Saari Pentti

Taustaa ennen sotia

Pentti Kustaa Saari s. 13.7.1918 Perttelissä. Sotilasarvo vääpeli.

Olen Perttelistä syntyisin ja ollut lapsesta asti tavattoman urheiluhenkinen. Siihen aikaan urheilutoiminta ei vielä ollut tällaista kuin tänä päivänä on. Leikkimielessä urheiltiin. Mutta ollessani 12 vuoden paikkeilla, nykyään puhutaan sotilaspojista, silloin se oli suojeluskunnan poikaosasto, jossa urheilin tavattoman paljon. Jo alle 15-vuotiaana olin monennäköisessä piirinmestaruuskilpailussa ja satuin jopa voittamaan murtomaajuoksussa. Myöhemmin harrastin yhdistettyä hiihtoa ja mäenlaskua ja niissäkin olin mitaleilla piirin kilpailuissa. Jatkoin urheiluharrastustani ja alle 17-vuotiaana voitin murtomaajuoksun piirinmestaruuksia ja hiihdossa olin kärkipäässä. Sitten suojeluskunnan aikaan, kun täytin 17, olin miehet alle 20-vuotiaissa kolme kertaa mitaleilla. Olin kerran kolmas ja kaksi kertaa toinen. Myös yleisurheilua harrastin leikkimielessä. Siinä en savuttanut mitään erikoista, paitsi Perttelin Peikoissa joitain palkintoja. Siis se seura, jossa jälkeenpäin olin, oli juuri Perttelin Peikot.

Talvisotaa miljoonakorsussa

Sitten alkoi talvisota. Jouduin asevelvolliseksi vuonna 1939 toukokuun neljäntenä päivänä. Alokkaana minut komennettiin aliupseerikouluun todennäköisesti siitä syystä, että olin urheiluhenkinen ja reipas kaveri. Olin KK-linjalla Turussa Porin Rykmentissä. Silloin kun alkoi

talvisota, meillä oli menossa aliupseerikoulu. Koulu tavallaan loppui siihen, kun talvisota alkoi.

Silloin meitä kk-linjan oppilaita oli 35. Kaksi meistä komennettiin Viipuriin Tienhaaran asemalle ja mukana oli kk-ryhmä. Sieltä meidät vietiin 10. päivä joulukuuta Summaan, jossa oli tullut tappioita ja meidät vietiin täydennysmiehiksi. Minulla oli onni, että satuin pääsemään kuuluisaan miljoonakorsuun, betonikasemaattiin.

Olin puolijoukkueen johtaja siihen aikaan. Kasemaatissa oli kaksi konekivääriä molemmissa päissä ja sitten oli miehistösuoja. Ensimmäinen mieliinpainunut tapahtuma vielä tänäkin päivänä oli, kun ryssä pääsi läpi hyökkäysvaunuilla ja kasemaatit ja korsut olivat kaksi vuorokautta piiritettyinä, kunnes meikäläiset joukot polttopulloilla ja kasapanoksilla saivat hyökkäysvaunujen miehet pelästymään ja ne perääntyivät pois. Sieltä minulla on osa 25 %:n invaliditeetistani.

Kasemaatin päällä oli tähystyskuuppa. Kuupassa oli semmoinen reikä ja se kiertyi, kun vivusta veti ja sillä tavalla seurattiin vihollista. Kun nämä hyökkäysvaunut pääsivät läpi ja ampuivat konekiväärillä siihen kuuppaan, putosin pieneltä korokkeelta. Ja todennäköisesti tänä päivänä osa invaliditeettia on huomattava kuulon menetys sen tapauksen johdosta. Loukkasin siinä myös kylkeni, mutta ei siitä tullut mitään sairaalaan menoa. Jälkeenpäin ilmeni, että yksi kylkiluu oli murtunut. Se, että menetin kuuloni, katsottiin niin pieneksi viaksi, ettei sen takia tarvinnut mihinkään sotasairaalaan mennä.

