Onni Nuolivirta

Olen syntynyt 19.2.-25. Kiskossa. Minulla on vaimo Sirkka os. Hannu. Lisäksi on poika Jouko Nuolivirta, agranomi ja tytär on maisteri, museovirastossa asuntojen arvioitsijana.

Oltiin suojeluskunnassa ja Kiskon Toijassa olimme maantiepartiossa useampi kuukausi, kun vanhat miehet olivat jo lähteneet Hangon lohkolle. Nuoret pojat pitivät liikennepartiota vuorotellen. Meitä oli 20- 30 poikaa mukana.

Oli vuosi 1943. Syksyllä oli kuulutettu syyni sotaväkeen ottoa varten Suomusjärven seurantalolle. Kiskolaisia poikia oli aika monta Kurkelan kylästäkin. Veikko Eloranta, Pasi Virtanen, Heikki Saarelma, Aarne Lindfors ja Onni Nuolivirta. Kärkölästä olivat Torsti Tegelsten, Erkki Kärkkäinen, Risto Lindgvist ja Aimo Ringval. Tieksmäeltä Kalevi Saloranta, Toijasta Esko Rehn. Sitten oli vielä Kurkelasta Sulo Elonen, joka vapautettiin myöhemmin armeijasta. Hän ei sopeutunut sotaväen kuriin.

Ensimmäisenä oli nimenhuuto ja kaikkien piti sanoa ”täällä”. Elonen vastasi ”kyllä mä täällä olen.” Jälkeenpäin Kiskon poliisi kyseli minulta, että onko se täysijärkinen ja minä todistin, että kyllä on, kun samaa kouluakin oli käyty. Oli se vähän erikoinen, mutta ajattelin, että armeija koulii. Mutta pois se tuotiin armeijan kyydillä ja oli varalta useampi mies autossa. Veli Viljo oli Arkkilan tienhaarassa vastassa häntä. Viljolla oli ollut luumätä jalassa jo kouluaikana, eikä hän ollut siksi joutunut lainakaan sotavaäkeen. Saattamassa olleet sotilaat olivat epäilleet, että pärjääkö hän veljensä kanssa ja saako hänet kotiin.

Syyni oli sellainen, että kun oltiin 18-vuotiaita ja joku oli vielä nuorempikin, niin jotkut pienet kaksoset jätettiin vielä kotiin kasvamaan.

En muista oliko armeijaanmenopäivä määrätty, mutta joka tapauksessa se oli huhtikuussa 1943, kun sinne mentiin. Jossakin paikoin oli vielä luntakin maassa. Mentiin koulutuskeskus 22:een ja komentajana oli eversti Aarne Kiisa. Palvelupaikka oli Forssa. Salosta lähdettiin ja Turussa vaihdettiin junaa. Rata oli kapearaiteinen ja junakin pienikokoinen. Forssassa meitä vastassa oli aliupseereita. Minulle sattui kersantti Tix. Hän oli oikein mukavaluonteinen ja kyseli olenko ollut suojeluskunnassa. Kun myönsin olleeni, hän heti sanoi, että tulisin hänen ryhmäänsä. Minulla oli jonkin verran kokemusta äkseeraamisesta, koska olin ollut alokaskursseilla. Osasin kiväärillä asennon ja ojennuksen, joten oli vähän helpompaa se alkuunlähtö.

Koulutuspaikkana oli Saksan koulu, joka oli entinen talorakennus. Syöminen oli järjestetty erillisessä saunarakennuksessa. Se tapahtui kuitenkin kesäaikana ulkona. Aamupesulla käytiin lähellä olevassa lammessa. Sitten järjestyttiin asumaan. Tulin 1. joukkueen 1. ryhmään. Toinen ryhmä oli rakennuksen toisessa päässä. Kolmas joukkue oli sen aikaisessa työväentalossa.

Oli kaksikerroksiset sängyt, eikä lainkaan kaappeja. Paperipussit täytettiin lähellä olevan talon liiterissä rukiin oljilla. Ne olivat patjoja. Minulle tuli alisänky. Siinä oli siniruutuinen päiväpeite. Vaatteet piti pinkata tuolille kauniisti. Varusteet jaettiin. Selkäreppu oli saksalainen, jossa oli ulkopuolella paljon remmejä. Sisään ei paljoa tavaraa mahtunutkaan. Vaatteet olivat käytössä olleita, mutta ehjä kuitenkin. Varusaliupseeri niitä jakoi ja käski keskenään vaihtamaan, että jokainen saisi sopivat. Siellä oli vielä jääkärin takkikin. Kivääri piti olla aina hyvin puhdistettu. Se oli ”sotamiehen morsian”. 4. komppanian päällikkö oli luutnantti Veikko Huuskonen.

Alussa oli aina ilmoitettava, jos upseeri tuli tupaan, kuinka paljon oli miehiä, jonka jälkeen upseeri sanoi ”jatkakaa”. Tuvan oli oltava aina puhdas ja tarkastuksia pidettiin melko tiuhaan. Alokkana ei iltalomia juuri saanut. Päivisin aika meni kiväärin otteita opeteltaessa ja ryhmittymistä harjoiteltaessa. Valan jälkeen, noin parin viikon kuluttua, oltiin sotamiehiä.

Toisessa päässä mäkeä oli sairaala. Siellä työskenteli nuoria tyttöjä, joita pojat kävivät iltaisin vikittelemässä. Forssassa oli muutenkin naisia paljon, kun siellä oli Finlayssonin tehtaat ja kehräämöt. Sotaväkeä oli kansakouluissa ja lakkautetuissa tehdasrakennuksissa. Ensimmäinen pataljoona oli Forssassa ja toinen Tammelassa.

Vaikka paikkojen piti olla puhtaita, niin paidan kauluksesta löytyi kuitenkin täitä. Vaatteet vietiin täisaunaan, kovaan kuumuuteen ja saatiin takaisin puhtaina. Taas oli hyvä olla jonkin aikaa.

Kuukauden päästä alkoi aliupseerikurssi. Ensin otettiin sellaisia poikia, jotka olivat käyneet oppikoulua. Sinne joutui helsinkiläisiä korkeiden upseerien poikia ja joillakin oli korpraalin natsat olkapäillä jo mennessä. Mukana oli mm. Ruusuvuori, joka oli tunnettu arkkitehti sodan jälkeen. Poikia oli myös Forssasta.

Kuukauden kuluttua tuli maalaisten vuoro. Alussa oli vähän kiire. Juoksutus oli kovaa. Ei meinannut ehtiä kotiin kirjettä kirjoittamaan, kun iltahiljaisuuden jälkeen aliupseerit tulivat kurkkimaan ovelta, ja jos jollakin oli pää ylhäällä ja koitti kirjoittaa kotiin, niin otettiin nimi muistiin. Ja koska ei nukuttanut, niin seuraavana iltana pantiin vartioon.

Aliupseerikurssi pidettiin Yhteiskoulussa. Kurssin johtaja oli kapteeni Toivonen, joka oli kovin sotilaallinen mies. En tiedä oliko hän viinaan menevä. Mutta hänen lomalla ollessaan sijaisena oli kadettiluutnantti Paasikoski, joka kyllä otti liian paljon.

Samaan aikaan sattui ampumaradalla sellainen tapaus, kun toiset olivat ampumassa, niin toisten täytyi olla sulkeisharjoituksissa. Edellämainittu Ruusuvuori oli juuri harjoituttamassa minun ryhmääni sulkeisissa. Kun hän käänsi päänsä pois vähäksi aikaa, yksi poika heitti kävyn ja se sattui kouluttajaa olkapäähän. Kukaan ei tunnustanut tekoaan.

Ruusuvuori kanteli aliupseerille. Sitten mentiin koululle, aseet puhdistettiin, käytiin syömässä ja mentiin nukkumaan. Ajattelin kyllä, että menikö tämä näin vain.

Mutta sitten rupesi tapahtumaan. Huudettin herätys. En muista kuinka monta minuuttia oli aikaa olla ulkona rivissä kaikki varusteet repussa. Kotipaketit luvattiin viedä ulkohuoneen alle.

Sitten seurasi komento sisälle nukkumaan ja hiljaisuus, jota seurasi tupatarkastus. Sitten seurasi sama kuin äskenkin, varusteet mukana ulos. Oli suljettua maassa ryömien ja välillä ojennusta ottaen. Koulun ympäri juostiin monta kertaa. Kun tätä oli tehty aika kauan, lähdettiin Tammelaan päin Kaukjärven ympäri. Mentiin marssien lujaa vauhtia ja aliupseeri ajoi pyörällä huudellen etäisyyksiä kiinni. Tie oli aika mäkinen ja useampi poika pyörtyili. Se oli todella raskas matka ja jalat tulivat kipeiksi. Viimein tultiin Forssan mukulakivikaduille tosi väsyneinä. Seuraavana päivänä kiellettiin menemästä sairaalaan vastaanotolle, että KP:tä tulee kuitenkin. Tällainen oli se santsimarssi. Mutta syyllistä ei vain löytynyt.

Sitten sattui semmoinen tapaus, että yksi poika oli kätkenyt pikakiväärin laukun lippaat flyygelin kannen alle, kun ei viitsinyt niitä kantaa. Tämä poika joutui uudestaan kiertämään Kaukjärven lenkin. Mutta hän kertoi, että hän sai kyytiä valvojan pyörän päällä, eikä joutunut koko matkaa kävelemään. Pojan nimi oli Pyykkö.

Muistan aliupseerikoulusta erään tapauksen. Olin käynyt toimistossa ja kuulin kuinka kapteeni Toivonen määräsi kovennettua 2 tuntia yhdelle oppilaalle. Piti seisoa liikkumatta kaksi tuntia kivääri ja täyspakkaus selässä. Tämä oli helsinkiläinen poika. Jonkin aikaa hän siinä seisoi, mutta sitten hän pudotti kiväärin permannolle ja reppunsa myös ja sanoi:”Seiso itse, perkele” ja lähti ulos. Kyllä poika varmaan putkaa sai ja joutui pois kurssilta. Ei sitä enää näkynyt sen jälkeen, enkä hänestä mitään tiedä. Pojan nimi oli Vestman.

Sitten oltiin maastossa harjoituksissa. Yhdellä pojalla oli pikakivääri. Hän löi sen maahan ja siellä oli puupaukut lippaassa. Se laukesi ampumaan ja poika sai panoksen puusiruja leukaan ja naamaansa. Sairaalareissu siitä tuli.

Oli elokuu ja niitettiin ruista. Kysyttiin kahta vapaaehtoista rukiinniittoon lähellä olevaan taloon. Talon nimi oli Lana ja sitä piti vanha isäntä ja tytär, jonka mies oli kuollut sodassa.

Päivä meni ihan mukavasti. Minä niitin viikatteella ja toinen, Korpi-niminen otti ylös. Talosta saatiin ruoka ja ahkerasti paiskittiin töitä. Olimme molemmat tottuneita maatöihin. Vanhaisäntä teki kuhilaat. Se oli mukavaa vaihtelua. Illalla saatiin rukiinen leipä ja maitopullo palkaksi ja mentiin koululle takaisin.

Muistan vielä miten au-kurssi marssi. Ihmiset kerääntyivät katsomaan, kuinka marssi meni samassa tahdissa. Laulaa täytyi, vaikkei ollut laulunääntäkään. Sitä aina harjoiteltiin, kun mentiin maastoon taisteluharjoituksiin. Jos ei laulua heti tullut, sitä joutui hakemaan pellon ojasta tai metsästä. Marssilaulut kaikuivat samaan tahtiin ja ääntä piti olla.

Ilmavaara oli toinen rangaistus. Oletettu vihollinen hyökkäsi ilmasta ja täytyi suojautua puitten alle, ettei muka lentokoneesta nähty.

Forssan kadulla marssittaessa oli laulu usein tällainen:”Tässä näette nyt forssalaisen missin, häntä tarkoin te pojat katsokaa ja jos tahdotte itsellenne ristin, siispä talteen tää ruusu poimikaa oolallallei, oolallallei. Hänen yllään on hienot orlamentit, pusuhuulet, mi kaipaa maistajaa…” Niitä säkeistöjä oli monta, mutta näin se alkoi. Sitten oli sellainen laulu, kun valkoinen kana oli kävelemässä ja musta kana tuli vastaan, niin vahingossa astu sen mustan kanan (varpaille). Sitten oli vielä ruokottomia lauluja ”Korholan komiasta talosta” ym. Lisäksi oli saksalaisia lauluja ”Kankahalla kasvoi kaunis Kaarina”, ”Harst Vessel” ja monta muuta, jotka olivat nopeatempoisia. Suomalaiset laulut olivat paljon hitaampia minun mielestäni.

Kesä teki loppuaan. Tuli aika, jolloin koulu loppui ja. Mentiin takaisin komppaniaan ja oltiin niinsanottuja oppilaita ja ryhmänjohtajia.

Tuli siirron aika ja meidät vietiin junalla Vironlahdelle. Siellä oli komppanian päällikkönä Kapteeni Reino Reiska. Päivisin käytiin maastossa harjoituksissa, eikä sulkeisharjoituksia ollut enää niin paljon.

Sieltä muistan tapauksen, kun lihasoppaa oli tehty pilaantuneesta lihasta. Sitä ei oikein voinut syödä ja monelta pojalta se jäikin. Herrat kävivät tarkastamassa, mutta mikään ei auttanut. Lihat oli kuopattava maahan. Muutenkin oli sellainen aika komppaniassa, että monella oli keltatauti. Kenttäsairaala oli Harlun maamieskoulu, jossa silloin ei ollut oppilaita.

Pelloilla oli kilometrimäärin kiviesteitä, mitkä oli sinne ennen sotaa vapaaehtoisvoimin tehty. Suuret kivet oli kalliosta lohkaistu ja sitten vedetty pellolle neljään riviin ja nostettu pystyyn. Vieläkin ne kivet ovat Vironlahdella. Se oli sitä Mannerheimin linjaa. Siellä oli pesäkkeitä, tykkejä ja konekivääripesäkkeitä. Ja juoksuhautaa oli tehty kallioon. Tielle, joka menee Pitkäänrantaan on rakennettu betoni- kasematteja kahta puolen tietä. Niissä oikein asuttiin taistelun aikana. En usko, että venäläiset näitä maisemia viljelevät.

