Yrjö Salminen

Olen syntynyt 3.11.1919 Karstulassa. Sotilasarvoltani olen yliluutnantti. Karstulassa olin vain ihan nuorimman lapsuuteni ja muutettiin sieltä tänne Salon seudulle, jossa olen ikäni asunut.

Olen maanviljelijän poika ja kävin maanviljeluskoulua siinä vaiheessa, kun talvisota syttyi. Koulu jäi kesken ja jatkoin sitä myöhemmin.

Jouduin armeijaan tammikuun alussa 1940 ja olin 14. rykmentissä. Haavoituin Säiniöllä helmikuun puolessa välissä. Oltiin viivytyspartiossa ja hyökkäysvaunun tykin ammus tuli suksen kantapäälle. Jouduin Vaasaan Onkilahden kansakoulun sairaalaan, jossa olin kunnes rauha tuli ja pääsin keväällä pois.

LÄÄKINTÄMIEHEKSI

Olin vielä asevelvollinen ja jäin armeijaan sodan loputtua. Reserviläiset lähtivät pois silloin keväällä. Ja sattui niin mukavasti, että reserviläisten porukassa oli lääkintäryhmä. Nyt lääkintälaukku jäi sinne teltan nurkkaan. Vääpeli sanoi, että kun tuo reppu on joutilaana tuossa nurkassa ja Salmisen Yrjö on puoskarin näköinen, niin annetaan se laukku sille. Ja niin minusta tuli lääkintämies.

Rupesin sitä lääkintälaukkua tarkastamaan. Siellä oli sidetarpeita, saksia, pinsettejä ja kaikkia. Lääkkeitä oli vain yksi purkki, jossa luki Luminaalia. Se oli täynnä tabletteja, joista en tiennyt, mitä ne olivat. Mutta ajattelin, että kun kerran olen lääkintämies, niin tottakai minun pitää lääkkeitä antaa.

Rupesin jakamaan Luminaali-tabletteja niille sairaille, jotka tulivat; kellä oli hammassärkyä, kellä mahatautia ja joku muuten vähän pinnarityyppi. Annoin aina tabletteja 5-6 kpl. Ja miehet paranivat, kertakaikkiaan. Joka ikinen mies tuli terveeksi. Eivätkä ne enää menneet jsp:lle, vaan sanoivat, että mennään sinne puoskari Yrjön tykö, että sillä on lääkkeet, jolla paranee.

Ja niin syötin koko sen puolen litran purkin miehille ja komppaniassa oli hyvä terveys. Kaikki voivat oikein hyvin. Purkki loppui. Otin purkin kainaloon ja menin jsp:n lääkärin tohtori Punnon luo ja sanoin: ”Nämä helkkarin hyvät tabletit loppuivat nyt ja miehet rupesivat taas sairastamaan, vaikka olivat kaikki parantuneet.” Punto katsoi minua ja sanoi: ”Helvetti vieköön, oletko sinä äijä syöttänyt näitä tabletteja miehille?” ”Joo, olen minä syöttänyt. Ne olivat hyviä tabletteja ja kaikki paranivat.” ”Herra siunatkoon tätä äijää! Ne ovat tabletteja joita annetaan juuri kuolevalle sotilaalle ja niitä ei kyllä ole missään muualla käytetty kuin sodassa ja sielläkin vaikeasti haavoittuneille. Ne ovat kovinta huumausainetta, kokaiinia.”

Hän heitti purkin nurkkaan ja jäin ilman lääkettä ja sairaus jatkui komppaniassa. Tämä oli lääkärini tarina ja siihen loppui minun hyvä puoskariammattini. Tämä oli myös oma kokemukseni talvisodasta, jonne jouduin silloin, kun Summa oli murtunut ja oli perääntymisvaihe ja se oli sitä vaihetta koko ajan Viipuriin asti. Sotaretki jäi minulle melko lyhyeksi talvisodan aikana.

Sen päätyttyä olin 20-vuotias mies, enkä ottanut kovinkaan suurta kantaa sodan poliittisiin merkityksiin. Olin vain iloinen, kun sota päättyi ja pääsi kotiin lomalle ja rauhan hommiin. Ihmiset olivat niin luotuja sodan henkeen, että saattoipa joku olla harmissaankin, kun sota loppui, sillä kaikkien mielestä tavoitteita ei todellisesti saavutettu. Into oli kova.

