Särkinen Åke

Åke Wilhelm Särkinen. Olen syntynyt 1.5.1919 Teijolla, jossa olin vain kaksi kuukautta. Sen jälkeen olen nuoruuteni viettänyt Salossa. Sotilasarvoltani olen yliluutnantti.

Liityin Salo- Uskelan suojeluskuntaan oikeastaan pesäpallon vuoksi. Pesäpalloharrastus oli silloin voimakas Salossa. Salo-Uskelan suojeluskunta pelasi suursarjassa kaksi vuotta. Sen seurauksena oli, että pesäpalloharrastus Salossa oli korkeata luokkaa. Myöskin juniorikasvatus oli voimakasta ja niinpä minäkin kuuluin sen junioriporukkaan.

Voitimme mm. vuonna 1936 piirin mestaruuden. Se mitali on vielä minulla jäljellä. Se oli sellainen pikku S.

Suurin osa pelaavista kavereista oli Yhteiskoulusta, mutta kukaan ei kuulunut suojeluskuntaan. Meidän piti sitten liittyä siihen viipymättä. Täytyy sanoa, että se oli hienoa aikaa se suojeluskunnan aika.Saimme erittäin hyvän tykistökoulutuksen, sillä Salo-Uskelan suojeluskunta oli nimenomaan tykistösuojeluskunta.

Samaan aikaan pesäpallon kanssa innostuin keihäänheitosta. Vuonna 1938 voitin Suomen opiskelevan urheiluliiton kolmiottelumestaruuden. Siinä oli 100 m, pituus ja keihäs. Ne olivat erittäin hyvät lajit minulle. Täytyy sanoa, että siellä oli mahdottoman suuret ikäerot. Olin silloin 18-vuotias ja mukana oli seminaarilaisia, jotka olivat jo kolmekymppisiäkin. Ihmettelen, että voitin koko homman. Keihästä heitin melkein 60 m, pituutta hyppäsin 630 cm ja sata metriä meni 11,9. Ne olivat ottelijalle melko hyviä tuloksia. V. 1938 heitin vielä keihästäkin yli 60 metriä. Siitä lähti keihäänheittoinnostukseni.

Sota-aika katkaisi lupaavan urheilukehitykseni. Tuli YH-aika. Liityin heti suojeluskunnan kotirintamajärjestelmään. Tehtäväni oli kahdessa paikassa: Olin mukana rautatiesillan vartiossa ja Lukkarinmäen huipulla olevassa ilmatorjuntakonekiväärissä.

Kun sota syttyi, olin joulukuun kokonaan it:ssä. Kerrankin, kun menin sinne, muistaakseni klo 12 oli vartion vaihto, tuli kova ilmapommitus. En ollut ihan vielä mäellä saakka, kun pommit putosivat aivan viereen. Useita rakennuksia vaurioitui. Mm. koulukaluston konttorirakennus vaurioitui pahasti. Siitä jo sai esituntuman, mitä sota on.

Osa ikäluokastani joutui tammikuussa, kuten minäkin, suorittamaan asevelvollisuutta. Sijoituspaikka oli tykistökoulutuskeskus ykkönen, joka sijaitsi Toijalassa. Koska olin valmis tykkimies, jouduin heti aliupseerikouluun.

Aliupseerikoulun päätyttyä, maaliskuun alussa, minut komennettiin KTR 23. Säkkijärvelle, Vilajoelle. Siellä oli kovat taistelut. Ryssä pääsi maihin ja se oli hyvin epäselvä siellä koko tilanne vielä välirauhan 13.3. solmimisen aikana.

Minut komennettiin takaisin tykistökoulutuskeskus ykköseen Toijalaan, jossa olin kouluttajana toukokuun loppuun asti.

Sen jälkeen osa meistä sai siirron Hangon rajalle. Sinne oli perustettu 13. prikaati, jonka komentaja oli eversti Snellman, tämä pukinparta. Hangon rajalla noin puolet oli linnoitustöitä ja puolet palvelusta. Mm. kävimme Perniön Kankkonummella lokakuussa tykistöammunnoissa. Siellä oli suuret, noin viikon kestävät sotaharjoitukset, jossa ammuimme paljon.

Muistan, kuinka elokuussa Salossa oli suuret urheilukilpailut ja minut oli kutsuttu niihin. Seura oli kutsunut. Mutta minulle ei myönnetty lomaa, koska oli jonkinlainen kriisitilanne silloin elokuussa. Koko Hangon lohko oli täydessä hälytystilassa. Meilläkin oli tykit tuliasemissa ja täydet tuliannokset vierellä. Tilannetta kesti noin kaksi viikkoa. Uskon, että se niveltyi johonkin ulkopoliittiseen juttuun. Jälkeenpäin on ilmennyt ryssillä olleen aikomus miehittää koko Suomi. Tällainen tilanne oli kuulemma muuallakin, eikä yksin Hangon rajalla.