Tämän tien varrella oli talvisodan aikana Klemetin motti. Aivan tein varrella on Ruhtinaanmäki, Syskyän saari. Klemetin motissa oli hyökkäysvaunut kaivettu maahan ja ne talvisodan aikana tuhottiin. Vangiksi joutui venäläien kenraali.

Kitelän motti kesti sodan loppuun asti ja rauhan tultua vasta pääsivät vapauteen. Kitelän asemalla asuttiin ja käytiin tekemässä linnoitustöihin jatkoa pidemmälle metsään. Lapiolla kaivettiin korsujen pohjia ja rakennettiin korsuja.

Eräänä päivänä löysin venäläisen lentolehtisen, jossa oli kiskolaisen pojan nimi, Lehtilä Unto ja oli siinä muitakin tuttuja nimiä. Matkan varrella oli eräässä liiterissä kaatuneitten kokoamispaikka. Haju oli aika paha, kun siitä ohi kuljimme.

Konnun kylä oli jonkin matkaa linjojen takana. Eräänä iltana, töistä tultuamme, hyökkäsi venäläinen lentokone päällemme. Siinä oli veto-oja sopivasti lähellä ja äkkiä päästiin leppien alle näkösuojaan. Ei meihin keneenkään sattunut, vaikka se ampui konekiväärillä ja pienellä tykillä. Tykin hylsy putosi lepän oksien läpi selkääni. Otin sen käteeni, mutta se oli kuuma.

Toinen kerta oltiin siinä samaisella mäellä työssä. kun pommikonelaivue tuli pommittamaan. Äkkiä suojauduttiin, kuka mihinkin kerkisi. Näkyi jo kuinka pommit irtosivat koneesta. Ensin ne vähän matkaa tulivat vaakasuoraan ja sitten kääntyivät kohti maata. Kyllä oli hirmuinen räiske, kun osa putosi kalliolle. Sirpaleet vonkuivat ja oli kauhea jylinä. Luulin, että nyt taitaa kuulo mennä. Mutta sitten se loppui ja koneet kääntyivät sinne, mistä olivat tulleetkin. Meille ei tullut tappioita. Se tienoo oli varmasti kuvattu aikaisemmin. Sille linjalle oli kaivettu pesäkkeitä ja raivattu ampuma-alaa. Kyllä sen ilmasta hyvin näki.

Kitelän asemarakennuksessa olimme yötä. Siellä oli kerrossängyt ja minä olin alasängyssä. Yöllä lutikat tunkivat kimppuun. Minäkin koetin laittaa nokkosia sängyn pohjaan. En teidä auttoiko se mitään. Kyllä sitä vaan koetettin nukkua, vaikkei se niin mukavaa ollutkaan.

Tuuloksen maihinnousu oli juhannuksen aatonaattona. Tämä kaikki tapahtui sen jälkeen. Majuri Järventaus seisautti autonsa tielle, kun näki yksikkömme peitenumeron. Hänen määräyksestään meitä ei enää pantu linjaan , vaan kaivoimme monttuja. En enää muista, kuinka paljon piti päivässä kaivaa, mutta tinki siinä kuitenkin oli.

Virolahdelta lähdettiin junalla Mäkriän asemalle. Siinä nähtiin Aunuksen kaupunkikin, josta marssittiin Ienimäen kylään. Syksy oli jo aika pitkällä ja oli pakkasia. Kylä sijaitsi Kuuttilahden tienhaarassa. Siitä piti olla 30 kilometriä matkaa linjoille. Asuimme teltoissa ja päivisin teimme estelinjaa suohon. Se oli ankeaa aikaa, sillä nahkasaappaat olivat aina märkinä. Ilmakin oli jatkuvasti sateinen. Suo oli niin vetinen, että kapulatietä rakennettiin sinne, missä kuljettiin. Hevosetkin käyttivät samoja teitä. Rintavarustusta tehtiin, puita kaadettiin ja kannettiin niitä. Laitettiin niistä runko ja luotiin rahkaa päälle. Kyllä siitä tuli sellainen suoja, että oli hyvä, ettei siihen joutunut asemiin. Eikä siinä kyllä taisteltukaan, kun joukot perääntyivät.

Kanttiini oli yhdessä karjalaistalossa. Lotat keittivät korviketta ja leipoivat pullaa. Eräänä aamuna sattui, että lotan keitettyä korviketta ison pannullisen, siitä nokasta ei tullut tippaakaan korviketta ulos. Torakat olivat kerääntyneet pannun nokkaan, koska siinä ei ollut torakkaläppää. Torakoita oli joka talossa paljon. Ne olivat usein pöydän alapuolella ja rapisivat kovin ja muurin päällä niitä oli tosi paljon.

Täältä pääsin pois vähäksi aikaa kovan päänsärkyni takia. Päätä särki niin kovin, etten pystynyt yhtään lepämään, eikä siihen tehonnut mikään. Minut vietiin ensin Aunuksen kenttäsairaalaan, jossa oli ylilääkärinä Esa Seeste, kultamitallimies. Mutta päänsärky jatkui joka ainoa päivä. Sitten jouduin Salmin sotasairaalaan. Siellä nenä puukotettiin, mutta ei sieltä mitään tullut.

Rintamalla sattui siihen aikaan paha taistelu ja haavoittuneita vietiin Seinäjoelle sotasairaalaan Törnävälle junalla. Minä pääsin samalla sinne. Se oli vanha kartano, joka oli muutettu sairaalaksi. Kaunis paikka jokimutkassa. Vielä muutaman päivän päätä särki, mutta sitten se loppi. Viikon päivät olin siellä ja sitten annettin littera käteen. Seuraavana päivänä oli ilmoittauduttava Viipurin HTK:ssa klo 24 mennessä.

Viipurissa olin viikon ja sitten taas Nurmoilaan ja sieltä Kalajärvelle HTK neloseen. Pääsin omaan komppaniaan samaan ryhmään, missä olin ennenkin ollut. Komppania asui hirsikorsuissa, jotka oli ikkunoihin asti kaivettu maahan. Siinä oli vaatteiden kuivatushuone ja kivääritelineet. Siellä oltiin ja harjoiteltiin. Aika oli mukavaa.

Keväällä jouduttiin Äänislinnaan kouluttamaan -25 loppupuolella syntyneitä. Meitä oli muistaakseni kymmenkunta. Sitä hommaa kesti kuukauden.

Tultiin taas takaisin komppaniaan Kalajärvelle. Osa pojista lähti rintamalle Kuuttilahteen ja maanviljelijöiden pojat pääsivät kylvölomalle. Taisi kulua viikon verran, kun radiossa kuulutettiin, että kaikki lomalaiset heti takaisin joukko-osastoihinsa. En muista tuliko kaikki kylvettyä, mutta lähtö oli kiireinen.

Komppaniasta jouduin vartiopäälliköksi. Kaksi poikaa oli aina vartiossa kaksi tuntia kerrallaan. Vartiointihomma jäi hiukan kesken. Oli kaunis ilma ja pojat riisuivat pois paitansa ja ottivat aurinkoa. Eversti Raus näki sen ja komensi paidat päälle. Sitten mentiin takaisin komppaniaan.

Siellä oli kova touhu, että nyt mennään Laatokan rantaan rantavarmistukseen. Ei puhuttu mitään vielä sodasta. Kaikki tavarat kasaan ja autoihin. Ajoimme Alavoisiin asti ja mentiin yöksi yhteen tyhjään taloon. Aamuyöstä nähtiin, kun lentokoneita tuli laivueittain, toiset tuli ja toiset meni ja pommittivat aika lähellä. Siellä lahdella oli laivoja mustana ja msihinnousua suojattiin. Armeijakunnan juna oli Alavoisten asemalla ja ovet olivat auki. Sanottiin, että siellä oli armeijakunnan rahat, suuri määrä, ja ne oli sieltä varastettu.

Sitten me lähdettiin Tuulokseen autolla. Monta kertaa jouduttiin pysähtymään, kun maataistelukoneet tulivat auton yli ja ampuivat kovasti. Ne ajoivat ihan puiden latvojen tasalla. Matka ei paljoa edistynyt. Auto jäi aina tielle seisomaan. Mutta onneksi ei siihen osunut. Niillä oli myös laivoissa tykkejä, joilla ampuivat Tuuloksen teille. Siellä oli meidän poikia jo haavoittunut ja oli kaatuneitakin. Muistan yhden Sinervon, jolla oli käsi sidottu. Hän luultavasti joutui ambulanssissa uudelleen tulitukseen, koska ei hän tullut siltä reissulta enää.

Olimme juuri tulossa sinne. Kuljimme kahtapuolen tietä tai oikeastaan ojaa pitkin. Päivä oli lämmin. En tiedä, mitä se tarkoitti, kun reput jätettiin yhteen läjään rintaman taakse metsään. Meidän neljäs joukkue oli sellainen rikollisjoukkue, joka ei tullut porukan kanssa linjaan ollenkaan. Ne olivat löytäneet reppumme ja vieneet tupakat ja kaikki parhaat tavarat, mitä niissä oli.

Tultiin kokoontumispaikkaan ja siellä kyseltiin vapaaehtoisia, että mennään tiedustelemaan kuinka kaukana ruskit ovat. Siihen tuli yksi ylikersantti ja minä sekä yksi sotamies. Toiset jäivät puitten taakse asemiin. Kaivaa ei voinut, kun ei ollut lapioita.

Ei meidän kovin pitkälle tarvinnut mennä, kun kolme venäläistä tunnustelijaa tuli tietä pitkin rauhallisesti. Ylikersantti sanoi, että nyt takaisin ja äkkiä. Mutta minä sanoin, että ammutaan. Pojat menivät jo, mutta minä ammuin ja näin kuinka ne kaasivat itsensä ojaan. Ammuin toisen kerran ja sitten lähdin juoksemaan omia kohti. Silloin tuli yksi kersantti minua vastaan. En teidä mikä mies se oli, mutta sillä ei ollut edes kivääriä. Siinä samassa hyppäsi venäläinen konepistoolimies tien penkalle ja ampui taakseni. Se ei huomannut minua ollenkaan. Kiväärini ei ollut oikein tarkka, mutta ajattelin, että kyllä nyt sattuu, kun oli niin lyhyt matka. Mies kiiri sinne ojanpenkan taakse ja konepistooli nousi pystyyn. Muita ei näkynyt. Tulin juosten kovaa vauhtia omien luo. Menin erään männyn edestä, kun Lehtosen Jorma laukaisi. Kyllä pelästyin ja luulin, että jalkaan sattui, mutta ei kuitenkaan. Sitä en tiedä millä aikaa ruskit olivat siihen tulleet. Minun tietääkseni kolmannen komppanian piti siinä oleman. Kauaa ei kestänyt, kun alkoi tulla kuulaa. Ampuivat räjähtäviä. Tuntui oudolta, kun edestä ammuttiin ja takana paukahti myös.

Siinä oli kumpare, missä oli konekivääri asemassa ja kolme miestä. Se oli aika kiusallinen ase. Meidän komppaniassa oli -23 syntynyt korpraali Veli Metsäranta Vaasasta kotoisin. Hän jutteli, että jos me muut ammumme kovin, niin hän koettaa päästä lähelle ja heittää käsikranaatin sinne asemaan. Se onnistuikin.

Sitten hyökättiin siihen konekivääriasemaan. Siellä oli kolme miestä aivan kuin vasikat, joita on lyöty päähän. En muista kenellä siinä oli konepistooli, mutta kyllä veri lensi ja siihen jäivät. Sen jälkeen pojat käänsivät konekiväärin ja kyllä ruskille tuli kiire. Siinä oli piiska ja sekin jäi siihen. Mutta ei sinne uskallettu mennä, kun komppanian päällikkö oli haavoittunut jalkaan ja oli poissa pelistä. Joukkueenjohtajat Lautala ja Mäkipetäjä olivat kaatuneet. Iltapäivällä kaatui vielä vänrikki Päivinen tämän saman piiskan kuulasta.

Oltiin vielä siinä kummulla, kun tien yli tuli yksi venäläinen kiikarikivääri selässä. Joku toinen sen ampui ja se kaatui ihan minun viereeni. Tarkastelin sen reppua. Siellä oli iso limpunpuolikas ja panoksia irtonaisina.

Siinä oli yksi meidän poika vaikeasti haavoittunut ja minäkn olin sitä kantamassa JSP:lle, mutta se kuoli, ennenkuin saimme hänet lääkärin luo. Toinen oli pahassa paikassa, valitti ja huusi, mutta jos sinne joku olisi yrittänyt, niin varmasti olisi haavoittunut tai kaatunut. Sitten tämäkin kaveri hiljaa vaikeni.

Naapurit rupesivat rynnimään ja me jouduimme lähtemään kumpareelta. Mutte emme menneet pitkälle, kun jo taas mentiin takaisin. Se oli tosi kova päivä.

Tähän kohtaan tulivat toiset joukot ja me siirryimme oikealle. Mentiin hiljaa eteenpäin ja kysyttiin aina, että onko yhteys oikealle. Maasto oli sellainen, että puut oli katkaistu metrin korkeudelta ja jätetty siihen kuivumaan. Yhteys oikealle katkesi. Siinä oli aukkopaikka ja sen päässä konekivääri, joka näki minut je rupesi ampumaan. Kuulaa tuli paljon. Siinä sivussa oli risukasa ja pääsin siitä pois linjalta. Lakki ja kivääri jäivät. Risukasa nousi ja laski, mutta pääsin siitä ehjänä pois, vaikka kovasti pelästyin.

Sitten mentiin vielä oikealle. Siinä oli metsälinja, johon otettiin asemat. Laitoin kiviä sivulleni ja sammalia päälle. Sen metsänlinjan toinen reuna oli ihan läpinäkyvä ja siitä aina ammuttiin meitä paljon. Ei uskaltanut päätä nostaa. Lopulta päätin, että ne ampujat on saatava pois. Juttelin ryhmän pojille, että he tulittavat ankarasti. Minulla oli pari käsikranaattia. Hyökkäsin siihen tiheään reunaan ja heitin kranaatit sinne päin, mistä ammunta tuli. Tuli hiljaisuus. En teidä sattuiko kehenkään, mutta ammunta loppui.

