Peijonen Markus

Elämäni runsaat viisi vuotta
Sotaväestä suoraan sotaan ja toisesta siviiliin

Neljä Perniön poikaa meni armeijaan 3. päivänä tammikuuta 1939, Hämeenlinnaan, Suomen kasarmille. Janssonin Sulo, Rauhasen Paavo, poliisi Kalervon poika asemalta ja minä.

Talvisota alkoi

Meille kävi armeijassa ”huono tuuri”. Asevelvollisuusaika oli juuri päättymässä, ennen joulua, kun yhtäkkiä tuli komento pakata tavarat, ottaa aseet ja hevoset mjukaan ja valmistautua lähtöön. Emme saaneet tietää, mikä oli tehtävän tarkoituksena. I-kasarmin pihalla annettiin käsky siirtyä Hämeenlinnan asemalle ja alustava tieto, mitä joutuisimme tekemään. Kuuluimme KTR I:een ja asemalla meidät tultaisiin sijoittamaan härkävaunuihin.

Nousimme junaan ja kaikki oli valmista lähtöä varten. Junalla menimme aina Viipurin asemalle asti. Purimme hevoset ja tavarat junasta ja jatkoimme hevosten kanssa Viipurista Kivennavalle. Olimme siis aivan rajan pinnassa. Sieltä tuli kuitenkin äkkiä käsky siirtyä ylöspäin, luoteeseen, Muolaanjärvelle saakka. Muolaanjärven saaressa oli tykistömme tulenjohtopaikka ja sinne piti laittaa puhelinyhteys. Se oli tehtävä pimeään aikaan, koska vihollisen patteri oli vastarannalla ja valoisaan aikaan olisi aikeemme ja myös itse paljastuneet heille. Puhelinjohdon saimme vedettyä yöaikaan ja yhteys saatiin valmiiksi.

Siirryimme sen jälkeen paikkaan, jonka nimi oli Tienhaara. Majoituimme telttoihin ja hyvin pian kuulimme vihollisen tykistöltä tulevan neljä laukausta meitä kohti. Majurimme komensi meidät nopeasti kantojen taakse pitkälleen ja pieniin maakuoppiin suojaan. Ammukset räjähtivät ja nousimme katsomaan, mitä tuhoa ne olivat ympäristössä saaneet aikaan. Saimme huomata ammusten voiman. Eräs suuri mäntykin oli keskeltä poikki. Toinen puoli oli matkan päässä tiellä poikittain. Nuorina sotilaina ihmettelimme vielä ammusten voimaa.

Pian tuli taas käsky siirtyä toiseen asemapaikkaan, tällä kertaa Leipäsuolle. Olimme siellä talvisen sodan kylmimpään aikaan. Pakkasta oli jopa 52 astetta! Teltassa jalat pysyivät lämpiminä, niiden ollessa kamiinan lähellä, mutta pääparka pysyi ”kylmänä”. Suojana ei ollut muuta kuin telttakangas.

Asemapaikasta piti viedä ruokaa tulenjohtopaikalle ja se oli joka kerta vaikea tehtävä. Perille päästäkseen oli kuljettava junanradan yli ja ratasuoran päässä oli vihollinen passissa. Jos yritti mennä hiljaa ylitse, varmasti tuli laukauksia kohti! Siihen aikaan meidän patterillamme ei ollut ammuksia juuri lainkaan.

Siirryimme jälleen uuteen paikkaan, nyt Lähdesuon lähettyville. Siirtymisen jälkeen menimme juottamaan hevosia suon reunaan. Noustessamme ylös mäkeä, kohti suon reunaa, osui vihollisen kranaatti perniöläiseen tykkimieheen ja hevoseen. Osuma oli täydellinen ja teki pahaa jälkeä. Tykkimies kaatui ja hevonen kuoli myös välittömästi. Vielä samana iltana rupesi kuulumaan tykin laukauksia. Jylinä oli yhtämittaista. Ne olivat kuuluisia Summan kahinan alkulaukauksia.