Aika meni sitten huhtikuun alkuun 1941. Minut komennettiin reserviupseerikouluun Niinisaloon. Siellä kurssi 51 kesti heinäkuun 15. päivään. Siis jatkosota oli jo alkanut. Sieltä meidät komennettiin suoraan rintamalle. Kukaan ei saanut minkäänkäänlaisia lomia.

Oli pitkä juna, joka vei porukan Joensuuhun. Olkkolassa, n. 5 km Joensuusta, oli täydennyskeskus, josta minut komennettiin Tolvajärvelle, Ristisalmelle kevyt psto 13. Jouduin heti tulenjohtajaksi Ristisalmelle, missä oli kovat taistelut. Meille tuli avuksi saksalaisesta 162. divisioonasta yksi rykmentti. Kaikki suomalaiset joukot, jotka olivat, alistettiin saksalaisille pieneksi aikaa. Sitä ei kestänyt pitkään. Taisteluja oli Ägläjärvellä ja Aittojoella, jonka jälkeen komentosuhteet siirtyivät taas kokonaan Suomen sotilasjohdolle. Minusta se oli kyllä näin jälkeenpäin ajatellen täysin harkitsematon teko olla saksalaisten johdettavina. Saksalaisista ei ollut korpisoturiksi.

Seuraava taistelupaikka oli Suojärven aukeitten luona olevalla kapeikolla. Olin siinä taas tulenjohtajana. Jouduin ensimmäisen kerran tekemisiin panssarivaunujen kanssa. Minulla oli takanani 50-60 tykkiä, joilla ammutin tuli-iskuja. Kun se tykkimäärä ampui tuli-iskuja se oli mahtavaa löylyä. Hyökkäysvaunuja jäi siihen 3 kpl. Se selvitti tilanteen. Sen jälkeen en enää nähnyt saksalaisia. Ne siirtyivät etelään ja Syvärille. Me jatkoimme matkaa suoraan Suojärven läpi. Muistan, että Suojoen asemalle oli jäänyt ryssän panssarijuna, jota ihmettelimme. Siinä olimme muutaman päivän. Siellä mm. kevyt psto:n 13. komentaja kapteeni Reckhard kaatui. Hänen jälkeensä tuli kapteeni Simola jatkamaan.

Menimme yli rajan. Jouduin koukkausporukkaan. Koukkasimme pataljoonan voimin Tsalkin kylään. Se oli ensimmäinen suurempi kylä Venäjän puolella. Olin porukan tulenjohtajana. Koukkaus onnistui hyvin. Jatkoimme kohti itää Säämäjärven pohjoispuolelta.

Tuli sellainen taistelupaikka kuin Onkamus. Linjat olivat hyvin lähekkäin. Väliä oli vain noin 150 m. Se oli elokuun lopulla. Ainut kerta koko sotareissun aikana näin niin korkean herran kuin tykistön täyseverstin. Hän oli selkäni takana tulenjohtopaikalla. Katsoin ihmeissäni, että miten helvetissä noin korkeat herrat uskaltavat tulla näin lähelle, kun matkaa ryssän puolelle oli vain se 150 metriä. Se oli eversti Kläärich. Hän oli sen tykistöryhmän komentaja. Ensimmäiseksi hän kysyi minulta: ”Miten menee?” Vastasin: ”Kyllä hyvin menee, herra eversti.” ”No, onko sulut määrätty?””Kyllä on määrätty,” herra eversti. ”Ammutaan sitten.” ”Minulla on tuossa sulkuklasu. Ammutaan se.” No se meni pirun hyvin! Eversti sanoi: ”Hyvä, hyvä. Ei enempää. Jatkakaa, jatkakaa!”

Seuraavana päivänä, syyskuun ensimmäisenä päivänä haavoituin. Se olikin kurja juttu. Jalkaan meni kiväärin luoti ja sirpale, molemmat. Kuljetus oli toistasataa kilometriä, ehkä 150 km Onkamuksesta Kesälahden asemalle Suojärvelle. Se oli vanha linja-auton rämä, joka oli tehty sairasautoksi. Ainakin viisi kuusi miestä kuoli sillä matkalla. Veren haju oli kauhea. Valitukset olivat kauheita ja minunkin korvissani soi jatkuvasti konekiväärin papatus. Vielä sotasairaalassa konekiväärin ääni soi korvissani. Se oli ikävää. Jalkani pääsi hyvin pahaksi. Suojärven asemalla oli joukkosidontapaikka, jossa sidottiin. Jalka oli jo pahasti tulehtunut.

Siellä pantiin sairasjunaan, joka kuljetettiin Kangasalan asemalle ja Pikonlinna-nimiseen keuhkotautiparantolaan, josta kaksi kerrosta oli varattu sotasairaalaksi. Kesälahden asemalla oli kenttäsairaala, mutta tämä oli sotasairaala. Minulla oli kauhea kuume ja olin tiedoton, joten en siitä mitään tiedä. Minulla oli yleismyrkytys. Ja siitäkin selvisin. Olin koko sen loppuvuoden sotasairaalassa ja toipumislomalla.