Sitten jouduimme huilaamaan toiset joukko-osastot tulivat tilallemme. Pienen ajan kuluttua alkoi ryssän todellinen rynnistys ja me jouduimme Summasta Lähteen lohkolle. Sanoisin, että ehkä pelastukseni, kun pääsin kovimmista taisteluista oli se, että sain velipojan hautajaisia varten lomaa 12 vuorokautta. Kaikkiaan sota vei kaksi veljeäni.

Palattuani lomilta oli ryssä jo tehnyt läpimurron ja oli lähellä Viipurin liepeitä. Kun menin järjestelykeskuksen kautta, niin ryssä oli jo Papulan urheilukentän lähettyvillä. Siinä olin neljä vuorokautta sodassa ja sitten sota loppui.

Välirauha asevelvollisena

Välirauhan tullessa, olin edelleen asevelvollinen. Joukko-osasto, jossa olin, Porin Rykmentti, tuli Luumäelle ja Taavettiin. Olimme Urpala- nimisessä kylässä sen välirauhakesän. Olin alikersantti. Porukkamme teki linnoitustöitä, Marskin linjaa, joka meni Luumäeltä. Kaivoimme kk-pesäkkeitä ja muuta sellaista.

Sitten porukkaamme tuli ns. täydennysmiehiä. Meillä oli tavattoman vähän aliupseereita ja minäkin olin jopa komppanian väliaikainen vääpeli. Täydennysmiehiä yritettiin kouluttaakin, mutta se oli melko olematonta. Ne olivat vanhempia miehiä ja enimmäkseen johtajatyyppejä. Ja loppujen lopuksi, vaikka olin itse vääpeli, annoin heidän olla suhteellisen löysästi. Heistä koulutettiinkin lopulta jotain huoltomiehiä, senaikaisista nostomiehistä.

Asevelvollisuusaika oli siihen aikaan aliupseereilla 15 kk. Mutta juuri, kun minunkin piti päästä siviiliin, asevelvollisuusaikaa pidennettiin kolmella kuukaudella eli 18 kuukauteen. Sain kolme kuukautta enemmän ja pääsin siviiliin vasta marras-joulukuun vaihteessa.

Hiihtoharrastusta

Talvisodan takia en menettänyt mielenrauhaani, enkä tässä jälkimmäisessäkään sodassa. Siviilissä harrastin kovasti hiihtoa, jota aloin treenata tosissaan. Siitä tulikin itselleni pääurheilulaji. Silloin oli vielä suojeluskunnat. Oli yhdistetty Nummi-Pusulan ja Salon suojeluskuntapiirit. Nummi-Pusulassa oli Suomen parhaimpia hiihtäjiä mm. Artjoki. Pärjäsin hyvin niiden kanssa ja minut määrättiinkin suojeluskuntien suomenmestaruuskilpailuihin, jotka pidettiin Valkeakoskella. Siellä tämän piirin miehet eivät kylläkään pärjänneet, vaan sijoitus oli keskitasoa ja loppupäätä.

Hangon lohkolta itä-Karjalaan

Kun alkoi tämä toinen sota, niin jollakin tapaa minun paperini olivat hyvin sekaisin. Perttelin Urheilutalolla oli luutnantti Rouvari. Menin ilmoittautumaan, vaikkei minulla kutsua ollutkaan. Rouvari sanoi, että ei mahda mitään, koska minulla ei ollut kutsua, eikä nimikään ollut kirjoissa eikä kansissa.

Sitten tuli radiosta tieto, että ne jotka eivät ole saaneet kutsua syystä tai toisesta lainkaan, tulkoot lähimpään SK- piiriin ilmoittautumaan. Tulin Saloon. Kankkonummella Perniössä oli järjestelykeskus, jonne minut vietiin. Siellä sitten olin kaksi vuorokautta. Koska kk- aliupseereista oli pulaa, minut sijoitettiin Hangon lohkolle kevytosasto 19, jollainen oli tässä divisioonassa, ja siihen kk-linjan puolijoukkueen johtajaksi.

Hangon lohkolla meidän kohdalla ei kk-miehillä ollut oikeastaan mitään tilanteita. Mutta esimerkiksi kiskolaisia, jotka olivat kiväärikomppaniassa, jopa kaatuikin paljon.