Kävi jälleen käsky siirtyä pois Lähdesuolta, tällä kertaa asetuimme Kämärään. Majoituimme erääseen tyhjään taloon. Havaitsimme sieltä vihollisen tähystyspallon, joka oli noussut metsän yläpuolelle. Pian alkoi tulla ammuksia oikein ”hehtaaritykillä”. Ammusten suuntaus muuttui koko ajan lähemmäksi meitä ja suojauduimme tilan navetan sokkelin viereen makuulle. Osumia tuli aivan lähettyville, jolloin yksi rakennuksista syttyi palamaan.

Sitten tuli yllätys. Vääpeli Huusi: ”Sota on päättynyt ja nyt äkkiä pois täältä!” Samassa tulituksessa oli kuitenkin hevosemme ladon edustalla saanut osuman ja menehtynyt.

Lähdimme patikoimaan tavarat selässä, nyt siis ilman hevosta. Eräällä metsätaipaleella tuli vielä kunnon lumipyry. Myöhemmin pääsimme yhteen kouluun lepäämään ja lopulta saavuimme Lappeenrantaan.

Sitten saimme ilmoituksen, että palvelusaikamme on pidennetty kuusi kuukautta!

Olimme tuon ajan Kivijärven rannalla Lemissä. Sodan kokemuksiin nähden se oli leppoisaa aikaa ja keväällä mm. ammuimme järvestä lahnoja, joista saikin hyvää särvintä. Kuukauden kuluivat ja pääsimme syksyllä kotiin…mutta ei kovinkaan pitkäksi ajaksi, kuten hyvin tiedämme.

Uudelleen rintamalle

16.6.1941 Perniön kirkonkylässä oli arpajaiset ja illalla iltamat. Muuan perniöläinen mies tuli kesken kaiken iltamiin ja alkoi jakaa kutsulappuja miehille. Hän tunsi melkein kaikki paikalla olleet miehet ja nuorukaiset.

Lapussa kutsuttiin seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan Perniön Yhteiskoulun kolmanteen luokkaan. Armas Lindqvist oli paikalla ja kutsuttujen joukossa. Hän ihmetteli suureen ääneen: ”Miksi meidän ei tarvitse käydä ensimmäistä ja toista luokkaa ollenkaan? Päästään suoraan kolmannelle luokalle!” Huumori kukoisti vielä…

Aamulla menimme koululle. Sotilas oli ovella ja antoi käskyn: ”Menkää sisälle vaan! Ottakaa siviilivaatteet pois yltänne ja laittakaa sotilaspuku päälle.” Samainen Armas ihmetteli jälleen: ”Mitä tämä oikein tarkoittaa?” Sotilas vastasi tähän: ”Viekää siviilivaatteet kotiinne ja tulkaa huomenna iltapäivällä tänne takaisin.”

Tällöin oli perustettu II/KTR8 (Kenttätykistörykmentti 8.:n II patteristo), jonka patteriston ensimmäiseen eli rykmentin neljänteen patteriin tulin kuulumaan.

Patteriston komantajana oli Turpeinen. 4. ja 5. patteri jäivät Yhteiskoululle. Niiden päällikköinä olivat reservin luutnantti Paavo Varemäki (ent. Virtanen) ja Eero Myllymäki. 6. patteri meni Perniön Kankkonummelle päällikkönsä res.luutnantti Aimo Leikkosen kanssa. Tämä patteri oli hevosvetoinen.

Meille oli annettu määräys seurata JR 34:ää, kun se Salosta lähteneenä olisi ohittanut Perniön kirkonkylän. Niin sitten lähdimmekin jonon jatkona Tenholaan päin marssien. Ensimmäisen päivän iltana saimme käskyn majoittua metsikköön tien vasemmalle puolelle. Aamulla marssi jatkui Tenholan kirkolle, josta käännyimme oikealle. Tulimme Lindön kartanoon, jolloin pysähdyimme ja saimme levätä. Lähellä oli sauna, jonka upseerit käskivät Armaksen lämmittää. Hän laittoikin puita pesään ja jo alkoi savuta. Eräs upseereista kysyi jonkin ajan kuluttua: ”Jokohan sauna on valmis?” ”Ei vielä”, vastasi Armas lisäten: ”menen vielä lisäämään puita.” Ei kestänyt kauaakaan, kun alkoi tuli näkyä saunan ulkopuolelle. Armas oli sytyttänyt saunan palamaan!

