Aarne Palomäki
Olen syntynyt Koski Tl:ssä 25.4.1919. Jouduin 15.2.1940 sotaväkeen KTR 4.:ään Hämeenlinnaan. Kolmen päivän kuluttua menimme Ryttylän koululle, joka on lähellä Hämeenlinnaa. Sieltä mentiin Harjavallan yhteiskoululle. Harjoitukset olivat kovanpuoleisia. Osa joutui vielä talvisotaan. Mutta minä sairastuin keuhkokuumeeseen ja minut vietiin Satalinnan sairaalaan Poriin. Veivät osan minun tavaroistani koulun vintille.
Kun olin menossa toipumislomalle, en meinannut jaksaa kävellä asemalle, jonne oli matkaa 2 kilometriä. Niin heikoksi olin sairauteni ja kuumeen takia tullut.
Sillä aikaa kun olin lomalla, tuli välirauha. Lomani loputtua jaettiin jokaiselle rautaisannokset sekä kiväärit ja mentiin Märkjärvelle noin 30-40 kilometriä Kemijärvestä. Oli pelko, että sota puhkeaa uudestaan. Onneksi ei sillä kertaa tullut.
Sitten meidät siirrettiin Hanhikoskelle noin 10 km Kemijärveltä etelään. Sinne rakensimme pahviteltat. Mutta emme sielläkään olleet kuin muutaman viikon. Saimme komennuksen vielä pohjoisemmaksi, Savukoskelle.
Patterissamme oli noin 15 hevosta, jotka kengitin ja hommasin sopivat valjaat ja hoitelin lyöttymät ja pienemmät vammat.
Se oli porukalle vapaata aikaa. Jo iäkäs Laitinen oli pomona. Hän käytti alkoholia aika reilusti. Me järjestimme pieniä tansseja ja teimme hiukan kiljuakin. Joskus kävimme pidemmälläkin tansseissa, Martinkylässä, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Se matka taitettiin porolla. Kerran kävin Rintalan Väinöäkin tapaamassa. Hän oli niillä seuduilla autonsa kanssa rata- ja tietyössä. Sinä kylässä oli kauppa ja baari. Asukkaita oli useita kymmeniä.
Olin Ailin, vaimoni, kanssa 1972 tapaamassa sen kylän ihmisiä. En olisi uskonut kuinka hyvin meidät otettiin vastaan. Olimme jo olleet kolme yötä Vitikalla, eikä vieläkään olisi päästetty pois. Olin aikoinaan mennyt yhden naisen kanssa samaan valokuvaan. Menin kysymään, kun ympäristö oli tuttu, että missä mahtaa se Herralan talo olla. Minulle näytettiin vieressä olevaa sokkelia. Saksalaiset olivat polttaneet kaikki kylän silloiset rakennukset. Näytin myös valokuvaa ja kysyin, missä tämä nainen mahtaa olla. ”Kyllä tiedän. Hän on minun siskoni ja asuu tässä ihan lähellä.” Minulla meni pupu pöksyyn, enkä mennyt sinne, koska ajattelin, että ei hän olisi tiennyt kuinka läheisen naisen kanssa sinne tulin, kun tulin Ailin kanssa. Olisi vielä voinut vaikka antaa pusun poskelle.
En ehtinyt vielä päästä siviiliin, kun alkoi jatkosota kesällä -41 ja tuli lähtö Sallaan. Kun saavuimme vanhalle rajalle, ei ollut vastarintaa. Kolme tuntia sai eversti Puroma puhua, että sai meidät menemään yli rajan. Hän sanoi mm. ettei tämä sota kestä kuin pari viikkoa ja Saksa voittaa Venäjän.