Sitten tuli joukkoja Syväriltä ja niillä oli tykistöä. Ne ampuivat sinne naapurin puolelle. Ensimmäinen oli lyhyt. Toinen tuli aivan omien asemien kohdalle, jossa haavoittui vänrikki ja neljä poikaa. Sen jälkeen meni aivan sinne mihin pitikin.

Yhtenä yönä oltiin vähän niinkuin huilaamassa ja vanhempi ikäluokka otti asemat vastaan. Ne kaivoivat juoksuhautaa, kun heillä oli lapiot, joita ei meillä ollut vieläkään.

Siinä vähän matkaa asemien takana oli sellainen kirnukuoppa, johon me kaksi miestä mahduttiin istumaan vastakkain. Laitoimme vielä havuja kuopan päälle. Olimme niin väsyneitä, että koko yö nukuttiin. Aamulla herätessä ajettelimme, että ketä nyt mahtaa asemissa olla. Siinä asemien edessä oli välimaastossa suomalaisia ja venäläisiä kaatuneita. Tappelu oli ollut ankara. Siihen oli jäänyt venäläinen pikakivääri jalkojen varaan ja lipas oli kiinni. Me siellä kuopassa olimme vain nukkuneet, emmekä olleet tienneet mitään taisteluista.

Minua himoitti kovasti se pikakivääri, joka oli ihan kohdalla oman ryhmän edessä. Sovittiin poikien kanssa, että he pitävät kovaa ampumista yllä. Menin ja toin sen pikakiväärin omalle puolelle.

Tiedustelulentokone lensi siinä asemien yllä. Venäläisten puolella poltettiin jotain ainetta, joka paloi keltaisena ja toinen vihreänä. Me luulimme, että nyt tulee varmaan kaasua. Mutta se oli merkki sille tiedustelukoneelle, missä asemat ovat. Sitten tuli vanhoja miehiä kaksi jokaiseen ryhmään. Minäkin laitoin nimet muistiin. Seuraavana päivänä ei niitä enää ollut. Kyllä heillä oli suunta selvä, mihin päin mennään. En kyllä yhtään huomannut, koska ne häipyivät, eikä niitä sen jälkeen kyselty, mihin ovat menneet. Oli sateinen ilma ja metsä paloi ja kyti savua.

Sitten tuli se aika, että päästään pois sieltä. Mutta illalla tulikin tieto, että joudutaan vielä siihen suon reunaan viivyttämään. Yön aikana tuli kova pakkanen ja paleli, kun ei ollut manttelia yllä. Tulta ei saanut tehdä, ettei lentokone olisi nähnyt. Ryssä kiersi sitä suota ja tuntui, että pian ollaan motissa, ellei päästä pois.

Illalla noin kuuden aikaan ryssä lähti hyökkäämään. Kova uraa-huuto kuului ja kuulaa tuli kovasti, joka suomaastossa sanoi vaan fin, fin, kun se sattui johonkin varpuun. Saman aikaan me saimme lähteä kulkemaan kohti Viteleä. Tultiin kovin juoksujalkaa. Jos olisi johonkin sattunut, niin varmasti olisi vangiksi joutunut.

Muistan kuinka ennen lähtöä kentällä oli tuttuja poikia, Keräsen Otto ja eräs toinen au-kurssin poika. JSP oli tien vieressä Tuuloksessa ja siinä oli kiväärejäkin varmasti yhdelle komppanialle. Tuulokseen siunattiin kaatuneita kuulemma noin 50 poikaa. Meidän komppaniamme oli paljon pienentynyt . Ennen sitä aamua oli ruokajonossa enää 18 miestä. Upseerit ja aliupseerit olivat kaatuneet. Ylikersantti Siinäinen ja kokelas olivat vielä mukana. En muista mihin komppaniaan meidät yhdistettiin.

Vitelen suossa oli jonkun toimiston kärryt jääneet kuorma päällä. Tampit oli veitsellä katkaistu ja luultavasti oli ratsain lähdetty eteenpäin. Siitä kuormasta joku sai 7,65 pistoolin, jonka pisti taskuunsa. Ne jotka joutuivat viivyttämään, pyysivät meiltä panoksia. Tykin kuulia oli aina jonkin matkan päässä kuin salaojaputkia. Mutta ne olivat aika suuria. Kainalossa miehet kantoivat niitä kahta kerrallaan, mutta sinne niitä jäi paljon ampumatta.

Viimein tulimme yli sillan. Siinä oli paljon joukkoja ja kranaatinheitin oli sillan venäläisten puolella. Siihen tuli maataistelukone ja kierteli päällä. Yksi haavoittunut oli kärryillä, sellaisilla kovapyöräisillä, eikä mitään pehmikettä ollut alla. Hevonen pillastui ja meni laukkaa yli kivien ja kantojen, eikä ajomies saanut sitä millään pidätettyä. Oli siinä aika sekamelskaa. Lentokone vielä kierteli päällä ja ampui. Kyllä siinä varmaan tuli tappioita. Oli kesä ja vielä valoisa aika.

Myöhemmin tämä silta oli hävitetty. Joki oli aika leveä ja se oli täynnä tukki- ja paperipuuta. Siitä oli kuulemma tultu juosten yli. Kyllä sekin varmasti oli verottanut miehiä.

Tämän jälkeen meitä helpotti paljon, kun emme jääneet siihen. Marssimme eteenpäin kohti Rajakontua. Marssit olivat pitkiä, noin 50 kilometriä päivässä. Välillä maattiin vain nurmella ja uni tuli pian. Yöllä tuli muutama kranaatti aika lähelle, mutta ei se meitä paljon häirinnyt. Aamulla jatkoimme matkaa Salmia kohti. Kirkko oli ammuttu aika matalaksi. Muuten oli mukava, kun tultiin Suomen puolelle.

Me ei silloin enää jouduttu taisteluihin, vaan tultiin niinkuin edellä. Matkan varrella oli ihmisen pääkallo lepän oksalla. Ei se ollut kovinkaan mieltä ylentävä näky. Tie oli Pitkärannan tie, jonka varrella olivat talvisodan kuuluisat taistelupaikat, Klemetti, Pukitsa, Ruhtinaanmäki ja Syskyä.

Syskyänkylässä olimme siviilitalon navetan vintillä yötä. Päivällä kaivoimme juoksuhautaa viivyttäjille. En tiedä taisteltiinko niissä ollenkaan. Siinä tuli ensi kertaa rapnellejä. Sen kuuli, kun se räjähti ja sirpaleita tuli laajalle alueelle.

Siellä saimme vähän hengähtää, kun taistelut olivat meidän kohdalta ohi. Olen näin jälkeenpäin ajatellut meidän komppanian kohtaloa, kun päällikkö oli sairaalassa, kolme joukkueenjohtjaa oli kaatunut, kokelas oli liian hermostunut, eikä hänen päänsä kestänyt. En tiedä, mihin hän joutui. Sitä ei enää näkynyt meidän joukossa myöhemminkään.

Mämä pitkät marssit tekivät minulle sen, että molemmat kantapäät olivat verellä nahan alla ja olivat kipeät ja hellät. Nahka irtosi ajanoloon ja uusi kasvoi tilalle.

Olimme Kairinojalla, kun aliupseerit saivat toisen nauhan olkapäälle. Ne meidän kouluttajamme, -23 syntyneet, eivät kaikki saaneetkaan ja se vähän heitä kismitti. Sitten komppania kutsuttiin kokoon ja jaettiin 2. luokan mitalit niille, jotka olivat kunnostautuneet siinä konekiväärin tuhoamisessa ja avustaneet Veli Metsärantaa.

Aika oli jo syksyn puolella ja pojat saivat jostain uusia perunoita. Ne olivat voin kanssa tosi hyviä.

Sitten tultiin Impilahden pitäjään. Illalla satoi kaatamalla. Silloin tuli aselepo ja välirauha. Oltiin eräällä koululla yötä ja nukuttiin permannolla. Oli niin ahdasta, että jos joku kääntyi, niin piti toistenkin kääntyä. Sota loppui siihen.

Maanviljelijöillä oli viljaa kasvamassa. Sain määräyksen mennä ryhmän kanssa viljankorjuuseen. Niitimme viljaa ja puimme heti. Meillä oli siviilien asunto, pieni tupa ja kammari. Kokki, joka oli ollut laivassa työssä, teki meille ruokaa. Hän kävelikin kuin laivan kannella. Kyllä sitä viljaakin sentään kertyi. Siinä oli päällikkönä yksi maanviljelijä, jonka viljoja ensin kerättiin. Yksi korpraali oli lomalla siitä kylästä, eikä sen viljoja oltu tarpeeksi saatu ja kun se oli vähän juovuksissa se rähjäsi sille pomolle. Mutta ei siitä sentään lyömistä tullut. Viikon kuluttua lähetti tuli ilmoittamaan, että pitää palata heti komppaniaan.

Lähdimme Ruskealaan. Se oli sellainen paikka, että siinä oli avolouhos, josta oli otettu paljon punaista graniittia. Ruskealassa syötiin lottien tekemää hernekeittoa, joka maistui tosi hyvälle.

Jatkoimme matkaa karjalaiskylien läpi Suistamon hautausmaalle. Näin siellä runolaulajan patsaan. Marssit olivat pitkiä. Hiki virtasi ja pöly meni kurkkuun. Päivä oli kaiken lisäksi kuuma. Mutta venäläiset hoputtivat koko ajan. Kiteen kautta tultiin vasta Suomen puolelle rajaa. Muut pitäjät jäivät sinne ryssille. Eivät ne niitä taistellen saaneet.

Siinä eräässä talossa oli kauniita omenia puussa ja päätimme yhden pojan kanssa, että illalla mennään vähän matkaa takaisin ja otetaan niitä. Menimme talon pihalle, mutta siellä oli muita miehiä aika paljon, eikä niillä ollut mitään kiirettä pois pihalta. Tiedä sitten vaikka niillä olisi ollut sama meininki kuin meilläkin. Kun aikamme varrottiin, muut häipyivät. Sitten menimme rakennuksen päädyn ohi. Toinen poika meni edellä ja kompastui. Luulen, että se oli lanka, johon oli laitettu paukkupommi. Ensin pelästyin, että joku ampui kaverin, mutta se nousi ylös ja lähti juoksemaan. Minä lähdin suoraa päätä puutarhan läpi, mutta pimeä kun oli en huomannut, että edessä oli hevosen juoksutarha. Ei muuta kuin kiipesin aidan yli. Sitten tuli toinen aita vastaan ja sama kiipeäminen. Mulla oli vyössä pakki ja siellä muutama vanikanpala. Se kolisi kuin lehmänkello. Omenat jäivät ottamatta.

Lähdimme kohti majapaikkaa. Kaverilta jäi siinä kaatuessa lakki. Mutta siinä oli tien vieressä sotilasmajoitusparakki ja eteisessä oli lakkihylly ja paljon lakkeja. Siitä hän otti lakin päähänsä, kun ei ollut mitään vartiota, eikä kukaan perään kysynyt.

Ennen tätä tapausta oltiin Leppäsyrjän asemalla muutama yö. Siinä oli rautatie vielä paikallaan. Oli siinä vielä suurikaliperinen tykki, joka aina välillä ampui. Paukahdukset olivat kovia. Sitten olimme vielä Läskelän pitäjässä. Pataljoonan komentopaikka oli aivan tien vieressä.

Sattui sellainen tapaus, että lentokone putosi alas. Toinen lentäjä tuli laskuvarjolla alas ja otettiin heti kiinni ja vietiin henkilöautolla kuulusteltavaksi. Toisen lentäjän varjo ei auennutkaan ja se tuli pakettina alas pataljoonan komentajan ikkunan alle. Siihen tuli maahan aika kuoppa.

Alkumatkalla oli tiellä tungosta, kun sotaväenosastot marssivat. Evakkoja oli hevosten kanssa matkalla ja vielä elukat mukana.

Tultiin Kerimäen pitäjään. Olimme pohjoismaiden suurimmassa puukirkossa, jonne sanottiin mahtuvan 3000 ihmistä. Jäätiin siihen sitten vielä asemia tekemään järven rantaan. Asuimme siviilitaloissa ja rakennuksissa. Siellä näin myös kuinka emäntä teki piirakoita ja ihmettelin, miten nopeasti se tapahtui.

Samaan aikaan radiossa puhuttiin miten saksalaiset pidättivät Suomen kansalaisia. Mm. Hillilä ja muita johtohenkilöitä oli heidän joukossaan. Ja yksi poika sanoi, että hänen isänsäkin oli pidätetty.

Lapin evakuointi oli menossa. Petsamolaisia ja niiden pitäjien asukkaita, jotka olivat tien vieressä, vietiin Ruotsiin. Evakkoja oli myös Oulussa.

En muista kuinka kauan olimme Kerimäellä, mutta aikanaan sieltä siirryimme lähelle Savonlinnaa. Juna oli sellainen, että oli kymmeniä mullivaunuja peräkkäin. En niitä sen paremmin laskenut. Määränpäätä ei meille oltu sanottu. Iltapäivällä lähdettiin ja yö ja koko seuraava päivä matkustettiin. Mentiin kohti pohjoista ja Oulua. Paikkakuntien mukaan arveltiin matkan suunta. Pohjanmaalla välillä Seinäjoki – Ylivieska pysähdyttiin ja käytiin kaupassa. Huomasin, kun kauppa oli täynnä kuin nuijalla lyöty, että sieltä hävisi tavaraa ilman maksua.

Iltahämärissä Oulussa meidät majoitettiin Tuiran koululle, jossa asuskeltiin ja päivisin oli sulkeista ja sisäpalvelua.

Luulen, että Tornio oli jo silloin vallattu ja oli suomalaisten hallussa. Siihen rakennettiin Merikosken voimalaitosta siihen aikaan. Muutenkin oli mukava katsella, kun koskessa oli miehiä kumihousuissa ja lippivät lohia. Välillä jouduimme purkamaan laivoja Tappilan satamaan. Sieltä lähti laivoja pohjoiseen ja laivoilla siirrettiin myös porukoita. Meidän komppaniamme meni viimein marssimalla Haukiputaalle.

