Pekka Sirola

Pekka Pietarinpoika eli Pekka Olavi Sirola. Olen syntynyt 20.07.-24 Riihimäellä. Hämäläisiä ollaan.

Muutimme koko perhe Kajaanista Saloon 1935. Ensin, kun vähän olin tutustunut paikkakuntaan, niin suojeluskunnan poikaosasto oli se mihin liityin 1936. Siitä se sitten alkoi. Oli jo silloin tiivistä toimintaa suojeluskunnan poikaosastossa. En tiedä vaikka olisin ollut myöhemmin varsinaisen suojeluskunnan nuorin jäsen, koska liityin suojeluskuntaan jo 15 vuotiaana. Suojeluskunnan jäseneksi minut hyväksyttiin 15.12.39. Konfirmatiossakin Salon kirkossa olin suojeluskuntaformussa.

Talvisodan alettua, suorastaan asuin suojeluskuntatalolla. Olin ahkerasti mukana. Eikä talolle ollut kotoa matkaa kuin 300-400 metriä. Olin aina ikäänkuin pienessä valmiudessa, mikäli johonkin tarvittiin. Vartiointitehtäviä oli pitkin Saloa, tehtailla ja rautatiesillalla ja yhtä sun toista puuhaa tilanteen mukaan. Ampumaharjoituksissa käytiin Paukkulan kentällä. Sekin homma alkoi pikku hiljaa tulla tutuksi.

Koulua käytiin siinä sivussa, että sen viisi luokkaa sain keskikoulua suoritettua. Yritin siinä välillä jo päästä armeijaankin, mutta sieltä tuli hylkäävä päätös ikäni takia. Ei sinne sentään lapsia otettu.

Joskus oli desanttijahtia. Kerrankin mentiin kuorma-autolla Piikkiön seudulle, kun kerrottiin, että sinne on pudotettu desantteja jonnekin Turun lähelle. Ei sieltä mitään löytynyt. Mutta muistan, kun jouduimme kuorma-autosta painumaan metsään, kun tuli ilmahälytys kesken kaiken. Siinä vanhan ykköstien kohdalla pörräsi kone pään yläpuolella, mutta ei sieltä lopulta mitään ammuttu.

Suojeluskunnan sekä IS-komppania 272:n touhussa meni sitten myös jatkosota niin pitkälle, kunnes itse väkeen menin. Ensin olin suojeluskunnan autonkuljettajan apumiehenä ja myöhemmin olin itse kuljettajana. Sen auton kanssa kuskattiin kaikenlaista, ammuksia, varusteita, elintarvikkeita, pilkkeitä, hiiltä, häkäpönttöautoja varten. Se suojeluskunnan autokin oli häkäpönttö. Örnin lohkolle vietiin sapuskaa. Siellä oli ilmatorjuntavälineet valmiina.

Koulua käytiin välillä, vaikka ei se meikäläistä kovinkaan huvittanut. Muu touhu oli jollakin lailla mielenkiintoisempaa.

Heti, kun 18 vuotta tuli täyteen, menin sotaväkeen Kuopioon koulutuskeskukseen. En ollut siellä ollut montaakaan päivää, kun komppanmia kutsuttiin ulos ja kysyttiin, onko joukossa yhtään kalastajaa. Ei kukaan ilmoitautunut, eikä astunut ulos rivistä. Toisella kertaa minua rupesi asia kiinnostamaan ja mietin, että mitähän tuo oikein tarkoittaa, siinähän voi olla hyvin joku jekkukin takana, mutta ajattelin, että kun kerran olen kalastusta harrastanut, niin katsotaan, mitä tulee. Astuin ulos rivistä.

Ja se olikin oikein onnenpotku. Jouduin everstin kesähuvilalle Kallavedelle ja olin siellä melkein kaksi viikkoa. Se oli oikein mukavaa, nuotanvetoa ja muuta kalastusta.

