Veikko Ryyppö

Olen Veikko Valtter Ryyppö, syntynyt 190916 Vuokselan kunnassa, joka on perustettu 1913 ja aloitti toiminnan virallisesti 1917. Olen maatalon poika. Minulla oli hyvä koti, josta on paljon kertomista.

Venäläinen kenraali Suvalon myi joskus rahanpuutteessa, tuhlasi rahojaan Pariisissa, nykyisen Vuokselan kunnan, Päiväkiven ja Uudenkylän alueet viipurilaiselle kauppaneuvokselle, saksalaiselle Ohlsinille noin 1900-luvun vaihteessa. Hänen perllisensä jakoivat Vuokselan kunnan maat n. 200-300 hehtarin tiloihin. Hypoteekkipankki oli rahoittajana. Sen avustamana isoisäni, joka asui Valkjärven Nurmijärvellä, sai ostaa yhden niistä tiloista. Vuodesta 1840 sukumme on hallinnut tätä taloa, joka jäi rauhanteossa sinne, niinkuin kaikki tietävät.

Sain hyvän kotikasvatuksen. Minulla oli hyvä muisti ja menestyin kouluissa. Poikaosastoon liityin, kun se perustettiin. Siirryin virallisesti suojeluskunnan riveihin 17-vuotiaana. Olin hyvä hiihtämään, erityisesti ampumahiihtäjä, ja edustin jo alle 17-vuotiaana piirin kilpailuissa suojeluskuntaa.

Menin 19-vuotiaan vapaaehtoisena asevelvolliseksi tammikuun 9.-35. Joukko-osastoon oli matkaa vain 14 kilometriä. Meillä kun oli useampia hevosia, äiti vei minut yhdellä hevosella, koska miehet olivat jossakin muissa ajoissa, kasarmille. Silloin olin jo suojeluskuntasotamies. Olin suorittanut kaikki ammunnat ja tutkinnon.

Heti toisena päivänä jouduin kuntoisuuslomakuulusteluun ja sain 18 vuorokautta kuntoisuuslomaa. Kolmantena päivänä menin lomalle ja mummoni vielä kysyi, kun hikisenä juoksin 14 km, että olenko karannut.” Ei, vaan se on siitä palkintona, kun olen joskus ollut jo näissä hommissa”, vastasin. Kesken loman minut kutsuttiin vielä hiihtämään, koska tiesivät, että olen kilpailut ja treenannut. Siellä oli hyviä savolaisia hiihtäjiä Kuopion ympäristöstä. Minä lähdin 29. ladulle ja tulin kolmantena maaliin. Jäin lopputuloksissakin kolmanneksi. Lomaa jatkettiin 5 vuorokautta.

Tämä oli asevelvollisuusaikaa. Silloin olin mukana Olderman-viestissä. Matka alkoi Lahdenpohjasta ja päättyi Mikkeliin. Hiihdin osuuden Anttolasta Kyyhkylän invalidikotiin. Sitten oli vielä Kannaksen poikkihiihto, jossa hiihdin Kivennavan kirkolta Lintulan luostariin. Alokasaika meni melkein siinä.

Toukokuussa jouduin aliupseerikouluun, josta tulin suunnilleen keulassa ulos. Asevelvollisuusajan lopussa minut kotiutettiin pari viikkoa aikaisemmin. Oli kai joku loma säästössä.

Alkoi taas siviilielämä. Toiset samanikäiset palvelivat vasta talvisodan aikana armeijassa.

Olin sotien väliaikana kaksi kertaa Valkjärven alueen pikakivääritaisteluammunnan johtaja Viipurin Rautakorvessa. Kummallakin kerralla jäimme toiseksi. Luulen, että Luumäen pojat voittivat. Niillä oli ylimääräisiä panoksia. Meillä oli kyllä hyviä ampujia joukossa.

Minut oli sijoitettu liikekannallepanon varalta Vänttisen pataljoonaan 2.ERP 5. toisen komppanian toisen joukkueen varajohtajaksi. Joukkuunjohtajana oli luutnantti Kettunen. Hän kaatui Muolaan kirkonmäellä heti sodan alkupuolella. Jouduin polttamaan Nirkkolan kylän länsipuolen taloja ja jäin sinne, koska en saanut joukkueeni kanssa vetäytymiskäskyä. Ryssä pääsi meidän väliimme. Mutta läksin siitä ryssänmaalle päin, kiersin metsien kautta ja vuorokautta myöhemmin, ilman tappioita, pääsin oman pataljoonan yhteyteen Sarkolaan.

Oltiin tottumattomia sotaan. Suuret kylät, satoja taloja paloi ja lehmät kiljuivat metsässä. Niitä ammuttiin ja teurastettiin. Se oli synkkää aikaa.

Viivytysrajan jälkeen meidät marssitettiin Pölläkkälän kylään, Äyräpäässä, jossa oli myöhemmin suuret taistelupaikat. Palokunantalolla majoituttiin. Yksi vuorokausi ehdittiin olla reservissä, kun Pasurinkankaalla sattui, että komppanian päällikkö, joka ilmeisesti oli hiukan sairasmielinen, joutui pois. Kun venäläiset tulivat panssarivaunuineen sen tien suunnassa, he ampuivat kaikki panoksensa loppuun, jolloin tämä komppanian päällikö oli temmannut puhelimen ja juossut pataljoonan komentopaikalle ja jättänyt porukan tyhjänä siihen. Mutta siinä oli jääkäripataljoona kahden kaksi pst-tykkiä ja ne ampuivat jonkun venäläisen vaunun palamaan ja meidät hälytettiin. Suuret rekka-autot tulivat ja niihin lyötiin aina yksi joukkue.

Teimme vastaiskun tyhjiin asemiin. Se oli hauskaa, kun ei tarvinnut sillä kertaa ottaa oikein lujasti vastaan. Mutta sitten sinne

tuli joku muu ja jouduin pitkälle partioreissulle.

Lentäjät olivat lentäneet yön aikana ja nähneet, että tiellä liikkui kovasti kolonnia Leningradista joko Valkjärven suuntaan tai Muolaan suuntaan. Jouduin sille reissulle. Kukaan ei lähtenyt tuomaan ensitietoja, koska siellä oli panssarivaunuja tiellä. Näimme aikamoiset määrät joukkoja. Tulin venäläisten joukkojen läpi ja minut yllätettiin. Pistin tuli eteen. Minulla oli pistooli kourassa. Kivääri oli olalla. Minä selvisin. Juoksin niiden leirialueen läpi ja ne nukkuivat kaikki ja juoksin 10 km hirmu kyytiä.