ASEVELVOLLISENA VÄLIRAUHAN AIKAAN

Jouduin vielä suorittamaan asevelvollisuuttani, joka oli siihen aikaan kaksi vuotta ja jäin sitä suorittamaan talvisodan jälkeen. Välirauhan aika kului viivytysporukoiden joukossa. Rakennettiin parastaikaa Salpalinjaa Ylämaalla ja Lappeenranta-Imatra suunnalla.

Me olimme Ylämaalla telttamajoituksessa koko kesän. Aika oli kurjaa. Ruokaa ei ollut kuin niukasti. Muistan kuinka kerran sinne tuotiin lehmän ruho. Mitään säilytyspaikkoja ei ollut. Lehmän raato pantiin kuusen juurelle. Kevääseen mennessä siihen oli tullut matoja, joten se oli yön aikana jo liikkunut monta metriä. Se oli jo matoja täynnä. Mutta sinne pataan lihoja vaan pantiin. Eihän se haitannut, kun makua vain paransi, sanottiin.

Vasta syksyllä rakennettiin parakit ja siirryttiin niihin asumaan. Oltiin niissä sitten Ylämaalla Hostikassa aina niin kauan kunnes jatkosota alkoi kesäkuussa.

YLITIMME RAJAN

Kuuluttiin viidenteen rykmenttiin, tai se oli viides prikaati siihen aikaan. Se oli asevelvollisuusporukkaa, joka lähti hyökkäämään välittömästi sodan alkaessa ja oli ensimmäinen porukka joka lähti rajan yli menemään. Tappelut olivat ensin alkuun koviakin. Siellä olivat heti vastassa rajajoukot ja taisteluja syntyi. Rajajoukot tiesivät odottaa suomalaisten tuloa.

Mutta silloin, kun oli jo murtuneet ensimmäiset linjat, se helpotti jonkin verran. Meni aikaa, ennenkuin venäläiset saivat reservinsä ja muut apuneuvot paikalle. Parisen viikkoa oli hiukan helpompaa aikaa.

Läpimurto tapahtui Saimaan kanavan seutuvilta Viipuria kohti. Edettiin aina lähelle Viipuria, kunnes itse jouduin siitä porukasta lähtemään. Se oli Kannaksen taistelujen aikaan.

KIESTINGIN SUUNNALLE

Niissä merkeissä kului se kesä. Syksyllä jouduin upseerikouluun Niinisaloon. Koulun loputtua sain siirron 12. rykmenttiin Sallaan. Se oli eversti Puroman rykmentti ja pataljoonan komentajana oli majuri Suurkari.

Siellä olin kunnes haavoituin taas, Honkaniemessä, joka on Kiestingistä eteenpäin. Se oli 12. rykmentin ensimmäisen pataljoonan tukikohta ja haavoituin kranaatinheittimestä keuhkoon ja päähän ja sirpaleita oli kymmenkunta eri puolilla kehoani. Jouduin Kiestingin sotasairaalaan ja sieltä tuotiin lentokoneella Kajaaniin yleiseen sairaalaan, jossa oli tohtori Lehtinen ylilääkärinä. Viivyin siellä aina kevääseen 1942.

Minut siirrettiin uudestaan samaan porukkaan ja keväällä -42 alkoivat kuuluisat Jelettijärven taistelut, jotka kestivät parisen kuukautta kaikkiaan ja olivat pohjoisrintaman kovimmat taistelut.

Kun Sorokan rataa yritettiin katkaista kovalla touhulla Mannerheim oli saanut jostakin tiedon, että ei pidä mennä katkaisemaan sitä Sorokan rataa. Se olisi ollut vaarallisin temppu, mitä voitiin sodan aikana tehdä ja Puroma sai Mannerheimilta käskyn jarruttaa saksalaisten kiihkoa mennä Sorokan radalle. Ja Puroman alkaessa jarruttaa sitä, siitä muodostui hiukan skismaa saksalaisten kanssa, vaikka Puroma oli saksalaisille alistettu. Mutta Puromalla oli Mannerheimin tuki takana, joten hän uskalsi pitää pintansa. Saksalaiset eivät pystyneet yksin operaatiota suorittamaan, sillä heidän erämaasodankäyntinsä oli huonoa. Partiossakin piti aina olla suomalaisen upseerin heidän joukossaan. Yksin he eivät niistä metsistä selvinneet. Siksi partioretketkin, joissa jouduin aina olemaan, olivat suomalaisten hommaa.