Sieltä palattua tuli heti komennus aliupseerikouluun. Sitä käytiin pari kolme viikkoa. Ja seurasi lähtö suoraan Karhumäkeen. Siellä oli taas vartiointitehtäviä ja sen sellaista, pientä hiljaiseloa. Sieltä siirryin edelleen Paateneeseen, josta Seesjärven ns. Metsäsaaren tukikohtaan, jossa kuluikin melkoperäinen aika, tuli korsusaunakin rakennetuksi, kunnes jouduin sairaalakierrokselle. Kaksi ja puoli kuukautta meni siinä sairaalatouhussa.

Siellä tukikohdassa oli sellainen pieni kahakka, jonne naapuri ampui nakuja ja tämmöisiä. Sen jälkeen pari kolme päivää myöhemmin kainaloni alkoi vihoitella. Se turposi, punotti ja tuli pirun kipeäksi. Ensin sitä hoiteli meidän lääkintämies, mutta sitten oli mentävä kenttäsairaalaan, jossa se leikattiin eetterinukutuksessa. Sen verran kuulin siinä, kun en täysin tajuttomaksi mennyt, että jotain otetaan pois. Mitä otettiin, en tullut koskaan kysyneeksi. Aikamoinen haava sinne tuli ja se ei tahtonut oikein parantua. Ne puhuivat jostakin myrkytyksestä. Siksi minut lähetettiin Äänislinnan sotasairaalaan. Siellä sitä kainaloa tokostettiin ja lähetettiin sitten Pälksaareen sairaalaan, Suomen puolelle.

Siellä sain ensimmäistä kertaa eläissäni sähköhoitoa, siis jo siihen aikaan maailmassa. Sain kaksi viikkoa lomaa. Mutta en ollut kuin viikon verran, kun kainalo taas turposi niin jumalattomasti. Kättä ei voinut liikuttaa lainkaan. Salosta lähetettiin sitten suoraan Tilkkaan. Siellä se leikattiin taas uudestaan. Sellainen pieni episodi siinä oli, kun minulla oli käsi ns. lentokoneessa. Yksi lääkintäluutnantti meni siitä ohi. En tiedä hänen motiiviaan, mutta hän tuli eteeni ja sanomaan:”Korpraali, te taidattekin olla pinnaaja.” Kysyin, että kuinka niin? ”Mitäs varten sen käden pitää tuolla tavalla olla?” Ja hän otti kädestä kiinni ja ikäänkuin yritti väkisin taivuttaa sitä oikeaan asentoon alas. Sehän otti niin hävyttömästi kipiää. Vähän taisin itsekin tulistua. Yritin potkaista sitä, mutta onneksi ei osunut. Huomautuin kyllä siitä sitten lääkärille, joka lupasi hoidella asian edelleen. Sen enempää en siitä tiedä.

Aikanaan pääsin taas kotilomalle. Kun tulin asemalle oli siellä pari tuttua koulukaveria, mutta vaikka menin ihan nenän edestä eivät he minua tunteneet. Johtui siitä, että painoni oli noussut niin paljon. Painoin 88 kg, kun sotareissulle lähtiessä painoin vain 65 kg. Se oli kaikki tullut, kun olin joutunut niin paljon vain makaamaan. Oltuani lomalla viikonpäivät, oli painoni jo melkolailla pudonnut.

Takaisin omaan yksikkööni mentyäni huomasin, kaikkien kavereitteni lähteneen Rukajärvelle. Lienee ollut taas jonkinlaista hyvää tuuria itselläni, sillä niistä kavereista ei monikaan selvinnyt elävänä taisteluista. Jouduin itse toiseen tukikohtaan Seesjärvelle. Tukikohdan nimi oli Opas I.

Siellä tukikohdassa meni pitkälle syksyyn -43, kunnes jouduin sitten takaisin Paateneen kauppalaan upseerikoulun valmennuskurssille.

Siellä ollessa kuulin, että Salosta oli tullut hammaslääkäri hoitamaan sotilaiden hampaita. Päätin lähteä katsomaan, jos vaikka olisi tuttukin. Menin kapteenilta kysymään, pääsisikö hammaslääkäriin ja pääsinkin. Tuttuhan se oli, Eine Ekman. Ei minulla mitään vikoja ollut. Menin sinne ja istuin tuoliin. – Jaha katsotaanpa. Mikäs hammas on kipeä?

