Mäki Onni

Onni Mäki

ASEVELVOLLISENA

Olen Onni Vilhelm Mäki, syntynyt 28.2.23 Kuusjoella. Sotilasarvoltani olen korpraali.

Kun jatkosota alkoi oli meikäläinen vielä siviilissä. Silloisessa Salon sanomassa, joka oli nimeltään Kunnallislehti, oli ilmoitus, että Salon suojeluskuntapiirin Esikunnan liikennetoimistoon Paukkulaan otetaan poikia, jotka eivät vielä ole armeijassa, ajo-oppilaiksi. Pääsin siihen mukaan. Opettajakseni tuli Väinö Rintala, josta myöhemmin tuli tämän tekstin kirjoittajan ja haastattelun suorittajan salolaisen rehtorin, Reino Läärän, appiukko. Siinä sain suoritettua armeijan ajokortin 7.12.41.

Sitten alkoikin varsinainen sotilasura. Kutsunta oli 3.1.1942 Perttelin maamiestalolla. Sain suoraan määräyksen alokkaaksi 18.1.1942 Riihimäelle. Siellä oli jalkaväen koulutuskeskus 3. Jouduin sen ensimmäiseen komppaniaan.

Alokasaika olikin aika touhua. Kovaa liikettä oli ja ruoka oli huonoa. Ihme, että siellä pysyi kunnossa. Eikä kai olisi pysynytkään, ellei olisi saanut siviilipaketteja. Perunatkin olivat mädäntyneitä, joita lapioitiin. Se oli sellaista mössöä, kun sitä saatiin, eikä sitäkään saatu riittävästi.

Siellä oli myös sotavankeja, jotka olivat töissä kasarmialueella, parikymmentä äijää. Niillä oli oikeastaan paremmat oltavat. Ne saivat ruokaakin niin paljon kuin jaksoivat syödä. Meillä se oli vähän toista. Joskus oli vähän parempiakin perunoita, joita kuorittiin. Perunateatteriin menijöitä oli monta vapaaehtoista. Siellä oli nimittäin voinut jäädä jotain ruuantähteitä, joita sai syödä. Se aika otti koville. Sotilasvala tehtiin 28.2.1942, joka oli sikäli merkkipäivä, että täytin samana päivänä 19 vuotta.

HALONHAKKUUTA

Kevättalvi meni kaikenlaisissa harjoituksissa ja tahti oli kova. Niille jotka olivat maaseudulta kotoisin tai lähellä maanviljelystä tuli komennus kylvölomalle. Minäkin olin lomalla Kuusjoella 28.4.-30.6.42.

Sitten porukkamme komennettiin halkosouviin Petäjäveden pitäjään lähelle Kintaus-nimistä asemaa. Olimme siellä 14.8.-10.9. välisen ajan. Tinki oli kaksi mottia nokkaa päälle päivässä. Meikäläisellä ei ollut mitään hankaluuksia sen saavuttamiseksi, koska olin ennestään tottunut sellaiseenkin työhön. Sain vielä työkaverin, joka oli myös tottunut. Kaksi mottia piti tehdä joka päivä, myöskin pyhäisin. Pääsimme sopimukseen aliupseerin kanssa, että teemme ne viikolla ja voimme pitää pyhän vapaana. Mutta pyhänäkin piti häipyä pois kämpästä, etteivät toiset olisi ihmetelleet, miksi me olemme vapaina.

Palasimme Riihimäelle, jossa olimme eri kasarmilla. Porukkaa oli jo lähtenyt kenttäarmeijaan aikaisemmin. Itsekin olin jo kerran ilmoittautunut vapaaehtoisena, mutta en sopinut siihen porukkaan.

KENTTÄARMEIJAAN

Kenttäarmeijaan lähtö tapahtui sitten 15.9.42. Lähdimme Riihimäeltä päämääränä Syväri, (Potporosin kyläkeskus). Siitä oli rintamalinja noin kymmenen kilometriä etelään. Sinne komennettiin JR 22. 2. pataljoonan viidenteen komppaniaan. Etulinjaan saapumisaika oli 19.9.42.