Tammikuun alussa sain komennuksen takaisin. Jouduin täydennyskeskukseen. Se oli taas kenttätykistökoulutuskeskus ykkönen. Mutta se oli Hämeenlinnassa. Olin linnan kasarmilla, jossa oli minun porukkani. Olin siellä opetusupseerina noin kolme viikkoa.

Sieltä sain komennuksen ilmoittautua Äänislinnaan Äänisen rannikkoprikaatin esikunnassa. Äänisen rannikkoprikaatin komentajana oli silloin kuuluisa eversti Lyytinen, joka oli ollut sotilasasiamiehenäkin Moskovasssa. Olin hänenkin juttusillaan. Se oli aika mukava, mutta helvetin jämerä äijä.

Minut siirrettiin sellaiseen patteriin, kuin seitsemäs erillinen moottoroitu raskas patteri. Se oli alistettu Äänisen rannikkoprikaatille, mutta se oli kenttätykistöä.

Se oli sijoitettu Äänislinnasta 120 km pohjoiseen Äänisjärven kapeimpaan kohtaan. Siinä keskellä kapeinta kohtaa on Megsaari, josta oli matkaa Suomen puolelle kaksi kilometriä ja samoin Venäjän puolelle. Se oli korkea, pieni saari, jonne jouduin tulenjohtajaksi. Olin sen talven siellä.

Ei ollut ihan helppoa sielläkään. Ryssä yritti valloittaa ja saikin osan saaresta haltuunsa. Mutta meidän tulenjohtopaikkakin piti. Sinne tuli avuksi jääkäripataljoona ykkönen. Se teki raaimman työn. Tykistö ampui pirusti. Sinne jäi suurin piirtein saaren ympärille 400-500 ryssää. Sinne jäivät melkein kaikki. Meidän tulenjohtopaikallekin jäi niitä viisi. Maaliskuun aurinko rupesi jo lämmittämään ja sanoin pojille, että mitäs noille tehdään. ”Kiinni vain ja jäälle”, kuului vastaus, ”siellä niitä on jo viisisataa ennestäänkin.” Sanoin: ”Ei saatana, haudataan ne nyt kuitenkin.” Otin lapion käteen. Hautasimme ne. Puolenmetrin kuoppaan pantiin viisi ja kiviä ja sammalia päälle. Annoin sitten tehdä siihen päälle ortodoksiristinkin.

Nyt olisi mahdottoman kiva päästä sinne katsomaan, millaisessa tilassa seutu nykyään on. Onko siellä esim. mitään sankarihautamerkkiä, vai onko se kokonaan hävinnyt?

Siellä meni 1941 talvi. Olimme vielä koko seuraavankin vuoden. Mutta vuonna 1943 tuli yhtenä iltana käsky, että vänrikki Särkisen on ilmoittauduttava Heposaaressa. Ihmettelin mielessäni, mikä helvetin komennus tuokin taas on.

Heposaari on noin sata kilometriä Petroskoista pohjoiseen. Se on keskellä leveintä kohtaa. Se on pitkä saari, jonka ainoastaan pohjoiskärki oli suomalaisten hallusssa. Siitä ei ollut kuin puoli kilometriä ryssän puolelle. Kun tulin, oli sinne kerätty noin 50 jääkäripataljoona ykkösen miestä. Olin sen porukan tulenjohtajana. Meillä oli yksi patteri ainoastaan, joka pystyi ampumaan yli Äänisen. 20 km oli ampumamatka. Olin koko ajan radioyhteydessä.

Meidän tehtävämme oli hakea pois yhden kaukopartion kaatuneet, jotka oli ammuttu jäälle. Luulen, että se oli surullisen kuuluisa partio 102, joka menetti kaikki 7 upseeriaan. Alunperin siinä oli n.100 miestä, joista vain 28 pääsi takaisin. Nyt nämäkin oli ammuttu kaikki sinne ryssän rantaan. Todennäköisesti heidät oli tuhottu moottorikelkkojen avulla, joita ryssällä oli. Ne olivat helvetin nopeita ja niissä oli konekiväärit ja ne olivat panssaroituja. Ne olivat hirveitä aseita siellä jäällä. Tehtäväksemme tuli hakea ruumiit pois.

Kolmena yönä yritimme, mutta emme saaneet. Emme löytäneet, koska oli jatkuva tuisku ja ne olivat jo jääneet lumen alle. Siinä oli kumpareita. Vaikka kuinka tarkkaan otimme suunnat päivällä, menimme pikkaisen ohi. Luulen, että jälkeemme ei niitä enää kukaan hakenut, vaan ne jäivät sinne.

Aika kului. Tykistötoiminta oli voimakasta. Tsolmutsan kylään, joka oli patteristamme 12 kilometriä, ammuille usein. Se oli ryssän päähuoltotie Poventsaan, Karhumäen suunnalle. Sitten oli lisäksi voimakasta partiotoimintaa molemmin puolin. Jouduimme monta kertaa tiukkoihin tilanteisiin pienemmässä mittakaavassa. Se oli aika raakaa, se partioiden toiminta.