Olin joutunut jalkaväkeen sodan alkaessa. Meitä oli siinä JR 12:sta noin 11-12 tuhatta miestä. Sitten tuli saksalaisia avuksi noin 10000. Mutta ei niistä ollut juuri paljoakaan hyötyä, koska ne oli siroiteltu pitkin tietä. Me suomalaiset koukkasimme sivulta pitkin metsiä ja teimme motin. Siihen jäivät miehet ja aseet. Eteneminen jatkui Sallan kk, Ylä-Kurtti, Ala-Kurtti, josta oli 18 kilometriä matkaa Kantalahteen. Jätimme jatkon saksalaisille. Noin 1000 miestä kaatui tai haavoittui sillä suunnalla.
Kiestingin suunnalla oli kova vastus. Meikäläisiäkin kaatui paljon ja venäläisiä jäi mottiin sielläkin ja hevosiakin noin 400. Me saimme lisänimen Jänkä-jääkärit. Puroma sai Mannerheim-mitalin ja ylennettiin kenraaliksi.
Siellä minäkin sain sirpaleita kehooni. Olin viemässä postia etulinjaan ratsastaen, kun tuli hakuammunnan tykinammus. Hevonen haavoittui pahemmin kuin minä ja se piti lopettaa. Sirpale nirhasi vasemman jalan säärtä ja vasemman käden rannetta. Ne saatiin sidottua JSP:n joukkosidontapaikalla. Ilmanpaine vain vei vähäksi aikaa tajun.
Olin monessa mukana; ryhmänjohtajana, kuljetin haavoittuneita kantaen ja hevosella purilaiden päällä, vankeja päävartioon, kengitin hevosia ja hoidin hevosten sirpalehaavoja ja lyöttymiä.
Korsun tekeminen kesti hiukan kauemmin ja saunan. Passissani oli maininta, että olen kengitys- ja eläinlääkintäaliupseeri. Olivat käyttäneet minut kuuden viikon kursseilla. Mutta kaikkia tarpeellisia töitä joutui tekemään.
Kiestinkiin oli Oulusta matkaa noin 400-500 kilometriä. Sillä suunnalla olimme 9 kuukautta. Sitten tulimme Nurmeksen kauppalaan lepäämän. Ailikin tuli sinne 1942 jouluna ja vuokrasin Nurmes-hotellista huoneen kolmeksi vuorokaudeksi.
Sain komennuksen viemään haavoittuneita hevosia Hämeenlinnan hevoshoitosairaalaan. Se reissu kesti viikon, kun olin tavarajunan mukana. Kun tulin takaisin, oli yksikköni mennyt Äänislinnaan. Sain evästä ja litteran ja kyllä sieltä oma JR 12 löytyi. Se kuului 6. divisioonaan.
Äänislinna ja siitä eteenpäin oli jo suomalaisten hallussa. Siitä jatkettiin noin 30 km Karhumäkeen päin. Sinne kylään oli jäänyt nuoria ja vanhuksia, koska suomalaiset olivat edenneet niin äkkiä. Ääninen oli siltä kohtaa 7-8 km leveä. Järvi oli jäässä ja ruski ammuskeli tykillä, kun me olimme vastakkaisella rannalla. Ja oli niillä jäätä pitkin propelilla kulkevia kelkkoja, joilla tekivät partioiskuja kokeillen meidän varuillaoloa ja pitääkseen meidät hereillä. Siinä oli ns. jääkärisilta, josta ongimme ja saimme isoja ahvenia. Jatkoimme edelleen Karhumäkeen. Amerikkalaiset olivat rakentaneet sinne paljon pieniä tupia, kun olivat sinne aikoinaan menneet hyvien ansioiden toivossa, mutta olivat pettyneet. Niissä tuvissa me asuimme.
Sinne tuotiin meidän lähellemme linnakundeja, joille oli tarjottu vaihtoehdoksi mennä rintamalle, niin tuomio lyhenisi.
Ne tekivät keskenään sopimuksen, suomalaiset ja venäläiset, että eivät ammu toisiaan. Hain itsekin kerran vettä samasta kaivosta, kun ryssäkin tuli ämpärinsä kanssa. Ei me mitään toistemme puhetta ymmärtäneet. Siellä oli hiljaista ns. asemasotaa.