Kompassi oli ollut liian lähellä kiväärin piippua ja näytti väärää suuntaa. Suunnistin naapuripataljoonan lohkolle, enkä sinne, mistä olin lähtenyt. Valkjärven rata tuli vastaan ja kiviesteet. Se oli pelastus. Huusin, kun tiesin lopulta, missä minä olen. ”Täällä on divisioonan lähettämä tiedustelupartion lähetti, saanko tulla yli esteiden.” ”Olette keskellä miinakenttää”, vastattiin. Se oli tuuria. Olin hikinen ja pakkasta oli 30 astetta ja piileskelin kiven takana. Käskettiin olla hiljaa, etteivät venäläiset herää, koska siinä tapauksessa olisin ollut mennyttä. Sanoin, että jos ette ammu, niin minä lähden tulemaan ratakiskoa myöten. Läksin tasapainoittelemaan kiskoa pitkin, mutta jalka lipsahti ja silloin paukahti. Onneksi se oli kloraattimiina, kun meillä ei ollut rautaa. Se viskasi minut radan toiselle puolelle ja kyllä löytyi hakija heti. Olin märkänä. Sain kuivat vaatteet, syötettiin ja juotettiin ja sitten autoon ja divisioonan esikuntaan.

Oma pataljoona siirtyi juuri tällä välillä Muolaan kirkolle, mihin minäkin menin. Jokaisesta pataljoonasta lähetettiin armeijakunnan alueelta yksi upseeri tai aliupseeri Viipuriin viestirykmentin kasarmeille panssarilähitorjuntakursseille. Sinne komentaja lähetti minut. Se oli joulukuun puolivälissä. Siihen aikaan oli iso hyökkäys Summassa. Sieltä tuli useita kymmeniä vaunuja, jotka pääsivät läpi ja meidät hälytettiin niitä tuhoamaan. Mutta emme ehtineet. Paikalliset tuhoojat kasapanoksilla ja polttopulloilla tuhosivat kaikki.

Tulin takaisin omaan joukko-osastoon ja jouduin tekemään siellä kaikki veto- ja liukumiinat, kasapanoikset sekä polttopullot ja varustamaan asemat. Mutta sinä aikana ei tullut panssareita. Kuulin kylläkin jälkeenpäin, kun luovutettiin asemat seuraville

poruikalle, että he tuhosivat panssareita samoilla vehkeillä.

Meidät tuotiin Pasurinkankaalle takaisin ja sieltä jouduin helmikuun 3. päivänä lähtemään reserviupseerikouluun. Olin kenraalijunailija ja harjoitukset sujuivat hyvin. Tuhannesta miehestä kymmenen sai kentällä kiitettävän todistuksen ja olin yksi niistä.

Sitten sain valita joukko-osaston ja menin jääkärijoukkoihin ja Lagus tuli kohta sen jälkeen sinne komentajaksi.

Jäin armeijaan, koska koti oli mennyt. Kasvatin kaksi alokaserää.

Sieltä meidät vietiin Hyrylään. Se oli silloin PPP 6 , mikä oli taistellut Suomussalmella Majuri Järvisen johdolla. Hän oli vielä komentajana. Oli Helsingissä ne pinonmpoltot. Yksi pataljoona meni Helsinkiin ja yksi jäi Riihimäelle. Sieltä marraskuussa sijoitettiin takaisin Kouvolaan ja yhdistettiin jääkäripataljoona kolmeen, jossa koulutin yhden ikäluokan. Meillä oli hieno komentajana silloin everstiluutnantti Hämäläinen. Myöhemmin hänestä tuli kenraaliluutnantti. Hänet komennettin heti sodan valmistelun alettua pääesikunnan tehtäviin.

Toinen sota oli rankka. Kaikki meidän miehet olivat asevelvollisia ja kovan koulutuksen saaneita. Joka toisella miehellä oli konepistooli, mutta pikakiväärejä ei ollenkaan. Meillä oli kolmeryhmäiset joukkueet jääkäriporukassa. Uudet pyörät oli jaettu kaikille. Juhannuksen jälkeen meidät lastattiin junaan ja vietiin Korpiselkään, jossa olimme lähtövalmiudessa. Meidät rokotettiin monta kertaa.

Sieltä alkoi sitten hyökkäys. Jääkäripataljoona 4 hyökkäsi keulassa vallaten Joroskinselän. Me lähdimme sitä ennen suuntautumaan Lehmivaaraan, Kilpivaaraan, Uuksuun ja Muuantoon. Jouduin tekemään elämäni raskaimman reissun. Sain kaksi tai kolme muuta joukkuetta matkaan. Korven läpi määrättiin valtaamaan Jalovaaran tien risteys Jänisjärven lähellä. Yöllä kuljimme toistakymmentä kilometriä korven läpi pyörät mukana. Siten oli 50-kiloinen radio, joka oli pyörässä kiinni. Se oli raskas reissu. Ja kompassi ei pitänyt paikkaansa, koska siellä oli luonnossa malmeja. Mutta panin jonon eteen ja päästiin paikalle.

Menin joukkueenjohtajien kanssa semmoisen mäen harjalle. Edessämme oli murrostettu etulinjaa, 200 m kaadettu puita meihin päin. Ja siellä oli 12 kenttäkeittiötä, siis venäläinen rykmentti ja miehiä ihan mustanaan.

Sanoin pojille, kun menin taakse mäen alle, että kaikki kiväärimiehet mäelle. Konepistooli ei kantanut sellaista matkaa. Matkaa oli 300-400 metriä. Sinne oli konepistoolilla turha ampua. Ja kellä oli puoliautomaatti, niin ne ampuvat 10 laukausta ja toiset ampuvat 5 laukausta ja sen jälkeen juostaan 300 metriä sivuttain piilossa samassa kokoonpanossa.

Se oli kuin olisi lyönyt piiskalla kuumalla ilmalla muurahaispesään, kun sinne ammuttiin. Ja me juoksimme ja pääsimme sivulle. Raskasheitin ampui ja tömisti ampumapaikkaamme. Yhtään miestä ei menetetty. Omat etenivät tien suuntaan ja samana päivänä vielä pääsimme samaan porukkaan ja meitä neuvottiin pysymään paikoillamme.

Siinä yhteenotossa haavoittui komentajamme kapteeni Hynninen. Majuri Heleniuksen, joka oli entinen komentajamme, Lagus laittoi Suomeen, eikä hän tiennyt yhtään , miksi minut lähetettiin sellaiselle reissulle. Ilmeisesti hän halusi hajoittaa porukkaa. Tykistöä meillä oli hyvin. Kaksi pataljoonaa joutui hyökkäämään ja taistelemaan pitkään ennenkuin saivat sen tienhaaran valloitettua ja minun olisi pitänyt ottaa se omalla pienellä joukollani.

Toiset meistä hyökkäsivät Loimolaan jääkäripataljoona 2. keulassa. Sitten sinne tuli Hämeen reserviläisistä kevyt osasto ja PST-tykkipataljoona. Pari joukkuetta PST-tykkejä ajoi ryssän läpi ja toiset ampuivat konekiväärillä. Tykistö ampui siihen ja ryssät ryntäsivät karkuun metsään. Ja hirmu, että siellä oli valtavat taistelut. Loimola vallattiin sillä lailla ja sama porukka jatkoi vielä Kollaalle.