Jouduin erääseen mukaan. Se oli Kuusiranta, Heposaarta vastapäätä. Siinä oli yksi patteri, jossa olin tulenjohtajana, koska meidän patterimme ampui yli 20 km. Se oli juuri tämä seitsemäs moottoroitu patteri. Se oli helvetin iskukykyinen, hyvät tykit, 122k/31 tyyppnumero, viiden tuuman kanuuna ja erittäin tarkka.

Sinne tuli taas viiden miehen vihollispartio. Ne olivat melko loppu ja menivät erääseen tsasounaan. Mietin, mitä tehdään, että selviäisikö tämä tilanne. Menimme tsasounan ulkopuolelle. Siinä oli kaksi ikkunaa kummallekin puolelle. Sanoin, että heitämme käsikranaatit yhtaikaa molemmista ikkunoista silloin, kun potkaisen oven auki ja ammun konepistoolilla. Ja niin tehtiin. Ne jäivät kaikki sinne. Minulla on vieläkin muistona sieltä tsasounasta pieni 10×10 ikoni, jossa on luodinjälki. Olen sitä mieltä, että se on minun konepistoolistani.

Tällaista toimintaa oli siellä koko vuoden 1943. Sitten 1944 keväällä minut siirrettiin hevosvetoiseen patteriin. Luulen, että tämä johtui siitä, että hevosvetoisen patterin koulutuksen saaneista upseereista oli puutetta. Olin aliupseerina joutunut niiden kanssa pelaamaan, niin minut komennettiin patteriupseeriksi sinne.

Vuonna 1944 ennen Kannaksen revohkaa, kesäkuun alussa, sain komennuksen Tuusulaan panssaritorjuntakursseille. Siellä tutustuttiin panssarikauhuun ja panssarinyrkkiin. Kurssin vetäjänä oli kapteeni Rane, joka oli hyvä keihäänheittäjä, 70m:n mies, niinkuin minäkin. Kun ensimmäinen kerta jouduimme tekemisiin panssarikauhun ja nyrkin kanssa, pidimme niitä leikkikaluina. Mutta ei sen jälkeen enää, kun olimme kerran ampuneet. Meillä oli yksi hyökkäysvaunu harjoituskappaleena. Kun menimme sitä katsomaan, muuttui käsitys. Aseet olivat tosi tehokkaita.

Tuli Kannaksen revohka 9. päivä. Meidän kurssimme jatkui vielä 15. päivään. Kurssi keskeytettiin ja kaikki komennettiin yksiköihinsä takaisin.

Jouduin 18.6. Elisenvaaran asemalle. Siellä oli helkkarin kova pommitus ja siinä kuoli mm. 150 räisäläläistä siirtoväkeä, jotka oli evakuoitu. Niitä kuoli toistasataa. Sotilasjuna kärsi pahoja vaurioita. Ihmeteltiin, miten on mahdollista, että ajoitus oli niin hyvä, kun asema oli täynnä tavaraa. Ilmeni, että asemapäällikkö oli vakooja, joka pommituksen hetkelläkin koko ajan sähkötti. En teidä hänen kohtalostaan, mutta todennäköisesti se oli vakoojan kohtalo.

Jouduin olemaan siellä kolme päivää, kun ei millään päässyt Äänislinnaan. Lopulta pääsin Äänislinnaan yhdessä tavarajunassa. Pikkuista ennen Äänislinnaa, ehkä 5 km ennen, näin patterimme tunnusnumeron 3307 rautatien varressa. Heitin selkäreppuni ja hyppäsin liikkuvasta junasta pois. Sillä tavalla löysin porukkani. Ne olivat sitten jo ehtineet Äänislinnaan Tulvojalta ja Klimosniemeltä. Otin patterin haltuuni siten kuin patteriupseeri sen haltuunsa ottaa ja hoidin koko vetääntymisvaiheen. Tulimme pikkuhiljaa.

Täytyy sanoa, että kyllä hevoset olivat todella lujilla, ne tykkihevoset, jos olivat miehetkin. Muistan monta pommitusta, jotka tulivat tielle. Mikään ei pidättänyt hevosia. Ne menivät kerta kaikkiaan niin pitkälle metsään kunnes juuttuivat kahden puun väliin. Sen tietää, että kun niillä oli tällaisia kokemuksia, ne vauhkoontuivat pienimmästäkin syystä. Ne olivat tavattoman vaikeita pidäteltäviä ensimmäisen tulituksen jälkeen. Sillä lailla kuitenkin tultiin Suojärvelle, jossa pantiin rautatiekuljetukseen. Tulimme Elisenvaaran asemalle. Siellä purettiin ja marssittiin Taipaleenjoelle. Oltiin siellä nämä Taipaleenjoen taistelut. Ehkä pääsimme vähän vähemmällä, kuin toisella puolella Kannasta. Mutta kyllä täälläkin oli tiukkaa välillä, oli helvetin tiukkaa.