Siellä haavoituin taas partioretkellä vihollisen puolella räjähtävästä luodista. Se meni oikean käden läpi ja rikkoi kaikki luut.

ERÄS SAIRAALAMATKA

Paluu oli vaikeaa, mutta muiden avustuksella viimein päästiin omille linjoille. Välittömästi olivat sidontamiehet paikalla ja siitä vienti kiireesti joukkosidontapaikalle. Ensiapu oli nopeaa ja siitä välittömästi vietiin hevosvetoisilla purilailla muutama kilometri sairasautolle, jolla matka jatkui Kiestingin kenttäsairaalaan. Tohtori Vainio suoritti ensileikkauksen. Melko välittömästi siirrettiin Kananaisten kenttäsairaalaan, jonne jäin noin kuukaudeksi tohtori Ignatiuksen hoitoon.

Oltuani siellä hyvässä hoidossa, tilasi tohtori Ignatius lentokoneen, jolla minut siirrettiin Kuusamon sotasairaalaan ja sieltä edelleen Oulun sotasairaalaan tohtori Nevalinnan hoitoon. Sieltä noin kuukauden kuluttua tuli siirto Turun lääninsairaalaan.

Kun parantumiseni vain viivästyi, tarjoutui minulle tilaisuus jatkohoitoon Saksaan. Tämä tarjoutui siksi, että Reisfyrer Himrer oli käymässä Suomessa vuonna 1942 ja samalla hän kutsui suomalaisia haavoittuneita hoitoon Saksaan.

Lähtö tapahtui myöhään illalla marraskuussa 1942 Regina-nimisellä laivalla Helsingistä. Matka jatkui pitkin Ruotsin rannikkoa Stettiniin, josta autolla muutama sata kilometriä pohjois-Saksaan Hochenlyheniin sotasairaalaan. Ylilääkärinä toimi sairaalassa professori Gebhard, joka myöhemmin tuomittiin Nyrnbergin sotatuomioistunnossa kuolemaan hirttämällä.

Sairaala oli hyvä ja ajanmukainen ja lääkärit myös hyviä. Sama professori Gebhard leikkasi minut useamman kerran. Toivuttuani lähetettiin minut muutaman kuukauden kuluttua toipilaaksi Puolaan Karpaatti-vuoristossa sijaitsevaan pieneen kaupunkiin Krynicaaniin, jossa majapaikkani oli Toctor Cheel Hause.

Samaan aikaan oli Stalingradin motti murtunut ja sieltä viimeiset poispäässeet saapuivat Krynicaan. Miehillä oli tosi kovia kertomuksia siellä olleista taisteluista.

Oltuani jonkin aikaa Krynisassa saapui sinne lomanviettoon myös Saksan pelätyin mies Reisfyrer Ernst Kaltengrunner, joka toimi SS-joukkojen komentajana ja huolehti keskitysleireistä ja juutalaisten tuhoamisesta.

Tapasin hänet monissa illanistujaisissa, jotka olivat Alte Kurhausissa ja Toctor Cheel Hausissa. Hänen kohtalokseen tuli hirttotuomio Nyrnbergin sotatuomioistuimessa. Hirttotilaisuudessa oli vuorossa kolmantena Kaltengrunner, joka ennen köyden kaulaan panoa sanoi vain: ”Minulla ei ole mitään osuutta niihin rikoksiin, joista minua syytetään.”

Oltuani Krynicassa 1943 kevääseen, lähdin takaisin Hochenlyheniin. Paluumatkalla viivyin Krakovassa muutaman päivän siksi, että Puolan kenraaligouvermentin johtaja tohtori Hans Frang oli kutsunut meidät päivälliselle hallintopalatsiinsa. Päivällinen oli komea runsaine viini- ja votkaryyppyineen. Ruokana oli lihava hanhipaisti.

Frankille kävi myös niin, että hänelle tuli hirttotuomio Nyrnbergissä. Kaltengrunnerin jälkeen tuotiin hirsipuun juurelle Hans Frank. Hänestä kerrotaan, että hänen huulillaan leikki kevyt hymy hänen lausuessaan heikolla äänellä: ”Kiitos ystävällisyydestä, jota osoititte minulle vankeudessa.”