Meidän yksi pataljoona läksi etelään Syskyjärvelle ja Pitkärannan suuntaan. Se oli Järvisen porukka. Keulassa oli hirmu hyvä mies, vänrikki Eronen. He törmäsivät venäläiseen KRH- pataljoonaan. Niillä oli uusia vehkeitä. Kaikki olivat vielä rasvassa, eikä niillä oltu ammuttu laukaustakaan. 42 uutta raskasta heitintä saatiin kovan tappelun jälkeen. Jouduttiin jelppaamaan vielä sitä taistelua.

Siten edettiin Huokojärvelle, koska luultiin, Sortavalan motin purkautuvan siihen suuntaan. Kun se ei purkautunut, jatkoimme matkaa Pitkärantaan.

Sieltä oli haavoittunut ensimmäisen komppanian päällikkö ja jouduin nuorena vänrikkinä Pitkästärannasta ensimmäisen komppanian päälliköksi. Ja keulassa hyökkäsimme eteenpäin, sillä Uuksujoen silta piti saada eheänä.

Lagus oli tullut koko 5 divisioonan komentajaksi Talvelan määräyksestä. Entinen komentaja Koskimies joutui pois. Marski on tästä pahana ja määräsi toisen miehen 5. divisioona komentajaksi. Lagus hoiti Tuulosjoelle saakka taistelutehtävät sen divisioonan kanssa.

Everstiluutnantti Merikallio tuli prikaatinkomentajksi ja antoi hyökkäyskäskyn ohi pataljoonan komentajan. Lagus kuunteli sitä. Minulta kysyttiin, onko minulla mitään toivomnuksia.

Ilman tulivalmistelua piti lähteä noin 200 metriä leveän peltoaukean yli ja vastassa oli miehiä. Kysyin, että saanko lähettää yhden joukkueen jalkautuneena sinne. Sanoin pojille, että varokaa. Jos siellä on kahluujälkiä pitkässä ruohikossa, niin se on miinoitettu. Muuten menkää suoraan ja koettakaa päästä metsikköön. Ja jos tulee vastarintaa, niin me tulemme avuksi täältä.

Joki kulki kilometrin ennen siltaa liki tien vartta. Painuimme eteenpäin hirmu kyydillä. Meille alistettiin pioneerijoukkue, pst-tykkijoukkue, ja kk- puolijoukkue ja kaikki olivat moottoroituja. Mentiin sillalle ja saatiin se eheänä. Siinä tuli parin miehen tappio. Sitten oli aukeata noin 200 metriä korkealle mäelle. Meillä oli tykistö niin valmiina, että se pystyi ampumaan. Luutnantti Pöyhösen konekiväärit olivat alistettuja ja se avasivat tulen. Sen verran minuakin ammuttiin, että hihna katkesi kiikarista. Ei ollut aikaa ottaa sitä enää mukaan, sen verran kiire siinä jo oli, kun mentiin yli.

Päästyämme metsänharjanteelle meidän tykistön kadettiluutnantti sai kuolettavan osuman. Vastaisku torjuttiin ja sitten lähti naapurikomppania eteenpäin. Ne eivät päässeet kuin jonkun sata metriä, kun taas piti jalkautua. Sain lähteä hakemaan pyörät ja tulla perässä niillä. Jäivät Uusikylä- nimisellä paikalla kiinni ja jouduin koukkasemaan vasemmalta. Pari konekivääriä oli tukena ja saatiin tie poikki. Mutta ryssä sai heitettyä käsikranaatin jalkoihin. Minulta loppui pistoolista panokset ja olin jättänyt puoliautomaattikiväärini autoon. Lähetti kuoli ja itse haavoituin siinä ensimmäisen kerran. Sirpaleita sain eri puolille ruumistani. Mm., kun se räjähti niin lähellä kypärän alle tuleva paine katkaisi remmin.

Olin siihen aikan neljä ja puoli tai viisi vuorokautta nukkumatta. Siinä jo tuli vähän tolloksi. Läksin suoraan menemään, käsi sidottuna kaulalle ja muutama panos pistoolissa. Ryssä oli siinä ojassa ja ajattelin ampua. Mutta se oli niin nuori poika, että rupesi itkemään. Vein pojan mennessäni. Siltä alueelta otettiin noin 40-50 vankia. Menin läpi, eikä minua tapattu. ”Mitä ne ovat?” joku huusi, mutta en kuullut, kun pauke oli niin kova. Menin vain läpi ja säilyin hengissä. Sitten nukuin. Minut pantiin autoon. Olisi pantu makuulle, mutta minä halusin istumaan. Loimolan kenttäsairaalaan oli 80 km matkaa ja kaksi minun poikaani oli siinä vatsaan haavoittuneina. He olivat kuolleina, kun pääsimme Loimolaan.

Sieltä menin Jyväskylän sotasairaalaan ja topipumislomalle ja taas takaisin samaan joukko-osastoon. Jouduin mukaan vielä niin nopeasti, kun olin vain sirpaleista haavoittunut. Nytkin on vielä sirpaleita ruumiissa. Osa niistä otettiin pois.

Haavoituin toisen kerran ensimmäisessä taistelussa Säntämässä. Sitten tulin taas uuden kerran matkaan. Mäkriän valtauksessa olin suunnilleen kolmen joukkueen kanssa. Sitten jouduin varmistamaan Lotinapellon suuntaan. Yksi joukkue suuntasi toiseen suuntaan. Venäläinen pataljoona pantiin siinä matalaksi. Upseerit menivät yhden sillan alle. Niitä oli 14. Ne eivät antautuneet, vaan panivat omat kasapanokset ja se oli sillä selvä. Saksalaiset tulivat perässä ja hautasivat ne.

Kaiken lisäksi tulivat nuoret jääkärit ja kysyivät haluanko minä votkaa. ”Mistä sitä saa.?” Sillankorvassa oli viinakauppa, jossa oli ainetta vaikka minkä verran. Minä maistoin. Se oli kolmasosalitran pullossa ja siinä oli pahvikorkki. Mutta sanoin: ”Älkää vain pojat ottako. Te ette kestä tätä viinaa.” Minulle kaadettin kenttäpullo täyteen, enkä huomannut vahtia heitä. Jääkäripataljoona kakkosen oli määrä lähteä jatkamaan hyökkäystä. Se meni Mäkriäjoen toista reunaa Kuujärven teitä. Ja ennenkuin se saatiin takaisin, minulle alistettiin kolme panssarivaunua ja minun piti lähteä kolmen joukkueen kanssa, etteivät se pääse kaivautumaan. Yrittäessäni ottaa miehiä pyörille, kolmisenkymmentä niistä oli niin kännissä, etteivät pysyneet pyörän selässä. Yhdelle vänrikille sanoin: ”Sinä otat juopot panssarivaunun katolle ja kun saatte tulta jalkaudutte oikealle ja seuraava joukkue vasemmalle ja minä koukkasen.” Mentiin kymmenen km ja toisille tuli tappioita. Mutta yksikään näistä juopoista ei edes haavoittunut. Ne horjuivat niin paljon, ettei niihin sattunut. Tällaista on kohtalo.