Sitten tuli siirto Itä-Karjalaan. Junalla vietiin. Muistan elävästi, kuinka mentiin yli meikäläisten rajan. Silloin alkoi usko vähän pettää, vaikken olekaan ehkä huippuisänmaallinen, mutta

isänmaallinen kuitenkin. Mutta eri siinä sen kummempaa sitten ollut. Sinne mentiin ja sillä selvä.

Kevyosasto pääsi aluksi ehkä helpommalla, sillä nämä JR 34:n miehet, Salon seudun miehiä, kävivät ensimmäiset taistelut, ja valtasivat ensimmäisinä niitä kukkuloita, kuten Kuksumäen ja Saarimäen ja mitä siellä oli. Sen jälkeen, kun ne olivat suorittaneet valtauksen, niin tämä kevytosasto pantiin kovalla vauhdilla lyömään vihollista poispäin.

Kun viimeinen taistelu oli käyty ennen Aunuksen tietä, niin kevytosasto, meillä oli polkupyörät ja auto, lyötiin autoon ja mentiin valtavaa vauhtia 60-70 kilometriä Saarimäestä Aunuksen tietä Syvärille asti. Välillä meillä oli ainoastaan pieni taistelu Kuujärvellä parikymmentä kilometriä ennen Syväriä. Kevytosasto oli ensimmäisenä ja siinä oli Laguksen hyökkäysvaunuja kymmenkunta. Ne menivät edellä ja me perässä.

Kun saavutimme Syvärin rannan, kesti puolitoista vuorokautta ennen kuin jalkaväkirykmentit tulivat marssien sinne.

Sissiporukkaan

Sain sellaisen hengen, että rupesin hakemaan sissiporukkaan. Kevytosaston päällikkö haki vapaaehtoisia. Oli tarkoitus mennä Syvärin rautateitä pitkin ja käydä tiedustelemassa niitä kyliä. Tarvittiin kymmenkunta kaveria ja vapaaehtoinen ryhmänjohtaja. Yksikään ei ilmoittautunut. Sitten päällikkö tuli minun eteeni ja sanoi, että olen ehkä nuorin ja urheilullisin, että hän komentaa minut. Menin tietenkin, koska komennettiin.

Matkaa oli 35 kilometriä, ja välissä oli pikkuisia erämaakyliä. Menimme ja tiedustelimme. Ei niissä kylissä oikein mitään ollut. Kylät olivat lisäksi aika sekaisin. Ryssä oli tapellut vain valtatien suunnassa. Menimme Tokariin asti. Olimme reissussa kaksi ja puoli vuorokautta.

Kun tulimme takaisin, niin meikäläiset olivat jo ylittäneet Syvärin, rykmentit ja kevytosasto perässään. Teimme kevytosaston komentajalle ilmoituksen, mitä olimme sillä reissulla nähneet.

Palasin taas kevytosastoon. Kun menimme yli Syvärin ryssä oli niin sekaisin, että ainakaan meidän kohdalla, kun mentiin Semenskiin, ei ollut mitään vastarintaa.

Koska ei ollut mitään pysyviä asemiakaan, niin me menimme uteliaisuudesta katselemaan ryssän suuntaan. Siellä ei näkynyt oikeastaan mitään. Lopulta JR 34 otti meiltä asemat vastaan tehden pysyvät linjat.

Me pääsimme huilaamaan. Ei kestänyt kuin muutama vuorokausi, kun ryssä hyökkäsi. Meidät, kevytosasto, pantiin lyömään vastaisku. Yleensä kevytosasto ei ollutkaan asemasodassa, vaan se oli nimenomaan tällainen vastaiskuporukka. Saimme ryssän perääntymään taakse ja sitten JR 34, jossa oli paljon Salon seudun miehiä, otti meiltä asemat vastaan ja pääsimme taas huilaamaan Syvärin mökkikylään. Olimme siellä koko seuraavan talven. Eikä meillä oikeastaan ollut mitään koko talvena. Olimme siellä siltä varalta, että jos jossain divisioonan alueella tulee läpimurto, niin kevytosasto tekisi vastaiskun. Mutta talvi oli niin rauhallinen, että minäkin muistan jopa treenanneeni siellä, kun olin innostunut hiihtämään. Divisioonan mestaruuskilpailuissa pärjäsin hyvinkin.