Tuli käsky lähteä Lindöstä ja menimme Bromarviin saakka. Siellä asetuttiin asemiin. Tiesimme venäläisten laivastolla olevan tykistöä, jonka vuoksi olimme hyvin varovaisia. Bromarvin maasto oli kallioperäistä, mistä johtuen tykkien osumat tuottivat pitkälle lentäviä teräviä sirpaleita. Venäläiset ampuivatkin suuren erän kranaatteja, jolloin JR hyökkäsi erääseen saareen. Saari oli venäläisten miehittämä, josta me suomalaiset emme olleet tietoisia. Suomalaisia vastaan avattiin tulitus. Tässä hyökkäyksessä menetettiin kuusi perniöläistä sotilasta. He olivat ensimmäiset kaatuneet, jotka perniöläiset menettivät isänmaalle.

Tykistömme oli samoissa asemissa kaksi kuukautta. Tämän jälkeen saimme käskyn ottaa kaikki tavarat mukaan ja lähteä Bromarvin tien varteen odottamaan kuorma-autoja. Kun autot tulivat, lastasimme tavaramme autoihin ja nousimme yhden auton lavalle istumaan. Auto kuljetti meidät Pohjankurun asemalle, jossa vääpelimme ilmoitti: ”Auto vie teidät kotiin omaisia katsomaan ja tuo illalla takaisin.” Meistä lähtikin vielä moni Perniöön käymään, mutta kaksi miestä ei palannutkaan illalla auton mukana takaisin! Vääpeli ilmoitti välittömästi Perniön nimismiehelle asiasta ja käski palauttamaan miehet Lohjan asemalle. Sinne nämä miehet palasivatkin ajoissa ja jatkoimme matkaa Elimäelle asti. Sinne saavuimme yöllä, ettei olisi suurta vaaraa tulla huomatuksi. Siellä oli jo suomalaispartio, joka ilmoitti, että tänne on tullut jo pommeja – olkaa varovaisia.

Elimäellä muuan ns. koirakomppanian mies oli soittotaitoinen ja pyysi minulta haitaria lainaksi. Sekä talvisodassa että tässä jatkosodassa minulla ja veljelläni Ilmarilla kuten muillakin soittotaitoisilla oli soittimet mukana. Minulla oli italialainen ”SopranoSpurin”. Sitten tuli kuitenkin komennus välittömään siirtymiseen ja haitari jäi olosuhteiden pakosta lainaksi. Haitarini ja minun tieni erosivat, kuten jälkeenpäin saatoin huomata!

Pääsimme lähtemään Elimäeltä ja menimme aina Outokummulle asti. Olimme leirissä yhden yön. Aamulla tuli rykmentin komentaja kysymään vartijalta: ”Missä on patterin päällikkö?” Vartija vastasi: ”Tuolla alhaalla.” ”Hakekaa hänet tänne, minulla on hänelle tärkeää asiaa.” Vartija totteli ja päällikkö tulikin ilman takkia ja lakkia. Silloin rykmentin komentaja sanoi: ”Ei minulla ole tuolle mitään asiaa. Lähtekää täältä heti pois!” Päällikkömme sai myöhemmin siirron muualle.

Me lähdimme pois Outokummusta ja saavuimme melkein Itä-Karjalan rajalle Uoma-nimiselle paikkakunnalle. Siellä olimme kaksi viikkoa. Perniön Metsäkylän isäntä, Tamlander, oli kranaatinheitinkomppaniassa, jonka kohtasimme Uomassa. Hän näytti meille, kuinka vaarallinen kranaatti on, kun se tulee lähelle. Hän laukaisi yhden kranaatin pellolle ja sanoi: ”Katsokaa, kuinka sirpaleet lentävät joka puolelle!”

Täältä Uoman leiripaikalta pääsi vanhempaa ikäluokkaa siviilin.

Sitten lähdimme Syvärin suuntaan.

Syvärin rannalle saapuminen

Olimme siirtyneet Syvärin asemalle ja laittaneet tykit asemiin. Saimme tietää, että vähän aseman pohjoispuolella, Murmanskin radalla, oli juna kaatunut suistuttuaan raiteiltaan. Vääpelimme käski meitä menemään junalle, koska siellä oli tiettävästi elintarvikkeita. Löysimme sieltä mm. jauhoja. Pyysimme keittiöltä vähän voita ja suolaa ja ryhdyimme paistamaan ”plettuja”. Ne maistuivatkin hyvältä.