Siellä se oli asemasotaa. Oli jonkinlaista partiotoimintaa ja vanginkaappausta puolin ja toisin.

1942 jouluna meillä oli juuri valmistunut uusi korsu. Se oli kahden ryhmän korsu ja tukikohta oli aika leveä. Jouluaattona kaverit olivat saaneet ilolientä ja porukka oli enemmän tai vähemmän ottanutta. Meitä täysin selviä oli vain muutama. Vartiossakaan ei tahtonut olla miestä kaikin ajoin. Yhteensä meillä oli kolme vartiopaikkaa.

Joulu- ja tapaninpäivän välisenä yönä n. 1.45 alkoi 4 vihollista hiippailla suoraan vasemmanpuoleista vartiopaikkaa kohti, joka oli suuren männyn takana lähellä piikkilankaestettä. Vihollisten ollessa noin 15 metrin etäisyydellä esteestä avasi vasemmalla oleva konekiväärimies ja männyn takana oleva vartiomies kp tulen samanaikaisesti. Vihollisen neljän miehen tiedusteluryhmä alkoi tulittaa vastaan ja noin 100:n metrin levyisen suon takana harjulta pyysivät viholliset valorakettien avulla tykistötulta. Vihollisen tykistö alkoikin ampua välittömästi, mutta kranaatit menivät n. 100 metriä liian pitkälle.

Noin kolme tuntia kahakan jälkeen käytiin tutkimassa harju, josta valoraketit ammuttiin. Sieltä löytyivät puhelinjohdot, jotka ilmeisesti oli vedetty tykistön tulenjohtoa varten ja runsaasti jalanjälkiä. Arvion mukaan siellä oli liikkunut noin joukkueen vahvuinen porukka. Vihollinen oli luultavasti arvioinut meikäläisten juhlimisen vuorokautta myöhäisemmäksi. Jos tuo kerrottu olisi sattunut vuorokautta aikaisemmin, tiedä miten silloin olisi käynyt.

RESERVIIN

Kesällä -43 naapuri pamautti piiskatykillä pesäkkeen reunaan ja vasemman korvan tärykalvo puhkesi. Siitä meni kuulo aika huonoksi. Lääkäri ei pannut lainkaan sairaalaan. Kuljin pää paketissa ja kävin välillä hoidossa JSP:llä. Siihen ei onneksi tullut mitään tulehdusta tai muuta ja niin se meni sillä hoidolla ohi.

Toisen pataljoonan komentopaikan lähellä oli yhden komppanian majoitustilat. Aluksi majoitus tapahtui teltoissa, mutta myöhemmin, kun korsut saatiin rakennettua, siirryttiin niihin. Kukin komppania sai vuorollaan olla kaksi viikkoa reservissä. Aikaa ei tapettu pelkästään makaamalla, aina järjestyi jotakin puuhaa. Varsinkin talvella lumisateiden ja tuiskujen jälkeen käytiin pimeän aikana puhdistamassa etulinjan juoksuhautoja ja pesäkkeitä lumesta.

Pääsimme koko pataljoona jouluksi -43 pois rintamavastuusta Syvärin mökkikylään. Se oli omakotialue, hirrestä tehtyjä mökkejä. Alue oli niin suuri, että koko pataljoona saatiin sinne sijoitettua. Mutta ei se mitään lepoa ollut, vaan kävimme linnoittamassa Syvärinjoen rantoja. Kaivoimme juoksuhautoja ja teimme teräsbetonibunkkereita. Tämä tapahtui Syvärin pohjoispuolella. Välillä kävimme halkoja tekemässä Syvärin lentokentän vieressä lähellä Syvärin rautatieasemaa.