Kymmenen kilometrin päässä jouduin ahtaalle. Siellä oli voimakas vastus ja minulla oli vähemmän miehiä. Panssarivaunut lähtivät takaisin muka, että heiltä loppui bensiini. Mutta ei se mitään loppunut. Venäläinen saivat heitettyä jonkun kasapanoksen ja ne säikähtivät sitä ja lähtivät pois. Majuri Häkkinen tuli. En ole koskaan kuullut sellaista hyökkäyskäskyä. ”Mitäs sinä tähän jäät makaamaan?” Sanoin, että tässä on vahvempi vastus kuin minä ja selvitin mitä siellä oli.

Hän kysyi: ”Missä on komppanian päällikköt?” Yksi nosti kätensä. ”Isot edellä ja pienet kiljuen perässä”, se sanoi ja se oli hyökkäyskäsky.

Seuraavana yönä kuljimme 40 km Lotinapeltoon ja sitten Syvärille. He menivät keulassa ja vankeja otettiin enemmän kuin mitä oli meidän vahvuus.

Siellä oli vihollisen lentovoimien kenttä ja sen esikunta lähti karkuun. Pääsin parin kolmen joukkueen kanssa rantaan ja konekiväärillä ammuttiin upoksiin kaikki. Olimme siellä 7 vuorokautta ja Marski kävi asemissamme. Ja samassa kohtaa mihin ne veneet ammuttiin, hänelle oli kaivettu potero, josta hän seurasi etumaastoa. Jokainen puukin oli tarkastettu ympäristössä. Vanjat olivat monessa kohtaa puissakin.

Laurilan rykmentti ja otti meiltä asemat vastaan. Tulimme takaisin Mäkriälle, josta lähdimme Kuujärven tietä Syvärin suuntaan. Majuri Marttinen ja yksi komppania JP4:stä olivat jo Syvärin asemanseudun vallanneet. Lähdimme Rokina- nimistä paikkaa kohti Syvärin rantaa pitkin Latvaan ja sitä tietä.

Saimme kaksi viljalaivaa Voronilo-nimisestä paikasta. Sitten Lentäjiltä tuli ilmoitus, että Krokina-nimisessä satamassa on vielä kaksi laivaa. Luulimme niitäkin viljalaivoiksi. Sain kolme joukkuetta ja lähdin suorittamaan hyökkäystä. Ensin meitä vastaan saatiin tulta. Suon reunassa oli satakunta miestä. Ne olivat merimiehiä ja siviilimiehiä.

Koukkasin sivulle ja häivyin. Sen jälkeen nekin häipyivät metsiin. Siitä oli parikymmentä kilometriä ja lähestyimme satamaa. Olin keulassa ja sanoin pojille, että kulkekaa nopeasti.

Ne olivatkin tykkiveneitä. Ja kun ne ampuivat, takaa kärjestä meni monta miestä. Minulla oli puoliautomaattikivääri ja puolilla miehillä myös. Matkaa oli 300 m. Komensin tulta kansille. Pojat ottivat tarkan tulen ja niin ne lähtivät sieltä karkuun. Siihen jäi paljon autoja. Siviiliväki oli katsomassa naisia, miehiä ja vankeja. Meitä tulitettiin Syvärin yli, mutta ne eivät uskaltaneet täysillä ampua, kun siviiliväkeä oli meidän keskellämme.

Siellä oli isot varastot. Meillä oli muona ihan loppu. Ensiksi niillä oli jotakin hirssipuuroa ja sulaa rasvaa tai voita, mitä lienee ollut heidän rasvojaan. Pojat sanoivat, ettei niitä voi syödä, koska ne ovat myrkytettyjä. Päätimme katsoa. Tarjosimme sitä venäläisille. Akat alkoivat syödä. Sitten meidänkin pojat alkoivat syödä.

En päästänyt heti miehiä, vaan katsoin ensin itse varastoja. Siellä oli limppuja valtavasti. Sitten löytyi laardia ja pojat alkoivat ottaa sitä. Vielä oli votkaa ja portviiniä mahdottomat kasat. Annoin ottaa jokaiselle pojalle pullon jotakin viiniä, enkä ottanut itsekään mitään muuta. Panin kaksi konepistoolimiestä ovelle, että kukaan ei päässyt varastoon.

Minun piti lähteä lentokentälle, jonne oli matkaa 10 km. Pimeässä menimme ja toiselta puolelta tuli pataljoonasta vielä toinen joukkuo. Hyvä, ettemme toisistamme tietämättä tapelleet keskenämme.

Minulla jäi yksi joukkue Prakinaan sinne ja nuori vänrikki Oksa, joka myöhemmin kaatui Lapissa, oli kova poika. Sinne tuli JP kakkosen porukka ja ne rupesivat ryyppäämään. Ja tottakai siviili-ihmiset veivät tykkiveneille sanan. Ne tulivat metsiä myöten ja hyökkäsivät niskaan vieden poikien pyörät. Siinä tuli kovat tappiot. Vänrikki joutui kenttäoikeuteen. Porukat oli pidettävä erossa viinasta.

Lähdimme Latvaan ja sieltä Petäjäselkään. Meillä oli hyvä komentaja majuri Hynninen. Maasto oli miinoitettu ja murrostettu. Mm. ratsumestari, panssarivaunukomppanian päällikkö kaatui. Venäläinen partio sai tuhottua. Niillä oli saksalaisilta vallattuja kiväärejä.

Meillä oli tunnussana ”perse”. Ryssät eivät osanneet huutaa ärrää samalla tavalla. Sitten annettiin aina tulta ja konepistoolit lauloi. Kärkikomppanialla oli viisi vaunua alistettuna. Venäläisillä oli kaksi raskasta it-tykkiä asemissa. Ne olivat 80- millisiä, joissa oli isot jalustat. Kaksi vaunua paloi heti miehineen.

Minä jouduin koukkasemaan. Toisesta linjasta saatiin tie poikki. Kaikilla oli puoliautomaattikiväärit. Yksi pataljoonan komppania oli nuotiolla ja ne korjasivat telaketjua vaunusta. Me menimme niin hiljaa, että kaksi joukkuetta ehti heittää käsikrtanaatit heidän nuotioihinsa.

Olin märässä suossa ja tuumin, että kumpa pääsisi vielä syvemmälle matalaksi. Tie saatiin poikki. Meiltä lähetettiin haavoittuneita taaksepäin. Venäläisillä oli neljäpiippuinen urkukivääri ja ne tuhosivat kaikki meidän haavoittuneemme. Komentaja patisti, että miksi meiltä ei tullut ilmoitusta, että olisi tullut isompi joukkue sinne avuksi.

Minulla oli siellä ihmeellinen pelastus. Mäin kuinka miestä valui suurta hiekkakuopppaa pitkin. Käskin yhden joukkueenjohtajan pitää ainakin kymmentä konepistoolia valmiudessa. Siellä on ainakin sata meistä, on pidettävä huoli, etteivät ne pääse silmille. Matkaa oli vain noin 80 m. Vihollinen ampui. Olin itse toisella puolella ja lähetti toisella puolella. Vihollinen ampui it-tykillä paksuun puuhun ja latva lensi. Molemmat miehet kuolivat kummaltakin puolelta. Itse en kuullu pitkään aikaan mitään, kun suuri ammus räjähti muutaman metrin päässä. Se oli ihmeellinen pelastus itselleni.