Illan tullessa Syvärinjoen toisella puolella alkoivat valot vilkkua, jolloin vääpeli komensi joen rannalle hyökkäystä vastaanottamaan. Vihollisen hyökkäystä ei kuitenkaan sillä kertaa tullut. Aamulla kuusi lentokonetta lensi kaupungin yli ja pommittivat rautatiesillan rikki. Sitä kautta emme toistaiseksi pääsisi joen ylitse.

Joen vastarannan puolella oli koulurakennus, jota kutsuttiin ”Punaupseerikouluksi”. Sen kellarikerroksessa oli vihollisen konekivääriasema. Se tulitti välittömästi, mikäli havaitsi vähäistäkin liikettä puolellamme. Yritimme tuhota sen mm. valmistamalla pienestä kuusennäreestä sotilaan näköisen nuken. Laitoimme kuusen päälle sotilastakin ja latvaan lakin. Nostimme tämän ”nuken” hitaasti rinteen reunaa ylös näkyviin, jotta vihollinen näkisi sen. Heti kun he huomasivat sen, alkoi pahanlaatuinen pauke ja luotisuihkuja rantaamme kohti. Saimme näin paikallistettua kohteen ja yritimme tykillä tuhota pesäkkeen, mutta syystä tai toisesta se ei onnistunut. Koska ammuksista oli puutetta, yritimme jopa ns. ”suutareilla”, joista puuttui nalli, saada rakennukseen vaurioita. Sitten pioneerit, jotka oli koulutettu erikoistehtäviin, menivät sillan alapuolitse joen yli. He pääsivät rakennuksen tuntumaan ja piiloutuneena ns. kuolleeseen kulmaan – nurkan taakse – oli hyvä tehdä yllätyshyökkäys. Pioneerit kiipesivät katolle ja pudottivat käsikranaatteja ”korsteenista” sisään. Osumatarkkuus oli niin hyvä, että vihollisen oli pakko lähteä pakoon. Pesäke hiljentyi ja tilanne siltä osin rauhoittui. Syvärin rannat hiljentyivät hetkeksi. Pommikoneita tosin silloin tällöin lensi ylitsemme.

Korjasimme rautatiesillan ja junat sekä traktorit pääsivät ylittämään joen. Tykit veimme ensin Bodborozsiin, jonne esikuntamme majoittui. Patteristo meni asemiin Lotinapellon tien varteen. Olimme Syvärin kaupungissa ennen vappua ja asemasotavaihe oli vielä menossa. Aamulla kenttäpastori Atte Vehanen käski miesten tulla ulos parakeistaan. Järjestyimme kaikki suoriin riveihin ja lauloimme suvivirren. Vehanen puhui meille lyhyesti ja totesi lopuksi: ”…ja sotilaat, nyt tupakalle!” Hän oli itse armoton tupakkamies ja kiirehti ensimmäisenä vetämään sauhut tupakastaan. Joku joukostamme huusi. ”Anna mullekin yksi tupakka.” Vehanen antoikin sanoen: ”Vetäkää jokainen vuorotellen!” Moni siitä sauhut saikin.

Perniöläisiä oli hyvin paljon patteristossa. Sattui niin, että Juhani Mussaari oli samaisessa ensimmäisessä parakissa. Hän oli sään tutkija ja ilmavalvojan tehtävä oli jokapäiväistä. Kerran menin hänen kanssaan parakin katolle lähettämään leijaa, jonka Juhani heitti ylös ilmaan. Tällä välineellä seurattiin tuulen suuntaa ja lämpötiloja. Mussaaren tehtäviin kuului säätiedotusten laadinta tykistöammuntaa varten. Hän antoi puhelimitse edelleen tiedot pattereihin. Jussi, kuten häntä yleensä kutsuttiin, lämmitti myös saunan, joka oli parakin toisessa päässä. Hän antoi yleensä luvan käyttää saunaa sen jälkeen, kun upseerit olivat ensin käyneet siellä.