Sitten kysyttiin vapaaehtoista aliupseeria, ei sanottu, mihin joutuu, mutta minä ilmoittauduin. Sain ryhmän miehiä, oikein pohjalaisia, vanhempaa ikäluokkaa. Työnä oli laivojen lastaus ja purkaus. Tätä hommaa kesti niin kauan, että nämä vanhemmat miehet vapautettiin siviiliin. Palvelukseen jäivät vain -25 syntyneet ja -24 syntyneet aliupseerit ja korpraalit. Tämä oli ns. Halstin ”lastenristiretki”.

Pojoisesta tuli kaatuneita nuoria poikia kuorma-auton lavalla turkit päällä. Luultavasti ne laitettiin arkkuihin Oulussa ja lähetettiin omalle kotiseudulle edelleen.

Laivahomma loippui siihen. Olin jonkin aikaa EKM:n hommissa, mutta en tykännyt siitä ja menin huoltomajurin puheile ja pyysin siirtoa pohjoiseen. Se oli kyllä sitä vastaan ja sanoi, että enkö tiedä, että armeija marssii vatsallaan. Kesti jonkin aikaa ennenkuin tuli littera. Mutta ei vielä rintamalle viety.

Mentiin pienellä laivalla Tornioon. Ilma oli kylmä ja aallokko kova ja laineet löivät yli kannen yhtä mittaa. Mulla oli paha olo ja oksensin kaiken, mitä sisällä oli. Se auttoi, kun menin kannelle savupiipun juurelle. Kylmä siellä oli, mutta ilma oli raikas. Illaksi tuuli tyyntyi.

Tulimme Röylän satamaan, jossa saksalaiset olivat pommittaneet kaikki laiturit rikki. Siinä oli ollut jossakin laivassa hevosia. Kaikki olivat kuolleet.

Sitten taas marssimaan kohti opaselintä. Matkaa luulin olevan noin 10 kilometriä. Kun tultiin Tornioon oli erikoista se, että mainosvalot paloivat Haaparannassa joen takana ja muutkin valot. Torniossa oli täysi pimeys.

Talvi oli kova. Lunta oli paljon ja tiet pohjoiseen olivat tukossa. Siinä pitkän sillan lähellä oli parakkeja, joissa asuttiin. Joulukin oli silloin, kun oltiin Torniossa ja odoteltiin kuljetusta pohjoiseen. Aikaa vietettiin kaupungilla käyden iltaisin. Tanssit olivat kiellettyjä. Pojat joutuivat joskus niitä hajoittamaan. Siellä tuli joskus erimielisyyksiä, kun vanhat miehet olivat siviilissä ja tanssihalut olivat kovat. Kyllä tanssit aina loppuivat. Kerrankin poikia oli autonlava täynnä ja he menivät paikalle. Yksi pojista ampui heti lampun sammuksiin. Kyllä sakki sai jalat alleen. Sitä poikaa kulusteltiin jälkeenpäin, mutta kapteeni oli sanonut vain, että hyvä kun loppui.

Kaikenlaista siellä sattui, kun pojat olivat vähän juovuksissa, eikä heitä päästetty ravintolaan tanssimaan.

Pojat hakivat kiväärit ja menivät jokijäälle. Ravintola oli aivan ensimmäinen rakennus sillan oikealla puolella. Oikealla puolella oli kahvila sillan alapuolella toisella puolella siltaa. Siellä soitettiin aina samaa kappaletta ”punertaa marjat pihlajain, kuin verta niissä ois”. Pojat rupesivat ampumaan sinne kivijalkaan ja saivat tanssit loppumaan.

Siinä sillan pielessä oli myös vartio. Olin siinä muutaman kerran. Vänrikki oli vanhimpana ja yksi sotamies. Papereita tarkastettiin. Yhtenä iltana, kun oltiin taas kaupungilla, juttelin erään pojan kanssa selkä päin katua, enkä huomannut katujyrää, enkä tehnyt kunniaa. Ne ottivat minut mukaansa ja veivät putkaan. Olisin joutunut olemaan siellä koko yön. Mutta siellä oli tuttu alikersantti ja sanoin sille, että kai minä saan mennä pois, kun en ole mitään pahaakaan tehnyt. Hän antoi luvan. En tiedä kysyttiinkö jälkeenpäin, missä minä olen. Ei edes nimeä otettu muistiin.

Olin yhden halikkolaisen kaverin kanssa kahvilassa, kun sinne tuli juopunut siviili. Sotavaatteet sillä oli yllä ja se teki kovin riitaa kaverini kanssa, iso ja pitkä mies. Kaverini löi sitä kerran ja se kaatui keittiön ovea päin. Ovi aukesi keittiöön ja mies makasi puolittain kummassakin huoneessa. Naiset siunasivat ja olivat pelästyneitä ja lupasivat kutsua poliisin. Mutta ei me jääty sitä odottamaan, vaan häivyttiin äkkiä, eikä siitä sen pahempaa tullut.

Olin ennen EKM:n varastossa, silloin kun hain siirtoa rintamalle. Siellä oli hyvin sekaista. Kun vanhat miehet olivat lähteneet, niin näitä suuria varastoja tarkastettiin. Suuret määrät voita ja sokeria oli myyty. Varasto oli tehty käytävälle, niin että niitä tarkastettiin ulkopuolelta. Kun reunasta otettiin paketteja pois, niin keskusta olikin tyhjä. Siitä tuli suuri vajaus. Se oli taitavasti tehty, eikä sitä heti huomattu. En tiedä, kuka siitä vastasi, emme me uudet miehet kuitenkaan ja vanhat olivat siviilissä.

Matka jatkui kohti pohjoista. Taipaleet olivat pitkiä ja kun hypättiin pois auton lavalta oli niin kankea, ettei tahtonut jaloillaan pysyä. Torniosta ajettiin samana päivänä Yli-Muonioon asti. Minulla se oli vaikea matka siitäkin syystä, että oli ainainen paha olo. Annoin ylen kaiken, minkä olin syönyt, enkä voinut sille mitään. Lisäksi ilma oli purevan kylmä.

Karesuvannossa oli yksi reppuselkäinen mies, menossa lomalle, Antero Lietzen Kurkelasta, olin tuntevinani. Mutta me olimme vielä auton lavalla, enkä päässyt juttusille.

Lätäsenässä laitettiin teltta pystyyn ja yövyttiin. Jouduin kapteeni Liimatan komppaniaan. Meitä oli jonkinlainen ryhmä. Teltta pystytettin Markkina-nimiselle kumpareelle, josta näkyi sakssalaisten asema (Strumpog Slelling). Siinä pidettiin vartiota. Eivät ne sillä aikaa meitä juuri häirinneet. Joskus tuli muutama tykin laukaus. Suomalaisia partioita oli toisinaan aamuisin liikkeellä ja konepistoolitulitus oli joskus kovaa. Päivä oli lyhyt, kaksi hämärää vastakkain. Aurinkoa ei näkynyt pitkään aikaan.

Sitten minut ryhmäni kanssa märättiin tiedusteluretkelle, vieläkö saksalaiset ovat siellä. Mutta ennenkuin aamulla päästiin lähtemään, tuli tieto, että saksalaiset ovat lähteneet Lätäsenältä. Silloin oli hyvä olo kaikilla ryhmässäni, kun ei tarvinnutkaan mennä sinne.

Yksi alikersantti oli siinä aseman lähellä heinänmyyjänä. Kerrankin olin siinä paikalla, kun heinäkuormaa tehtiin ja oli aivan pimeä. Luulen, ettei sekään ihan laillista kauppaa ollut, mutta taisi olla molemmille hyödyksi.

Kuusjoelta kotoisin oleva Leo Laine oli Toppilan satamassa varastonhoitajana. Hän teki kaupaa Ruotsiin autonkumeilla, aseilla ja vähän muullakin. Hän oli vähän viinaan menevä. Rahaa hänellä oli aina runsaasti. Hän jäi kiinni näistä kaupoista. Sotapoliisit tulivat sinne varastolle, tai ensin sinne, missä hän asui. Hän oli huomannut, että häntä etsitään ja meni varastolle, pisti kiväärinpiipun suuhunsa ja laukaisi pyssyn. Se oli hänen nuoren elämänsä loppu. Ikävä tapaus. Oltiin samassa komppaniassa yli vuoden. Viimeksi oltiin hänen luonaan Murtomäen Oivan kanssa. Oli ahdasta, kun maattiin yö kaidassa sängyssä. Minä olin silloin jo Lätäsenolla, kun tämä oli tapahtunut.

Joulun jälkeen ilmat vähän selkiintyivät ja tietkin pysyivät auki. Eräänä aamuna lähti autokolonna kohti pohjoista. Lavalla oli peltipohja ja kuomu oli päällä. Kyllä oli kylmä matka. Bensiinitynnyri oli sitä varten, että sitä valettiin tielle. Siinä sai vähän lämmitellä. Välillä käytiin korvikkeella.

Aamulla piti lähdettämän. Ensin oli sen joen silta, joka oli räjäytetty. Rannat molemmin puolin oli miinoitettu. Miinoja oli hyppyheikkejä ja panssarimiinoja. Miehiä meni, kun menivät korsuja katselemaan ja kun vetivät oven auki, lensi koko korsu ilmaan. Siinä meni joku ajomieskin hevosensa kanssa.

Sitten tulivat pioneerit haravoittensa kanssa ja kyllä löytyi paljon miinoja. Joskus iltapäivällä pääsimme eteenpäin. Maantie oli myös panssarimiinoitettu, mutta kun se oli jäätynyt, eivät miinat lauenneet.

Matkalla oli myös yksi silta, jonka yli olimme menossa. Mutta ei keritty, kun silta räjähti. Tuli valtava kuoppa siihen, missä silta oli ollut. Kyllä polvet notkahtivat, kun räjähdys kävi. Mutta luulen, ettei kukaan vielä ollut sillalla. Se oli kai jonkinlainen aikapommi.

Oli jo iltapäivä, kun ruvettiin pystyttämään telttoja. Kamina vain siihen lumen päälle je tuli pesään. Aamulla kamina oli kuopassa, kun ei lunta oltu luotu pois. Mutta kun meillä oli puolipitkät turkit päällä ja olimme väsyneitä, uni tuli hyvin, eikä tuntunut kylmyyskään.

Seuraavana päivän jatkoimme kohti Kilpisjärveä. Mutta en tiedä mikä mahtoi olla, kun tultiinkin takaisin jonkin matkaa kuljettuamme. Siinä oli aikaa katsella ympärilleen, koska vauhti oli hiljainen. Takaisin tullessa siinä lähellä oli kaislikossa ikäänkuin mies seisomassa. Lähemmin tutkittaessa huomasimme, että Sakut olivat tehneet Norjan salpietarisäkeistä vähän suurempikokoisen miehen, jonka sisään vartiomies mahtui seisomaan ja olemaan tuulen suojassa. Ilma saattoikin olla tosi kylmää. Sanottiin, että Karesuvannossa oli 52 astetta pakkasta.

Saksalaiset vetäytyivät Kilpisjärvelle asti ja majoittuivat Saanatunturin ja tien väliin. Enää heillä ei olisi ollut pitkää matkaa Norjaankaan saakka. Heillä oli vaneriteltat ja ne oli kaivettu lumen sisään. Seinien suora osa oli peitetty lumella, että ei kylmä varmaankaan ollut.

Pikkuvaaralla käytiin vartiossa yksi au ja 8 miestä. Aina kun sinne mentiin piti soittaa komppaniaan ja kysyä oliko mitään erikoista. Siellä oli yksi pieni koppi vanhan Siilastuvan paikalla. Vartiossa piti olla aina koko päivä. Ei siellä mitään hätää ollut. Pojat laskettelivat mäkeä Pikkuvaaralla. Samalla kyllä seurattiin, kuinka Saanatunturin alta nousi telttojen piipuista savua. Telttoja oli paljon ja varmaan miehiäkin. Myöhemmin tämä mäenlasku kostautui. Sakut olivat kiikarilla seuranneet sitä, kun niin rohkeasti liikuttiin.

Parin päivän jälkeen oli väijytys, kun vartio meni. Siinä oli jyrkkä kohta, missä täytyi nousta sivuttain. Silloin olivat sakut huutaneet ”halt” ja heti oli täysi tulitus päällä. Kaksi poikaa haavoittui ja joutuivat vangiksi. Yhdeltä pojalta jäi suksi ja piikkikenkä siinä rytäkässä ja sukkakin vielä. He laskivat alas järvelle ja tulivat pois päin. Sakut koettivat vielä heittimellä ampua, mutta ei enää kehenkään sattunut.

Meillä oli teltta aika lähellä tietä. Polttopuusta oli pulaa. Niitä tuotiin hevosella alempaa. Kaikki poroaidat oli silloin jo poltettu. Matkat olivat pitkät ja huolto vaikeaa. Saimme ruotsalaisilta muonaa. Huoltopaikkoja oli Sirkassa ja Iitossa. Minäkin olisin päässyt toiseen etumieheksi ja hevosmiesten päälliköksi silloin aikaisemmin. Siinä toisessa olikin meidän komppanian miehiä. Yksi yö pelattiin, kun tultiin Kilpisjärvelle päin. Hävisin kaikki rahat, mitä minulla oli. Onneksi oli vain vähän. Ennenkuin Torniosta lähdettiin, olin lähettänyt rahaa kotiin ja käskenyt panna tililleni.

Yhtenä iltana tuli eversti Oinonen telttaamme. Istui siinä havuilla ja jutteli joukkueemme johtajan luutnantti Laakson kanssa ja vähän meidänkin. Oli mukavantapainen vanhempi mies.

Oli suunniteltu kostoretki ja kyseltiin vapaaehtoisia ja pantiin nimiä ylös. Miehiä tuli noin kaksikymmentä ja kolme pioneeria. Joukkueen johtajana oli luutnantti Laakso ja toisen puolijoukkueen johtajana vänrikki Penttilä. Pioneerien johtajana oli kersantti.

Oli helmikuun viides päivä, kun kokoonnuttiin siinä telttojen edessä. Pataljoonan komentaja piti puheen illan hämärässä. Hänen nimensä oli everstiluutnantti Kalevi Leimu. Aseistus oli kova. Joka miehellä oli konepistooli ja kolme lipasta. Laaksolla taisi olla 9:n millin barabellum- pistooli. Sitten oli vielä pioneerien hyppyheikit ja panssarimiinat. Niitä kannettin aina vuorotellen.