Yllättäen tuli komennus, että patterimme siirtyy Kurkijoelle. Ihmettelimme sitä. Perusteluna oli pelko ryssän maihinnoususta, koska Elisenvaaran asema oli lähellä. Siitä ei ollut Laatokan rantaan kuin 12 kilometriä. Meidät pantiin varmistamaan. Seuraavana yönä, kun tulimme sinne, se oli heinäkuun alkupuolta. Jouduin tulenjohtajaksi pieneen höyrylaivaan, jossa oli salmilainen kippari. Laiva oli kovin aseistettu. Siinä oli laivastotykkikin, joka ampui ympäri. Se oli 52 mm tykki. Sitten oli vielä konekivääri ja meillä itsellä oli konepistoolit. Radioyhteys pelasi koko ajan. Tarkoituksemme oli seilata koko yö ulkona siltä varalta, että joku tulee. Mutta oli niin kova sumu, ettemme nähneet mitään. Seilasimme neljä tuntia Laatokalla ja tulimme samaan paikkaan takaisin, mistä olimme lähteneet. Kippari hermostui kovin ja sanoi, että on ihme juttu, että hän on kolmekymmentä vuotta seilannut Laatokalla ja ensimmäisen kerran käy näin, että ei hän tiedä, missä ollaan. Oltiin lähtöpaikassa. Luulen. että oli käynyt niin, että kompassi oli ollut koko ajan poissa pelistä. Sen päälle oli heitetty konepistooli ja niinpä neula ei tietenkään näyttänyt oikeaa lukemaa.

Sanoin, että oli onni, ettemme joutuneet tuonne toiselle puolelle. Siellä olisi mennyt henki pois jokaiselta. Ole onnellinen, että näin kävi. Oli myös onni, ettei sieltä ketään lopultakaan tullut. Tämä oli varmistustoimenpide.

Ei mennyt enää pitkää aikaa, kun tuli aselepo, 4.9. ja 5.9. Neljäs lopettivat suomalaiset ja viidentenä venäläiset. Siihen se oikeastaan minun sotani loppui.

Sieltä meidät siirrettiin Punkaharjulle. Lastattiin Elisenvaaran asemalla ja purettiin Putikon asemalla. Finlandia-hotellin lähelle pantiin tykit asemiin. Siellä me olimme muutaman päivän, jonka jälkeen taas Putikon asemalle, jossa lastattiin junaan ja mentiin Pasilan asemalle. Pasilassa olimme kolme-neljä päivää.

Kaikki pelkäsimme, minä muiden mukana, että nyt tulee komennus Pohjoiseen saksalaisia vastaan. Mutta onneksi ei. Tuli tieto, että määräasema on Lohja. Selvisi, että joudumme käymään Porkkalan rajaa.

Hakkasimme sen rajan. Se oli kai 12-15 metriä leveä metsän kohdalla. Suomen puolelle tehtiin piikkilanka-aita ja sinivalkoiset rajapyykit. Ryssän puolelle punavihreät pylväät.

Mutta sielläkin lokakuun puolenvälin maissa olimme viikon täydessä hälytyksessä. Patterit olivat tuliasemissa. Tykistöä oli pirun paljon, suomalaista tykistöä, ja tuliannokset olivat vieressä. Kaikilla oli täydellinen poistumiskielto. Silloinkin oli jotain ilmassa. Sanottiin, että ryssällä oli tarkoitus miehittää koko Suomi. Siksi se oli keskittänyt kovat joukot Porkkalaan. Osa joukoista tuli Lauttasaaren kautta laivakuljetuksena ja marssivat yöllä Porkkalaan.

Yhtenä yönä oli kapteeni Belov ammuttu marssirivistössä. Tuli hirmuiset kuulustelut, että tällaista tehdään. Tutkimuksissa tultiin kuitenkin tulokseen, että se oli ammuttu takaapäin. Oletettiin, että omat olivat hänet ampuneet. Virallisesti sitä ei kuitenkaan näin sanottu. Syy pantiin suomalaisten niskoille. Poistumiskieltoa kesti viikon.

Kun saimme homman valmiiksi siinä marrskuun puolenvälin maissa, lastattiin Lohjan asemalla ja määräasema oli Rauma. Raumalla luovutettiin varusteet. Olin patteriupseerina ja hoidin luovutuksen. Siellä oli hirmu suuret varastot. Koko Suomen armeijan kalustot keskitettiin vain muutamiin varastoihin ja tämä Rauman varasto oli yksi niistä. Siinä oli koko ajan ryssän upseerit vieressä tarkkailemassa ja vertailemassa meidän kalustokirjoja. Minäkin pelkäsin niin paljon, että luovutin oman pistoolini, etten sen takia Siperiaan joutuisi. Luovutin senkin. Olihan minulla sitten toinen ase selkärepussa, mutta tämän, mikä minulla oli patterissa, annoin pois.