Rykmentistä tehtiin 20. prikaati 1.1.1944. Siihen liitettiin kannaksella oleva majuri Viljo Kirman pataljoona. Se tuli vasta Viipurissa mukaan. 1.6.44 pataljoona siirrettiin taas rintamavastuuseen Syvärin vanhan voimalaitoksen lähelle, jonne oli matkaa alle kilometrin. Kävimme lohiakin onkimassa voimalaitoksen padolla. Valitettavasti minä en saanut, mutta jotkut kyllä onnistuivat.

Siellä ei oltu kuin vajaa kaksi viikkoa. Sama porukka, joka vapautti meidät, otti rintamavastuun. Meidät tuotiin takaisin mökkikylään, jossa olimme yhden yön. Sitten olimme Syvärin asemalla myös yhden yön.

VIIPURIN TAISTELUIHIN

Pataljoonaa lähdettiin kuljettamaan junalla 12.6. aamuyöllä kohti Viipuria. Juna saapui Tammisuon asemalle 19.6. aamulla noin kello viisi. Välittömästi lähdettiin marssimaan Viipurin keskustan halki kohti Ristimäen kaupunginosaa.

Puolustuslinja sijaitsi Ristimäen hautausmaan keskiosan kohdalla jatkuen siitä läheltä Kelkkalan ravirataa. Taistelupaikkani sijaitsi n. 40 m:n etäisyydellä hautausmaan kiviaidasta. Juoksuhautaa sillä kohdalla ei ollut, mutta noin puolen metrin syvyisiä poteroita oli noin viiden metrin välein, joita syvennettiin illan aikana kenttälapioilla. Näköala oli hyvä vihollisen suuntaan, ensin loivaa laskevaa rinnettä, jonka jälkeen alkoi tasainen avoin maasto, jossa sijaitsi Kelkkalan ravirata.

Illalla noin klo 22 tuli määräys viedä selkäreput hevosmiehen kärrylle. Ainoastaan aseet, patruunat ja leipälaukku otettiin mukaan asemiin, jonne joka mies siirtyi paikoilleen. Oli muuten viimeinen kerta, kun näimme reppumme ja hevosmiehen.

Olemme kavereiden kanssa kummastelleet sitä, mihin hävisivät meikäläisten ajoneuvot, joita meni iltayön aikana Kannaksen tietä kohti vihollista. Aamulla noin klo 4 samaa tietä pitkin tuli vihollisen hyökkäysvaunuja, jotka asettuivat metsän reunaan riviin. Tässä vaiheessa ne eivät vielä tulittaneet. Samanaikaisesti hyökkäysvaunujen kanssa tuli jalkaväkeä huutaen ”uraata”, vaikka ei ollutkaan mistään rynnäköstä kysymys. Päivän aikana hyökkäysvaunuja liikehti metsän reunassa tulittaen hautausmaan Maaskolan puoleista aluetta.

Meikäläisen ja varmaan monen muunkin mielestä hyökkäysvaunut olisivat olleet hyvä naali tykistölle. Mutta ainoastaan kerran tuli muutama kranaatti kyseiselle alueelle aiheuttaen heti vaunujen perääntymisen hetkeksi. Edelläoleva on vain yksi esimerkki siitä, että mikään ei toiminut.

Päivän aikana ei vihollinenkaan ampunut tykistöllä hautausmaan seutua. Se vähäinen tulitus, joka oli, meni pitkäksi asemiemme yli. Yksi ilmapommitus osui kohdalle, mutta siitäkään ei aiheutunut meikäläisille tappioita. Raviradan länsipuolitse vihollinen suoritti tunnustelevia hyökkäyksiä. Tulituksen aikana kuului usein, ”ei saa ampua, omia on tulossa yli.” Suoraan edessä raviradan suunnalla ei ollut panssarivaunuja eikä jalkaväkeä pyrkimässä eteenpäin. Noin klo 14.45 tienoilla vihollisen jalkaväkeä eteni vasemmalla olevalla hautausmaalla. Kova etenemishalu niillä näytti olevan, koska sotilaita juoksi pitkin hautausmaan kiviaitaa, johon poterostani oli matkaa n. 40 metriä. Siinä oli hyvä tilaisuus pitää kiviaidan päällä ja muuallakin hautausmaan alueella liikkuvia vihollisia kurissa.