Päivällisen jälkeen oli vielä rattoisa ravintolailta ja oli tosi kovat juhlat. Seuraavana päivänä oli matka noin 10 kilometrin päässä olevaan Wielizan suolakaivokseen, joka on maailmankuulu nähtävyys.

Hochenlyhenissä olo ei enää ollut pitkäaikainen, vaan kotimatka alkoi Königsbergistä Junkers-lentokoneella Tallinnan kautta Helsinkiin, jonne tulimme keväällä 1943.

Vielä haluan mainita, että Reisfyrer Himler kävi jouluna 1942 tervehtimässä sairaalan potilaita ja mukanaan hänellä oli Berliinin lähetystöstä Suomen sotilasasiamies sekä kuuluisat Valtosen sisarukset ”Harmony sisters”. Sain Himleriltä joululahjana Junghansin ranne-ja pöytäkellot. Ne ovat jo aikojen saatossa kuluneet loppuun. Himler ehti myrkyttää itsensä, joten tuomioistuimessa häntä ei ollut.

Näin päättyi matka runsas puolivuosisata sitten.

B2-MIEHENÄ

En enää joutunut rintamalle. Olin B2- mies, jolloin olin jo niin pahasti haavoittunut ja jouduin Lounais- Suomen suojeluskuntapiiriin sotavanki- ja työvoimaupseeriksi ja olin siellä vuoden. Kun alkoivat hyökkäykset 1944, kerättiin taas miehiä ja minäkin sain siirron. Mutta sitten tulikin jo rauha, enkä enää joutunut rintamalle, vaan jäin Toijalaan aliupseerikouluun kouluttajaksi.

Tämä oli sotaretkeni. Siinä oli paljon vastuksia. Onneksi siitä kaikesta selvisi näinkin hyvin.

ELÄMÄÄ SIVIILISSÄ

Sodan päätyttyä seurasi siviilielämä ja menin itse välittömästi tekniseen kouluun Turkuun. Valmistuin sieltä rakennusmestariksi 1946-47. Siitä elämä jatkui, kunnes pääsin varsinaisiin rakennusmestarihommiin.

Olin viimeksi Uudenmaan tie- ja vesirakennuspiirissä rakennusmestarina aina eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka ja perhe oli koko ajan Salossa ja täältä kuljin työmatkani.

Perheen perustaminen tapahtui 1944 ja tapasin vaimoni Forssassa, jossa oli lounais-Hämeen esikunta, jonne jouduin haavoittumiseni jälkeen. Ja sattui niin, että siellä oli naapurin tyttö, josta sitten tuli vaimoni. Meidät vihittiin 1944 marraskuussa.

Lapsia syntyi 4 tyttöä ja yksi poika, joilla on jo kaikilla oma perheensä. Tyttäret ovat naimisissa, vanhin on teollisuuden voiman toimitusjohtajan Paavolan kanssa naimisissa. Poika on insinöörinä Boreaalis- Nesteellä. Se on kansainvälinen muovifirma. Yksi tytär on psykologi ja yksi sairaanhoitaja. Yksi toimii Salossa Punaisen ristin kuntoutusasemalla. Lapset ovat jo ikäihmisiä.

Eläkepäivät menevät kotihommissa. Meillä on pahanpäiväinen mökki Halikossa ihan Kuusjoen rajalla. Aika kuluu vuorotellen mökillä ja kotona puuhatessa. Päivät menevät yksi toisensa perään samaa tahtia. Kun on ruokaa ja lämmintä, on se vanhan paras lääke.

Sodan jäljet tulevat aina vain pahemmiksi iän myötä. Silloin tällöin aina tutkitaan. Tilanne on vain pahenemaan päin. Vaivat eivät häviä. Mutta sentään jokapäiväinen elämä on mukavaa, eikä suurempaa hätää ole. Kohtalaisesti menee. Asun Salossa veteraanitalossa parhaillaan.

Sirpale on mennyt päähän silmäkulmasta sisälle silmän seutu on arpeutunut sillä tavalla, että oikealle katsottaessa näkökentässä kuva näkyy kahtena. Rupesin pelkäämään, että kun anopinkin näkee kahtena, niin siinä menee hermot. Minun oli jätettävä auton ajo pois, sillä se osoittautui vaaralliseksi. Oikeastaan ehdin ajaa jo pari kolaria, ennenkuin uskoin. Oli korkea aika jättää kortti pois. Vaimoni ajaa autoa ja pääsemme hyvin siirtymään minne haluamme.