Tuli vapunpäivä…

Huomasimme erään asetoverin kulkevan parakin ohitse ja hänellä oli haavoja kasvoissa. Ihmettelyymme hän vastasi, että Elolan Vieno oli häntä lyönyt. Porukka oli tehnyt kiljua, joka oli valmistunut juuri parahiksi vapun aatoksi. Miehet ryyppäsivät aaton kunniaksi ja kuten sodassa usein kävi, ryypättiin vähän liiaksi. Oli syntynyt riitaa, josta oli ollut huonot seuraukset.

Jonkun ajan kuluttua siirryimme aina Jandeballe saakka. Laitoimme tykit taas asemiin ja teimme korsun oleskelua varten. Vihollinen tiesi ilmeisesti asemamme, koska olimme pian tulituksen kohteena. He käyttivät ns. haupitsipatruunoita. Tulituksessaan vihollinen ei onnistunut, vaan nämä panokset räjähtivät liian aikaisin, ylhäällä ilmassa. Tuntui siltä kuin olisi ollut sadeilma. Kuitenkin veden sijasta satoi metallinpalasia, jotka kuitenkin tosin olivat maahan tullessaan jo vaarattomia. Muutamat ammukset kyllä räjähtivät vasta maassa, mutta niin kaukana, että saimme olla niistäkin rauhassa.

Jandebassa käytiin asemasota useita viikkoja.

Olin myös patterin suutarina. Sain siirron esikuntapatteriin, koska tykistöpatterin korsussa ei ollut minkäänlaisia välineitä suutarille. Esikuntapatteri sijaitsi siis Syvärin Bodporozissa, jossa oli suomalaisia työntekijöitä mm. lottia ja saunat sekä pesula. Sieltä löytyikin eräästä rakennuksesta myös venäläisiä työkaluja.

Opetusta kantapään kautta

Suutarintöissä sain tuolloin yhdet alikessun jatsarit korjattavaksi. Niistä oli kantapään suojus irronnut sisältä. En tullut korjanneeksi sitä, vaan ainoastaan boksasin jatsarit. Tämä huomattiin ja minulle se maksoi suutarin tehtävien menettämisen. Suutariksi sai tämän jälkeen ryhtyä Rauhasen Paavo, perniöläinen hänkin ja haitarinsoittaja. Paavo kuului tulenjohtomiehiin.

Jouduin muihin apulaistehtäviin sekä pyykkien kuljetuksiin. Eräässä parakissa toimi myös pesulamme. Olin juuri tuossa parakissa neljän muun sotilaan kanssa samassa huoneessa.

Kymmenen aikaan aamupäivällä tuli vihollisen pommikoneita, joista yksi sai osuman parakkiin…sain räjähdyksen aiheuttamasta äänestä ”sellaisen laakin”, että oikeasta korvastani halkesi tärykalvo. En sitä kuitenkaan heti huomannut tai sitä ei ollut aikaa huomata. Oli kiire päästä ulos.

Onneksemme aivan kasarmin vieressä kasvoi suuria kuusipuita, joiden varaan osin romahtanut parakkirakennus jäi pystyyn. Sijaintimme vuoksi putoavista laudoista ja tukirakenteista ei ollut vaaraa. Pääsimme kohti puita kontaten pois sisältä parakista ja lentokoneiden jatkaessa matkaansa vaaratilanne oli ohitse. Ulos päästyämme näimme myös pian, että toiseenkin parakkiin oli osunut. Siinä olivat autotallit. Rykmentin komentajan autonkuljettaja oli ollut juuri autoja tarkastelemassa ja saanut osuman. Miestä kannettiin ulos rakennuksesta ja komentaja käski viedä miehen välittömästi k-sairaalaan. ”Ei kannata, ei minusta tule enää mitään”, sanoi haavoittunut. Hän kaatui isänmaansa puolesta.

Toisessa, viereisessä parakissa, oli majaillut Rauhasen Paavo. Hän oli lähtenyt pommituksen alkaessa myös ulos ja oli kömpinyt lähellä olevan ojan pohjalle suojaan. Paavo oli nähnyt parakkimme hajoavan ja meidän pelastumisemme sen sisältä. Paavo totesikin, että tämähän on vaarallisempi paikka kuin tulenjohtoasemat konsanaan! Samalla hän huomasi, että haitari oli jäänyt parakkiin sisälle. Paavolle tuli kiire hakea se sieltä ja hänen onnistuikin pelastaa haitarinsa, saman, joka soi Perniössä vielä kauan jälkeenkin päin.

Räjähdyksen vahingoittama korva muutti sotani

Välittömästi toinen korvani rupesi kuitenkin pahoittelemaan – siihen muodostui tulehdus. Yksikkömme lääkäri antoikin passituksen kenttäsairaalaan, Vaseniin. Siellä minulle annettiin lääkkeinä tippoja korvaani. Vammani vuoksi olin välillä hyvän tuurin saattama! Lääkärini Vaasenissa ilmoitti, että halukkaat voisivat jäädä asemasotatilanteessa työhön sairaalaan. Olin muuten kunnossa, joten ilmoitin heti olevani valmis jäämään, jos se vain olisi mahdollista. Lääkäri sanoi järjestävänsä siirtopaperini kuntoon ja pian tulikin tieto, että sain jäädä sairaalaan töihin. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että sotavankeja ei enää saanut ottaa tekemään sairaalassa tarvittavia huolto- ja muita töitä.

Olin elintarvikeupseerin apulainen. Esimieheni hoiti ruokatilaukset joka toinen päivä aina potilasluvun mukaan. Aina välillä joku potilaista oli siirretty Äänislinnan sairaalaan, joten meille jäi ylimääräisiä annoksia. Nälässä ei siis tarvinnut olla. Myös tupakkaa sai hankituksi halvalla. Aika kului kaiken kaikkiaan hyvin. Ei ollut suoranaista vaaraa vihollisista – olihan ns. asemasotavaihe.

Sairaalassa oli muuan, myös perniöläinen, Eva-lotta palveluksessa. Romantiikkaakin mahtui sotarintamalle. Tämä lotta meni naimisiin lohjalaisen upseerin kanssa.

Töitä piti kuitenkin tehdä kaiken aikaa. Eräs toinen perniöläinen sotilas tuli myös sairaalaan työpalvelusta suorittamaan. Työrytmin ylläpitämiseksi pidettiin huutokauppoja halkojen hakkaamisesta. Panoksena oli hakata tietty määrä halkoja määräpäivään mennessä, josta sai 11 päivää lomaa! Minulla oli kaverina hyvä metsuri. Hän osasi hyvin halkaista puita.

Eräänä aamuna ns. vihollisen yökone oli palaamassa lennoltaan ja se putosi maahan sairaalan lähettyvillä. Menimme metsään etsimään sitä ja pian löysimmekin sen. Varoen lähestyimme konetta, että voisimme tarkkailla sitä lähemmin. Koneessa ei ollut enää ketään, mutta papereita löysimme jonkin verran. Otimme ne talteen ja tarkastelussa huomasimme niiden mm. esittävän vihollisen osoittamia pommin pudotuspaikkoja. Karttoihin oli merkitty myös mm. koulurakennukset, joihin ei saanut kohdistaa pommitusta. Nämä rakennukset olivat kenttäsairaaloita. Ne oli merkitty karttoihin, kuten myös maastossa, punaisin ristein, joten sairaalat oli havaittavissa myös ilmasta käsin. Lähdimme koneen hylyn luota takaisi, jolloin törmäsimme kahteen viholliseen – kuuluivat koneen miehistöön. He olivat ilmeisesti aseistamattomia ja pelästyivät luonnollisesti meitä, koska meillä oli kiväärit mukanamme. Kaverini toimi nopeasti ja saimme miehet vangeiksi. Veimme heidät toimistolle ja kaverini sai vangeista 14 päivää lomaa.

Työt ja huutokaupat jatkuivat. Erään kerran myös kaksoisvelneni Immi oli auttamassa ja teimme urakan säädetyssä ajassa ja lomaa tuli 11 päivää. Tavallisesti jo aiemmin mainitsemani kaveri oli porukassa kanssani. (Hän muuten sijoittui sodan jälkeen Perniön Mäkisaurun kylään, Hiiron tilan takamaille.) Sairaalassa halonhakkuun sijaan minun piti toimia oikeastaan suutarina, koska osasin asian. Mutta se ei onnistunut, koska ei ollut kenkiä, työkaluja, eikä muitakaan tykötarpeita, mitä työ olisi vaatinut.

Ns. asemasodan aikana oli kotipitäjäämme tullut myös tieto omaisten, lähinnä miesten, isien, mahdollisuudesta vierailla rintamalla poikiaan katsomassa. Isämme ei ollut halukas lähtemään, koska oli annettu määräys vanhemmillekin miehille panna peräti upseeripuku päälle. ”Pappuk”, isämme, ei siihen suostunut ja lopulta hän saikin luvan lähteä rintamalle omissa vaatteissaan. Perniöläisiä oli matkalla neljä, joista yksi oli Kalle Jokinen ”Jokisen Kallar”, myöhemmin hyvinkin tunnettu henkilö. Meille rintamalla olijoille tämä vierailu tuli täytenä yllätyksenä. Heille esiteltiin paikan, johon olime asettuneet. Tilaan, jossa yövyimme oli pesiytynyt luteita. Tämän johdosta isäni huomautti heti: ”Vetäkä sönky irt seinä viärest, ni lutte ei kuis niim paljo”.Se auttoikin hieman, tuona iltana sai olla rauhassa. Myöhemmin luteet kuitenkin oppivat uuden reitin. Ne kiipesivät kattoon ja pudottivat itsensä sänkyihin. Ihoon tuli taas puremia ja kutina oli kiusallista. Lääkkeeksi laitoimme päälle tenua, joka auttoi melko hyvin.

Perniöläisistä Kalle Jokinen kävi vielä Syvärinjoen alapuolisella alueellakin ja sai huomata, millaista jylinää tykit saivat aikaan. Kauaa eivät vieraat saaneet rintamalla olla. Jo seuraavana päivänä he lähtivät kotirintamalle päin.

Asemasodan aikana oli myös erilaisia viihdeiltoja, joissa mm. perniöläinen Lahja Silander ”Lahju” soitti yleensä haitaria. Eräässä iltajuhlassa olimme myös tavallaan esiintymässä, vaikka se ei meille kuulunutkaan. Veljeni Ilmari ”Immi” oli kutsuttu myös sinne, koska hänelläkin oli haitari mukana. Järjestettiin tietokilpailu siitä, kuka tuntee meidät oikein. Vaihdoimme vähän vaatteita ja minä sain Rantalaiholta haitarin lainaksi, jolloin arvaaminen oi vaikeaa.

– Kukaan ei tunnistanut meitä oikein!

Samainen Rantalaiho esitti ohjelmanumeron, missä hän soitti yhtaikaa pianoa ja haitaria. Oikealla kädellä hän soitti pianon koskettimilla ja vasemman käden sormilla haitarin bassonäppäimiä. Hyvinhän se sujui!

Tällaisia iloisempia iltojakin oli siis joskus.

Eräällä pohjanmaalaisella miehellä oli myös haitari mukana rintamalla. Hän ei kuitenkaan osannut soittaa lainkaan! Pääsimme katsomaan sotavankeja, joiden joukossa oli puolalainen musiikinopettaja. Minulla oli pohjanmaanpojan haitari lainassa ja puolalaisvanki opetti minulle kuinka unkarilaista ”Zardasta” soitetaan haitarilla! Pääsinkin vähän kärrylle ja paljon myöhemmin 50-luvulla opettelinkin sen kokonaan esityskappaleeksi.

Samainen puolalaisvanki esiintyi enemmänkin, jolloin muut vangit pääsivät sairaalaan kuuntelemaan vartiomiesten saattelemina. Vankileiri oli aika lähellä sairaalaa, Vaaseninjoen toisella puolella. Tämä joki yhtyi Syvärinjokeen puolestaan sairaalan lähellä.

Perniöläinen Kaino Haukila oli sotapoliisina Vaasenissa. Hän ei ollut turhan tärkeä poliisiksi. Ylipäällikkö Mannerheim antoi neljän miehen ryhmälle yhteisen jaloviinapullon – niitä pulloja oli siis aika monta! Haukila salli mm. sen, että miehet saivat kortilla pelaten katsoa, kuka saisi enemmän pullosta. Joku jäi aivan ilman…

Maailmansodan voimasuhteet muuttuvat

Euroopan sodankäynnissä tapahtui voimasuhdemuutoksia ja Saksa oli häviämässä sodan. Venäläiset ryhtyivät suurhyökkäykseen, joka kohdistui myös Syvärin rintamalle. Me saimme käskyn ottaa kaikki tavaramme ja lähteä pois sairaalasta. Sinne jäivät halkomottimme ja hakatut savottapuut!