Siitä, mitä Viipurissa tapahtui 19-20.06.1944, on tutkittu ja kirjoitettu paljon, myös II/20. Pr:n 5.ja 6. komppanian osuudesta Ristimäen Kelkkalan alueella. Aluksi oli sellainen tieto, että vetäytyminen alkoi 6. komppanian alueelta. Myöhemmin on tullut korjaus sen alkamisesta 5. komppanian alueelta, joka käsitykseni mukaan tapahtuikin. Perustelen edelläolevaa lausuntoa sillä, että vihollinen oli hautausmaalla, joka kuului 5. komppanian vastuualueeseen ennen vetäytymistiedon tuloa 6. komppanian alueelle.

Myös tapahtumien kellonajoista on erilaisia käsityksiä. Poteroni jätin klo 15 20. Silloin vihollinen oli edennyt hautausmaalla jo huomattavasti yli poterolinjan tulittaen meikäläisiä pikakiväärillä.

Huolto ei toiminut Viipurissa olon aikana ainakaan 6. komppanian alueella. Miehet kyllä tulivat toimeen muutaman vuorokauden ilman ravintoakin, mutta tyhjällä pyssyllä ei paljoa tapella.

Viipurista vetäytymisen jälkeen joukot olivat hajalla ja sekaisin. Tienhaaraan johtavan tien viereen keppeihin ja puihin oli kiinnitetty joukko-osastojen numeroita, joiden perusteella porukka taas saatiin kokoon.

Everstiluutnantti Uuno Tarkki on Viipurin tapahtumista kirjoittanut laajaan tutkimukseen perustuneet kaksi kirjaa, vuonna 1990 ilmestyneen ”Miksi menetimme Viipurin” ja 1996 ”Taistelu Viipurista”.

ORAVASAARESSA – PUNATAUTI ISKI

10.7. koko prikaati siirrettiin etulinjaan Juustilan maastoon. Joukkueemme joutui Oravasaareen, jonne meikäläisten puolelta oli venematkaa noin 200 m. Mutta vihollisen puolelta saaren eteläpäähän pääsi siltaa pitkin. Rintamalinjakin sijaitsi lähellä saaren eteläpäätä. Saaressa ei ollut varsinaista taistelutoimintaa, mutta raskaita ja keskiraskaita kranaatteja vihollinen ampui päivittäin. Vajaan kahden viikon aikana tappioita tuli runsaasti. Joukkueemme johtaja vänrikki Rolf Castren kaatui, viisi miestä haavoittui ja yhdelle tuli paha hermoromahdus.

Saimme siirron Oravasaaresta 26.7. Yön olimme Juustilassa sulun lähellä kanavavartijan talon kellarissa. Aamupuolella yötä mahani alkoi vaivata kovasti. Eräällä toisella kaverilla oli sama vaiva ja menimme Jsp:lle lääkärin puheille. Mutta kun kummallakaan ei ollut kuumetta kuin 38 astetta, saimme passituksen takaisin komppaniaan. Jsp:llä käydessämme saimme kuulla, että koko prikaati pakataan ja lähtee jonnekin. Komppaniaan tultuamme olimme lääkintäaliupseerin teltassa noin kaksi tuntia ja pyysimme lämmön mittaamista. Minulla mittari näytti 40,7 astetta ja kaverilla lähes samaa. Lääkintämies sai hankittua jostakin hevosen ja rattaat kuljettamaan meidät Jsp:lle, jossa syntyi kova väittely siitä, kun meitä ei haluttu ottaa vastaan. Prikaatin sairaalan lääkäri, lääkintämajuri (nimeä en muista) oli tarkastamassa Jsp:n pakkauksen edistymistä ja kuuli syntyneen väittelyn. Hän ratkaisi asian kysymällä meiltä potilailta miten pitkän matkan jaksamme kävellä. Saatuaan vastauksen, että kyllä tässä vielä vähän matkaa taaperretaan, hän näytti polkua ja käski kulkea sitä kunnes saavumme auton luo, ilmoittaen itse tulevansa hetken kuluttua perässä. Niin pääsimme majurin autossa, jota hän itse ajoi, prikaatin sairaalaan.