Kuitenkin me vallattiin se paikka ja pääsin komentajan luo selvittämään tilannetta.

Meillä oli pantu asemiin kevyt psto 11, 4 tykkiä. Kun katsoi perästä kolmentuuman tykin ammusta, pystyi sen näkemään pitkän aikaa. Sitten, kun se alkoi kaartaa, se häipyi näkyvistä. Sitten tuli haavoittunut luutnantti Sallanmaa, jolla oli käsi sidottu kaulaan. Hän oli kadettiluutnantti ja pyysin, että hän johtaisi. Mutta hän sanoi vain seuraavansa mukana. Tarkoitus oli mennä yötä myöten koukkaamalla lentokentälle. Koska oli pimeä yö, en uskaltanut lähteä, vaan panin komppanian kahdeksi -kolmeksi tunniksi nukkumaan varmistaen porukan joka puolelta. Kun valkeni hiukan, läksimme seuraten yhtä polkua. Oli pakkanen ja huomasimme maassa jotain mustaa. Luulimme niitä lehmien sontakasoiksi, mutta paljastui, että ne olivatkin venäläisten miinoja. Yksi poika ajoi miinaan, joka oli niin voimakas, ettei pojasta jäänyt kuin yläruumis. Räjähdys hälytti venäläiset esikunnat.

Pataljoonan loppuosa taisteli Petäjäselän reunassa pataljoonaa vastaan ja me koukkasimme niiden selkään. Esikunta pääsi meiltä karkuun. Lähetin yhden ryhmän jalkaisin Äänislinnan suuntaan ja kohta sieltä tuli hikinen mies kertoen, että sieltä tulee ainakin kaksi pataljoonaa ja panssarivaunuja vastaan. Meillä oli radioryhmä mukana ja neljä konekivääriä. Mutta meillä ei ollut mitään pst-asetta.

Ilmoitin radioryhmän kautta kiireesti komentajalle, mikä on tilanne. Hän lupasi heti toisen komppanian avuksi. Kun venäläiset vaunut lähestyivät, miinotutin sillankorvan valemiinoilla. Ja kun kaksi konekivääriä ampui yhteen, ne eivät uskaltaneet tulla siihen ”miinakenttään”.

Kävi sillä tavalla, että sieltä takaa tuli haavoittunut venäläinen upseeri omalle puolellemme. Vänrikki Jounin pistooli ei pelannut ja venäläinen pääsi karkuun ja se ilmoitti, että siellä on takana miehiä. Kohta tuli kahtena ryhmänä noin 200 miestä kummassakin läpi meistä. Jouduin sen toisen alle ja kaksi upseeriani kaatui siihen. Olin itse valekuolleena. Niillä oli kiire ja huusivat vain uraata ja painuivat yli. Joka miehellä oli puoliautomaattikivääri.

Kaikki lähettini haavoittuivat, mutta kukaan ei kuollut. Mulla oli konepistooli ja ammuin kaksi lipasta suihkuna vihollisen laumaan. Sitten oli laukeamaton patruua. Jäin siihen ja ne juoksivat yli. Alue oli vielä lisäksi miinoitettu.

Hyökkäystä jatkoi eteenpäin jääkäripataljoona kakkonen ja me jouduimme vastahyökkäämään lähellä Petäjäselkää. Radan suunnassa, korvessa, oli venäläisen divisioonan rippeet ja niitä sieltä vangittiin.

En ollut siinä vankiporukassa. Olin kylläkin siellä ja kastuimme komppanian kanssa hirmu märäksi. Saimme niiden kalustoa, mutta niiden kenraalikin pääsi vielä omalle puolelleen jonkun miesporukan turvin. Mutta n. 500 jäi myöhemmin vangiksi.

Selkäämme tuli pataljoonan verran miehiä ja olimme tiukoilla. Meillä oli aluksi panssarivaunuja, mutta viholliset suuntautuivat korpeen.

Porukkaamme ei pääsetty valtaamaan Petroskoita. Sen kunnian sai joku muu porukka. Kyllä me olimme liepeillä ja seurasimme. Ensimmäinen yö Petroskoissa oli ikääkuin siellä olisi taisteltu koko yö. Siellä oli viinaa ihan mahdottomasti. Kylpyammeisiinkin sitä kaadettiin. Yksi pioneerikapteeni räjäytti viinavarastot. Se porukka, mikä olisi saanut jäädä varusjoukoksi Petroskoihin, marssitettiin Syvärille pois viinojen vierestä.

Olin Petroskoin valtauksen paraatissa. Komentaja sanoi: ”Sinä valitset pataljoonasta alkuperäisiä miehiä”. Yksi joukkue oli joka pataljoonasta. Olen ajanut herrojen ohi joukkueeni kärjessä.

Siitä lähdimme Karhumäkeen. Joulukuun alussa lähdimme pyörillä ja ajoimme 80 km ensimmäisenä päivänä kovassa pakkasessa. Lunta tuli koko ajan. Ahvenjärveltä hyökättiin sitten keulassa Karhumäelle. Karhumäen taistelut jatkuivat ja me menimme suoraan Poventsaan. Vähän ennen joulua komppanian kanssa jouduin Povetsan kaupungista Tapponiemeen ottamaan vastaan linjat.

Siellä oli venäläisiä uusia ja puhtaita korsuja, jotka saimme käyttöömme. Minulla oli puhelin ja nukahdin. Nykyinen eversti, silloin luutnantti JP kakkosesta toi minulle ilmapatjan, joka oli verraton siinä pakkasessa ja nukuin sikeästi. Kohta kuitenkin soi puhelin ja soittivat yhdestä tukikohdasta, että täällä on kovassa lumituiskussa ja pakkasessa ryssän ratsukko, mitä tehdään. Sanoin, että nyt on sota. Kaksi konekivääriä on tukikohdassa, painakaa nastaa. Taas soi puhelin. Me ammuimme, mutta se olikin hirvilauma. Kaksi kaatui heti, yksi meni miinakenttään ja räjäytti itsensä sinne. Soitin komentajalle kysyen saammeko toisen. Komentaja sanoi: ”Saatte toisen. Se on käsky.”

Miinakentästä pioneerit raivasivat tien ja toivat kuolleen hirven pois. Jouluaattona meillä kaikilla oli hienot hirvivoileivät.

Sitten oli sellaisia tappeluita, joista sotahistoria ei kerro mitään. Yksi venäläinen pataljooona pääsi meidän asemiimme ja jouluyönä tapeltiin hirveästi. Tuli tappioita, mutta mikään ei kerro siitä, että siinä oli vähän omaakin möhläystä, kun meille oli jaettu jouluviinat.