Se oli 27.11., kun sain passin käteen ja pääsin siviiliin. Kaikkiaan olin viisi vuotta ja kuukauden armeijassa yhtä mittaa. Tällä lailla nuoruuteni meni.

Kun pääsin siviiliin, ei ollut mitään ammattia. Piti heti miettiä, mitä ruveta tekemään. Sen verran olin ollut pikkupoikana ja nuorukaisena töissä rakennuksilla kesäisin, että minulla oli jonkinlainen praktiikka takana. Hain tekniseen kouluun Turkuun ja samalla myös opistoon Tampereelle. Pääsin kumpaankin. Mutta kun oli hätä suuri ja piti nopeasti valmistua, valitsin Turun, koska siellä koulutus kesti vuoden vähemmän. Vuodet 1945 ja -46 meninivät koulussa.

Samaan aikaan 1945 heitin keihästä melkein 70 m. Minut valittiin olympiavalmennettavaksi 1945-1947. Kun pääsin koulusta pois ja ruoka oli täällä Suomessa vähän heikkoa, päätinkin mennä Ruotsiin töihin. Olin siellä 8 kk Tukholmassa yhdessä rakennusliikkeessä piirtäjänä ihan vain sen takia, että sain treenata pirusti ja sain hyvää ruokaa. Olin hirmu kunnossa, kun tulin sieltä pois. Olin jo hoitanut niin, että minulla oli työpaikkakin täällä Suomessa valmiina.

Olin kaksi vuotta jälleenrakennustöissä siirtoväen asuttamisessa. Olin ns. kenttärakennusmestari. Minulla oli kolme pitäjää Koski Tl., Tarvasjoki ja Marttila. Hoidin ihan itsenäisesti näissä pitäjissä kaikki hommat.

V. 1947 syksyllä Paavo Karikko oli valmentajanani. Hän oli Turun kaupungin urheilutoimenjohtaja ja ollut valmentajana mm. Italiassa. Meillä oli hyvät suhteet jo ennen sotaa. Hän sanoi: ”Mennään tuonne urheilupuiston yläkentälle, niin näytät millaisessa kunnossa olet.”

Verryttelin oikein hyvin, erittäin hyvin. Kun heitin, meni keihäs 71 metriä. Sitten niksahti samalla selkä ja lonkka. Ne niksahdukset olivat niin pahoja, että ne eivät ole ikinä parantuneet. Siitä varmasti tämä lonkkani, jossa minulla nyt on keinonivel, sai alkunsa. Mutta kun olin nuori, niin sitä ei huomannut, mutta nyt vanhempana se on ruvennut vaivaamaan. Siihen loppui oikeastaan keihäänheittoni.

Minut valittiin Halikon kunnan rakennusmestariksi 1.5.1949, jolloin aloin virkani siellä. Olin kunnan vastaavana rakennusmestarina 33 vuotta. Täytyy sanoa, että se oli mukavaa aikaa siinä mielessä, että Halikon kunta oli täysin maalaiskunta. Siellä ei ollut mitään keskuksia. Kirkonkylääkään ei ollut olemassa. Kirkolla oli muutama rakennus. Pääsin heti alusta lähtien järjestämään kaavoitusta. Rakennuskaava tehtiin. Sitä tehtiin muutama vuosi, niin että vuonna 1957 valmistuivat rakennuskaavat Halikon kirkonkylään, Asemanseudulle ja Märynummelle ja vuonna 1959 Vaskiolle. Kun pääsi sitä heti toteuttamaan, vesi ja viemärijohdot, tiehommat ja kaikki, niin se oli erittäin mielenkiintoista työtä. Ja nyt vielä näkee tavallaan kättensä työn. Se on tällä hetkellä mahtava näky, Halikon kirkonkylä.

Pienestä se lähti. Kirkonkylän kehitystä ajettiin voimakkaasti siksi, että pelättiin Salon kaupungin laajenevan sinne asti ja ottavan maat kokonaan. V. 1933 tapahtui ensimmäinen liitos, jossa mm. Pajulan alue ja Paukkulan alue siirtyivät Halikosta Saloon. Tämä oli suuri pelko vielä silloin, kun tulin Halikkoon. Vuonna 1954 ruvettiin rakentamaan uutta kunnantaloa Puistokujan varrelle. Ihmettelin, miksi se pitää krympätä noin ahtaaseen paikkaan, vaikka meillä on hieno tontti maantien ja rautatien välissä. Oltiin varmoja, että kaupunki ottaa sen alueen itselleen. Se pidettiin itsestään selvänä. Ja niin se rakennettin siihen, missä se nykyään on. Onhan se kyllä hyvä paikka sekin. Mutta se väli olisi ollut hieno paikka. Mutta pelko oli niin kova. Se ajoi meitä kehittämään kirkonkylää voimakkaasti.

Vuonna 1978 sain ylirakennusmestarin arvonimen, jolle annan suuren arvon. Niitä on Suomessa vain vähän.