Sairaalassa oli sama pakkaustouhu kuin Jsp:lläkin. Meitä mahatautisia makasi paareilla arviolta kaksi ryhmää. Hoidoksi tarjottiin vettä, jota kehotettiin juomaan mahdollisimman paljon.

Iltapäivällä noin klo 16 meitä lähdettiin kuljettamaan kohti Lappeenrantaa määränpäänä joku sotasairaala. Mutta sinne ei sopinut. Saatiin kuitenkin uusi, seuraavan sairaalan osoite. Sielläkin tilanne oli sama kuin Lappeenrannassakin. Tämä toistui yön aikana useita kertoja. Olin sen verran ”tokkurassa”, etten muista paikkoja, mihin kuormaamme oltiin kauppaamassa.

Seuraavana aamuna noin neljän aikaan saavuimme Sippolaan kenttäsairaala 15:ta, joka oli siirretty Äänislinnasta. Sairaala oli sijoitettu poikien kasvatuslaitokseen, jonka 150:stä pojasta noin puolet oli siirretty muualle. Meitä mahatautisia sijoitettiin kaikenlaisiin tiloihin. Meikäläisen sänkykin sijaitsi puutyöverstaan konepuolella, sorvin ja vannesahan välissä.

Hoitona oli keitetyn veden juominen. Onneksi jaksoin juoda niin paljon, että en joutunut tiputukseen, jossa nestettä annettiin suoraan verisuoneen. Kaikille ei sekään auttanut, vaan oli sellaisiakin tapauksia, että tämä maallinen vaellus päättyi.

Omalla kohdallani taudin aiheuttaman kipu oli niin kova, etten ole sellaista ennen joutunut kärsimään, enkä toistaiseksi jälkeenkään.

TOLVAJOELLE

Sairaalassa ei kauaa pidetty, sillä jo 2.8. pääsin pois. Matkareitti kulki Taavetin ja Kontiolahden täydennyskeskusten kautta Värtsilään, jonne saavuin 7.8. Värtsilässä selvisi joukko-osastoni sijainti, joka oli Tolvajoki. Matkan Värtsilästä Kokkarin kylään pääsin autolla, mutta siitä eteenpäin oli mentävä marssimalla. Matka Kokkarista komppaniamme töpinään oli n. 10 km, mutta sen välin pääsin kulkemaan hevosen vetämillä kärryillä. Töpinästä rintamalle oli matkaa noin 5 km, jolla välillä ainoana kuljetusvälineenä oli hevosen vetämät purilaat.

7.9. saavuin komppaniaamme, joka oli sijoitettu Tolvajoen taakse vihollisen puolelta katsottuna. Joukkueemme miehittämä alue alkoi Paastojärvestä jatkuen joen rantaa oikealle n. 200 m. Joukkueemme hoidettavana oli kenttävartio, joka sijaitsi vajaan kilometrin etäisyydellä joesta. Vartiossa oli kerralla yksi ryhmä, jonka vuoro kesti vuorokauden. Vajaan 10 m:n levyisen joen yli oli laitettu kaksi tukevaa mäntytukkia, joita pitkin kuljettiin yli. Määräysten mukaan kenttävartiosta tuli perääntyä, jos naapuri alkaa tulla päälle. Kerran kuitenkin kävi niin, että oikealta alkoi kuulua konepistoolisarjoja, jolloin ryhmänjohtaja antoi vetääntymismerkin. Olin silloin vasemmassa reunassa lähellä järven rantaa ja näin kuinka noin 50 m:n päässä kasvavan tiheän kuusen suojaan tuotiin pikakivääri asemaan. Tulitus ei kuitenkaan alkanut. Päästyämme joen yli totesimme, että yksi kaveri puuttui. Hänen kohtalonsa jäi epäselväksi. Vajaan tunnin kuluttua palasimme kenttävartioalueellemme, mutta emme havainneet mitään erikoista.