Venäläinen räjäytti Voyljärven padot kahdeksan metriä korkeammalta ja sieltä tuli hirmuiset vesimassat. Vesi teki uuden kanavan kaupungin läpi. Pioneerit olivat kovilla. Meillä oli konekiväärin takana vain yksi mies, jonka tappoivat ja pääsivät toiselle puolelle kanavaa. Yksikään ei päässyt niistä takaisin, mutta tästä ei kerro mikään historia.

Hynninen soitti minulle, että olisin valmis ottamaan lohkoltani puolet miehistä. Ja tein käskyn mukaan. Olin valmiina lähtemään. Aamusella kaikki oli tuhottu. Siinä oli jsp. Vänrikki Kokkonen istui siinä käsivarsi murskana. Vieressä oli naapurikomppanian päällikkö Rintala pää irronneena. Se oli synkkä jouluyö.

Erään komppanian päällikö vanha kapteeni oli lomalla. Kun hän tuli takaisin, Lagus joutui Laatikaisen tilalle armeijakunnan komentajaksi tammikuussa. Joku eversti tuli tilalle. Laguksen auto myöhästyi rengasrikon takia. Minut komennettiin kahdeksi viikoksi panemaan automiehille kuria, ne kun olivat olleet ryyppäämässä Karhumäessä. Siellä kesti nyt kuri. Sain määräyksen mennä esikuntaan. Juoksin Paavolan luo esikuntaan ja se sanoi: ”Sinähän tiedät vallihiihtoprikaatin joka oli päässyt maihin. ”Yksi pataljoona hyökkäsi Liukkosen komppanian niskaan. Liukkonen pakenee jäätä myöten. Ketään meitä ei ole vastassa. Siellä voi olla tuhat meistä, ehkä viisituhatta. Tarvitaan lisävoimaa.”

Minulle ilmoittautui viestikomppania, 150 miestä suunnilleen. Ja niin kiire oli, ettei saanut ottaa edes päällystakkia matkaan. Meille jaettiin 10 venäläistä pikakivääriä ja konepistooleja. Menin ulos katsomaan onko upseereja. Ei ollut ketään. Siellä oli muutamia asevelvollisia kersantteja hattu kallellaan. Sanoin: ”Sinä olet yksi joukkuuenjohtaja, sinä toinen ja sinä kolmas.” tein kolme joukkuetta. 60 miestä tuli joka joukkueeseen. ”Ottakaa itsellenne ryhmänjohtajat, joihin luotatte ja tuokaa nimiluettelo minulle. Aikaa on hirmu vähän.”

Jaettiin muonaa ja patruunoita ja lähdimme hiihtämän. Olin hiihtänyt vastaiskuladut 10 km Tapponiemeen esikunnan suunnasta. Olin tietysti keulassa, koska vastasin koko porukasta. Edessä hiihtävä lähettini nosti kiväärin. Hirviä tuli vastaan. ”Tiedätkös, mitä ne hirvet tulevat karkuun”, kysyin. Emme olleet ainoita hirvimetsässä. Olimme aika lähellä ja venäläiset, jotka olivat kahlanneet kymmenkunta kilometriä lahden yli ja metsässä pari kolme kilometriä, väsyivät myös ja olivat nuotiolla. Niitä oli paljon. Nuotioita paloi joka puolella. Minulle vedettiin puhelin perässä ja luvattiin ammustäydennys ja haavoittuneiden huolto.

Minä soitin, ja kerroin tilanteen. Sanottiin, että älä vaan mene niitä härnäämään. Enhän minä tyhmä ollut, että haluaisin verta nenästäni. Nukkukoot siellä nuotiollaan. Sitten minulle selitettiin, että avuksi tulee Jääkäripataljoona 2 majuri Häkkinen, Mannerheimin ristin ritari, joka oli auttamassa Krivin suunnassa vastaiskuissa, kun yrittivät Karhumäkeä takaisin. Hänet vedettiin kiireesti pois ja hän tuli samana yönä. Hän oli vielä vähän päissään ja selitti, etteivät hänen miehensä olleet saaneet pariin kolmeen päivään lämmintä muonaa. He pystyttivät teltan ja hän jakoi miehille pervitiiniä. Antoi minullekin, mutta en tarvinnut. Se pulveri oli eräänlaista huumetta ja kun sen otti jaksoi taas. Sitten hän antoi vielä leipää ja kippurahäntää ja itsekin otin aika ryypyn.

Sain keljun homman. Minun piti mennä kiertäen ryssän taakse niiden selkään. Mentiin ja osittain kahlaamalla avoryhmityksessä niiden kuormaston lähelle. Mutta sitten tunsin, että taistelu alkaa mennä kauemmaksi. Meiltä lähtivät viemään haavoittuneita pois, ilmoittivat pian, että olemme motissa. Ryssät olivat katkaisseet tien järven suunnasta. Sanoin, että nyt me ei enää hyökätä. Yksi joukkue oli vanhempia reserviläisiä. ”Nuoret pojat teillä on konepistooli, tiedättekö, mikä on tulimarssi? Se on semmoinen, että aina osa pyssyistä laulaa, kun juostaan. Kun lipas tyhjenee, toiset miehet menevät keulaan.”

Tulimme läpi siitä, eikä meille tullut tappoita kuin yksi mies. Näin kuinka pojilla oli kiire. Viestimiehillä ei ollut yhtään ryssän kokardeja. Ryssän kokardit olivat muotitavaroita. He ottivat hatun ja juostessa irroittivat kokardin pois.

Kun pääsimme läpi tuotiin meille Petroskoista panssarivaunuja sekä raskas ja kevyt patteristo avuksi. Yhden patteriston tulenjohtaja ilmoittautui minulle ja sain puhelinyhteyden taas. ”Ei saa tapattaa viestimiehiä, ne ovat korvaamattomia”, sanottiin. ”Miten ne on korvaamattomia, enhän minä voi estää, jos on pakkotilanne.” Mutta meillä oli lopultakin paleltuneita enemmän kuin miestappioita. Ryssä huusi uraata ja oli tulossa päälle. Tykistö ampui sinne ja panssarivaunun jyrinä alkoi kuulua takaapäin. Miten se oli mahdollista. Meille tuli viisi panssarivaunua ja Kapteeni Touru avuksi. Kun hän pääsi luokseni, hän käski hiukan huilaamaan sen aikaa, kun hän ryhmittää ja hyökkää ryssien kimppuun sivustasta.

Minua tultiin hakemaan pois. Autot olivat jo valmiina. Viestimiehet piti saada pois, kun ne olivat erikoiskoulutettuja miehiä. Pääsin sillä kertaa irti siitä taistelusta. Mutta ne taistelut kestivät sen jälkeen vielä kaksi päivää ja jouduin opastamaan sinne miehiä.

Taistelu oli katkeraa. Majuri Häkkinen oli haavoittunut. Olimme lähekkäin ja porukka joutui vetäytymään. Vihollinen oli ylivoimaisena vastassa. Sen jälkeen sinne tuotiin ratsumestari Parviainen, joka hyppäsi sinne laskuvarjolla. Hän haavoittui ja sitten kapteeni Volanen johti taistelut loppuun. Kahden hehtaarin alueella oli 1800 kaatunutta.

