Rohunen Erkki

Suolahdelta taistelulähettikurssille

Erkki Johannes Rohunen. s. 270824 Suolahti. Olin suojeluskunnan poikaosastossa. Sain kolme palkintoa mäkihypyssä, jota harrastin pesäpallon lisäksi. Talvisodan aikana olin asiapoikana Keskimaan liikkeessä. Johtajan jouduttua sotaan minusta tehtiin myymälänhoitaja. Kun sitten sen työn lopetin, jäi eräs samanikäinen tyttö hoitamaan myymälää, kunnes koko myymälä piti lakkauttaa, koska ei ollut enää mitään myytävää.

15-vuotiaana minua pyydettiin töihin Rauma-Repolan konepajalle. Isäni oli ollut siellä työssä. Minulle annettiin pikakoulutus hitsariksi ja sorvaajaksi. Taisin lopulta olla aika hyväkin ammattimies, koska tein töitä yksinkin, sain ylitöitä ja mielestäni hyvää palkkaa. Kaikki aikuiset miehet vietiin sotaan. En kuitenkaan tykännyt sorvaamisesta. Se otti niin kovin silmille, että otin lopputilin. Vielä samana päivän sain yhtäkkiä päähäni, kun sota oli jo alkanut, että lähdin pyrkimään vapaaehtoiseksi sotaan 1941. Pääsinkin autojoukkoihin ja jouduin aluksi autokoulutuskeskukseen Mänttään, jossa kävin taistelulähettikurssin moottoripyörän kanssa.

Ajokoulutusta

Sitten tuli Marskin päiväkäsky, että kaikki alle 18-vuotiaat on vapautettava armeijasta. Jouduin pois sodasta. Mutta en ilennyt enää mennä entiseen työpaikkaani, vaan rupesin autohommiin. Pääsin ajamaan autoa ilman korttia, kun kuljettajista oli pulaa. Ajelin parissa paikassa rekkaa ja sitten osuusliikkeen autoa niin kauan kunnes jouduin uudestaan kutsuntaan. Sitten sainkin pysyä palveluksessa koko ajan. Se oli 1943, kun jouduin jälleen mukaan.

Alokaskoulutukseen jouduin Kuopioon ja siellä olin ainoa, jolla oli ajokortti, Sieltä minut komennettiin Lahteen ”Hennalan mottiin”, jossa oli myös autokoulutuskeskus. Jouduin taas autokouluun, vaikka minulla oli kortti jo ennestään ja olin ajanut paljon. Kuusi meistä kahdestasadasta valittiin Mikkeliin saamaan lisäoppia. Valintakriteereistä ei kukaan puhunut mitään. Omalla kohdallani luulen siihen vaikuttaneen aikaisempi kokemukseni autohommissa ja urheilulla hankittu hyvä fyysinen kunto. Mikkelissä ajomestarit ajattivat, testasivat ja ajattivat. Sain ensimmäisenä koulutusajot suoritettua. Sitten vaan suuntana päämaja, jossa koulutettiin taas. Eivät ne antaneetkaan autoa ennen kuin taas automestari istui ja kyttäsi, että osaanko ajaa. Kaksi viikkoa siinä meni ennen kuin taidot katsottiin sellaisiksi, ettei tarvinnut pelätä, että herrojen niskat menevät nurin. Näin sitten siirryin autonkuljettajaksi päämajaan.

Yhteyksiä Marskiin

Päämajan herrojen kuljettajat näkivät yhtä ja toista. Moraalinen vaitiolovelvollisuus piti jutut omissa piireissä.

Ensimmäinen kenraali, jota jouduin kuljettamaan, oli kenraali Österman.

Sitten jouduin Marskin turvallisuusautoa ajamaan. Ajoin aina Marskin perässä. Mukana oli joku kapteeni konepistoolin kanssa. Ajoimme ja kyttäsimme, olimme varalla. Näin mentiin jonkin aikaa, mutta Marski ei pitänyt siitä, että häntä kytätään. Marski lähti joskus jopa salaa omille teilleen karistaakseen kyttääjät. Valvontatoimiston työ lopetettiin. Marski meni kävellen yksin tallillekin.