Menin naimisiin 1948 Tuula Paloheimon kanssa. Meillä oli kolme lasta siitä avioliitosta. Lapset syntyivät -49, -50, ja -51 kaksi poikaa ja yksi tyttö. Mutta vuonna 1959 vaimoni kuoli. Se olikin aikamoinen pulma meikäläiselle, kun jäi kolme pientä lasta. Mutta sain erittäin hyvän taloudenhoitajan, joka hoiti kaiken ihan itsenäisesti. Minulla oli perheen paineen lisäksi kova työpaine. Olen erittäin kiitollinen hänelle vieläkin. Hän on jo kuollut ajat sitten. Taloudenhoitajani hoiti koko huushollin erittäin hyvin.

Menin toisiin naimisiin, Birgit o.s. Arvidsonin kanssa. Hän on suomenruotsalaisia. Meillä on yksi tytär hänen kanssaan. Tytär on nyt jo 30-vuotias. Hänellä on kolme lasta.

Voisin vielä valottaa ammattiani ja sukuani. Äitini oli Ruotsin kansalainen. Tämä johtui siitä, että hänen isänsä oli riikinruotsalainen ja oli metsäkoulussa Ruotsissa. Joensuun kartanosta kreivi, viimeinen kreivi, kirjoitti sinne metsäkouluun, että olisiko siellä ketään oppilasta, joka tulisi Suomeen Joensuun kartanoon hoitamaan hänen metsiään. Minun isoisäni lähti ja teki elämäntehtävänsä Joensuun kartanossa. Ikinä hän ei ottanut Suomen kansalaisuutta. Hän kuoli Ruotsin kansalaisena.

Hänet on haudattu Halikon hautausmaalle, missä meillä on suuri sukuhauta, jone on haudattu myös hänen vaimonsa ja kaksi lastaan. Samoin minun vaimoni, isäni, äitini ja sisareni on haudattu sinne.

Mutta sitten mennään vielä pidemmälle. Isoisän isä tuli vuonna 1903 Suomeen katsomaan poikaansa tänne Suomeen. Hän kuoli täällä ja hänetkin on haudattu Halikon hautausmaalle. Meillä on siellä näin monta polvea sukuhaudassa. Katson itsenikin hyvin voimakkaasti halikkolaiseksi.

Isoisäni isä oli Suomessa 1860 ja oli täällä viisi vuotta. Se johtui siitä, että hän oli käynyt Tukholman teknisen koulun vuorilinjan. Hän oli vuori-insinööri. Teijon tehtaat ja Taalintehtaat olivat menneet konkurssiin. Ruotsalaiset ostivat ne ja panivat tänne saneerausryhmän ja minun isoisäni isä oli tämän porukan johtaja.

Minulla on vielä yksi piirustus Teijon tehtaalta. Sellainen, kun hiilenkuivausuuni, jonka hän on piirtänyt 1862. Se on minulla seinällä. Viisi vuotta Suomessa oltuaan, hän lähti takaisin. Meikäläinenkin on aika vanhaa rakentajasukua toiselta puolelta, kun isoisän isäkin oli saneeraja.

Haavoittumisesta on 10% invaliditeetti. Olen mukana sotaveteraaneissa rivijäsenenä. Reserviupseeritoiminnassa olin mukana pitkän aikaa aikoinani. Mutta en enää viimeisen 10 vuoden aikana. Vedin reservinupseerien pesäpallojaostoa. Meillä oli joka kevät ja syksy kaksi pesäpallo-ottelua Salon Reservinupseerit ja Turun yhtyneet reservinupseerit välillä ja ne olivat tiukkoja ja mukavia otteluita.

Nykyään aika kuluu hyvin. Olen kirjoittanut paljon sanomalehtiin ammattiasioista. Sitten olen kirjoittanut muistelmiani. En vielä tiedä onko niitä koskaan tarkoitus julkaista, mutta kirjoitan jatkuvasti kaikkea. Kun muistan, ryhdyn heti kirjoittamaan ja minulla on jo n. 15 sentin mappi täynnä liuskoja. Siellä on aineistoa paljon. Ne jäävät siten muistiin. Voi olla, että käy vielä niinkin, että muisti pettää. Siksikin on hyvä kirjoitella niin kauan kuin pystyy. Olen kirjoittanut mm. kaksi kirjaa: Työllisyyspolitiikan hoito Halikossa 1915-1960 ja Halikon kunnan liikunta- ja urheilutoimi 1934-1992.

Eräs sektori on vielä vanhojen antiikkihuonekalujen entisöinti. Olen tehnyt sitä paljon. Viime syksyn ihan jouluun asti olen korjannut vanhohja puukkoja. Ostin toreilta ja kirpputoreilta puukkoja, oikein huonokuntoisia, puupäisiä ja semmoisakin, joissa ei ole päätä lainkaan. Olen ne täydellisesti kunnostanut ja minulla on tällä erää 50-60 puukkoa, jotka olen kunnostanut hienokuntoisiksi. Viimeksi kunnostin erään, joka oli erittäin huonokuntoinen, jonka ostin kuudella markalla. Siinä oli niin kova työ, että jos sen nyt myisin, siitä pitäisi saada ainakin 1500 mk. Nyt se on hienossa kunnossa.