Haavoituin

Kun ryssä 1942 kevättalvena hyökkäsi, se pääsi läpi ja meidät lyötiin Semenskiin. Semenskin kylä, missä olimme olleet aikaisemmin, oli vallattu. Oli lauantai-ilta, kun meidät määrättiin Semenskin suunnalle. Olin silloin puolijoukkueen johtaja. Pyhäaamuna oli tiellä, mikä vei sinne Semenskin kylään, konekivääri molemmin puolin tietä. Sanoin ryhmänjohtajalle, että käyn katsomassa, mitä toiselle konekiväärille kuuluu.

Syöksyessäni tien yli, kuului yksi laukaus ja jäin siihen maantielle tiedottomana. Kun pojat yrittivät vetää minua pois, niin heti pamahti. Kuitenkin pojat saivat joidenkin risujen avulla vedetyksi minut maantien ojaan.

Kenttäpullo oli pelastanut henkeni. Minulla oli leipälaukku, jossa oli kenttäpullo. Kun syöksyin, niin ryssä ampui. Osuma tuli kenttäpulloon ja siitä sirut menivät selkään. Parin viikon ajan alaruumiini oli puolittain halvaantunut. Minut vietiin tiedottomana Vaasenin kenttäsairaalaan, jossa aikani oltuani minut vietiin Tiuruniemen sotasairaalaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että kova fyysinen kuntoni ja kova tahto pelastivat minut. Jos jalkaterät vähääkään liikkuivat, niin heti voimistelutin niitä liikuttamalla niin paljon kuin pystyin. Ne tulivatkin vähitellen ihan entiselleen.

Kului kaksi ja puoli kuukautta ennenkuin tulin takaisin joukko-osastoon. Hetken päästä tämä kevytosasto hajotettiin, koska oli pysyvät linjat ja oli niin rauhallista, että kevytosastoa ei tarvittu.

Divisioonan sissiporukkaan

Päätin anoa 17. divisioonan sissiporukkaan. Siinä hajotetussa kevytosastossa oli nuoria asevelvollisia Pohjanmaan poikia ja paljon aliupseereita, jotka hakivat porukkaan. Ja sitten oli tavattoman kova karsinta, etenkin aliupseereilla.

Sanon suoraan, että Mannerheim- ristin ritari kapteeni Kokko, joka oli sissiporukan päällikkö, kokeili meitä aliupseereita mitä kenkkumaisimmilla tavoilla. Siinä katsottiin kenen kantti kesti viimeiseen kenkkuiluun asti. Meitä oli viisi aliupseeria ja kaksi meistä sitten valittiin. Koko porukka oli hyvin urheilullista, hiihtäjiä ja juoksijoita ja suunnistajia.

Tiedustelu on sodankäynnissä a ja o. Todellinen tiedustelu päämajan alaisesta toiminnasta. Divisioonien sissiosastot olivat erillisiä ja suorittivat vain lyhyitä tiedusteluja oman divisioonan alueella. Mutta päämajan alaiset sissit olivat todellisia kaukopartiomiehiä, joiden matkat ulottuivat kauaksi vihollisen selustaan ja saattoivat kestää useita päiviä, ehkä viikkoja.

Niin kauan, kun oli kenttävartioita, eikä yhtenäisiä asemia, niin niiden kenttävartioasemien välistä mentiin tiedustelemaan ja ne reissut olivat yleensä tommosia, etteivät ne olleet kuin noin päivän reissuja, eikä niissä ollut mitään tuhoamistehtäviä.

Tiedustelu oli usein sitä, että jokaisessa rykmentissä oli jääkärijoukkue. Se yritti sitten tiedustella. Kun oltiin asemissa tiedustelu oli sitä, että oli etumaisena ja yritti ottaa vankeja. Elleivät ne saaneet,

niin sitten meistä divisioonan sisseistä tehtiin vanginsieppausporukka, joka koulutettiin siihen.