Heti lähdön jälkeen kuului kuinka saku hakkasi puita kamiinaan. Mentiin jonossa hissukseen ja päästiin niin kauas, että voitiin taas käyttää sauvoja. Siellä piti olla huoltotie ja se piti miinoittaa. Muuten meillä oli matkan varrella suomalainen kenttävartio, johon mentiin ja levättiin yön pimein aika. Heidän teltassaan oli ahdasta. Mutta kun kaikki varusteet lumipukua muöten oli päällä, ei palelluttukaan. Meidän takaisintuloamme piti luutnantti Hännisen joukkueen olla suojaamassa. Meillä ei ollut ahkiota ollenkaan. Muutama irtosuksi oli narun päässä. Sukset olivat armeijan ja niissä oli narusta tehdyt kantahihnat. Saksalaisilla alppijääkäreillä oli teräsreunasukset ja kiintositeet. Ero oli huomattava.

Aamuyöllä lähdimme kohti miinoituskohdetta. Kuuvalo oli aika hyvä, eikä ilmakaan ollut kovin kylmä. Ei siinä tietä oikein hyvin näkynyt. Jonkin verran siitä oli kuljettu. Siihen me ne miinat peitimme ja työ piti olla tehty. Ei muuta kuin kotimatkalle. Mutta niin ei tapahtunutkaan. Tämä retki olisi ollut ihan liian mukava ja helppo.

Pioneerikersantti ehdotti Laaksolle, että mennään ja tehdään selvää teltoista, jotka näkyvät siinä kummulla, yksi aika lähellä. Tunnustelijat pantiin eteen ja lähdettiin hyökkäämään. Ei päästy paljoakaan eteenpäin, kun saksalainen vartiomies teki hälytyksen. Ihmeen nopeasti ne pääsivät asemiinsa alusvaatteisillaan ja heti alkoi kova ammunta. Minä olin Laakson joukkueen mukana tien oikealla puolella ja vänrikki Penttilä vasemmalla puolella. Se teltta oli jo aika lähellä. Käsikranaatteja heitettiin, mutta en usko, että telttaan saakka lensivät. Tulitus oli kova ja valojuovat lensivät ja pauke sen mukainen. Penttilä oli jo joukkueensa kanssa laskenut tunturilta alas ja osasivat tulla vielä omalle puolelle. Me olimme vielä tien oikealla puoleaa ja sitten sattui, että sotamies Sieppo haavoittui reiteen, mutta ei sekään luuhun sattunut. Olin lähellä häntä ja yritin auttaa häntä ylös. Muut meinasivat jättää, mutta minä huusin, että ei mihinkään. Koetetaan ottaa hänet mukaan. Mutta ei siitä tullut mitään. Hän vain sanoi, että lähtekää. Hän ei voi. Samassa näin, kun kaksi sakua konttasi siellä meidän takaa konepistoolit kainalossa. Silloin ymmärsin, että pian tulee myös kuulia. Lähdin poikien kanssa laskuun sieltä tunturilta alas rotkoon. Siellä sitten haimme toisen puolijoukkueen jälkiä, kun siinä oli pehmyttä lunta, mutta niitä ei näkynyt. Sitten joukkueenjohtaja otti kompassilla suuntaa ja lähdimme tulemaan kotiinpäin. Päivä oli jo puolessa. Pidimme taukoa erään tunturin kyljessä ja vähän aprikoitiin kummalta puolen tunturia mennään. Siinä moni jo näki näkyjä, että pensaat liikkuvat. Voi olla, että se oli nälän tunnetta. Eväät oli aikoja sitten syöty.

Kun jatkettiin matkaa tunturin etupuolta, näin kaukaa että erään nyppylän päällä kaksi miestä kiikaroi. Luulen, ettei Laaksokaan heti tuntenut niitä. Vähän seisautimme ja katselimme niitä. Sitten ne lähtivät tulemaan. Niitä olikin aika paljon ja kahdella viimeisellä oli ahkiot perässä. Laakso sanoi, että jäädään siihen kahden tunturin välissä olevalle kumpareelle asemiin. Saksalaisilla oli se etu, että he tulivat etuoikealta nopeasti ja pääsivät ampumamatkan päähän. Näin kuinka yksi saku otti minut jyvälle. Löin itseni lumeen ja vähän yritin kaivaa kyynärpäillä kuoppaa ja rupesin siitä paikasta ampumaan. Ja vaikka kuinka tarkkaan koetin ampua, tuntui kuin ei sattuisi lainkaan. Mutta kaksi miestä oli haavoittunut rintaan. Ovaska kertoi, kun hän oli saksalaisessa kenttäsairaalassa koko vankeusajan.

Silloin kun tämä kahakka alkoi, jonon viimeisenä miehenä hiihti sotamies Paavo Laakso. Kun hän huomasi, kuinka etupään miehiä kaatui ja haavoittui, hän käänsi ympäri ja meni tunturin takaa. Hän oli kertonut, että kaksi miestä lähti häntä seuraamaan, mutta hän sai toisen ammuttua ja silloin toinen jätti hänet. Sitten hän oli hiihdellyt tunturilla vielä kaksi päivää ilman ruokaa ja juomaa. Lopulta hän ajatteli, että tuulee aina samalta puolelta ja otti siitä suuntaa. Lopulta hän oli tullut Kilpisjärven tielle ja jäänyt siihen makaamaan. Tuuria oli. Sieltä oli tulossa eräs hevosmies Kilpisjärvelle ja hevonen seisahtui. Mies huomasi, että joku siellä makaa ja otti hänet kyytiin ja toi komppaniaan. Se oli varmasti kova reissu myös ja oli vaikuttanut painajaisena monta päivää. Sellainen oli Paavo Laakson tarina.

Saksalaiset olivat hyvin varustettuja. Niillä oli kevyet kk:t. Ammukset olivat nauhassa, olkapäillä oli konepistooleja. Yhdellä miehellä oli radiopuhelin rinnan päällä edessä. Siihen se puhui koko ajan. Siellä oli varmasti muitakin etsintäpartioita liikkeellä ja puhuivat keskenään. En silloin tiennyt Laakson tapauksesta mitään, mutta muut ovat jälkeenpäin sen kertoneet. Hän oli luullut minunkin kaatuneen, mutta toisin kävi.

Kun olin jonkin aikaa ampunut, sattui oikeaan käsivarteeni. Kuula meni lihaksesta läpi, mutta kipeää ei tuntunut tekevän yhtään. Kun katsoin kyynärpäätäni, niin siitä tippuvan verta. Silloin pelästyin kovin. Katsoin taakseni ja näin kaatuneita ja haavoittuneita. Kiiriskelin siinä hangella tuskissani. Terveitä miehiä en nähnyt yhtään. Ajattelin, että joudun vangiksi. Samassa nousin pystyyn, nojasin sauvoihini ja yritin saada suksia jalkaani. Ne nuoraset kantahihnat olivat niin sekaisin, että en tahtonut saada hiihtokenkiä suksiin. Sitten tuli sellainen isku oikeaan reiteen, että kaaduin maahan. Ajattelin, että nyt tuli loppu. Löin konepistoolin pystyyn eteeni ja nostin kädet ylös. Sakut lähtivät tulemaan ja ottivat konepistoolin. Osa niistä jäi siihen haavoittuneita sitomaan, toiset jatkoivat matkaa terveitten perässä. Lopulta koko partiopuolikas otettiin vangiksi. Kaikki muut olimme haavoittuneita paitsi joukkueenjohtaja, joka oli selvinnyt naarmuitta. Makasimme filtin päällä Ovaskan kanssa rinnakkain.

Tapaus oli käynyt niin, että kukaan ei jäänyt asemiin siihen kumpareelle. Mielestäni siinä olisi ollut hyvät asemat, kun toiset joutuivat tulemaan ikäänkuin ylöspäin ja kaikilla sentään oli konepistoolit aseina. Toiset joutuivat niinkuin paljaalta pellolta nousemaan siihen kumpareelle. En tiedä, mikä minuun meni, etten yrittänyt nousta siihen asemakumpareelle. Mutta luulen, että kun näin siinä rinteessä kaatuneita, ajattelin, että selkään ampuvat varmasti. Siksi otin sen aseman, missä olin.

Siinä meidät haavoittuneet alustavasti sidottiin. Sen jälkeen tehtiin ikäänkuin lautta. Sukset laitettiin rinnakkain, sidottiin yhteen kärjistä ja takapäästä. Sitten kolme miestä vetämään ja takana oli jarrumies narun päässä. Kovin mentiin. Välillä menin pitkin hankea, kun putosin kyydistä lavan kallistuessa. Ei se kauaa kestänyt, kun tultiin JSP:lle. Siellä annettiin pistos. Sitten tuli vastaan hevonen tuulosmallisella reellä. Tultiin tien viereen. Siinä oli ahkio reen takana narun päässä kiinni. Ahkiossa oli Äkäslompolo- niminen poika. Mutta poikaa ei sen jälkeen näkynyt. Olen sitä mieltä, että hän kuoli siihen. Sitten oli korpraali Siltanen. Hän oli haavoittunut nenään ja vatsaan. Hän hiihti vielä ihan hyvin, mutta kuoli parin viikon perästä. Hän on haudattu Kalervo Lahden kanssa Hattenkan hautausmaalle, joka on jonkun matkaa Skibottenin jälkeen. Olen siellä käynytkin.

Sotamies Toimi Virta haavoittui jalkaan. Kuula meni jalkapöydästä läpi ja hän oli kipsissä kuukauden päivät.

Antti Tuomisto haavoittui, kun hänellä oli konepistooli selässä, ja tuli räjähtävä kuula ja sattui konepistoolin rauta- ja puuosan jatkokseen. Pyssy katkesi siihen paikkaan.

Kalevi Ovaska oli haavoittunut lonkkaan ja luultavasti sekin oli räjähtävän luodin syytä. Se näytti ainakin hyvin pahalta, kun makasimme viereisillä leikkauspöydillä.

Korpraalit Törrönen ja Halttunen sekä Hellman ja Hiltunen olivat kaikki haavoittuneet käteen. Sieppo oli haavoittunut reiteen.

En teidä, mistä se johtui, mutta vaikka haavoittuneet kaikki pyysivät vettä juodakseen, ei sitä annettu. Muutenkin tuntui pitkältä aika ennenkuin lääkäri tuli ja alkoi leikkaus. Minulle annettiin paikallispuudutus ja näin koko ajan, kun kuulat leikattiin pois. Siellä hangella oli jalkataipeessa oleva haava jäänyt sitomatta. Mutta ei siitä paljoa verta ollut tullut.

Kun oli leikattu vietiin eteenpäin ambulanssilla väliaikaiseen paikkaan, jossa oli majoitettuna kymmenkunta sakua ja me.

Illalla poltin tupakkaa, mutta sakut nostivat kovan metelin ja tupakointi piti lopettaa. Huomasin siinä, että minulta oli hävinnyt nahkahanskat. Tiesin, etteivät sellaiset kuuluneet saksalaisten varustuksiin ja osasin olettaa, mihin hansakat olivat joutuneet. Mutta enhän minä niitä nyt vähään aikaan tarvinnutkaan. Myöhemmin kyllä olisi ollut tarvetta. Vähän harmitti, kun suuri armeija oli ilman talvivarusteita ja niitä piti vangeilta nyysiä. Ryssät veivät tupakat ja samalla meni myös vaatteiden taskusta poisleikatut kuulat.

Haavoittuminen oli tosi ihme, kun neljä kuulaa sattui, mutta yksikään ei mennyt luihin. Kaksi leikattiin pois, kaksi meni läpi lihaksista. Paikka oli kuin olisin ollut pellolla ja saksalaisia oli ainakin kolmekymmentä ja ampuivat niin paljon kuinkerkisivät. Minun oli haavoituttuani antauduttava. En varmaan olisi muuten vielä antautunut, mutta haavat veivät puhtia pois.

Sitten jatkui taas kuljetus. Mentiin kuorma-autolla Jäämeren rantaan ja perssun raosta näki kuinka meri lainehti. Muuten ei siitä kuljetuksesta tiennyt, että minne viedään. Lopulta auto seisahtui alapuolella olevan ison hallin luo.

Rakennuksessa ei ollut välikattoa lainkaan. Lämmityksenä oli kummassakin päässä olevat öljytynnyrit, jotka eivät paljoa lämpöä antaneet. Ilma hallissa oli kylmä ja haiseva. Tuntui, kun siinä paareilla kannettiin, ettei sikalassakaan ole niin pahaa hajua. Sain paikan ihan ovensuusta yläpetiltä.

Aamuisin sai katsella kuinka muut terveet vangit lähtivät töihin. Saksalaiset potkaisivat ensimmäiseksi varsiluudasta luudan pois ja sitten vetelivät varrella niskan päälle ja huutelivat luultavasti ”rausteitten”, ”pistree, pistree”

Kuukauden päivät sai sairastaa. Jonkin aikaa pidettiin teltassa erillään venäläisistä vangeista. Päivisin ruski Gregori kävi lämmittämässä telttaa. Yöksi se meni parakkiin. Ruoka ei aluksi maistunut, mutta Gregori söi kaiken, mikä jäi yli ja oli mielissään. Ihmeen hyvin hän sai valkean aamuisin palamaan, vaikka se oli yön aikana kokonaan sammunut. Tuoretta koivua poltettiin ja kyllä se sitten hyvin paloi, kun vaan saatiin syttymään.

Aika tuli pitkäksi, kun ei päivisin ollut mitään tekemistä. Ei tiedä olisiko sitä paljoa tullut tehdyksikään.

Siinä oli myös sairaala, jonne tuotiin lähileireiltä potilaita. Jos oli sormet tai varpaat jäätyneet, niitä leikattiin parakissa. Päädyssä oli toimistohuone ja toisella puolella oli vastaanottohuone. Se oli ihan seinän takana.

Täällä oli miessanitäärejä. Venäläiset olivat hoitajina ja oli siinä joukossa yksi lääkärikin Brotasov-nimeltään.