Tein mammalle kirnun, joka on nyt Pirkolla ja vielä pienen kaljatynnyrin.
Sekin oli yllätys, kun Eino-veli tuli sinne. Ei meidän välimatkaa ollut kuin 30 km. Eino oli nostoväen mies, kun toinen silmä oli sokea. Hän oli 4-5-vuotias, kun hän avasi kengän nauhaa pienen veitsen avulla. Tupa oli hämärä, jalka samalla penkillä, missä istuikin. Äkkiä veitsi lipsahti solmusta ja terä meni silmään.
Lumbusista menimme noin 10 km itään. Sieltä tuli äkkilähtö, kun Venäjä hyökkäsi Kannaksella. Mitään ei saatu perääntyessä tuhota. Lastattiin junaan määränpäänä Lappeenranta. Sieltä marssimme lähelle Talin asemaa. Tykistökeskitys oli kova. Olin yhden kivinavetan seinän takana lähes vuorokauden, kun ei ollut varaa lähteä juoksemaankaan.
Oli päästy Ihantalaan, jossa käytiin kova yhteenotto. Siinä kaatui 6. divisioonan komentaja Vihmakin. Sitten tulikin taas äkkilähtö Andreaan, jossa ei kauaa paukuteltu, kun tuli Venäjän kanssa rauha.
Sitten pantiin taas junaan, joka vei Kontiomäkeen. Vihollinen oli vaihtunut saksalaisiin. Menimme Ranuan tietä pitkin kohti Rovaniemeä. 19:sta miehestä noin puolet oli astunut miinaan. Loput olimme Ounaskosken rannalla Rovaniemen vastakkaisella puolella ehjinä. Olimme siinä noin kolme vuorokautta, kunnes piti hyökätä. Saksalainen oli miinoittanut lähes kaikki paikat.
Se sytytti koko kaupungin. Meidän mielestämme olisi pitänyt mennä suoraa päätä, kun jo niin lähellä olimme. Mutta ehkä jollakin herralla oli vaikea ymmärtää, että aseveli oli muuttunut viholliseksi.
Ei siitä eteenpäin paljoa ruutia palanut. Mutta se paholainen miinoitti teitä ja teiden varsia. Menin yhden hevosmiehen, Åke Tepsan, kärryille. Siinä sattui olemaan miina ja kärryn pyörä kulki sen yli. Hevonen kuoli heti. Mutta siinä kuormassa oli valjaita ja ne säästivät minun henkeni. Taju kylläkin meni.
Olin sitä mieltä, että Tepsa kuoli siinä, kun miestä ei enää näkynyt. Kerran kuitenkin olin Ruissalossa lomalla ja kuulin, että Tepsa on muuttanut Turkuun. Hän oli Tervolasta. Menin samana iltana hänen luokseen. Taisi siinä vähän molempien silmä kostua. Hänellä oli toinen jalka paljon lyhyempi, ei muuten mitään pahempaa.
Minun matkani jatkui edelleen. Olin Sodankylästä noin 40 km pohjoisempana, kun tuli tieto, että reserviläiset pitää päästää kotiin marraskuun loppuun mennessä. Aamulla lähdimme ja päivämarssi oli noin 50-60 km. Piti kävellä Iin asemalle asti, sillä junat eivät päässeet pohjoisemmaksi, koska saksalaiset olivat räjäyttäneet rautatiesillat rikki.
Turun sotilaspiiritoimisto oli siirretty Auraan. Jäin siinä pois passin leimaamista varten ja lähdin kävellen kotia kohti.
Matka Kontiomäestä Sattaseen ja Iin asemalle oli yli 1000 km pitkä. Jos ei oteta lukuun vapaaehtoisia, kuulun siihen ikäluokkaan, joka on ollut kaikista pisimpään Suomen armeijassa 4v 10 kk.
Viimeinen sirpale poistettiin selästä noin 3,5 vuotta sitten. Joku vävy tiesi kertoa, että sekin oli mennyt omassa pajassa.
(Kirjoitettu huhtikuussa 1999)
