sairaalassa kannustamassa. Kannustin hoitajia ja lääkäriäkin omalta osaltani.

Kyllä hän sielläkin tosi avuton oli. Monta kertaa, kun hän yritti liikkua, hän kaatui, eikä pystynyt pystyssä. Sielläkin hän oli huonossa kunnossa, että kyllä tämä on ihan ihmeparantumien.

Jouluksi hän pääsi kotiin. Hommasimme henkilön meille ja järjestimme niin, että hän sai jäädä kotiin. Mutta hän oli niin huonossa kunnossa, ettei itse edes peittoa saanut päälleen. Ei pystynyt tyynyä siirtämään yhtään. Jouluaattona hän kolme neljä kertaa yritti tulla pöytään istumaan. Mutta yhtä monta kerta hän joutui menemään takaisin.

Apuhenkilö saatiin jäämään meille kotiin. Ja Raini jäi myös kotiin. Piekäinen, lääkäri, pyydettiin häntä tänne katsomaan. Piekäinen sanoi: ”Ei ole mitään hätää. Hänestä tulee vielä ihminen. Hänellä on nuoren ihmisen sydän. Hän paranee kyllä.” Ja niin mekin uskoimme. Pidimme hänet kotona ja kaikki yritimme parhaamme. Se merkitsi hänelle paljon. Seura teki hänelle hyvää.

Elämäni aikana olen ajanut paljon pyörällä, joten pohjakunto on ollut hyvä. Kesämökki on ollut myös hyvä kuntoilu- ja ulkoilupaikka. Henkinen vireys on kuitenkin kaikista parasta. Pahasti ei ole vielä muisti heikentynyt. Pärjätään kahdestaan vaimon kanssa kotona yhdessä puuhastellen.

(Kirjoitettu joulukuussa 1999)