Nurmi Uuno

s. 27.12.1910 Lieto

Lapsuus Sauvossa

Kun vanhempani muuttivat Tapilan kartanoon Sauvon pitäjään, olin itse 8-vuotias. Vanhukseni tulivat Sauvoon Kuusiston kartanosta, jossa vieläkin sijaitsevat muinaiset linnan rauniot. Kun olen ollut pojan kanssa jälkeenpäin katsomassa niitä raunioita, ei voi kuin ihmetellä. Lähteissämme silloin sieltä oli sen linnan raunioissa vielä vähän huoneitakin. Mutta nyt se oli vallan vain rauniokasa. Kaikki puuosat ovat lahonneet ja hajonneet ja kivimuurit rapistuneet. Ja vesi ympärillä on laskenut todella paljon. Ei siellä ole nykyisin kuin hiukan veden ruokkoa ja pitkää kaislaa ympärillä.
Mihin mahtoivatkaan vanhempani laskea maihin, kun he sieltä laivan kanssa tulivat Sauvoon. Lienee ollut Karuna tai Osmanlahti, en tarkkaan tiedä.
Hevosella tietenkin myös tultiin ja ajeltiin. Oli sellaiset neljäpyöräiset vaunut, joita parihevoset vetivät. Niissä kärryissä oli tavarat ja äijä ajoi kahta hevosta.
Siellä Tapilassa oli todella kylmä, kun oli kova talvi. Yksi huone meillä vain oli, eikä siinä ollut mitään mukavuuksia tai sisustusta. Tupliakaan ei ollut ikkunoissa, joissa oli vain yksi lasi. Kun se syksytalvella jäätyi oli se kevääseen saakka jäässä välillä sulamatta. Koko aikana ei siitä lasista nähnyt ulos. Sauvon kirkonkylään oli matkaa yhteen suuntaan viisi kilometriä. Talvet olivat lumisia ja pakkaset olivat ankaria.
Vallan oli riukuaitoja. Piikkilanka-aitaa ei edes tunnettu siihen aikaan. Puuaitoja tehtiin. Metsässä kaadettiin riukupuita, jotka halkaistiin ja sillä tavalla saatiin uutta riukua aitaa varten. Aitasiteetkin tehtiin puusta, kuusesta, jota kuumennettiin ja siitä väännettiin siteet. Kyllä oli kovaa aikaa.
Lapsesta saakka siellä Tapilan kartanossa aina jotain tehtiin. Isä oli Tapilan kartanon navettamiehenä. Lehmiä oli monta sataa. Sisällä navetassa oli rata, jota pitkin sonnat lykättiin ulos. Siinä oli pitkä korkea tie tolppien nokassa, jossa rata kulki. Siellä isä lykkäsi sonnat ja hiki valui, koska työ oli raskasta. Isäni oli sitkeä äijä, vaikka ei hän silti niin pitkään elänyt. Oli hän kuitenkin yli 80-vuotias kuollessaan.

Kierto-ja pyhäkoulua

Siellä Tapilan nurkissa sitten elin vanhempieni kanssa. Yritettiin käydä vähän kiertokouluakin, jota pidettiin niissä taloissa, jotka antoivat luvan pitää koulua omissa tiloissaan. Tapilan isäntä vastusti kovin koulunkäyntiä. Työhön vaan patistettiin ja sitä arvostettiin yli kaiken. Ei kouluun kannattanut isännän mielestä ja ei kai muidenkaan mielestä kovin paljoa satsata. Heidän mielestään se oli hukkaan heitettyä aikaa.
Pyhäkoulua Tapilan isäntä antoi siellä myös pitää. Koska rakennus oli kaksikerroksinen, pidettiin pyhäkoulua kartanon yläkerrassa. Peltiseppä Laine, joka asui Sauvon kirkonkylässä, kävi meille pitämässä pyhäkoulua.

Paimion Hellsbergiin rengiksi

Kun ikää karttui, vanhukseni muuttivat pois yhdeksi vuodeksi. Minä lähdin silloin Paimioon Hellsbergiin rengiksi. En ollut vielä rippikouluakaan käynyt. Kun alkutalvesta sinne menin, niin olin siellä sen talven loppuun. Siellä ruvettiin tekemään navettarakennukseen kattotiilejä, joita ajettiin metsätietä paikalle. Lähdin sieltä jo keväällä pois. Hellsbergin kartanoa piti siihen aikaan vanha leskinainen, jota sanottiin Saksan Mantuksi, jolla oli kasvattityttö.
Se Mantu olisi ruvennut minua vähän kuulustelemaan, koska keväällä piti alkaa rippikoulun. Mutta en minä sellaista hyväksynytkään, vaan lähdin kävelemään Tapilaan takaisin. Ensin oli viisi kilometriä matkaa Paimion asemalle, josta vielä oli kai parikymmentä Tapilaan. Silloin jo vanhempanikin olivat muuttaneet takaisin Tapilan kartanoon.
Minulle alkoi nyt rippikoulun käynti kotoa käsin.
Rippikoulun jälkeen olin taas työssä Tapilassa. Siellä oli oma meijerikin. Päivittäin oli aamu-, päivä-, ja iltalypsy. Isä vei joka kerta maidon meijeriin, joka oli muutaman sata metriä kartanon taloista sivulla. Siellä oli erikseen vieras henkilö meijerin isännöitsijä. Meijerissä tehtiin voita ja juustoja ja kaikkea mitä nyt meijerissä siihen aikaan tehtiinkään. Hera meni putkea pitkin sikalaan, jossa oli erikseen sikalanhoitaja.

Sotaväkeen

Tapilan kartanon töissä olin, kunnes jouduin sotaväkeen 1931-32 vuosina. Paimiossa Tillintuvalla oli syynit. Olin kaksi kertaa syynissäkin, koska en kelvannut ensimmäisellä kerralla. Olin liian pieni ja köykäinen. Minut lähetettiin vielä vuodeksi kasvamaan. Sitten jo kelpasin.
Silloin oltiin sotaväessä ensimmäisenä puoliaikana yhden vuoden ja toinen puoli oli 11 kuukautta. Palkka oli aluksi markan päivässä ja sitten se nousi toisella puolikkaalla, että se oli 2 mk/pv. Kulkuri-klubi maksoi 2 mk aski. Sen sillä päivärahalla sai.

Tapasin tulevan vaimoni

Sotaväen jälkeenkin olin vielä Tapilassa töissä. Kartanon omisti siihen aikaan Anselmi Knuutila. Hän kuoli sodan aikana, kun joutui sairaalaan. Tällä hetkellä, Esa Knuutila, poika pitää kartanoa. Tapilan ensimmäinen vaimo, iso lihava nainen, on jo kuollut. Muistan emännän siitä, kun hän antoi minulle pohjanahkaa, kun ei ollut jalkineistakaan paljoa tietoa. Kaikki piti tehdä itse tai omin hankkein. Hän antoi minulle pohjanahkaa ja päällisnahkaa ja käski viedä ne suutarille, että sain itselleni saappaat.
Tapilan jälkeen olin vielä Karunassa, Alitalossa renkinä. Siellä tapasin tulevan vaimonikin. Lähdimme hänen kanssaan kiertämään eri taloissa työtä tekemässä. Sillä tavalla piiat ja rengit kulkivat siihen aikaan. Pahvilaatikot, joissa oli maallinen omaisuus, kaikki tarvittavat tavarat pyörän takana kuljettiin talosta taloon. Kiersimme Turun saaristossa. Vaimoni oli navetassa ja minä olin muissa hommissa. Maamatkat tehtiin polkupyörällä ja merimatkat laivalla.