Usein olen kuullut väärää oletusta, että Marskilla muka oli hirveät vartiot mukana. Saksalaiset kenraalitkin ihmettelivät, miksi Marskilla ei ole vartioita, kun heillä itsellään oli aina viisi mukana. Marski kulki ilman. Kadullakin hän kulki aina yksin ja tuli tyttärensä luo jalkaisin. Hän oli kyllä pelkäämätön mies. Hänet olisi saanut kuka vain pois päiviltä, jos olisi ollut vaikkapa terroristeja.

Päämajan aikoina menin autolla kylään, jonne samaan paikkaan Marski tuli kävellen. Marskin tytär asui myös Mikkelissä omassa osakkeessaan. Jouduin aina viemään tytön pyykit pesulaan ja takaisin. Sain siitä hyvästä kahvia, jota Marski-isä hommasi. Tyttö sanoi aina, että istu ja odota, hän keittää kahvit. Minua ruvettiin jo viimein sanomaan Marskin vävyksi. Mutta enhän minä voinut epäkohteliaasti poiskaan lähteä. En kuitenkaan muille sanonut, että siellä kahvilla istuskelin. Erään kerran ukko itsekin sattui tulemaan paikalle juuri, kun siellä oli.

Päämajassa useinkin olimme saman pöydän ääressä. Ja toisinaan, kun jouduin Laguksen perässä hakemaan kuittausta ajosta, näin samalla myös Marskin.

Minulla oli käytössä myös uusi 7:n hengen Schevrolet. Niitä tuli Amerikasta. Marskin kesäauto oli Backard. Sillä ei ajettu talvella, koska se painoi niin paljon, että savitiet eivät sitä kestäneet. Se painoi 3,5 tonnia. Muuten se oli hyvin varustettu talviajoon. Siinä oli kunnon lämmityslaitekin. Sain sitä ajaa muissa asioissa ja kun siinä oli lämmityslaite oli se kylmälläkin ilmalla mukava. Se oli siihen aikaan ihme. Mutta Marski liikkui todella vähän. Pääasiassa hän meni junalla ja auto seisoi tallissa.

Kuljetin muita kenraaleita

Sitten jouduin ajamaan muita kenraaleja kuten Airoa. Airon kanssa olin oikein paljonkin yhdessä ja ajelin häntä kotiin, kun hän asui siellä Heinolan tien varrella. Airo oli mielestäni kenraaleista ihmisenä paras. Hän ei tuonut esiin arvoaan, eikä sen tukea tarvinnut. Häntä ei myöskään kuljettajan tarvinnut jännittää. Joskus tosin jouduin taluttamaan horjuvaa miestä autoon. Mutta se kuului asiaan. Airo oli tinkimätön ja hoiti tehtävänsä mallikkaasti.

Jouduin usein kuljettamaan myös Airon vaimoa, joka oli apteekissa töissä. Enimmäkseen niihin ajoihin ei ollut lupaa tai määräystä. Mutta rouva vain sanoi, että hänen miehensä vastaa nämä kyydit. Ja niin taas mentiin. Rouva Airo palkitsi kyydit usein pienellä ryyppypullolla kehoituksella ottaa varovaisesti. Annoin ryypyt upseereille. Tykkäsivät tehdä kuppia.

Ajelin muitakin kenraaleita kuten Nenosta. Hän jäi mieleen seurallisuudestaan. Tällä oli jutellessa tapana työntää kasvonsa kiinni kuljettajan kasvoihin. Ei sekään välittänyt arvostaan. Työ oli hänelle tärkeämpää kuin esiintyminen korkeana upseerina.

Lagus oli vikkelä. Kukaan kuljettaja ei koskaan ehtinyt avaamaan hänelle auton ovea. Kerran itsekin tosissaan yritin, mutta en onnistunut. Muut kenraalit yleensä istuivat paikoillaan ja odottivat, että auton ovi avattiin.

Kerran jouduin kuljettamaan erästä amiraalia, josta tuli myöhemmin Merenkulkuhallituksen pääjohtaja. Me ei oikein hyvin tultu toimeen. Hän oli aika erikoinen. Sain oikein heikkokuntoisen auton, Hudsonin, jolla lähdin hakemaan porukkaa pois pidoista yöllä. Mutta auto ei jaksanut vetää mäen päälle, ja kaikki herrat joutuivat työntämään. Kyllä sain kuulla, mikä olen, mutta en voinut sanoa vastaankaan, vaan oli kiltisti kuunneltava.