Potilaat vietiin hyvissä ajoin Äänislinnan ja Viipurin sairaaloihin. Minäkin olin vielä kuulotarkastuksessa lääninsairaalassa. Meitä oli siellä yhtaikaa kuusi miestä. Vastaanotolla vääpeli komensi: ”Asento – katse oikeaan päin – katse vasempaan päin – lepo!” Kaikki meni tietysti hyvin…Vääpeli totesi, että ei teillä mitään vikaa kuulossa ole! Pääsin kuitenkin vielä uuteen tarkastukseen, koska korvani ei ollut terve. Silloin todettiin, että kuulo on oikeasta kosvasta lähestulkoon hävinnyt ja se oli pahasti tulehtunut. Sanoinkin tarkastuksessa tienneeni sen jo etukäteen. Hoito jatkui tippojen avulla.

Sota kuitenkin jatkui. Taas tuli käsky. Siirryimme junalla tavoitteena Lappeenranta. Härkävaunuissa istuttiin lankkujen päällä ja miehiä oli todella paljon. Aunuksenmaan kohdalla tuli äkkipysähdys ja annettiin käsky syöksyä ulos ojan ja pientareen pohjiin. Oli tulossa lentokoneita. Ne olivat maataistelukoneita, joissa oli konekiväärit sekä eteen että taaksepäin suunnattuina. Tullessaan kohteen lähelle etumainen konekivääri tulitti sarjatulta, kohdalla ollessaan kone pudotti pommit ja etäännyttyään kohteesta takimmainen konekivääri tulitti vielä kohdealuetta. Pysähdyksestä selvittiin sillä kertaa ilman miestappioita.

Lappeenrannassa kenttäsairaala oli pienessä koulussa. JR-sotilaista oli puutetta ja meidät komennettiin siis jalkaväkirykmenttiin, Täyd.ptr. 8:aan. Saimme tiedon, että saksalaisia panssarivaunuja oli tulossa tueksemme. Niiden turvin oli tarkoitus lähteä jarruttamaan vihollisen etenemistä. Kävi kuitenkin niin, että vain yksi saksalaisten panssarivaunu lopulta tuli joukkojemme tueksi. No, siitä ei ollut mitään apua. Melko pian vihollisen lentokoneet ilmestyivät kuitenkin paikalle ja pommeja satoi taivaalta. Pääsimme suojautumaan, kukin taholleen. Meidän porukkamme suojautui erään ladon alle. Pian kuitenkin matkamme jatkui Kanaojalle päin. Silloin saimme tiedon, että sota oli päättynyt!

Koitti siviiliin pääsy. Olimme lähteneet siis kolmantena päivänä tammikuuta 1939. Nyt kirjoitettiin jo 4. syyskuuta vuonna 1944…!

Kotirintamalta

Myöhemmin tuli sitten tieto, että kamppeet tulisi luovuttaa Salossa. Siviiliin palanneet miehet suorittivat tehtävän. Mutta housut saimme pitää! Rahapalkkaakin saimme 12 markkaa. Sillä ostimme vaakunaviinapullon ja sen arvaa, että kaiken koetun jälkeen pidimme vähän hauskaa! Silloin kirjoitettiin 7.11.1944.

Sota-aika oli päättynyt. Nuoruusvuosistani ainakin viisi vuotta oli mennyt hukkaan! Mutta ei sittenkään turhaan…

Sodassa kadonnutta haitariani yritin löytää vieläkin, mutta Warkauden kauppalassa sijainnut armeijan tavaratoimisto ilmoitti: ”Olette liian myöhään liikkeellä asian selvittämiseksi, emme voi tehdä asian hyväksi mitään!” –Miten sitä olisi ennen ehtinytkään! Ehkäpä se oli kuitenkin pieni uhraus isänmaan puolesta kaiken muun rinnalla.

Muisteluksia ei voine sanoa lähitaistelukertomuksiksi sodasta – olinhan kenttätykistössä, joka tosin ajoittain oli myös välittömässä tuntumassa vihollisen etujoukkoihin. Nämä olivat tuokiokuvia omista kokemuksistani, 82-vuotiaana veteraanina – sodasta lähes terveenä kotiutuneena.