Monet yhdistystoiminnat olen pikku hiljaa jättänyt, vaikka aikoinaan kuuluin hyvinkin moneen yhdistykseen.

JÄLKIPOHDINTAA

Sota on täysin hulluutta. Siitä on vain tehty hiukan tarunomainen ja sitä näin jälkeenpäin romantisoidaankin. Enempi meidän sodankäyntimme on perustunut sattumaan ja hyvään onneen. Olen monelle sanonut, että eivät mitkään Ihantalan tai muutkaan taistelut olleet Suomen pelastus itsenäisyyteen, vaan se oli sattumien summa, miten kohtalot Euroopassa liikuttivat rintamia. Ja viimeisessä sodassa venäläisillä ilmeisesti ei ollut lainkaan tarkoitus valloittaa Suomea, vaan saada suomalaiset pois sodasta ja tappelemaan saksalaisia vastaan ja saada 200 000 miehen armeija pois heidän vastastaan ja omat porukat siirretyksi keski- Eurooppaan. Nämä suuremmat porukat olivat sodan lopullinen ratkaisu.

Se oli kyllä totta, että talvisodan aikana venäläisillä oli tarkoitus valloittaa Suomi, mutta ne lähettivät tänne päälliköksi niin onnettoman miehen (Times Tivoshenko), jolla ei ollut minkäänkäännäköisiä edellytyksiä johtaa armeijoita. Hän oli joku puoluekoneistossa kohonnut sotamarsalkaksi ja päässyt sillä tavalla valtaan ja johtamaan sotaa.

Ne ajattelivat, että Suomeen mennään marssimalla. Ne tiesivät, millainen aseistus Suomella oli. Eikä oikeastaan muuta aseistusta ollutkaan kuin jalkaväen aseistus. Se oli hyvä aseistus tuollaista joukkoa vastaa, jotka marssimalla yrittivät tulla tänne. Mutta ei tänne niin vain tultu. Ja sinnehän ne pysähtyivät talvisodan aikana. Ne meinasivat vain tulla pienellä porukalla ja vallata maan. Tehtävä oli alunperin annettukin vain Leningradin sotilaspiirille valloittaa Suomi.

Heillä jo yksistään oli viisin -kuusinkertainen ylivoima ja aseistus oli moninkertainen. Mutta taito puuttui ja mikä tuli vielä Suomen avuksi, oli kovat pakkaset. Ja ratkaisevan tikin teki se, että Ranska ja Englanti lupasivat tulla auttamaan Suomea.

Venäläisillä ei ollut enää mitään taikaa ruveta laajentamaan rintamaa sillä tavalla, että länsimaat olisivat tulleet siihen mukaan. Ei ollut mitään taikaa ruveta sotimaan länsimaita vastaan, vaan tuli eteen tehdä kiireesti rauha, joka ratkaisi Suomen talvisodan.

Se jäi kaivelemaan venäläisiä kovin ja haroivat päätään koko sen kesän ja tuumivat, että nyt jäi suomalaisten tappelut kesken ja lähettivät Molotovin Hitlerin luo ja pohtivat sitä talvisodan touhua. He kysyivät, että eihän sinulla ”Aatu” ole mitään sitä vastaan, että me lopetamme suomalaisten ylpeyden. Mutta Barbaros- suunnitelma oli Saksan esikunnassa mennyt jo niin pitkälle, että hyökkäys Venäjälle oli jo suunnitelmissa, eikä missään tapauksessa saanut Suomea vallata, koska Muurmanskin ja Arkangelin satamat olivat aivan välttämättömät saada saksalaisten haltuun. Sen takia ”Aatu” sanoikin, että pojat stop, sinne ei mennä.

Voidaan sanoa Hitlerin olleen Suomen pelastajan. Näin se voidaan sanoa, kohtalo heitteli. Venäjällä olivat ainoastaan Muurmanskin ja Arkangelin satamat teinä ulospäin. Vladivostok oli jo suljettu, ja Itämeri myös ja muita meriteitä ei enää ollut. Välimeri oli myös suljettu kokonaan. Siksi pohjoisrintaman vastustus olikin niin kova, koska ei ollut varaa menettää niiden satamien käyttöä. Sinne tuli kaikki Amerikasta tuleva sotatarvike.