LOMALLE

Pääsin kahden viikon lomalle 3.9. Lähellä Kokkarin kylää meitä lomalle lähtijöitä vastaan tuli moottoripyörälähetti, joka huusi:”On tullut aselepo.” Värtsilän asemalla meitä kummastutti, kun kaikkien muiden yksikköjen lomalle lähtijät palautettiin takaisin, mutta ei meitä.

Lomalta palattuani pian välirauhan voimaan astumisen 19.9. jälkeen lähdimme marssimaan kohti länttä. Joukkueemme ylitti valtakunnan rajan 21.9. noin klo 13. 6.10. saavuimme Pielisen rannalle Paihola-nimiseen kylään, jonne koko II pataljoona asettui telttamajoitukseen.

PATALJOONA PURETAAN

15.10. olimme koko 20. prikaati Kontiolahden kirkolla kaatuneiden muistoksi järjestetyssä juhlassa.

7.11. marssimme koko pataljoona Paiholasta Kontiolahteen, jossa olimme yhden yön. Kontiolahdesta lähtö tapahtui 10.11. illalla junalla. Heinolaan saavuttiin 12.11. klo 6.00. Jo klo 7 oli vastaanottotilaisuus ja koko päivän riitti pataljoonan purkuun liittyviä toimenpiteitä. Koska pataljoona oli perustettu Heinolassa, purettiin se myös siellä. Alussa kaikki sotilaat olivat lähipitäjistä, mutta purettaessa miehiä oli miltei koko valtakunnan alueelta. Salon suunnalta olevat pääsimme lähtemään illalla 12.11.

Salossa käytiin ilmoittautumassa keskuskansakoululla. Niin reissu tuli tehtyä ja sota sodittua.

Tiedä kuuluuko se jatkuvuuden lain piiriin tai tottumukseen, mutta sodan aikaista porukkaa ja kavereita kaipasi pitkän aikaa. Vieläkin on kavereita, joiden kanssa pidetään yhteyttä ja tavataan mahdollisuuksien mukaan, jatkuen varmaan niin kauan kuin elonpäiviä ja voimia riittää.

SIVIILIELÄMÄÄ

Siviilissä olin pääasiassa rakennustöissä. Niitä hommia silloin riitti, työttömyyttä ei ollut. Pyrin 1947 Turun tekniseen kouluun oppilaaksi talonrakennuksen opintosuunnalle. Kävi sen verran hyvä tuuri, että pääsin aloittamaan koulunkäynnin. Rakennusmestarin paperit sain keväällä 1949.

Työelämässä olin ensin noin 6,5 vuotta käytännön rakennustöissä erilaisilla rakennustyömailla. Paimion kunnan palveluksessa vierähti aikaa noin 4,5 vuotta ja Salon kaupungin palveluksessa erilaisissa rakennusalan tehtävissä olin yli 24 vuotta. Eläkkeelle jäin 1.10.1984. Harrastukset ovat painottuneet liikunnalliselle puolelle. Terveydelliset syyt ovat sitäkin rajoittaneet.

Elämänkumppani löytyi syntymäpitäjästä, entinen kansakoulukaveri Senja Aalto. Syntymäkotiemme välimatka oli noin 2 km. Perillisiä siunaantui kolme, vuosina 1952,1955 ja 1963 syntyneet pojat. He ovat sijoittuneet yhteiskuntaan teknisille aloille.

Lastenlapsia on kaksi. He ovat kuusi- ja nelivuotiaat tytöt.

(Kirjoitettu lokakuussa 1999)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *