Päällysaho Erkki, Pion.P 15, dipl. ins, rakennusneuvos

s. 7.3.1925 Lappajärvi

Ennen sotatoimia

Talvisodan aikana olin 14-vuotias. Asuin koululla, jonne tuotiin joulukuussa vuonna 1939 sotapakolaisia. Koulu oli sotapakolaisten tukikohta. Niitä tuli itärajalta mm. Ilomantsista ja Nurmeksen lähistöltä. Heille annettiin ruokaa koululla ja osoitettiin sen jälkeen tuleviin asuntoihin.

Tulin näkemään tässä sodan mustan puolen., jonka näkeminen herätti minussa voimakkaan isänmaallisen hengen. Liityin sotilaspoikiin 12-vuotiaana. Meille pidettiin harjoituksia, joissa opetettiin sotaopin alkeita suljetusta ampumaharjoituksiin asti.

Täytettyäni 18 vuotta minut kutsuttiin armeijan palvelukseen 15.4.1943. Olin oppikoulun 7: llä luokalla. Aselaji, johon jouduin oli pioneeri. Pioneerikoulutuskeskuksessa Utissa ja sittemmin Korialla meille opetettiin normaaleja pioneerin tehtäviin kuuluvia asioita.

Rintamapalvelukseen

Rintamapalvelukseen jouduin 8.4.1944 pioneeripataljoona 15: sta. Meidät vietiin ensimmäiseksi Karjalan Kannaksen Pyhäjärvelle. Sotatoimet olivat siihen aikaan rauhalliset – oli ns. asemasodan aikaa. Komppaniasta muodostettiin täydennyskomppania ja siinä oli jatkuva koulutus. Koulutuksen lisäksi jouduimme korjaamaan tiestöä. Tehtiin teitä, sähkölinjoja, pienehköjä siltoja, rakennettiin korsuja ja ampumapesäkkeitä. Tarvittavat puut kaadoimme itse Valtion metsistä. Yksityismetsiin meneminen oli kielletty. Metsät olivat Vuoksen eteläpuolella Valkjärvellä saakka. Puut sahattiin kahdella kenttäsirkkelillä. Sahattiin sellaista puutavaraa, joita tarvittiin. Polttopuut hankittiin itse ja vietiin muihinkin joukko- osastoihin.

Vetääntyminen alkaa.

Olimme Pyhäjärvellä, missä oli myöskin pataljoonan ja komppanian esikunnat silloin, kun alkoi vetääntymisvaihe ( 10.6.44 ). Komppania vietiin ensimmäiseksi Metsäpirtin Koselan kylään, missä maantie haaraantuu Rautuun. Panimme tuhannen miinaa näiden teiden risteykseen ja lähimaastoon. Lisäksi teimme alueelle juoksuhautoja, ampumapesäkkeitä ja piikkilankaesteitä. Oli kauniita kesäpäiviä ja illat – aivan tyveniä – käki kukkui. Rauhallisuuden kuitenkin rikkoi vihollisen tykistötuli, joka ajoittain oli hyvinkin voimakas. Saatuamme Koselan sulutuksen valmiiksi, miinoitimme vielä Koselan risteyksestä Taipaleenjoelle johtavaa tietä.

Taipaleenjoen ja Kiviniemen sillat

Palattuamme Metsäpirtistä 13.6. meille jaettiin lisätehtäviä, jotka piti toteuttaa kiireellisesti. Osa komppaniasta rupesi rakentamaan ponttonilauttoja Taipaleenjoen ja Vuoksen ylikuljetusta varten. Joukkueemme määrättiin panostamaan Taipaleenjoen silta. Olin ryhmäni kanssa sillan ryssän puoleisessa päässä. Sillan panostaminen kesti kaksi vuorokautta. Erikoista tässä oli se, kun sillan tuet ja palkit oli hiljattain tervattu, tarttui terva paitsi vaatteisiimme myöskin käsiin ja kasvoihin ja me olimme kuin muukalaiset. Saimme panostuksen sopivasti valmiiksi, sillä viimeiset vetääntyvät jalkaväkimiehet tulivat sillan yli. Näin siinä erään luokkatoverinikin, jonka viimeksi olin nähnyt koulunpenkillä. Ryssän pommikoneet pommittivat jatkuvasti. Taipaleenjoen silta räjäytettiin seuraavana päivänä eli 16.6. klo 8.00.

Välittömästi Taipaleenjoen sillan panostuksen valmistuttua meidät vietiin Kiviniemen siltojen

panostamiseen. Syötyämme ja hetken levättyämme tehtävät jaettiin siten, että komppanian
I joukkue panosti rautatiesillan ja II joukkue maantiesillan. Jouduin ryhmäni kanssa panostamaan rautatiesillan vihollisen puoleisen pään. Työ sujui kohtuullisen hyvin lukuun ottamatta jatkuvaa pommitusta, jolloin koneet yrittivät tuhota molemmat sillat. Pommien aiheuttamista sirpaleista haavoittui ryhmästäni yksi pioneeri ja sillan toisessa päässä olevasta ryhmästä ryhmänjohtaja ja kolme pioneeria. Sillat saatiin panostetuksi 17.6. klo 18.30. Välittömästi tämän jälkeen komppaniamme siirtyi Vuosalmelle. Itse jäin erään pioneerin kanssa rautatiesillalle. Tehtävänämme oli määrättynä kellonaikana katkaista sillan ankkurivaijerit.

Komppaniamme kaksi joukkuetta rakensi edelleen kuljetusponttoneja ja suoritti Vuoksen ylikuljetuksia, jolloin kuljetettiin vetääntyviä joukkoja, siirtoväkeä, mukana naisia ja lapsia sekä karjaa ja tavaraa. Kiviniemen siltojen panostuksen jälkeen pommitukset yhtäkkiä muuttuivat siten, että varsinaiset pommitukset loppuivat ja tilalle tulivat maataistelukoneet, jotka lensivät noin sadan metrin korkeudessa. Nämä aiheuttivat eniten haittaa Vuoksen ylikuljetuksille.

Ponttonisilta Vuosalmelle

Pataljoonan molemmat 1. ja 3. komppania aloittivat kahden ponttonisillan rakentamisen 18.6. klo 18.00. Sillat rakennettiin omien joukkojen vetämiseksi Äyräpäästä Vuosalmelle.

Silta rakennettiin kahdessa osassa siten, että ensimmäinen osa tuli Äyräpään kirkon luota Vuoksen keskellä olevaan Vasikkasaareen ja toinen osa Vasikkasaaresta Vuosalmelle. Sillat valmistuivat 19.6. klo 11.00. Vuoksen ylikulku alkoi välittömästi. Siltaa myöten kulki 2.D: n joukkojen lisäksi muita vetääntyviä joukkoja, siviiliväestöä, karjaa ja muuta evakuoitujen omaisuutta. Lisäksi hevosilla kuljetettiin etulinjassa kaatuneita sotilaita.

Siltojen purkutyö alkoi 19.6. klo 23.05. Siltojen purkaminen kesti viisi tuntia ja sillä olikin kiire, koska vihollinen oli jo konekivääritulen ulottuvilla. Sillasta jäi kuitenkin purkamatta Äyräpään puoleinen maatuki. Maatukea meni jokin ryhmä hakemaan purkutyön jälkeen, mutta siitä oli luovuttava, koska vihollinen oli jo niin lähellä, että se kykeni konekivääritulella estämään Vuoksen ylittämisen. Pataljoonan komentaja määräsi pataljoonansa kokoon 20.6. Tässä tilaisuudessa hän kiitti pataljoonaansa suoritetuista tehtävistä ja ylensi eräitä ryhmänjohtajia alikersanteiksi. Minäkin olin ylennettyjen joukossa. Seuraavan päivän iltana klo 21.45 lähti eräs luutnantti noutamaan Äyräpään rannalle jäänyttä maatukea. Luutnantilla oli käytettävänään kaksi ryhmää 3. Komppanian I joukkueesta. Olin 1 ryhmän johtaja. Luutn. määräsi minut ryhmäni kanssa noutamaan maatuen jääden itse toisen ryhmän kanssa ”varmistukseen” Vuosalmen puoleiselle rannalle. Vuoksesta nousi juuri tällöin voimakas usva, joka esti viholliselta näkyväisyyden. Maatuki purettiin ja lastattiin varovasti ponttoniin. Vihollinen ei ollut huomannut meitä, mutta Vasikkasaaren suojaan päästyämme eräs pioneeri kolisteli vähän ponttonin kylkeä ja silloin se aloitti kovan kranaattikeskityksen Vuosalmen puolelle, missä jalkaväkimiehet olivat asemissa samoin kuin meidän varmistajatkin. Saimme heiltä rantaan päästyämme vähän nuhteita syystä, kun rupesimme vihollista härnäämään.

Erikoista tässä siltatyössä oli se, kun ryssän lentokoneet eivät koko aikana millään tavoin häirinneet työtämme.

Ylä-vuoksen sillat

Näihin aikoihin pataljoonallamme oli aina kiire – kiire alkoi kesäkuun alkupäivinä Taipaleenjoella ja Metsäpirtissä. Vuosalmen ponttonisillan jälkeen lähdimme Antrean rautatiesillan panostukseen ja sieltä edelleen Vuoksen yläjuoksulle aina Imatralle ja Tainionkoskelle asti.

Siltapanostukset olivat aikaisempaa rauhallisemmat, koska rintamalinjojen läheisyys ja lentokoneet eivät häirinneet työtämme. Kaikille silloille asetettiin siltavartiot. Itse jouduin ryhmäni kanssa vartioimaan Rouhialan voimalaitosta ja sen yhteydessä olevaa maantiesiltaa.

Jälleen Vuosalmelle

Heinäkuun lopulla saatiin pataljoonaan täydennystä ja tämän jälkeen perustettiin 2.komppania

uudelleen. Samassa uudelleenjärjestelyssä perustettiin pataljoonaan kolmiryhmäinen jääkärijoukkue, jonka ensimmäisen ryhmän johtajaksi tulin nimetyksi. Vihollinen oli heinäkuun lopulla onnistunut saamaan sillanpääaseman Vuoksen itärannalta.

Taisteluiden tauottua suomalaiset rupesivat välittömästi vahvistamaan asemiaan. Pion.P15 komennettiin kokonaisuudessaan Vuosalmelle. Pataljoona teki siellä juoksuhautoja, ampumapesäkkeitä ja yleensä kaikkia kenttävarustustöitä välirauhan solmimiseen asti.

Työssä oli alkujaan kaikkein oudointa se, kun emme ennen ollut olleet tällaisissa paikoissa – taistelulinjojen välissä. Edessämme oli suo, joka kasvoi rämeikköä – takana oli tiheä metsä. Heti, kun me menimme sinne, tuli ensimmäiset konekiväärilaukaukset – ne räjähtivät takanamme olevissa puissa ja koska paikka oli meille vieras, niin meinasi tulla pakokauhu ja ajatus, että nytkö ne pirut on jo siellä. Ne olivat räjähtäviä luoteja, joihin pian tottui. Useina päivinä klo 16,00 ammuttiin lentolehtisiä, jolloin siellä ilmeisesti vaihtui työvuoro. Samoin naapuri nosti niihin aikoihin ylös tähystyspallon, mistä seurattiin liikkeitämme ja ohjattiin tykistötulta. Meikäläinen tykistö sai sen vihdoin ammuttua alas.

Kun naapuri rakensi Vuosalmella ponttonisiltoja, niin saksalaiset syöksypommittajat kävivät ne hajottamassa – se teki meikäläisille hyvää ja antoi turvallisuuden tunteen.

Lotat kävivät usein tuomassa meille kirjoitustarpeita, tupakkaa ja kaikkea sellaista mitä kanttiinissa oli myytävänä. He kävivät linjojen välittömässä läheisyydessä. Lotat tekivät

vapaaehtoisesti rohkeaa työtä. Heistä vain on vähän kirjoitettu vielä vähemmän annettu tunnustusta.

Välirauha

Meille tultiin 4.9.44 aamuyöllä ilmoittamaan, että klo 7.00 tulee välirauha – me olimme silloin Vuosalmella. Meille annettiin määräys töiden lopettamiseksi heti. Kello tuli 7.00, mutta ryssän konekiväärit ampuivat jatkuvalla syötöllä. Se oli sitä tuttua musiikkia. Omat jalkaväkimiehet jäivät siitä huolimatta poteroihin ja juoksuhautoihin. Menimme Pyhäjärvelle, missä oli esikuntamme. Joukkueen mieliala oli alhaalla, kun saimme kuulla välirauhan ehdot. Lähdimme Pyhäjärveltä kohti vanhaa rajaa. Menomatkalla tuhosimme välirauhan aikana ryssän meitä varten rakentamia juoksuhautoja, betonibunkkereita ja kaikkia muitakin varustuksia. Viimeksi tyhjensimme Ensossa suolavaraston ja rakensimme rautatehtaan savupiippuun näkötornia, joka jäi kesken, kun jouduimme lähtemään kohti pohjoista.

Lapin sota

26.9.44. Pion.P 15 oli saanut lastatuksi kaksi junakuormaa tavaroitaan ja oli valmis lähtemään kohti pohjoista. Matka alkoi klo 12.00 Riihimäen kautta Ouluun. Junat olivat Oulussa 29.9. ja majoittui sen jälkeen kokonaisuudessaan Tuiran saksalaisparakkialueelle. Purettuaan kuljetusjunat rupesivat pataljoonan komppaniat välittömästi purkamaan saksalaisten rakentamia miinakenttiä, korjaamaan teitä ja siltoja

Pataljoonan 1 ja 2 komppania siirtyivät jo 3.10 Pudasjärven suuntaan jakautuen siellä joukkueisiin, puolijoukkueisiin ja jopa ryhmiinkin. Komppanioiden työalueet kulkivat suunnilleen linjalla Oulu- Kajaani etelärajana ja pohjoisrajana Kajaani – Kuusamo – Kemijärvi – Rovaniemi. 3. komppania raivasi miinoituksia, rakensi ja korjasi siltoja Oulun – Kemin ja Rovaniemen välillä. 3. komppania rakensi myöskin Kemijoen yli johtavan ponttonisillan.

Komppanioiden kokoonpano muuttui jatkuvasti, mutta edelleenkin se jakaantui työryhmiksi, joiden koko oli joukkue, puolijoukkue ja ryhmät riippuen paljon siitä millaisia tehtävät olivat. Myöhemmin komppaniat siirtyivät samoissa tehtävissä Lappiin aina Karesuvantoon ja Norjan rajalle saakka.

Osa Pion.P15: sta oli koko Lapin sodan ajan alistettuna taistelujoukoille ja joillekin muille yksiköille, jotka tarvitsivat pioneeriapua.

Pian Ouluun tulon jälkeen määrättiin jääkärijoukkueen 1. ryhmä Bore 3 nimisellä laivalla Tornioon 11.D: n alaisuuteen. Tornioon tultuamme jouduimme etsimään ja purkamaan erillisiä miinoituksia kaupunkialueella. Tutkimme Raumonjoen rannat miinoista Kemi-Tornion rautatiestä Pohjanlahteen saakka. Tämän jälkeen jouduimme Torniosta Rovaniemelle. Sieltä olivat saksalaiset jo poistuneet ja itse kaupunki oli palanut. Raunioista nousi savu ja savupiiput törröttivät ylöspäin. Kaupunki oli kauttaaltaan palanut. Tällä matkalla etsimme edelleen miinoituksia sellaisilla alueilla, joilla niitä luultiin olevan.

Rovaniemeltä tultiin takaisin Tornioon ja täältä edelleen Torniojokilaakson tietä pohjoiseen.

Siellä oli taistelujoukkojen mukana ollut pioneereja, jotka olivat raivanneet kulkuväylän

Me jouduimme vain leventämään niitä ahtaimmista kohdista aina Muonioon asti.

Silmäänpistävintä täällä oli se, että kaikki oli poltettu, paitsi kirkot oli jätetty polttamatta.

Saksalaisten palaneita autonromuja oli tien poskessa ja tien vieressä oleva sähkö- ja puhelinpylväät oli katkaistu rinnan korkeudelta. Muoniosta tulin ryhmäni kanssa takaisin Tornioon.

Maa oli jo lumen peittämä. Tornion sotasaalisvarastolle oli tuotu ammuksia, miinoja, panssarinyrkkejä, panssarikauhuja, aseita ym. sotasaalistavaraa. Tehtävänämme oli saattaa ne vaarattomiksi. Kun työ oli tehty, niin sen jälkeen koko sotasaalisvarasto lastattiin Röytän satamassa laivaan Neuvostoliitolle luovutettavaksi. Osaltamme työ oli tehty. Laivan lastia täydennettiin vielä Kemissä ja koska Pataljoonan esikunta oli meidän komennuksen aikana muuttanut Kemiin, pääsimme mukavasti omaan yksikköömme. Alistussuhde oli päättynyt.

Kuten edellä olevasta kertomastani ilmenee, on pioneeriaselaji tekninen ja mielenkiintoinen aselaji, joskaan ei täysin vaaraton. Pion.P 15 tappiot olivat vuoden 1944 aikana 61 henkeä, joista kaatuneita 2 aliupseeria ja 11 pioneeria eli yhteensä 13. Haavoittuneita 2 upseeria 8 aliupseeria ja 38 pioneeria eli yhteensä 48 henkeä. Kaikki muut olivat 19- 20 vuotiaita paitsi upseerit olivat 2-3 vuotta vanhempia.

Elämä jatkuu siviilissä

Tammikuun 15 pnä 1945 minut lomautettiin keskenjääneen oppikoulun vuoksi. Menin jatkamaan Niinisaloon perustettuun Valtion Sisäoppilaitokseen. Suoritin siellä o

ppikoulun kaksi viimeistä luokkaa. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1946. Olin tämän jälkeen vielä kaksi kuukautta asevelvollisuuttani suorittamassa Korian pioneerivaruskunnassa. Sen jälkeen pyrin Helsingin teknilliseen korkeakoulun rakennusinsinööriosastolle, jonne pääsin. Valmistuin insinööriksi v. 1953. Sen jälkeen olenkin ollut työssä.

Opiskeluaikana minut jo koulun puolesta ohjattiin tie- ja vesirakennushallituksen kanavaosastolle laatimaan Saimaa- Suomenlahti kanavan yleissuunnitelmaa. Sain sen maastotöineen valmiiksi v, 1954. Helsingissä silloin olleen asuntopulan vuoksi jouduin hakeutumaan Ouluun, mistä sain asunnon. Olin Oulun kaupungin rakennusviraston suunniteluinsinöörinä kahdeksan vuotta. Sen jälkeen menin Raahen kaupungininsinööriksi Rautaruukin tulon vuoksi laatimaan kunnallisteknisiä suunnitelmia. Oltuani siellä pari vuotta menin lupaukseni mukaisesti takaisin Ouluun kaupungin rakennuspäälliköksi. Olin Oulussa yhteensä 19 vuotta. Oulusta tulin Saloon v. 1974. Jäin eläkkeelle v. 1988. Virkanimikkeeni oli teknillinen apulaiskaupunginjohtaja. Olin tilivelvollinen suoraan kaupunginhallitukselle. Saan eläkettä myös Oulun yliopistosta.

Yhdistys- ja museotoiminta

Salossa toimi Vapaussoturien Huoltosäätiön Varsinais- Suomen piirin Salon osasto.

Organisaation muutos tapahtui 90 – luvun alussa, jolloin perustettiin Vapaussodan ja Itsenäisyyden Perinneliitto. Liiton vaatimuksesta Saloon perustettiin oma yhdistys, jonka nimeksi tuli Vapaussodan ja Itsenäisyyden Salon Seudun Perinneyhdistys ry. Olin ollut yhdistyksen sihteerinä 2-3 vuotta ja tämän perusteella minut valittiin ensimmäiseksi uuden yhdistyksen puheenjohtajaksi v. 1992. Sääntöjen mukaan rupesimme valvomaan paitsi vapaussoturien, myöskin suojeluskuntalaisten, mukaan luettuna sotilaspojat ja lottajärjestöjen, mukaan luettuna pikkulotat etua ja toimintaa. Siksi yhdistyksessämme onkin alusta alkaen ollut suojeluskunta- ja lottajaostot. Yhdistyksen toiminta on ollut vilkasta. Alkuaikana järjestimme mm. suojeluskunta ja lottapäivät.

Muun lisäksi olemme perustaneet Itsenäisyyden Museon, johon kerätään vapaussotien aikaista esineistöä. Museoon kerättyä sotien aikaista esineistöä on tällä hetkellä yli 3000 kappaletta. Museo sijaitsee osoitteessa Tehdaskatu 2 , Salo. Mitä kauemmin museo on toiminut sitä suositummaksi se on yhdistyksen alueelle tullut. Toivon, että yhdistyksen ja museon toiminta jatkuu tukevaisuudessa edelleenkin. Salon Seudun Sotaveteraaneissa olen toiminut jäsenenä. Olen kirjoittanut historian Pion.P 15: sta sotatiestä, missä palvelin jatkosodan aikana. Sotilasarvoltani olin ylikersantti.

R.L.