Siinä oli maanalainen bunkkeri, jonne vietiin heikoimmat potilaat. Joka yö niitä tuotiin parakin seinustalle. Paareilla makasi kuolleita ja toisinaan useampikin. Viltti oli vain peittona, varpaat ja pää vähän koholla. Muuten ruumis oli kuin lauta. Lihat olivat kaikki poissa. Aamulla lähti hautajaissaatto hautaamaan ruumiita suohon. Mukana oli kymmenkunta miestä olalla pitkävartiset lapiot. En tiedä, miksi lapioiden varret olivat pitkiä kuin suomalaisissa hangoissa. Ruumiit eivät paljoa painaneet. Hautausmaan täytyi olla suuri, sillä ruumiita tuli jatkuvasti, sillä vangit olivat olleet leireillä jo useita vuosia ja kun terveys petti, vei se kyllä hautaan.

Usein vankeja oli vastaanottohuoneessa ja jonottivat paidat riisuttuina lääkärintarkastukseen. Mutta ei heitä yhtä kauan tutkittu kuin aikaisemmin. Paljon tauteja oli, punatautia, vesipöhöä ja paljon muuta. Kaikkien nimiä en tiedäkään. Miehistä kuitenkin näki, että lähtö oli monella lähellä. Kurjaa katseltavaa oli koko miesjoukko. Lääkärintarkastuksia suorittivat saksalainen ja venäläinen lääkäri ja joukko sanitäärejä.

Leiri sijaitsi aivan aidan takana kulkevan tien vieresä ja oli neliön muotoinen. Jokaisessa kulmassa oli vahtitorni ja yhdellä sivulla, portin vieressä oleva torni oli noin 3-4 metriä korkea. Siinä oli aina kerrallaan kaksi vartiomiestä. Vartiotupa oli noin parinsadan metrin päässä. Siellä oli kaksi suomalaista lottaakin saksalaisten piikoina laittaen ruokaa ja siivoten paikkoja. Toisinaan ne tulivat juttelemaankin meidän kanssamme tuoden tuliaisiksi jonkun leivänkannikan. Sekin oli varmasti kiellettyä. Mutta oli mukava saada leipää, kun ruuasta oli aina pulaa. Tytöt olivat pohjoisesta. En enää muista, mistä pitäjästä olivat.

Ensin alkuun olivat Laakso ja lievemmin haavoittuneet Törrönen, Halttunen, Hiltunen ja Helman kirjoitettu lähellä olevaan Olka-leirille. Saksalaisille oli aluksi tärkeää, ettemme olleet missään tekemisissä venäläisten kanssa. Kuitenkin kuvassa, joka meistä otettiin saman parakin sisältä, oli myös venäläisiä vankeja.

Saksalaiset lentäjät pudottivat lentolehtisiä siihen maastoon, missä suomalaisia oli vangittuna. Siinä oli meidän nimemme ja kerrottiin, että me syömme samaa hyvää ruokaa kuin saksalaisetkin.

Vangiksi jouduttuamme jokainen sai lähettää kotiin yhden kortin. Kortin, jossa ilmoitin joutuneeni vangiksi ja olevani hiukan haavoittunut, perillemeno kesti yli kaksi kuukautta.

Edellämainitut Laakso ja muut vietiin Tönsbergin kaupunkiin vankileirille, jossa oli vain suomalaisia, mutta hyvin paljon. Siellä he olivatkin pitkälle syksyyn, ennenkuin pääsivät pois.

Emme saaneet luettavaksemme suomalaisia lehtiä, emmekä kuunnella suomalaisia radiolähetyksiä. Emme myöskään tienneet, miten sota menee ja koska se loppuu. Siihen sairaalaleirille jäi meitä suomalaisia minä, Lähteenmäki, Tikka, Virta ja Sieppo. Ovaska oli saksalaisessa kenttäsairaalassa. Olimme yhdessä sodan loppuun asti.

Sitten joukkoomme tuli vielä kuukauden kuluttua Lammilainen Matoniemi. Hän oli joutunut tiedustelemaan olivatko saksalaiset jo lähteneet Kilpisjärveltä rajan taakse. Mutta saksalaiset kyttäsivät ja yllättivät hänet ampumalla nenän orren poikki. Sitten hänet otettiin vangiksi ja tuotiin samaan sakkiin. Tällä miehellä oli umpikuorinen kultakello taskussa. Sen hän vaihtoi saksalaisen soltun kanssa kolmeen ruokalimppuun parantaakseen ruokatilannettaan omalta kohdaltaan.

Pääsiäisen aikoihin olin menossa käymälään, kun tietä myöten tuli norjalainen mies hevosensa kanssa. Sillä oli iso kala. Manttelin alta se sen otti ja heitti tulemaan pitkin hankea. Kala liukui hyvin ja tuli aivan minun eteeni, josta nappasin sen takkini alle. Pidin sitä jakkuni alla piilossa, kun taakseni tuli venäläinen vanki ja näytti pientä linkkuveistä, että jaetaan kala. Ajattelin, että jaetaan vaan. Mutta sinä kävikin niin, että hänelle tuli se leveä etupää ja minä sain pienen häntäpään. Sitten se lähti nopeasti juokseman parakkiin, enkä häntä sen jälkeen nähnyt, enkä tuntenut suuresta vankiporukasta. Kyllä se pienikin palanen hyvä oli ja maistui. En muista enää, mistä saatiin kerran livekala, sellainen kuivattu, joka kyllä tasattiin. Mutta ei siihen saanut makua, oli se niin sitkeää.

Kerran pojat pääsivät purkamaan autosta muonakuormaa ja saivat valmiiksi paistetun makaroonikiekon. Se oli hyvää ja minäkin söin sitä halukkaasti. Mutta sain kovan kuumeen, kun yhtäkkiä söin sellaista vahvaa ruokaa tyhjään vatsaan. Päivän kesti kuumetta ja se nousi jo neljänkymmenen paikkeille ja hourin kovin. Sitten tuli kova hiki ja alusvaatteet aivan kastuivat. Sen jälkeen kuume meni ohi ja olo tuntui taas hyvälle. Ajattelin, että ei olisi saanut liiaksi syödä.

Kevät teki tuloaan. Yöllä oli pakkasta ja päivisin aurinko lämmitti. Sen se teki, että aamupäivisin katosta tippui vettä, kun ei ollut välikattoa lainkaan. Kamina vähän lämmitti huonetta ja sitten oli koko aamupäivän kuin sateessa. Viltti kastui ihan märäksi, kun olin yläpetillä. Kevään suuret vedet olivat jo liikkeellä ja sinne liiteriin, missä asuimme rupesi vesi tulemaan sisään. Teimme ojia paikalle ja kaikille annettiin pitkävartiset luudat ja menimme ojan varteen luutimaan vettä mieheltä toiselle, kunnes se meni lähellä olevaan jokeen.

Meillä oli silloin punhakkuu-urakka meneillään ja jouduimme sen keskeyttämään luutimisen takia. Seurasin, kuinka yksi ryssä ei luutinut lainkaan, vaan nojaili vain luutaansa. Vartija huomasi tämän lintsarin, otti seinustalta lapion ja heitti ryssää päin naamaa. Mutta se meni niin päin, ettei terä sentään sattunut. Potkiminen sitten vielä lisäksi vähän virkisti tätä ryssää. Luuta rupesi heilumaan.

Toisen kerran nämä miehet tulivat aidan takaa leirille. Siinä oli siviiliasunto lähellä ja se oli saksalaisten muonavarastona.

Yksi vanki oli ottanut sieltä makarooneja puseron alle ja näytti kuin sillä olisi ollut hirmuisen suuri vatsa. Näin kuinka vartija katseli sitä ja odotti sen tuloa kohdalle. Sitten se löi miestä vatsan kohdalle nyrkillä ja makaroonit valuivat maahan. Sen jälkeen mies vietiin saunaan, vaatteet riisuttiin ja luudanvarrella annettiin selkään. Kyllä se kovalla ja pahalla äänellä huusi. En tiedä kuinka miehen lopulta kävi, sillä en nähnyt sitä enää leirillä.

Jalkani rupesi hiljalleen paranemaan. Kaipuu ulos leiristä kasvoi kasvamistaan. Olimme sitä jo Virran kanssa kauan suunnitelleet, mutta muut eivät siitä mitään tienneet. Hiljallen kypsyttelimme mielessämme pakoa leiriltä.

Tällä leirillä oli parturikin, mutta myöhemmin parta sai kyllä rauhassa kasvaa.

Muonanjako oli jokapäiväinen näytelmä ja riidan aihe. Jakajalla oli pieni linkkuveitsi ja se oli monesti kaverin nenän alla. Sai pelätä, että se joskus riipaisee sillä veitsellä. Kyllä leipä jaettiin tasan jokaiselle. Se punnittiin tasapainovaalla. Tarvittaessa otettin toisesta päästä pois ja toiseen lisättiin, kunnes vaaka oli tasan.

Sitten lähestyi se aika, jota oli kauan haudottu mielessä. Mutta siinä oli monia vaikeuksia. Yksi olivat räätäli ja suutari, jotka olivat aina meidän teltassa työskentelemässä ja usein jopa puoleenyöhön asti. Meillä ei ollut myöskään yhtään leipää säästynyt evääksi. Eikä meillä ollut suksiakaan. Mutta ajattelimme, että jostakin talon seinustalta sellaiset kyllä saamme. Ympäröivää aitaa tihennettiin niin, että kun ennen oli lankoja pitkittäin, niin nyt laitettiin myös pystyynpäin. Tiesimme, että ulkohuoneen nurkilla oli vielä lanka vain vaakatasossa, niin että kun toinen nosti lankaa, niin siitä pääsi raosta ulos.

Tuli se ilta, että lähdimme pako- ja karkureissulle leiristä. Oli aika myöhä ennenkuin tämä ruski lähti pois teltasta. Emme kylläkään kauaa viivytelty Virran kanssa, kun laitoimme pakovaatteet yllemme. Vedimme kumpikin villapaidat asetakin päälle ja sitten vain ulos ja matkaan.

Pian huomasimme, että enemmän olisi pitänyt matkaa suunnitella. Emme olleet ottaneet huomioon, jokea, joka oli heti aidan takana. Eikä tullut mieleen, että tiellä, joka kulki yhtä lähellä aidan toisella sivulla noin kolmensadan metrin päässä oli silta, jolla seisoi kaksi vartijaa.

Ulkohuoneen takaa pääsimme hyvin alkuun. Toinen auttoi toista pingottamalla piikkilanka-aitaa. Vartijat eivät huomanneet mitään. Tielle oli vain muutama askel ja hämärä auttoi karkulaisia. Sillalla saksalaiset vartijat olivat rinnatusten vasemmalla puolella ja kiväärit nojasivat sillan kaiteeseen.

Siinä lähellä oli talo ja siellä kovat juhlat. Tanssittiin ja oli naisia, suomalaisia varmaan. Virta käveli sitä puolta, missä vartijat olivat ja minä oikeaa reunaa. Sanoin Virralle, että ollaan menevinämme kotiin. Samalla minä jo olin ohittanut vartiomiehet ja Virta tuli perässä. Eivät ne ruvenneet sen paremmin kyselemään. Ehkä ne luulivat meitä norjalaisiksi ja antoivat mennä, kun kerran kotia mennään. Kyllä siinä jo luulin, että heti me kiinni jäädään, mutta eipä vaan vielä.

Sen jälkeen oli vallan metsätaivalta, eikä ketään tullut vastaankaan. Oli kaunis kuutamoyö. En tarkkaan muista kuinka pitkän matkan kuljimme, kun vastaan tuli hevosmies. Mutta sekin käänsi pois tieltä. Tulimme paikkaan, jossa molemmin puolin oli asuntoja ja luulen siinä olleen kaupankin aivan tien vieressä.

Ja sitten, mikä pahinta, nurkan takana oli kaksi vartiomiestä. Yritin vielä samaa konstia, että ollaan menossa kotia. Se ei käynytkään näille miehille. Toinen lataili jo kivääriään, eikä auttanut mikään selittely.

Tämä poika oli kotoisin Wienistä. Sitten hän lähti viemään meitä vartiokämppään. Siellä nukkui kuusi miestä, eikä meidän tulomme heitä häirinnyt. Poika meni meidän edellämme. Kyllä me olisimme saaneet sen kiväärin poiskin, mutta päätimme, ettemme yritä.

Istuimme laverin reunalla ajatuksissamme miettien, mitä meille tehtäisiin. Ampuvatko heti, vai mitä on tuloissa. Muutama tunti siinä istuttiin. Päätimme kertoa, että olemme karanneet leiriltä. Aamulla kävimme komendantin virastossa, mutta siellä ei ollut komendantti paikalla ja niin me tulimme takaisin. Ei kauaa kestänyt, kun tuli kaksi vartiomiestä leiriltä. Meidät siveltiin ja etsittiin mahdollisia aseita. Kiväärit ladattiin heti sisään astuttaessa. Sitten lähdimme takaisin leirille.

Ihmiset katselivat ihmeissään, kun kävelimme edellä ja vartijat vähän matkaa meidän takanamme. Näitä samoja vartijoita me olimme nähneet leirillä, kun ne seisoskelivat portilla ja niissä kopeissa. Sitten tultiin takaisin leirille. Meitä oli portilla vastassa joku aliupseeri. Virta meni edellä ja se löi Virtaa kämmensyrjällä niskan päälle ja minua samalla tavalla.

Meidät pantiin yhteen kylmään telttaan, jossa mietimme, että tästäkö meidät viedään suoraan ammuttaviksi.

Ovenraosta katselimme kuinka Matoniemi meni hyvin liukkaasti. Hän oli yleensä liikkeissään varsin aikava. Mutta sitten tämä vastaanottanut aliupseeri tuli meidän telttaamme. Toisessa kädessä oli palanen limppua ja toisessa pistooli. Emme heti käsittäneet, mutta sitten ymmärsimme, että limpunpala oli hyvitys siitä lyömisestä.

Meidän piti näyttää heille, mistä olimme menneet ulos. Aurinko oli sulattanut jäljet, eikä niistä saanut enää mitään selvää.

Aamulla oli ollut kovat kuulustelut, kun ei tiedetty, mihin me olimme menneet. Pojat eivät tienneet mitään, kun emme olleet heille koskaan mitään paostamme kertoneet.