Meillä oli panssarivaunuilla pantu tie jäältä umpeen, etteivät päässeet sieltä karkuun. Kaksi panssarivaunua ajoi kranaattiavantoon ja upposi 18 metrin syvälle. Toisesta vaunusta miehet tulivat turkit päällä ylös, mutta toisesta menivät mukana. Vaunut nostettiin myöhemmin pois, kun jää vahvistui. Paikat oli tarkoin merkitty.

Minulla oli edessä sellainen etu, että olin lomavuorossa ja pyytänyt 14 vuorokautta. Kun tappelu oli sillä erää ohi lähdin prikaatin esikunnasta lomalle. Minulle annettiinkin lomaa 20 vrk. ja autokyyti järjestettiin suoraan Karhumäestä Suojärvelle. Tulin sillä välillä myös luutnantiksi.

Kun palattuani ilmoittauduin, 3.pataljoonan komentaja sanoi, että siellä oli vakinainen komppanian päällikön homma JP kolmosella. Esikuntapäällikkö everstiluutnantti sanoi vielä, etten saa mennä mihinkään, vaan suojaan heitä siellä, kun muut eivät pysty tappelemaan. Se oli hieno komennus joutua prikaatin esikuntaan komppanian, myöhemmin divisioonan esikuntakomppanian, päälliköksi. Ehkä olen sen takia hengissä.

Siinä oli viitisenkymmentä moottoriajoneuvoa, autokuljetusjoukkue, jääkärijoukkue, vartijajoukkue, talousjoukkue ja pioneerijoukkue. Se oli iso porukka, mutta siellä oli hyvät vääpelit. Ne pitivät hyvän järjestyksen, eikä tarvinnut muuta kuin katsoa hiukan perään. Metsästelin ja kalastelin.

Vuonna -43 minulle tuli paiseita, eikä niitä saatu millään konstilla täällä terveeksi, vajavaisella ravinnolla, ja kaikki kuurit oli käyty läpi. Kuume saattoi nousta yks, kaks neljäänkymmeneen. Senkka oli joskus 80. Lagus sai sen tietää, olinhan ollut melkein hänen uskottunsa, niin sain mennä joko Pirkka-Hämeen suojeluskuntapiiriin Tampereelle tai Taistelukouluun Hämeenlinnaan.

Viimeisenä kesänä jouduin taistelukoulusta vielä Laatokan pohjoispuolelle. Rauha tuli siellä Pirunsaari nimisessä tukikohdassa, mikä vallattiin venäläisiltä ja Salon seudun puhelinosakeyhtiön myöhempi johtaja oli minulla tulenjohtajana. Meillä oli niin hyvät miehet, että mielestäni jokainen olisi ansainnut Mannerheiminristin. Niitä piti alussa pitää kiinni, etteivät liiaksi menneet. Ja sanoin heille monta kertaa, älkää tapattako itseänne. Ei täällä olla kuolemassa, vaan muuta vaikuttamassa.

Kentällä sen erotti. Toiseen komentajaan luotti, toiseen ei. Siitä sai heti tuntuman. Meillä oli sillä tavalla, että komppanian päällikkö oli aina keulilla. Hän näki tilanteen ja pataljoonan komentaja oli ihan siinä puhuteltavissa. Lagus oli valinnut sinne parhaat upseerinsa. Huonommat upseerit hän lähetti 2.jääkäriprikatiin, mitkä tiesi vähän varovaisemmiksi.

Rauhantulo oli vähän kummallista. Sanottiin, että rauha tulee. Pitkän aikaa oli hiljaista. Sitten rykmentin portaasta ilmestyi pastori, viestiupseeri ja rykmentin herroja. Mutta se alkoi jatkaa ammuntaa. Se oli epätoivoista. Herrat hävisivät. En teidä, miten ne menivät pois sieltä.

Meille ei onneksi enää siinä tullut tappioita, mutta tarkkana oltiin, että jos ne lähtevät tulemaan, niin se torjutaan. Toisena aamuna tuli rauha täysin sitten. Sinne tuli meidän komentaja, majuri Veikko Väänänen, minun aluepäällikköni, joka oli kasvattanut minut. Hän oli pieni mies, likainen pusakka ja majurinnappi ei ollut näkyvissä, ei ollut laattoja, ei mitään, Meillä oli maakuuntelulaitteet. Ne olivat sellaiset, että venäläisillä oli ykisjohtojärjestelmä puhelimessa ja maa oli toisena johtona. Työnsimme sopivaan paikkaan määrätyt, keksimämme laitteeet ja tulkit ottivat kaikki heidän keskustelunsa läpi. Meillä oli joku aatelismies, hieno mies, ruskeat saapaat, kersantti arvoltaan. Kun hän meni välimaastoon ensimmäistä yhteydenottoa varten, niin rupesi vihollisen upseeri kersantille selvittämään, ja konepistoolit olivat ojossa, vaikkei meillä ollut. Sanoimme heille, että nyt on rauha tullut, ei enää tarvita aseita.

He luulivat kersanttia meidän komentajaksemme, mutta näytimme Väänästä, joka oli paljon vaatimattomammin puettu. Siten alkoi oikea yhteydenotto.

Eikä kulunut kuin pari päivää, niin meille tuli lähtömääräys. Lähdimme tulemaan taaksepäin. Olin jääkärijoukkueen johtaja ja samalla konekiväärikomppanian. Minulla oli pyörä käytettävissä.

Sotilasarvotani tulin -49 yliluutnantiksi. Se arvo perustettiin uutena siihen aikaan ja -62 kapteeniksi. Minulle on myönnetty 4 eri vapaudenristiä. Olen ollut aluevalvojana tällä seudulla ja joka vuosi kertausharjoituksissa. Lapin sotaan ei JR kakkosta lähetetty ollenkaan. Säästyin siitä.

Olin ylimääräisesti palkattu upseeri sodan jälkeen, vakinaisessa palveluksessa. Jäin nuoremman upseerin vakansille. Isä sai minun palkkani. Kun menin kihloihin, palkka siirrettiin minun tililleni. Sisareni oli mennyt emännäksi Ouluun suureen maalaistaloon, missä oli karjaharjoittelutila ja meidän kaksi hevosta ja muutama lehmä mahtuivat sinne. Siellä oltiin ensimmäinen vuosi evakossa. Meillä oli kaksi kantakirjatammaa ja sisareni mies ja minä ajoimme hyvillä hevosilla Oulun rannasta kuivia puita niin kauan kuin jääkeli antoi myöten.

Sitten ajattelin, mitä tästä elämästä tulee. Minulla oli aika hyvät paperit ja todistukset. Kuulin, että Oulun rikospoliisista lähti yksi tuttu mies Paavolan poliisiksi. Menin poliisimestari Kallion juttusille. Hän katsoi papereita, jututteli ja käski tulla kahden viikon päästä töihin ja tekemään muodollisen hakemuksen.