Lähtö talvisotaan – haavoituin

Vuonna 1939, kun alkoi talvisota, olimme jo naimisissa. Muutimme silloin Perniöön Lapparlan Örrin tilalle. Siellä olimme talvisodan alkaessa.
Minä jouduin viemään sieltä hevosia rautatievaunussa Turkuun Kupittaan asemalle. Hevoset jätettiin siihen ja itse menin kutsuttujen kokoontumispaikkaan. Siitä sai alkunsa sotahommat.
Sota-aikana olin Pohjois-Karjalassa Mannerheimin linjalla Kassiolammella. Maasto oli mäntymetsäistä kangasta. Teimme siellä lisävarustusta, rakensimme juoksuhautoja ja korsuja. Koko yö oltiin ylhäällä ja kaikilla oli kova nälkä. Kaverit sanoivat minulle, että lähtisin hakemaan korsusta leipää, jotta olisi edes jotain syötävää. Lähdin matkaan. Mutta silloin tuli kranaatti. Se kuulu äänenä. Olimme oppineet jo äänestä päättelemään, minne se suurin piirtein putoaisi. Kuuntelin ja lähdin taas matkaan. Mutta samassa kranaatti putosikin ihan eteeni. Siihen loppui leivänhakumatkani. Haavoituin vakavasti. Sirpaleita oli kaikkialla, ala- ja yläraajoissa ja keuhkoissa. Sitten matka jatkui sairaalasta sairaalaan. Haavoituin 19.12.1939.
Ensimmäiseksi minut vietiin ahkiolla lammen jäätynyttä pintaa pitkin ensimmäiseen sidontapaikkaan. Lääkintämiehet olivat korsussa ja pelkäsivät siellä, kun tuli kova ilmanpaine, joka löi korsun ovea välillä kiinni välillä auki, eivätkä heti uskaltaneet tulla. Konttaamalla pääsin omin voimin ensin korsulle asti, jossa minut pantiin ahkioon ja sitä tietä sidontapaikalle. Sieltä siirrettiin melko pian junanvaunuun. Yhdessä junanvaunussa kävi Mannerheimkin meitä tervehtimässä, kun juna seisoi jossakin asemalla.
Pääsin sairaalasta pois talvisodan loppumispäivänä. Se talvi oli erittäin kova.

Jatkosotaan

Olin B2 mies. En osannut asioitani ajaa, vaan jouduin vielä sotaan mukaan aina Potporosiin saakka. Menimme Syvärin yli ja asuimme siellä uusissa venäläisten tekemissä kasarmirakennuksissa. Metsästä oli kaadettu puut pois ja kannot oli tietenkin jääneet maahan. Niiden kantojen varaan oli rakennettu kasarmirakennukset. Siellä Syvärillä oli paljon porukkaa.
Haavoittumiseni takia jouduin jatkosodassa vielä ns. apupalvelumieheksi. Perniön kunnasta Sällylän isäntä Paavo Virtanen oli patterin päällikkönä. Tehtäväni oli kantaa ruokaa ja tiskata hänen astiansa.
Kyllä siellä Syvärillä silti oltiin ja pitkän aikaa. Ja kun sinne kerran oli joutunut, niin ei sieltä kesken poiskaan lähdetty.
Syvärin jälkeen olin vielä Joensuussa. Asunto oli ihan lähellä rautatieasemaa, jossa oli vanha majatalo ihan joen rannassa.
Hennalan motista meidät sinne Joensuuhun määrättiin rautatiesiltaa vartioimaan. Meitä oli kahdeksan miestä ja aliupseeri. Siellä oli nostosilta, josta laivat menivät alitse. Siinä lähellä oli joku vaneritehdaskin. Vuorotellen vartioitiin myös rautatiesiltaa.
Vielä ylimääräisenä työnä sahattiin poikki vanhoja ratapölkkejä. Se oli kovaa hommaa pokasahan kanssa, sillä pölkit olivat tiivistä tervattua puuta ja erittäin santaisia. Sahanterä tylsyi tuota pikaa. Niistä sai lisärahaa.
Pohjois-Karjalasta lopulta pääsin siviiliin 1944. Olimme siellä viimeksi rautatiesiltavartiossa noin puolentoista vuoden ajan.

Perniön Sormijärvelle

Sodan jälkeen olimme Perniön kunnassa Lemmun kartanossa. Vaimo oli ollut siellä koko sodan ajan. Sitä ennen olimme aikamme kierrelleet. Vaimo jäi siinä vaiheessa Lapperlan Örrille asumaan, kun minä lähdin sotareissulle. Mutta sitä ennen olimme jo tehneet kaupan Perniön kunnan kanssa, että menemme Lemmun kartanoon. Kunnalla oli siellä iso maatila, jossa oli toistasataa ha viljelystä. Siellä vaimo sitten oli sen ajan kun minä viivyin sotaretkellä.
Sitten olimme Perniön kunnassa Väärlän Alitalossa, josta muutimme Perniön kunnan Sormijärvelle. Ostimme sieltä pienen tuvan. Pinta-ala oli kolme ha. Metsää ei ollut lainkaan ja rakennuskin oli kovin pieni. Siinä asuimme ja teimme työtä peräti 16 vuotta.
Se oli Lampolan maita, josta me sitten ostimme eräältä vanhalta siirtolaisukolta 27 ha:n paikan, jossa oli sekä metsää että maata. 17ha oli viljeltyä ja loput metsää. Siinä paikassa olimme yli kaksikymmentä vuotta. Paikka oli nimeltään Kuutta. Siitä sitten muutimme Saloon.

Lapsemme

Markku, poikamme, asui kotona luonamme niin kauan kuin koulunkäyntiä riitti. Sitten hän löysi vaimonsa Salosta ja oli Lapparlassa meijerissä töissä. Salossa hän oli töissä Sokeritehtaalla ja Rautaruukin tehtailla Halikossa.
Markkukin on ollut Salossa jo vaikka kuinka kauan. Hänellä on jo kolmenkymmenen kolmen ikäinen poikakin. Salossa Markku oli panostajana Lemminkäisellä. Hän oli aloittanut louhintahommat Niemisen veljeksillä, joilla oli louhintaliike. Nyt hän on lopulta päässyt eläkkeelle, vaikka ei olekaan vielä kuin 58-vuotias. Markku asuu Tupurinmäessä, jossa hänellä on tupa. Hänenkin poikansa on jo naimisissa ja sillä on yksi poika.
Poika käy joka aamu katsomassa. Hän on kova urheilemaan. Hiihtää ja luistelee rullaluistimilla kesäisin.
Meille syntyi myös yksi tyttö siellä Perniössä 1940. Pojan kanssa on 7 v ikäeroa. Tytär asuu Karjaalla ja on työssä Meltolan sairaalassa. Tytön poika on Hangossa Orionin lääketehtaalla töissä. Tyttären tyttö on Kanadassa. Ensi kesänä tulee tänne. Saa nähdä sitten.
Siellä Meltolassa mekin vaimoni kanssa olimme jonkin aikaa töissä ajamassa mm. halkoja. Meltolan sairaalaan veimme hevosten kassa halkoja ja paikallisiin kahviloihin ja ravintoloihin.

Elämäntien muistamista

Kun lopetin maanviljelyksen olivat pellot ensin muutaman vuoden paketissa, koska valtio maksoi kesannointipalkkaa.
Yli 60 vuotta ehdimme olla avioliitossa ja sitä ennen jo muutama vuosi tunnettiin. Vaimoni oli Jäppilän pitäjästä. Hän on jo kuollut. Hän oli 1914 syntynyt, kun minä olen 1910.
Elämäntyö tuli tehdyksi pääasiassa maanviljelijänä. Ensin muonamiehenä ja sitten oman paikan pitämistä. Sitten ikää tuli lisää ja rupesimme tulemaan huonoiksi. Raskasta työtä oli tehty lapsesta asti. Isä herätti aamuisin aikaisin lykkäämään navettaan sontakärryjä. Ne olivat raskaita ja käytävä liukas, ettei meinannut jalkakaan pitää, kun niitä työnsi. Sellaista on ollut elämä. Huono ruoka ja kova työ. Sitä on saanut itsekin ihmetellä, että on tullut tällainenkin mies kaikesta huolimatta.
Lamminniemessäkin sanovat, että sieltä se tervaskanto tulee. Viime keväänä olin kaikista vanhin Lamminniemessä kaksi päivää, mutta sitten tuli 1908 syntynyt, joka oli kuitenkin kovin heikossa ja huonossa kunnossa. Kyllä siellä L-niemessä on paljon oikein huonossa kunnossa olevia ihmisiä.
Terveyttä on ikääni nähden hyvin. Ja kiertokoulusta huolimatta on opittu lukemaan ja kirjoittamaan omin avuin.
Polvi on ollut huono, kun siinä oli neljä kranaatinsirpaletta. Sitä on yritetty hoitaa ja yksi sirpale on otettu poiskin, mutta polvi on kuitenkin huono hieronnasta huolimatta, jota minulle on annettu kuntoutuksena.
Lamminniemen lääkärinlausunnossa on tärkeimmät vikani. Ikään nähden kunto on kohtuullisen hyvä. Sokeri on hiukan korkealla ja se johtuu haimaleikkauksesta. Sen jälkeen on insuliin eritys huonontunut. Sodan aikana kranaatin räjähdyksestä johtuen kuulokin on ollut huono koko iän ja sirpalevammat ovat aina läsnä. Pärjään kuitenkin yksin kotona, kun hoitajat käyvät apuna. Silmiin pistetään tippoja, puuro keitetään ja siivotaan ja kaupungilta tulee ruoka ajallaan ja siivous. Kaihileikkauksen jälkeen näen ilman lukulaseja mm. telkkarin. Kaukolaseja en enää käytä, mutta lukulaseja käytän lukiessa.
Kun maanviljelyspaikka myytiin, voimme ostaa tämän talon, jossa nyt asun. Tämä talo ei ihan niin paljoa maksanutkaan, vaan meille jäikin vähän rahaa. Viimeksi siellä maaseudulla ei ollut enää kauppojakaan eikä linja-autot kulkeneet ja palvelut olivat kaukana. Niinpä muutimme Saloon.
Nykyiseen maailmanaikaan nähden on kaikessa tapahtunut uskomaton muutos elämäni aikana. On vaikea uskoa ja kuvitella kuinka kaikki on ollut ennen ja miten se on tänään.
Kuuttassa ollessamme esim. vessa oli laitettu navetan sontaruuman yhteyteen. Ihmisen ulosteet menivät minne eläintenkin ja sekoitettiin sinne. Eräänä talvenakin vaimoni yritti mennä käymälään, joka ei ollut kovinkaan lähellä. Hän ei päässyt sinne, koska lunta oli tullut niin paljon. Piti ottaa sukset jalkaan ja lapio mukaan. Minä menin edellä suksilla, lapio mukana ja vaimo tuli perässä. Perillä piti lapiolla lapioida oviaukosta lumi pois, jotta sai oven auki. Ei kovin kiireistä hätää saanut olla, jos mieli ehtiä sen käymälässä toimittaa. Tällaista eivät nykynuoret varmaankaan usko, että piti olla sukset jalassa ja lapio selässä, ennenkuin pääsi käymälään. Mutta sitten sotkettiin lunta alle ja niin muodostui lopulta hyvä polku, jota pitkin pääsi kulkemaan, kunnes taas satoi uutta lunta.
Mutta hangetkin olivat keväisin niin kovat, että eräänäkin keväänä ajoin traktorilla hankea pitkin, eivätkä pyörät yhtään vajonneet.
En oikein opi tällaiseen nykyajan ruokaankaan. Kun on tullut tuo sokerivaiva, niin ruokavalio on vieläkin vaikeampi. Kerran kuussa mitataan verenpaine ja sokeri. Sairaalassa minulla oli haimatulehdus, kolme vuotavaa vatsahaavaa ja heliko-bakteeri, jonka poisajaminen kesti viikon.
Muutamassa vuodessa olen käynyt läpi monta leikkausta. Olin kovin laiha ja huonossa kunnossa. Mutta nyt olen taas parissa vuodessa uudelleen lihonut. Painan nyt yli 80 kg, vaikka olenkin tällainen tappi.
Ruoka maistuu, vaikkei kaikkea uskallakaan syödä. Ennen syötiin vaikka kuinka paljon. Mutta silloin ei juuri mitään ollutkaan. Kahvikin oli sellaista prännärissä kärvennettyä viljaa tai hernettä ja kaupasta ostettua sikuria. Mutta silloinen ruoka oli lopulta kuitenkin ravitsevaa.
Kaikkia viljalajeja saimme talon puolesta itsellemme ja siihen kuului myös suolasilakka. Jokainen sai pitää omassa pienessä navetassa myös lehmää, jotta sai maitoa. Se kaikki oli terveellistä ja hyvää. Pyörällä kuljettiin ja ajamaan opeteltiin. Tapilan isännällä oli Reo- merkkinen henkilöauto, jonka muistan.
Potkukelkalla vielä kuljen nykyisin jonkin verran ulkonakin. Viime aikoina jalat ovat tulleet huonoksi ja näkökin on heikentynyt. Mahtaakohan se johtua sokeritaudista. Mutta liikun kyllä voimieni mukaan.
(Kirjoitettu tammikuussa 2004)