Vangin sieppaus

Sitten tuli hälytys ja me teimme kolme vanginsieppausyritystä. Kaksi epäonnistui, mutta yksi onnistui. Tämä vanginsieppausreissu oli sellainen, että menimme JR 22 lohkosta. Siellä oli asemien väli vähän yli puoli kilometriä, vaikka se yleensä oli lähes sellainen, ettei juuri käsikranaattia pystynyt heittämään. Sitten siellä oli jopa pikkuinen kuollut kulma, jonne menimme. Mukaan tuli rykmentin jääkärijoukkueen johtaja sekä kapteeni Kokko. Meitä oli viisi sissiporukan kaveria. Tiedustelimme sitten ja se joka oli siellä aikaisemmin yrittänyt tiesi kaikki kk- pesäkkeet ja missä oli mitäkin. Kun siellä olimme tiedustelleet, niin seuraavana päivänä tehtiin suunnitelma. Tulenjohtue oli mukana ja johti tulta. Oli pimeä kevättalvi ja hankikeli. Tykistötulen turvin ryömimme pikkuhiljaa eteenpäin määrättyinä ottamaan vanki. Oli määrä, että jos joku on siellä kk-pesäkkeessä hengissä, niin otamme hänet vangiksi. Kun ryömimme, niin yhtäkkiä se, joka oli ensimmäisenä, minä olin toisena, päästyään yhden polun toiselle puolelle, näki hahmon juoksevan siellä. Panimme konepistoolin eteen, johon se kompastui. Se sotkeutui jotenkin siihen ja meni pökerryksiin. Sitten meikäläiset saivat hänet kiinni. Meillä oli tässä loistava tuurikin. Vanginsieppaus yleensä oli sellainen sana, että kun porukka sitä varten tehtiin ja sitä ajatteli, niin jo siinä vaiheessa meinasi tulla pupu pöksyyn.

Tämä tapahtuma sai alkunsa kapteeni Kokon, Mannerheimristin ritarin toimesta. Olimme nimittäin erämaakylissä. Olin kolmenkymmenen kilometrin päässä siitä, missä kapteeni oli. Minut kutsuttiin sieltä, koska kapteeni oli lähdössä lomalle ja minä olin sissiosaston varapäällikkö. Hänellä oli pari tuntia aikaa ja hän oli paperit kädessä, kun tuli puhelinsoitto divisioonan komento-osastolta, että nyt sissiosaston on mentävä JR 22:n lohkolle ottamaan vanki.

Niin tämä kapteeni sitten, kun oli kova mies, kun ritarikin oli, oli puhelimessa ja sen jälkeen, kun se oli puhunut, se sanoi: ”Jumalauta, minulla on kaikki ristit ja nyt tulee se viimeinen risti.” Sitten hän sanoi: ”Kuule Saari minun lomani loppuu tähän ja me lähdemme nyt ottamaan vankia. Minä lähden hakemaan sieltä puuristiä.” Se oli hiljaa aikansa ja sitten se rupesi sanomaan: ”Minä komennan, että sinä Saari tulet mukaan.” Ja sitten oli pari muuta erämaakaveria. Sitten lähdettiin reissuun. Ja jos puhutaan pelosta ja sen voittamisesta, niin tämän kapteenin esitys oli sellainen, että minullekin tuli aivan toinen henki. Hän osasi olla johtaja joka kannusti oikein ja joka osasi asettaa sanansa pelon voittamiseksi. Myöhemmin sitten otimme vangista valokuvankin. Tämän jälkeen meillä ei sitten onneksi enää tullut vanginsieppausyrityksiä.

Viipurin lohkolle

Sitten ryssä rupesikin hyökkäämään ja jouduimme perääntymään Syväriltä. Divisioonan komentaja ja komento-osasto siirrettiin Viipurin lohkolle. Ne menivät junalle ja sissiporukasta tehtiin divisioonan komentajan henkivartioporukka ja me pääsimme myös junalla. Muut joutuivat perääntymään sieltä ja myös JR 34 miehiä Salon seudulta. Paljon kaatuikin ja jäi vangiksi.