Mäntyharjulle Poppiuksen kuljettajaksi

Ennalta arvaamatta tuli kaasusuojakomitealta Mäntyharjulta meidän porukallemme tieto, että siellä oli kuljettaja sairastunut. Minut määrättiin sinne. Minulla oli jo ennestään taskussa shekkivihko, jolla pääsin syömään missä tahansa Suomessa. Ajoja kun ei aina voinut etukäteen tietää.

Kun Mäntyharjulla Ristolan sairasloma viimein loppui, eversti Poppius ei päästänytkään minua sieltä pois. Hän soitti komppaniaani, että pitää minut itsellään. Jouduin kiertämään Poppiuksen kanssa rintamalinjoja. Ajeltiin Lappeenrannasta Äyräpäähän ja aina pohjoiseen asti. Ajot tapahtuivat usein öiseen aikaan, pimeän turvin. Auton lyhdyssä oli vain sentin rako valoa varten. Kerrankin sairasauto ajoi ohi. Säikähdin, kun en yhtään nähnyt, mistä se tuli. Pimeillä teillä yhteentörmäyksen vaara oli suuri, koska ajeltiin tiukkojen aikataulujen mukaan.

Tämä Poppius oli kova saunomaan ja hän suunnitteli mm. täisaunan. Kerrankin syötiin Joensuussa samassa pöydässä, niin Poppius meni soittamaan Mäntyharjulle, että sauna on pantava valmiiksi kello 16, jolloin tulemme. Katsoin matkaa, jota oli monta sataa kilometriä. Ajattelin mielessäni, että mitenkähän tuossa käy. Neljä kilometriä ennen perille tuloa, meni autosta rengas. Ajelin loppumatkan tyhjällä renkaalla ja olimme perillä tasan kelo 16.00.

Olimme aina yhtaikaa saunassakin. Se oli hirveä kylpemään ja pyysin luvan istua alemmilla portailla.

Sodan jälkeen Poppiuksesta tuli kenraali heti Nenosen jälkeen. Hänellä oli monesti perhe mukana, kun ajelimme Helsinkiin tai muuallekin. Kävin usein perheessä, kun he pyysivät. Olin ikään kuin perhetuttu.

Mutta sitten rouva Airo sai jostakin tietää, että olin Mäntyharjulla. Niinpä hän ei matkoillaan mennytkään enää Mikkelin kautta kotiinsa, vaan tuli Mäntyharjun kautta. Siitä oli lyhyempi matka Heinolan tielle. Hän otti tavakseen soittaa ja pyytää minua viemään hänet kotiin. Kun pelkäsin lähteä ilman minkäänlaista ajolupaa, hän vain totesi miehensä vastaavan kaikesta ja taas piti lähteä. Kyllä hän aina jotenkin palkitsi matkan, rahalla tai jollakin muulla. Sitä tein niin kauan kuin Mäntyharjulla olin.

Olin sodan loppuun asti Mäntyharjulla. Viimeksi vein perheen asemalle, hyvästeltiin, enkä sen jälkeen enää nähnyt heitä. Joulukortin sain yhden kerran.

Sodan jälkeen merille

Sitten tuli rauha ja palasin Mikkeliin autolla. Siellä oli enää vain nuoria alokkaita. Määrättiin, että auto pitää ajaa Lahteen, mutta ei sanottu minne siellä. Sain sitten katsella minne sen vien. Esikunnassa asia lopulta selvisi.

Tultuani siviiliin pääsin ajamaan sisäasiainministeriön etsivätoimiston autossa asekätkentämiehiä. Ajelin niitä ympäri keski-Suomea ja etsimme asekätköjä. En tarkkaan muista kuinka kauan sitä touhua riitti.

Sitten menin autokorjaamolle töihin. Oli työnjohtajana Savon moottorissa vähän aikaa, kunnes kotiini tuli eräs tuttu mies, joka oli merenkulkuhallituksen laiva-asiantuntija. Hän pyysi minua lähtemään merille. En heti siltä istumalta lähtenyt, vaan menin ensin vielä vähän opiskelemaankin. Lopulta kuitenkin päädyin merenkulkuhallitukselle töihin. Ensimmäinen laiva oli satamajäänsärkijä. Sitten muuttelin ja oli useissa laivoissa mm, Vihurin tankkilaivassa.