Aikani kuluksi valmistan myös itse ruokani ja haluan siihen käyttää riittävän paljon aikaa. Mitkään pikaruuat tai valmistukset eivät kiinnosta, kuten ei myöskääm käynti syömässä jossakin valmiin ruuan äärellä, vaikka se olisikin toki kätevää. Harrastukset vievät aikani.

Jos sattuu, että on joskus hiukan joutavaa aikaa, niin ostan joka päivä iltasanomat. Siinä on aina kaksi shakkipeliä, jotka pelaan yksinäni kotona. Tämä pitää aivot hyvässä kunnossa. Toinen millä pidän aivoni kunnossa on pasianssi. Lisäksi luen paljon mm. elämäkertoja. Sotaromaaneja en viitsi enää lukea. Tuntemattoman sotilaan olen jo lukenut viisi kertaa. Aina se on yhtä hyvä. Muistelmat kiinnostavat.

Kävin aikoinani Alhaisten kansakoulun. Salon kauppalan ja Uskelan raja oli Vähäjoessa ja meillä oli omakotitalo Vähäjoen toisella puolella, joka kuului Uskelaan ja jouduin Alhaisten kansakouluun. Kävin siellä koko kouluni läpi. Opettajana oli Fredrik Selänne. Hänen veljensä oli säästöpankin johtaja Salossa. Tämä oli erittäin hyvä opettaja kaikin puolin. On jäänyt mieleen kaksi juttua. Ensimmäisinä päivinä hän sanoi heti: ”Kuulkaa lapset. Puurokin pitää purra, koska ruuansulatus alkaa suussa. Syljessä on ns. pepsiiniä, joka aloittaa ruuansulatuksen. Muistakaa lapset, että te aina syödessä purette puuronkin.”

Toinen juttu oli se, joka oli tarkoitettu varsinkin pojille. Hän otti viiden markan setelin taskustaan. Pani tulitikulla sen tuleen ja pani sen nenän alle ja sanoi: ”Tällaista on tupakanpoltto. Poltetaan rahaa nenän alla.” Tämä on niin jäänyt mieleeni, että en ole tupakkaa polttanut ollenkaan. Suosittelen molempia neuvoja vieläkin kaikille.

Kävin kansakoulun loppuun ja menin yhteiskouluun. Suoritin keskikoulun. En viitsinyt enempää. Olen sitä monta kertaa katunut, koska olisi ollut mahdollisuudet käydä enemmänkin. Mutta olin jollakin tavalla niin urheiluhullu. Se vain merkitsi jotain. Kadun vieläkin, etten lukenut silloin, kun oli aika.

Isäni oli erittäin hyvä ammattimies. Hän oli koristepuuseppänä Koulukalustolla. Sieltä minä olen varmaan saanut oman näpertelytaitoni ja innostuksen.

Kun menin ensimmäisen kerran koulussa käsityötunnille panin höylän erittäin hyvään kuntoon, sekä tämmiraudan ja puukon. Kun tulin seuraavalle käsityötunnille, ne olivat kaikki rapakunnossa. Se otti niin kovin päälleni, että sen jälkeen en puuttunut koulun työkalujen terävyyteen. Minulla oli itsellä selkärepussa aina höylä ja tämmirauta ja taisi olla pieni sahakin. Ne olivat aina teräkunnossa ja käsityöpäivänä mukana selkärepussa. Ja niiden piti olla aina hyvässä kunnossa. Minulla oli 10 käsitöissä aina ja olin siitä innostunut.

Nokan kartano oli myynyt ne alueet, jossa sairaala nykyään on. Se on entistä Nokan kartanon aluetta. Meillä oli päärakennuksessa yksi huone käsityöhuoneena. Niin paljon on mäki muuttunut.

Olin innostunut urheilusta jo neljännellä tai viidennellä luokalla. Meillä oli vuokrattu kalavesiä Halikonjoen ja Salonjoen välistä. Siellä pidettiin keväisin viittä rysää. Silloin sieltä tuli rasvaista lahnaa, joka suolattiin. Se oli hyvää särvintä. Joka aamu viideltä sousin kalapaikalle edes takaisin kokemaan rysät. Kahdeksaksi menin sitten kouluun. Otin koko hamman urheilun ja treenaamisen kannalta. Aina oli niin kiire, että juoksin koko matkan kouluun. Nykyään ei kukaan oppilas viitsi moiseen rääkkiin itseään panna. Minulle se oli vapaaehtoista.

Ihmiselämään sisältyy paljon asioita, joita ei ole saanut tai voinut toteuttaa toivomallaan tavalla. Mutta siihen sisältyy myös runsaasti asioita ja töitä, jotka ovat toteutuneet ja joista voi olla tyytyväinen ja kiitollinen. Niitä on hyvä muistella ja katsella.

(Kirjoitettu ääninauhasta muistiin tammikuussa 1999)