Minulla kävi siinäkin hyvä tuuri, että pääsimme tulemaan junalla. Saksasta tuli panssaritorjunta-aseita. Meidät oli jo ennen Syväriltä lähtöä koulutettu panssarinyrkin ja -kauhun käyttäjiksi, kun tulimme Viipurin liepeille Tiehaaran asemalle. Ryssä oli Viipurissa ja me olimme lähin puolustuslinja. Siihen kaivoimme poterot, joissa odottelimme kauhujen ja nyrkkien kanssa. Onneksi ryssä ei sitten enää tullut Viipurista pidemmälle.

Sodan jälkeen siviilissä

Vähitellen sota päättyi ja päästiin siviiliin. Olin ensin alikersantti, mutta tässä vaiheessa minut oli jo ylennetty ylikersantiksi. Sodan jälkeen reservissä minusta vielä tehtiin vääpeli. Usein kuulee puhuttavan, että sodasta jäi jotain traumoja tai muuta sellaista. Omalta kohdaltani voin sanoa, että mitään tällaista en ole itsessäni kokenut.

Rupesin sitten maanviljelijäksi. Meitä oli kolme veljestä. Vähitellen toiset veljet lähtivät pois ja talo jäi minulle. Tänä päivänä poika sukupolvenvaihdossa viljelee tilaa. Talo on ollut suvulla jo 1540-luvulta asti.

Talonpidon ohella jatkoin urheiluharrastusta. Minut valittiin Perttelin Peikkojen puheenjohtajaksi ja olin siinä 17 vuotta.

Samassa yhteydessä treenasin hiihtoa oikein tosimielessä. Voitin piirinmestaruuskisoissa pari mitaliakin 30 km:n hiihdossa.

Tällä hetkellä olen Peikkojen kunniapuheenjohtaja. Toimintaa riitti ukkomieskerhossa, joka paljolti vastasi Peikkojen taloudellisesta puolesta. Talkoita tehtiin paljon, joulupukkipalvelua ja monennäköistä puuhaa ja kekseliäisyyttä riitti rahan hankkimiseksi.

Urheilussa on aina syytä pyrkiä eteenpäin. Jos jää paikalleen, niin tulosta ja kehitystä ei synny. Yksityisen urheilijankin, joka ryhtyy urheilemaan ja on tyytyväinen, että voittaa jonkun kyläkilpailun tai seuran mestaruuden, eikä tee itsellensä seuraavaa tavoitetta, niin siitä ei tule mitään. Tavoite pitää aina olla. Kun itsekin voitin Peikkojen mestaruuden, niin ajattelin, että nyt pitäisi voittaa piirin mestaruus, joka sitten toteutuikin.

Tähän päivään on vaellettu. On tullut sairauksiakin, mutta päivästä päivään vain eteenpäin mennään.

Sodan jälkeen vuonna 1951 menin naimisiin Alli Nurmen kanssa, joka oli tullut Perttelin terveydenhoitajaksi ja oli ihan siinä terveysaseman lähellä. Treffattiin ja mentiin naimisiin. Meille tuli kolme tyttöä hyvinkin perätysten. Sen jälkeen oli pitkä paussi, 13 vuotta, ja syntyi poika, joka nyt tänä päivänä jatkaa maanviljelystä.

Vanhin tyttö on Helsingissä eräässä ravintolaryppäässä, jossa on yli 20 ravintolaa, Kulosaaren Casino ja Kultainen Sipuli ym. Tyttären mies on pääkkäri ja tyttäreni hoitaa henkilökunnan.

Keskimmäinen tytär on terveydenhoitaja ja nuorin on Turun Messujen palveluksessa.

Vaimo kuoli kuusi vuotta sitten ja olen ollut leskenä siitä asti. Olen sotainvalidi, 25 %. En ole invalidien porukassa ollut mitenkään aktiivisesti mukana, enkä kuulunut johtokuntaan. Olen rintamaveteraani. Perttelin aktiivinen jäsenkerääjä pyysi minut aikanaan mukaan. Olen siinä ollut koko ajan ja olen ollut varapuheenjohtajana. ( Kirjoitettu marraskuussa 2001)