Siksi Sorokan rata oli myös aivan välttämätön. Mistä lienee Mannerheim saanut käskyn, ettei pistänyt sormiaan siihen radan katkaisuun. Siellä kävivät muutaman kerran kylläkin kaukopartiomiehet, jotka rikkoivat, räjäyttivät, Sorokan radan, mutta se oli niin pieni tekijä, muutama pieni kuoppa siellä. Ne voitiin helposti korjata. Ei käynyt niin, niinkuin radalle Sorokasta Leningradiin, joka oli kokonaan tuhottu. Näin on meidän kohtalo ollut. On ollut hyvä tuuri ja sattuma. Olisimme jo Siperiassa joka ikinen äijä ja henki pois, jos olisi ollut toinen tilanne.

Lapin sota alkoi ystävyyssotana, jossa sanottiin, että menkää nyt pari kilometriä taas ja me marssimme perässä. Taisteluja ei käyty lainkaan. Taisteluja syntyi vasta, kun valvontakomissio sanoi, että jollette te pojat lähde oikein tosissanne sotimaan, niin me tulemme uudestaan teidän kimppuumme.

Niin sai Holsti määräyksen mennä Kemin satamaan ja siitä alkoi varsinainen Lapin sota, joka silti käytiin vähän löysin rantein ja annettiin saksalaisten perääntyä sitä tahtia, kun saivat valtavat varastonsa tyhjennetyiksi. Valtavat varastot sijaitsivat Rovaniemen alueella ja vähän pohjoisempana. Vaati aikaa niiden evakuointi.

Saksalaiset olisivat lähteneet sieltä aivan ilman laukaustakaan, jos niille olisi annettu aikaa. Koko niiden sotilaspotentiaali olisi tarvittu etelässä. Venäjä vaati toteuttamaan sodan sillä tavalla, että saatiin sidottua koko siellä oleva saksalaisten porukka sotatoimeen. Saksalaisille pohjoisrintama oli hyvin tärkeä, sillä niillä oli tarkoitus saada Arkangelin ja Muurmanskin satamat nopeasti haltuun.

Mutta maasto siellä oli aivan toivotonta sodankäyntiin, ei ollut lainkaan teitä, ei voinut harrastaa minkäänkäänlaisia koneellisia sotatoimia. Se oli miesten mentävä ja saksalaiset eivät olleet tottuneet erämaasotaan, vaan ennemminkin aavikkosotaan ja koneelliseen sodankäyntiin. Siihen he olivat mestareita, mutta eivät varsinaiseen jalkaväkitouhuun. Miesten eteneminen erämaassa oli heille tuntematonta sodankäyntiä.

Vaikka eletään nykyään rauhassa ja hyvinvoinnin keskellä, niin löytyy aina myös valittajia. Mielestäni se valitus johtuu siitä, että nykyinen sukupolvi on kasvanut ns. pullamössöyhteiskunnaksi. Ne ovat saaneet liian helpon elämän verrattuna esimerkiksi meidän omaan nuoruuden aikaamme ja siihen elämänpiiriin. Silloin lapset opetettiin kunnioittamaan ja tekemään työtä ja yrittämään lapsesta saakka tekemään jotakin.

Nykyään nuoret saavat kaiken. Valtio maksaa ja antaa kaiken. Jos valtiolta loppuu, ryhtyvät vanhemmat auttamaan. Mielestäni on menossa hyvin vaarallinen kausi, joka helposti vie ihmiseltä yrittelijäisyyden pois kokonaan. Kaikki pitäisi saada toisilta. On ikäänkuin vanhaa Neuvostoliiton systeemiä, jossa kaikki tuli valmiina valtiolta. Kauhulla ajattelen sitä aikaa, että se nuoriso ja ne ihmiset, jotka elävät nyt tätä aikaa joutuisivat siihen tilanteeseen, missä me olemme nuorena ja lapsen olleet. Ne kuolisivat kerta kaikkiaan kuin naakan paukut, koska he eivät osaisi mitään.

Hyvinvointivaltio kasvattaa huonoa kansaa. Aloitekyky menee ja ammattitaito rapistuu. Osataan vain hyvin kaidasti omaa ammattialaa. Ennen osattiin laajemmin kaikkia töitä. Ei kai hyvinvointikaan voi loputtomasti lisääntyä. Jossakin on oltava raja.

(Kirjoitettu elokuussa 1999)