Kun meni johonkin laivaan, niin siellä pysyi ja oli reissun päällä kaiken aikaa. Ajettiin Persian lahdella kahdeksan matkaa. Ja Amerikassa ja Venezuelassa ja muissa maissa. Ajeltiin mm. sotatarvikkeita Puolasta Kiinaan.

Lissabonissa sain kokea v.1951 laivapalon. Silloin ei osannut edes pelätä. Vasta jälkeenpäin on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden. Lastina oli 12 miljoonaa litraa bensiinin veroista ainetta ja se paloi konehuoneen pohjalla. Pilli ulvoi koko ajan ja lähes kaikki miehet karkasivat kapteenia myöten laivasta. Konehuone paloi kokonaan. Meitä jäi laivaan viisi miestä, jotka sitten pelastimme laivan kokonaan tuhoutumasta.

Taas pyydettiin Vihurin tankkiin, jossa olin ainut suomalainen. Ajeltiin väliä Venzuela – Buenos Aires. Välillä käytiin Amazon- joella ottamassa vettä, joka myytiin Kurason saarelle. Sillä vesimäärällä saatiin polttoainetta. Vesi oli kalliimpaa kuin polttoaine, sillä saarella ei ollut lainkaan juotavaa vettä. Tyhjennettiin vesi ja tilalle pantiin polttoainetta. Olihan siinä tietysti kulujakin, sillä aikaa tuhraantui. Mutta sanoivat sen olleen edullista kuitenkin.

Ensimmäisen reissun aikana minulta kuoli isä syöpään. Ja kun tulimme Eurooppaan, niin sain itselleni sijaisen ja pääsin pois. Matkustin Ranskasta Suomeen. Vielä ehdin nähdä viikon isäni elossa.

Paavo Nurmella

Paavo Nurmella olin myös. Se oli hiililaiva vanha ja huono, eikä siihen annettu enää muuta lastia. Se seilasi Puolan väliä olympiakesänä 1952. Minulla ei ollut aluksi muuta tehtävää kuin tilata öljyä keittiön tarpeita varten, jotta saatiin ruokaa.

Kerran ihmettelin, kun laivaan tuli hieno mies, hienossa takissa, konehuoneeseen asti ja esitteli itsensä laivan omistajaksi. Kun sitten kysyin, kuka hän on, sain vastaukseksi Paavo Nurmi. Meinasi minulta lentää silmät nurin päästä. Eivät varustamon miehet juuri itse vaivautuneet laivaan, ne olivat salonkimiehiä, eivätkä konehuoneeseen ainakaan kurkkineet, eivätkä tulleet konemestarin puheille.

Kerran olimme Paavo Nurmen kanssa kannella, niin kapteeni tuli sanomaan, että jos laivanvarustaja olisi hyvä ja tulisi kahville. Paavo Nurmi vastasi: ” Olen tämän laivan kanssa menettänyt niin paljon, että ei ole enää varaa juoda kahvia.” Hän ei mennyt salonkiin, vaan jäi juttelemaan minun kanssani. Koko viikon hän laivassa viipyi.

Monta kertaa Paavo Nurmi vain ajelehti tuulen mukana. Onneksi oli rannat niin kaukana, eikä ollut myrskyä, ettei ajettu kivelle. Puolan matka saattoi kestää seitsemänkin vuorokautta. Koko viikon oli haalarit päällä. Käytävällä nukuin. Ei kannattanut mennä mihinkään muualle, sillä kohta taas tultiin sanomaan, että kone on rikki.

Miinanraivaukseen

Vuonna 1949 eräs laivaston konetarkastaja pyysi minua töihin miinanraivaukseen. Sanoin, että jos saan vääpelin vakanssin, niin lähden. Sain sitten sotilasvirkailijan vakanssin. Olin niissä hommissa muutaman kuukauden.

Miinan raivaus tapahtui haraamalla. En kuitenkaan ollut itse juuri sitä työtä tekemässä, vaan olin konemestarina. Olin hitsaustaitoinen mies ja varalla myös sitä varten, jos tarvitaan kettingin katkaisua tai muuta hitsaustyötä. Miinoja harattiin ja luodattiin. Lisäksi tähystettiin, jos niitä nousi pintaa. Miinat olivat aika vähissä jo siihen aikaan. Vain Tanskan salmissa ja Puolan edustalla niitä vielä esiintyi runsaammin. Nousihan niitä tosin pintaan vielä meidän raivauksen jälkeenkin, kun kettingit ruostuivat poikki. Nostetut miinat vietiin Hankoon purettaviksi. Työ onnistui mielestäni hyvin, eikä minkäänlaista tapaturmaa tullut tietooni. Miinanraivauksesta minulle annettiin myöhemmin veteraanitunnus.