Niitä suomalaisnaisia, jotka olivat siinä ruokalassa leirin lähellä ja kävivät joskus meitä jututtamassa ja tuomassa leivänmurusia laatikoiden pohjalta, uhattiin hirttämisellä.

Ei kulunut montaa päivää, kun meidät siirrettiin toiseen leiriin. Se oli mielestäni rangaistusleiri. Työtä oli aamusta iltaan. Rakennettiin tietä suon päälle ja ammusvarastoa. Meillä ei ollut Virran kanssa vaikeuksia saada urakkaa tehdyksi. Mutta ruskit tulivat joskus lepäämään vasta yöllä ja aamulla piti taas olla työssä.

Matka sinne leirille oli aika vaiherikas. Menimme parijonossa. Poimimme kaiken mitä tien vieressä oli kuten tupakantumpit. Jos koira oli jättänyt luun hangelle, otimme sen talteen ja panimme manttelin taskuun. Yhdellä oli iso kalakin, jo pitkälle mätänemässä. Laskipaikat olivat hyviä paikkoja, koska niissä oli usein perunankuoria, jotka myös otettiin talteen. Myllyn luona oli hevosille annettu kauroja. Niitä oli hiukan leväällään. Siitä vain kädellä hamuttiin kasaan ja taskuun.

Oltiin kai jossakin koululla välillä yötä ja ruskit keittivät niitä luita ja kaloja. Niistä tuli paha haju huoneeseen. Se luuydin oli varmaan ihan hyvää, mutta kai se haju lähti niistä kaloista.

Seuraavana päivänä tultiin perille. Yksi vartiomies tuli minun ja Virran eteen ja tyrkkäsi 9-millisellä rintaan. Varmaan se saksaksi sanoi, että jos vielä yritetään karkuun, niin sitten ammutaan heti.

Tältä leiriltä muistan kuinka yksi limppu puuttui muonanjaon aikana. Sitä ei mistään löytynyt. Mutta sitten joku katsoi laverin alle pimeimpään nurkkaan ja siellä oli ryssä, joka oli jo syönyt limpun nälkäänsä melkein kokonaan. Kaverit vetivät sen sieltä ulos. Ja sitten äijä sai selkäänsä, lyötiin ja potkittiin.

Aamulla tuli töihinlähtö. Kun mentiin portista ulos, niin tämä leipävaras pyörtyi. En muista vietiinkö sitä sinä päivänä työhön. Tallaisia tapauksia sattui usein.

Leirillä oli metsätyömiehiä, jotka ottivat metsästä vihreää takkua ja keittivät niitä kattilassa ja sitten söivät sitä vihreää lientä. En tiedä oliko se kovin ravintorikasta.

Hevosmiehet olivat ihan kuin jotain eri luokkaa. Ne voivat tosi hyvin. Salaisuus oli siinä, että kun hevosille annettiin kauroja, niin hevosmiehet pistivät niitä manttelinsa taskuun ja jauhoivat hienoksi. Oli tehty eräänlainen mylly. Alimmassa puussa oli kiinni lihapurkki ja siihen oli naulalla tehty reikiä niinkuin riivinraudassa. Toinen purkki oli suurempi ja siinä oli samoin reikiä ja siinä oli kädensija lisäksi. Näiden purkkien välissä oli tilaa, jonne pantiin kauroja ja ne terävät naulanreijät irroittivat kuoret kauroista ja ja niistä tuli hyviä jauhoja. Kuoret vain puhallettiin varovasti pois. Siinä oli syy hevosmiesten hyvinvointiin.

Tämä leiri oli myös suuri liiteri, jonka kummassakin päässä oli bensiinitynnyrit lämmitystä varten. Sängyt ja makuulaverit olivat seinän vieriä pitkin. Keskellä oli myös laverit, mutta kulkemaan pääsi ympäri. Venäläisiä vankeja oli paljon. Meitä suomalaisia oli vain seitsemän.

Sapuska oli heikkoa. Keitto oli läpinäkyvää. Keittiömies oli varmasti kaksimetrinen ja aika lihava. Hänkin oli vanki, mutta kyllä varmaan oli välipaloja syönyt. Oli se sen näköinen.

Leirin vanhimpana oli tumma kiharapäinen mies. Luulen sen olleen juutalaisen. Hän oli ylikomentaja leirillä.

Minulla oli vaikeuksia parran kanssa. Se kutisi kovasti. Lopulta sain lainaksi eräältä vangilta itsetehdyn partakoneen. Se oli tehty siten, että oli ikäänkuin pikkulusikka, oikein ohut lastu, jonka toiseen päähän oli laitettu partakoneen terä lovista narun kanssa kiinni. Kyllä se parran katkaisi. Mutta sitä ei olisi pitänyt lainata, sillä sain siitä partaruven leukaani, joka vaivasi vielä vuoden päivät siviilissäkin. Siitä juoksi aina visvaa ja se levisi koko leukaan Lisäksi tuli vielä paiseita ja sitten tuli syyhy. Mutta se lähti helpolla. Rasvattiin sellaisella rasvalla koko ruumis ja sitten pestiin pois ja samalla meni syyhykin.

Täit olivat myös ikävä kiusa. Niitä oli kaikilla. Sanottiin vaan, että muuten olis, mutta kun niille pitää raapia ruokakin eteen. Kyllä täitä tapettiinkin. Oli sellainen pyöreä tynnyri, johon mahtui aika paljon vaatteita henkarista roikkumaan. Ja sitten laitettiin kova kuumuus, niin kyllä ne vähän aikaa olivat poissa. Mutta uusia sikisi aina. Ei se paljon auttanut.

Saunakin oli, mutta se oli alhaalla ja lattialla oli kylmä. Huone oli varmaan neljä metriä korkea. Sanitäärit pesivät ensin, koska vielä oli siteitä haavoittumisen takia. Kylmässä vaan vähän virutettiin. Myöhemmin opittiin, kun jo liikkeelle pääsi, että kyllä lauteille tilaa tulee, kun heittää lisää löylyä. Kova pulina kävi, mutta ruskit eivät kestäneet kovaa löylyä.

Sota oli huhtikuussa jo sinä mallissa, että se varmasti pian loppuu. Vartiomiehet olivat käyneet kovin hiljaisiksi.

Kerran siinä vartiomiesten parakkialueella seisoskeltiin. Siitä meni polku vähän matkaa sivuun. Lähdin katsomaan, mitä siellä oikein on. Silloin tuli se ”mustapekka” ja löi minua korville. En vielä edes tiennyt, mitä siellä oli. Myöhemmin pojat sanoivat, että siellä oli maakuopassa saksalaisten maitosäiliö.

Saksalaisilla oli moottoripyöriä, joilla ne ajelivat pitkin parakkialuetta. Ja radioitakin heillä oli vaikka millä mitalla. Me emme saaneet kuunnella radiota, ennenkuin sota loppui.

Leirillä oli venäläisillä myös oma lippunsa, punainen sirppi ja vasara ja yläkulmassa CCCP. Siinä joukossa oli yksi everstiluutnantti ja pienempiä upseereita useampia. Mutta ei niistä puhuttu mitään, ennenkuin sota päättyi.

Eräänä aamuna töihin mennessämme huomasimme heti, ettei vartiomiehellä ollut pistintä kiväärissä ja kotkankuva oli poissa oikeasta rintapielestä. Tätä mietimme tullessamme työmaalle. Sitten vartiomies sanoi, että sota on loppu. Työkalut jäivät siihen paikkaan ja lähdimme kiireesti takaisin leirille. Mutta venäläiset ottivat kolme lapiota ja menivät siihen lähistölle, missä päivisin oltiin töissä ja rupesivat kaivamaan. Ei tarvinnut montaa lapionpistoa tehdä, kun rupesi löytymään miehiä. Niillä oli alusvaatteet päällä. Ruskit tunsivat kaikki kolme miestä, jotka olivat yrittäneet karata leiriltä. Ennen ampumista oli yhdeltä olkavarsi lyöty poikki ilmeisesti kiväärinperällä. Sitten oli kaikilla konepistoolin kuulia ylävartalossa ja viimeksi oli lyöty pistin selän puolelta läpi jokaisella. Nahka oli valkoinen. Siinä kuopassa oli varmasti vettä. Siten ne ruumiit vietiin kirkkomaalle ja haudattiin. Koko leiri oli hautaamassa niitä. Me emme menneet, vaikka he vähän tahtoivatkin. Meinasi tulla oikein riita, mutta ei menty, kun oli kerran niin päätetty. Paikkakunnan nimi on unohtunut, mutta siinä pappilassa oli ollut suomalainen palvelija yli kolmekymmentä vuotta.

Sitten siinä vain oleskeltiin. Työtä ei enää tehty. Venäläiset tekivät ruokalakon. Kukaan ei saanut mennä syömään, mikäli ruoka ei parane, emme me suomalaisetkaan. Olimme yksimielisiä.

Seuraavana päivänä muonaa tuli kahdella kuorma-autolla. Tuotiin kahden viikon ruoka takakäteen. Oli leipää, voita, tupakkaa. Minäkin olin ollut polttamatta kolme kuukautta. Sitten oli vielä maitoa, karamellejä ja kuusi pulloa konjakkia mieheen ja lisäksi kaksi kahdensadan litran tynnyriä, jotka kuitenkin pantiin varastoon ja lukko päälle. Oli suuri muutos, kun kaikkea oli yltäkyllin.

Sitä juhlittiin. Venäläiset vetivät ”Toninkasakkaa” oikein kuorossa ja kyllä oli hyviä laulajia joukossa. Joku lauloi yksinkin kuin joku oopperalaulaja. Välillä tuli mieleen, että mitä me suomalaiset tässä revohkassa voidaan, jos ne rupeavat häijyiksi. Mutta kukaan ei meille pahaa sanaa sanonut. Saksalainen vartiomies tuli parakkiin konepistooli kainalossa ja täysin mällissä. Kyllä oli hiljaista, kun se tuli oikeaa puolta ja meni vasemmasta ulos. Sitten taas juhlinta jatkui. En itse sitä konjakkia juonut, mutta kavereille näytti kelpaavan. Seuraavana päivänä oli riuku varattu jatkuvasti, vaikka se pitkäkin oli. Syötiin liikaa, eikä vatsa kestänyt sitä. Ripuli oli ankara.

Sieltä ensimmäiseltä leiriltä tuli tuttuja vankeja. Heillä oli suolaisia silakoita, joita he olivat matkalla saaneet ja me saimme niitä, kun ei meitä oltukaan tapettu, vaikka saksalaiset olivat heille niin kertoneet.

Ruvettiin muuttamaan leiriä Narvikiin päin. En muista kävelimmekö koko matkan, vai menimmekö autolla. Kaikesta näki, että norjalaiset nauttivat, kun sota oli loppunut. Ne lauloivat ja tanssivat siinä Narvikin lähellä maantiellä. Kyllä se oli riemua täysin rinnoin! Heillekin se oli suuri helpotus. Saksalaiset veivät paljon ruokaa ja pitivät kovaa kuria ja jännitystä yllä.

Tämä leiri oli perustettu siirtoväelle ja heidän huoltoaan varten. Se sijaitsi ihan kaupungin reunassa ja parakkeja oli useampia. Varmaan auttoi paljon ruokapuolessa, kun meri oli ihan lähellä ja sieltä sai paljon kalaa. En usko, että norjalaisilla suoranaista nälkää oli ollutkaan.

Pääsimme erääseen parakkiin asumaan ja siellä oli hyvä olla. Aika tuli pitkäksi, kun ei ollut mitään tekemistä. Syötiin vain ja maattiin ja otettiin aurinkoa. Minäkin olin musta kuin

neekeri. Me olimme myös saaneet sellaisen kortin, jonka kanssa sai linja-autolla kulkea 40 kilometriä kumpaankin suuntaan. Mutta kun ei ollut rahaa kellään, niin oli oltava vain Narvikissa. Ainut ajankulu oli, kun saimme tietää, että kaupungin sairaalassa on suomalaisia vankeja. Siellä sitten kävimme joka päivä heitä katsomassa. Ne olivat Pohjanmaan poikia. Osa oli haavoittuneita. Yhdellä Viitasella oli jalka vedossa, kun se oli poikki. Niitä poikia oli kaikkiaan 5-6. Ei ollut heilläkään mitään tietoa kotiinpääsystä.

Mutta sitten sattui kerran kaupungilla, että tuli ruotsalainen sotilas kadulla vastaan ja kyseli kuinka me täällä olemme. Kerroimme olleemme saksalaisten vankeina, eikä ole tietoa poispääsystä. Sotilas oli siellä siksi, kun venäläisiä vankeja kuljetettiin Ruotsin junalla Narvikista- Haaparantaan- Tornioon. Siellä vaihdettiin junaa ja suomalainen juna vei heidät Venäjälle. Suomen rataleveys on leveämpi kuin Ruotsin. Muutos oli suuri, kun Ruotsin sairasvaunut olivat hienoja ja Suomessa heidät pantiin mullivaunuun.

Tämä Ruotsin poika puhui ihan selvää suomea. Hän otti meidän kaikkien nimet ylös ja lupasi viedä Suomen konsulaattiin tiedon, että Narvikissa on suomalaisia vankeja. Sitten oli vielä näitä saksmannien morsiamia kahdeksan kappaletta, jotka myös olivat päättäneet lähteä Suomeen. Kovin he meiltä kyselivät, että mitä siellä heille tehdään. Me vain sanottiin, että emme muuta tiedä, mutta tukka voi lähteä.

Parin päivän päästä tämä ruotsalainen tuli uudestaan ja sanoi, että huomenna illalla lähdetään Suomeen. Aika oli heinäkuun 10. päivä. Tultiin sitten siinä samassa hienossa junassa Narvikista- Jällivaaran, Bodenin, Haaparannan kautta Tornioon. Vaihdettiin junaa ja yötä myöten tultiin kohti Hankoa ja karanteenia, joka kesti kolme viikkoa.

Radiossa oli uutisissa luettu meidän nimemme ja tulomme Hankoon. Isäni oli heti seuraavana päivänä lähtenyt katsomaan. Silloin kun oli jouduttu vangiksi oli kerrottu, että olen haavoittunut. Mutta nyt jo kävelin hyvin. Siinä juttelimme, minä aidan sisäpuolella ja isä istui kiven päällä aidan toisella puolella. Poliisivartio oli mukana koko ajan. Siinä oli Laaksosen Harri Kiskosta ja muutama muukin, joita en tuntenut.