Oulun rikospoliisista aloitin ja sain kaksi päivää aikaa opetella lääninrikospoliisin kanssa, koska armeijassa on vähän erilainen tapa kuulustella. Olin komppanian päällikkönä joutunut tekemään siellä kaikkea. Tunsin hyvin kenttäoikeuden.

Siellä oli alkanut poliisikurssi, joka vastasi miehistöluokkaa. Sitä pitivät poliisitarkastaja ja varatuomarit. Minut komennettiin sinne. En teinnyt laista mitään, että mihin Suomen laki perustuu. Oppia kun tuli siellä kurssilla, niin kymppi miikka oli huonoin numero, minkä sain. Kurssin päätyttyä, poiisimestari käski minua valmistautumaan vastaamaan maaherra Petkosen puheeseen.

Siitä alkoi poliisiurani. Olin siellä jo vt. tarkastuskonstaapeli, jollainen nimi vakanssilla oli. Tapasin armeijan valvontaosaston sotilasvirkamiehen lääninrikospoliisimiehen, joka oli minun yhteydessäni sodassa. Hän tiesi minun olevan Oulun rikospoliisissa ja otti yhteyttä. Tervahovissa juteltiin ja syötiin. Hän sanoi: ”Salossa on ylikonstaapelin virka auki. Hae sinne, kun perheesikin on sinne muuttamassa ja itse olet saamassa perhelisäystä.” Isäni oli juuri jokin aika sitten ostanut tilan Tammelasta.

Kysyin millainen nimismies sillä on. ”Siellä on sellainen erikoinen mies ja kovaotteinen, mutta kun tunnen sinut, tiedän että tulet hänen kanssaan hyvin toimeen.” Laitoin paperit kuntoon ja hain toimistosta ansioluettelon. Poliisimestari oli muualla. Mutta myöskin pääkanslistilla oli oikeus allekirjoittaa ansioluettelo

Unohdin jo asian. Meni kaksi viikkoa. En olisi millään muuten hakenut, mutta Oulussa ei saanut asuntoa. Asuin monen kilometrin päässä kylmässä asunnossa ja meille oli tulossa esikoinen, joten minun oli pakko hakea.

Meni kolme viikkoa, niin päivystäjä huusi: ”Ryyppö, poliisimestarin puheille mars, mars”. Poliisimestari sanomaan: ”Mitäs te olette tehnyt?””Te olette Salon ylikonstaapeli”, hän sanoi. ”Onko sinne pakko mennä?”, säikähdin. Sitten se rupsei nauramaan ja sanoi, ettei ole pakko mennä, täältä saa aina vakanssin, jos haluaa takaisin tulla.” Asiat ovat kunnossa ja olen oikein hyvissä väleissä henkilökohtaisesti poliisimestarin kanssa.

Päätin kuitenkin soittaa nimismiehelle, löytyyko Salosta asunto. Ja sattui, että puhelun tulo kesti pari tuntia. Hän oli kesälomastaan huolimatta juuri kansliassaan. Pauli Heinilä, nykyinen hallitusneuvos, sotakaverini, oli vt:nä ja sanoi: ”Somerikko on täällä”. Kerroin asiani ja sanoin, etten tule, ellei sieltä saa asuntoa. ”Ellei täällä ole asuntoa, annan omani,” sanoi Somerikko. Ja lupasin tulla siltä istumalta.

Pärjäsin hyvin hänen kanssaan koko ajan.

Siitä asti olen ollut Salossa. Perhettä on poika ja tyttö. Poika on syntynyt -47. Vasta 13 vuotta myöhemmin meille syntyi tyttö. Hän väitteli 17. päivä huhtikuuta 1998 filosofian tohtoriksi. Olin tilaisuudessa mukana. Poika on metsähallituksen erätarkastaja, mutta hänelle tarjottiin toimistopäällikön tointa, jonka hän otti vastaan. Hänellä on kaksi poikaa. Tyttö on naimaton.

Mutta yksinäistä on. Menetin vaimoni. Hän sairastui -72 aivoveritukokseen, puhekyky meni, oli pitkä tajuttomuus ja oikea puoli halvaantui. 23 vuotta pystyin hoitamaan häntä kotona. Sain minä apua alussa tytöltä, mutta sitten tyttö lähti muualle opiskelemaan. En juuri päässyt mihinkään kotoani, kun häntä hoidin. Se oli raskasta aikaa, mutta olisin kyllä häntä vieläkin hoitanut. Sitten sydän petti ja hän kuoli kotiin 29.9.96.

Kun jää yksin, niin on joskus vähän aika pitkä. Kesäisin olen kolmekin kuukautta kesäasunnollani Viitasaarella. Mökki on nätissä paikassa ja poika asuu lähellä. Kalainen paikka ja marjainen. On mitä harrastaa. Olen saanut infarktin -92. Mutta se oli onneksi lievä. Kuulun myös hirviporukkaan. Olen ampunut 30 hirveä. Asun rivitalossa.

Olen ollut Salon väestönsuojelun ohjaajana pari kolme vuotta ja saanut koko sen koulutuksen. Sitten menin raha-automaatti- piiritoimiston työhön. Se oli paljon tuottoisampaa. Lääninhallituksen luvalla tein sitä lauantaisin ja sunnuntaisin.

Ajelin pitkin Turun- ja Porin lääniä ja lisäksi laivoissa. Olipa osa Uudenmaanlääniäkin alueenani.

Minulla on täällä Salossa hyvät naapurit. Karjalaisuus kuuluu luonnollisesti elämääni. Luen Karjalan uutisia ja olen käynyt kotiseutumatkoilla.

Veteraanikuorossa laulan. Alusta asti en ole ollut mukana, koska olen ollut harmissani, miksi on kaksi veteraanijärjestöä. Kun kuorohomma tuli, niin liityin Sotaveteraaneihin. Sodassa ei tunnettu kahta porukkaa. Ihmettelen, miksi rauhan aikana pitää olla näin.

Sodasta olen onneksi selvinnyt vähäisin henkisin vammoin.

Poventsasta piti hyökätä eteenpäin kuudennen joulukuuta aamuna.

Ratkaisevalla hetkellä tuli käsky vetäytyä ja siirryimme muutaman kilometrin päähän metsikköön, jonne leiriydyimme. Olimme saaneet leirin pystyyn ja tulet palamaan, kun vihollisen maataistelukoneet lensivät matalalta yli. Sanoin heti, että tulet sammuksiin, eivät ne heti ehdi tänne takaisin, vaikka ympäri kääntyisivätkin. Mutta ne tulivat kuitenkin ja alkoi suunnaton pommitus niskaamme. Viereiseen telttaan tuli täysosuma. Siellä kuolivat kaikki. Minun kahta puolen putosi pommit, jotka jäivät pyrstö pystyssä siihen paikkaan räjähtämättä. Sen tulituksen loputtua tappiomme olivat suuret.

Tapahtuman jälkeen olen uskonut Kohtaloon. Päivät ovat määrätyt. Emme voi nopeuttaa tai aikaistaa täältä lähtöämme, jos ei ole tarkoitus. Ihminen suunnittelee, Kohtalo päättää.

(Kerrottu kesällä 1998)