Sitten tuli komento lähteä tankkilaivaan. Se oli Aruko- niminen laiva, jonne lähdin. Se ei tullut matkoillaan koskaan Suomeen. Se oli vanha norjalaisilta ostettu laiva.

Perhe perustetaan

Merillä tuli oltua 25 vuotta. Ainakin 10 jouluakin siellä vietin. Joskus kun pääsi pitemmälle lomalle laivahommista, sain olla tuuraamassa valtion konepajalla pari kertaa työnjohtajaa kuten myös Metsähallituksen varikolla Enossa. Sain sillä tavalla olla pitempiä aikoja maissa. Mutta kun mereltä lähti pois, piti aina sanoa itsensä irti, sillä laiva lähti, eikä tiennyt koska se taas tulee takaisin. Vaimokin kaikesta huolimatta löytyi, vaikka olinkin paljon poissa merillä. Vaimoni tuli kirjanpitäjäksi tänne Uskelaan. Tapasimme ensin keski-Suomessa, kun olin lomalla. Hän oli sieltä naapurikunnasta. Hänen peräänsä lähdin juoksemaan. Minulla oli lyhyt matka tulla lomille Saloon. 1957 meidät vihittiin ja asetuimme Uskelaan. Siitä saakka se on ollut kotipaikka, vaikka itse olenkin ollut merellä suurimman osan elämästäni. Kun poika syntyi, näin hänet ensimmäisen kerran kuuden kuukauden ikäisenä. Syntymän tapahduttua, sain vain sähkösanoman Kielin kanavalle: ”Syntynyt terve poika!”

Eläkepäivät Salossa

Hankalaahan oli aluksi tottua merenkulun rytmiin, joka sitten lopulta tarttui lujasti alitajuntaan. Jäin viimeksi jäänsärkijältä, Murtajalta, eläkkeelle. Siellä työaika oli sellainen, että oli neljä tuntia töitä ja neljä vapaata. Vielä pitkään eläkkeellä ollessakin elämä kulki sitä aikataulua. Ei saanut nukutuksi, vaan heräsi neljän tunnin kuluttua säännöllisesti ja menin rappusille istuskelemaan. Meni pitkä aika tottua vapaaseen rytmiin.

Eläkkeellä, jonne siirryin merenkulun jälkeen, olen ollut jo lukuisia vuosia. Terveyttä on piisannut ja olen mökillä tehnyt paljon metsätöitä. Lisäksi olen tehnyt pienkoneremonttia, korjannut moottorisahoja ja ruohonleikkureita. Koonnut vanhoista ja tehnyt ”uusia”. Puran ensin kaikki ja osiksi, jonka jälkeen kokoan ja teen uusiksi, massaan ja maalaan.

Talvella en paljoa viitsi tehdä, kun autotalli on kylmä. Mutta tässä kaikessa on sopivaa puuhaa. Ja mökillä riittää metsähommia. Joutenoloa en voi kestää. Jotain on aina tehtävä. On hyvä, että kunto on kaikkeen tähän riittänyt. Kohta olen 80, mutta vielä on halu kaikkea puuhastella. Itse sen sitten tietää, milloin on lopetettava.

Veteraanipajalla olen viime aikoina käynyt. Mutta omia sotakavereita ei ole enää ketään muita olemassa. Olen soitellut Helsinkiinkin, mutta ketään ei löydy. Kaikki ovat ilmeisesti jo siirtyneet rajan taakse. Marskin adjutantti, eversti Backman, on kuulemma vielä elossa ja asuu jossakin pohjoisessa. Mäntyharjun aikaiset upseerit ovat kaikki loppuneet. Ne olivat minusta vanhempia, joten ei se ihme ole, että kuolo on satonsa korjannut. Ne olisivat jo kaikki yli 90- vuotiaita.

Päivät kuluvat. Kun on kysytty elämän mottoa, olen sanonut: ”Iloinen mieli maksaa vähemmän kuin kesähousut.” Sitä iloista mieltä olen yrittänyt pitää yllä.

(Kirjoitettu joulukuussa 2001)