Pappa antoi minulle kellonsa, koska olin antanut omani sakemannille.

Nämä parakit olivat olleet saksalaisten asuttamia. Niissä oli mukava nukkua. Päivällä mentiin meren rantaan uimaan. Täitä ei ollut, ruoka oli hyvää suomalaista ruokaa, vaatteet vaihdettiin uusiin ja kengät myös.

Kaikki loppuu aikanaan, kuten tämä karanteenikin. Sekin oli vielä elämys, kun suomalaisia tuli Saksasta, SS-miehiä. Naisia tuli myös vähän kerrallaan ja omaiset tulivat omiaan katsomaan. Ovaskakin tuli ennenkuin me lähdimme sieltä Saloon. Tulimme sotilaspiiriin sitä varten, että saimme sotilaspassit ja niihin merkinnät, missä oli oltu ja mitä tehty. Kahdella rintamalla oli tapeltu. Venäläisiä vastaan meni siinä mielessä hyvin, ettei haavoittunut, eikä tullut muuta vaikeutta. Sota meni ja loppui. Mannerheimin linja kesti. Rauha saatiin venäläisten kanssa. Paljon meni miehiä ja tuli invalideja. Maasta vähän meni ja tuli siirtolaisia. Mutta kaikki on kestetty.

Tulin linja-autossa Toijaan. Siellä oli isä vastassa hevosen kanssa. Mukava oli tulla, kun jo luulin siellä Saana-tunturin takana, että loppu tulee. En tiennyt kuinka vaikeasti olin haavoittunut. Vasta sairaalassa huomasin, että eivät ne haavat niin pahoja olleetkaan, vaikka neljä luotia meni lihaksista läpi. Kyllä siellä leirillä oli välillä kova koti-ikävä, kun yölläkin näki unta hyvistä ruuista. Päivisinkin juteltiin, että kun saisi sitä ja sitä ruokaa, se olisi hyvää. Oli kuitenkin hyvä, että meitä oli useampi suomalainen. Se jollakin tavalla lohdutti, kun kaikilla oli sama ikävä olo.

Kyllä ensin tuli usein unissa kovat tappelut mieleen, mutta kun heräsi, huokasi helpotuksesta, untahan se vain olikin.

Olen hyviin kiitollinen, että olen vielä saanut elää ja nähdä nämä vuodet, vaikka se elämä oli vähällä loppua siihen partioreissuun.

JÄLKIPOHDISKELUA

Muistan kuinka edellisenä keväänä ollessani lomalla radiossa kuulutettiin, että kaikkien sotilaiden oli mitä pikimmin palattava yksiköihinsä. Perääntymien oli silloin jo alkanut. Ryssä hyökkäsi kovalla voimalla, tykistö piti jatkuvaa jylinää ja yöllä taivas leimusi jatkuvasti. Sinne mentiin Tuulokseen vastaiskuja tekemään. Kuitenkin kävi niin, että vaikka Tuuloksesta jouduttiin lähtemän, niin Mannerheimin linja piti ja ryssän kanssa tehtiin rauha. Saksalaisten poisajaminen oli jo eri juttu, mutta tuli siitäkin lopulta rauha. Sakemannit joutuivat itse leireille.

Sakemannit olivat niin tarkkoja, että leirien vartijat vaihdettiin heti, kun sota loppui. Siinä oli sellainen juoni, että jos ne olivat jotain rötöksiä tehneet, vangit eivät tienneet vartiomiesten nimiä, eikä niitä saatu kiinni tekosistaan. Silloin, kun englantilaiset tulivat laivoilla Narvikin satamaan, tuli niistä saksalaisten vartiomiehiä. Ne olivat kuin partiopoikia baskerit päässä ja puserot yllä.

Me pääsimme silloin jo pois, eikä sitä enää nähty, eikä se meitä paljoa kiinnostanutkaan. Meille koitti vapaus!

Ostin tämän lehtiön noin 20 vuotta takaperin ja ajattelin, että kirjoitan tästä reissusta. Mutta nyt on kulunut jo viisikymmentä vuotta, ennenkuin kirjoitan. Monta asiaa on varmaan tällä aikaa unohtunut, mutta luulen, että tärkeimmät on tullut kerrottua. Jotain aina muistuu mieleen, että sekin jäi pois. En olisi nytkään alkanut kirjoittaa, mutta viime keväänä kävimme Kilpisjärvellä 27. huhtikuuta 1998. Siellä eräs sanomalehtinainen oli kovasti kiinnostunut tästä vankinaolosta ja karkureissusta. Hän oli syntyisin suomalainen ja asui nykyisin Tromssassa. Oli asunut jo seitsemän vuotta. Hän oli työssä Norjan radiossa ja televisiossa.

Vähän sovittiin, että saan siitä haastattelusta nauhan itselleni, mutta ei siitä ole mitään kuulunut. Sen piti tulla Norjan radiosta. Mutta nyt sain tietää, että hän on muuttanut työpaikkaa, eikä ole ottanut mitään yhteyttä sen jälkeen.

Ajattelin, että kirjoitan vielä jotain, kun vielä muistan näitä minulle tärkeitä asioita. Asiat ovat mielessä ja luulen, etteivät koskaan unohdukaan, sillä oli se sellainen matka tämä Lapin sota, vaikken niin kauan kerinnyt siellä ollakaan.

Vankina olin huhtikuun kuudennesta heinäkuun kymmenenteen ja kolmen viikon karanteeni päälle. Kyllä tällaisen nauhan saisi itsekin tehtyä, kun on radionauhurit ja kaikki, mutta ei ole vaan tulllut tehtyä. Nyt se juttu on kuitenkin paperilla. Laitan tämän kansioon. Saavat jälkeenjääneet lukea, jos on kiinnostusta. En oikein muista noita välimerkkejä laittaa oikeisiin paikkoihin ja kirjoitusvirheitä on varmaan paljon. Käsiala on huono, eikä se ole paremmaksi tullut, vaikka ikää on tullut. Tämä on kirjoitettu vain meidän omalle joukolle luettavaksi. En tiedä tuleeko sitä nauhaa tehtyä. Jos ei, niin on tämä paperi muistona.

Ja sitten se vankeus alkoi. Sitä ei kyllä kukaan osaa ajatella minkälaista se on, joka ei ole sitä itse kokenut. Voin sanoa, että tavallinen ihminen pitää koiraansakin parempana kuin saksalainen sotavankia. Kyllä ihminen on vankina kuin joku elukka. Sitä lyödään ja potkitaan ja uhataan aseella. Mitkään kansainväliset säännmöt eivät ole siellä voimassa, vaan kuka on voiton puolella, se määrää, mitä tehdään. Vangilla ei ole mitään oikeuksia. Eikä vangin ole hyvä mennä mitään sanomaan vartijaa vastaan. Ruoka pidetään heikkona ja sitä annetaan niin vähän, että aina on nälkä, yölläkin Se juuri tekee vangista alamaisen. Usein heräsi yöllä nälkään ja epätietoisuuteen, että pääseekö sieltä koskaan pois.

Moni on ihmetellyt, että vangit eivät puhu mitään vankinaolosta. Olen sanonut useille uteliaille, että ei ole mitään kerrottavaa niistä ajoista. Kyllä se niin ikävää aikaa oli, etten usko kenenkään mielellään kuuntelevan vankien kokemista kärsimyksistä.

Tämä kaikki on totisinta totta ja todella tpahtunutta. Siihen ei ole mitään lisätty. Pois voi olla jotain unohtunut, sillä aikaa on jo kulunut yli 50 vuotta, mutta en unohda mitään tahallani.

Vielä muistan sellaisen asian, että kun oltiin siellä kuudetta kuukautta, niin oli koko ajan samat vaatteet, eikä niitä vaihdettu kertaakaan, eikä pesty. Täikaapissa ne olivat kerran. Narvikissa saatiin Hooverin apua ja vanhat kuluneet vaihdettiin siviilivaatteiksi. Kengät olivat vielä hiihtokengät juhannuksen aikaan jalassa. Ne olivat sellaiset, että niissä oli filttiä sisällä, huopatossut. Hyvät kyllä talvella.

Yksi virolainen, Osvald Puust, oli kovin innostunut vaihtamaan kenkiä. Hän antoi nahkakengät ja minä hiihtotossuni hänelle. Olisin saanut sellaiset saksalaiset paksupohjaiset rautanaulaiset alppikengät, mutta en huolinut niitä. Katsoin, että ne ovat raskaat kävellä. Niillä olisi ollut vähän museoarvoakin, vaikken olisi niillä yhtään kävellyt. Alppijääkäreillä oli vielä oikealla puolella rintataskun yläpuolella kotkankuva. Sen ne joutuivat poistamaan rauhan tultua. Lakissa niillä oli alppikukka ”edelwais” vasemmalla puolella lakkia.

Kun sota loppui niin porukka jaettiin niin että kansallisuudet tulivat aina saman joukkoon. Oli ransakalaisia, puolalaisia, unkarilaisia ja melkein kaikista Euroopan maista. Suurimmilla joukoilla oli oman maansa liputkin. En tiedä, mistä ne oli saatu.

Me suomalaiset täytettiin silloin keväällä 20 vuotta. Takana oli palveluaikaa yli kaksi vuotta ja kolme kuukautta kaikkiaan.

Vähän tuli surku saksalaisia, jotka meitä kohtaankin olivat yli-ihmisiä ja eri rotua, kun olivat arjalaisia. Heidän kohtalonsa oli puolestan joutua venäläiseen suolakaivokseen vähintäänkin viideksi vuodeksi vankeuteen. Monelta se jäi viimeiseksi reissuksi. Kai niitä jonkun verran pääsi karkuunkin Ruotsiin ja muihin Euroopan maihin. Vieläkin saadaan kiinni sellaisia, jotka olivat olleet keskitysleirien komentajina. Heille ei armoa anneta, eikä tarvitsekaan antaa, sillä niin paljon he tuhosivat ihmisiä sodan aikana ja monella tapaa kaasuttivat ja murhauttivat, ihan miljoonia.

Kyllä ihminen on raaka silloin, kun se on voittajan puolella. Sitä se oli norjalaisillekin, jotka olivat vastarintaliikkeessä. En usko, että he siellä paljoa uskalsivat tehdä tihutöitä, koska heti otettiin kiinni ja kidutettiin raa-asti. Gestapo murhasi kylmästi. Sanottiin, että jos oli saksalainen murhattu, niin kuulustelun jälkeen tapettiin kymmeniä norjalaisia kostoksi.

Siitä partioreissusta haluan vielä tarkentaa. Luin juuri Laakson ja Pentti Tirkkosen kirjoittaman kirjan nimeltä ”Tappajan painajainen”. En tiedä onko muisti heittänyt, vai onko tapahtumia muutettu tarkoituksella. Näin siinä ei kylläkään todellisuudessa tapahtunut. Olen aina ja joka asiassa ollut totuuden kannalla. Silloin kun siellä Salmijärvellä mentiin miinoitettavalle tielle, oli jo aamu ja kuu oli hyvin alhaalla. Tehtävä oli vain miinoitus ja samaa tietä takaisin. Mutta niin ei käynytkään, kun pioneerikersantti rupesi Laaksolle ehdottamaan, että mennään ja pistetään ensimmäiseksi näkyvissä oleva teltta tasaiseksi ja koko kenttävartio samalla. Laakso suostui ja silloin oli vielä vänrikki Penttiläkin mukana. Mutta kun ammunta alkoi, toinen puolijoukkue meni menojaan, laski alas tunturin rinnettä, eikä heitä enää nähty. Kyllä siinä samassa meni pioneerikersantti ja hänen kaksi miestään.

Jonkun ajan päästä sotamies Sieppo haavoittui reiteen. Kuula meni lihaksesta läpi. Hän ei sen jälkeen edes hangelta ylös noussut. Olin ihan vieressä ja huusin toisille, että otetaan mukaan. Mutta hän vain sanoi, että jättäkää tähän vaan, hän ei jaksa. Kirjassa kerrotaan hänen kuljetuksestaan samana iltana kuin meitä JSP:lle. Nostivat minut niin kovin, että hänen sattui ja hän parahti kivusta. Oli poronnahasta tehdyt makuupussit, joissa vietiin.

Sama juttu oli saksalaisten kohtaamisessa. Kyllä ne ajoissa huomattiin, mutta siinä vaan kului aikaa ennenkuin saksalaiset ehtivät ampumaetäisyydelle ja rupesi kuolleita ja haavoittuneita tulemaan. Itse jäin siihen alarinteeseen, josta otin aseman. Konepistooli on lyhyenmatkan ase. Kiväärillä olisi asia ollut toinen.

Siitä se siten jatkui niinkuin olen aikaisemmin kertonut. Kumpareelle ehtineet yrittivät hiihtä pakoon, mutta kyllä muut haavoittuivat, paitsi johtaja Laakso, joka jäi istumaan ja vartomaan pidättäjiään. Ei siinä sen enempää tapahtunut.

Toista joukkuetta en nähnyt, eikä kukaan muukaan, eikä sitä saksalaista joukkuetta. Tämä on totuus siitä kahakasta, muu on mielikuvitusta.

Keväällä, kun oltiin Kilpisjärvellä kenraali mainosti Laaksoa parhaaksi partion johtajaksi, mitä hän tietää. Olisi tainnut olla vielä parempi, jos nämä haavoittuneet olisivat kaatuneet kaikki. Suunnistustaito puuttui häneltä peräti, en osaa muuta sanoa. Joukkueelta puuttui kuri kokonaan, kun toisen puolijoukkueenjohtaja lähti omin nokkinensa pakoon. Näin jälkeenpäin Torniossa tämän joukkueen alikersantin. Kyllä hän jo häpesi tätä tekoa. Mutta se ei enää vaikuttanut mitään. Oltiin juuri menossa Hankoon karantteeniin. Mieli oli hyvä, kun sota oli silloin ohi.

(Kirjoitettu muistiin Onni Nuolivirran omien muistiinpanojen ja ääninauhan perusteella syksyllä 1998)