Sanoin, ettei mikään. Lääkäri ihmettelemään:” Mitäs varten sitä on tultu?” Katsoin likkaa silmiin ja kysyin:” Eikö sitä tunneta?” Aikansa katsottuaan sanoi: ” Ei suinkaan Sirolan poikia?” Ja olihan se. Aikamme juttelimme kaikenlaista.

Ihmettelin lääkärille, miksi odotushuoneessa on niin paljon poikia, onko kenties ollut jokin välikohtaus ja tullut paljon potilaita. Mutta lääkäri sitten kertoikin, että oli menossa lääkärintarkastus ilmavoimiin pyrkimistä varten. Ajattelin heti, että sinnehän minäkin haluaisin. Menin kapteenilta kysymään, mutta hän sanoi kylmästi: ”Ei sinusta mitään lentäjää tule, upseeri sinusta tehdään.” Olin vähän toista mieltä, eikä minulla ollut erityisesti mielihalua mennä rämpimään upseerikoulutukseen. Menin kylmästi sinne sairaalaan ja pääsin tarkastukseen mukaan, vaikkei minulla ollut mitään papereitakaan. Ja niin vain kävi, että taisin olla ainoa, joka siitä Paateneen porukasta selvitti tarkastuksen ja hyväksyttiin lopulliseen tarkastukseen Helsinkiin.

Tein reissun Äänislinnan pikajunalla Helsinkiin. Siellä meni koko päivä tarkastuksessa ja aika oli niin tiukalla, että juuri kerkisin kotiin Saloon soittamaan. Klo 18 lähti Äänislinnan pikajuna takaisin.

Aikani odottelin tukikohdassa kunnes tuli tieto, että sinä ja sinä päivänä pitää olla Kauhavalla lentäjäkoulussa.

Tässäkin tuli taas sattuma mukaan peliin. Olin hakenut paperini aamulla rykmentin esikunnasta, joka oli Paateneen kauppalan kansakoulussa, komea hirsirakennus. Odottelin majapaikan pihalla kuorma-autokyytiä Suojärvelle, josta pääsisi pikajunaan. Silloin ikäänkuin aivan räjähtämällä koko esikuntarakennus syttyi tuleen. Se paloi siihen paikkaan. Sitä ei pystynyt kukaan yhtään pelastamaan. Jälkeenpäin olen ajatellut, mitenkähän olisi äijän käynyt, jos en olisi hakenut papereitani ajoissa pois.

Loppusota olikin sitten omalta kohdaltani pelkkää nautintoa. Pääsin lentokouluun, minusta tuli lentäjä. Mutta sitten kun piti päästä laivueeseen, niin sota jo loppui. Näin oli tietysti hyvä, sillä ehkä keltanokka lentäjä olisi tullut alas hyvinkin äkkiä. Kalusto oli kuitenkin melko kehnoa osittain.

Lentopäiväkirjastani, joka vielä on jälellä, voin tarkistaa monia tapauksia aivan minuuttitarkkuudella. Sieltä muistot nousevat mieleeni.

Mm. ajoin harjoitushävittäjällä ilma-ammuntamaaliin. Se on sellainen kangaslieriö, mitä toinen kone vetää vaijerin päässä ja siihen sitten ammuttiin värjätyillä luodeilla. Määrätty väri kertoi, kuka oli osunut, jos reikiä löytyi. Tässä oli vielä sellainen episodi, että sain kotoa tiedon äitini olevan huonossa kunnossa sairaana. Minua kehoitettiin anomaan lomaa. Sain kolmen vuorokauden loman ja se meni käytännöllisesti katsoen kokonaan valvomiseksi.

Kun tulin takaisin jouduin vielä Vaasasta kävelemään lentokentälle asti. Kun tulin kentälle en vielä ehtinyt parakillekaan, kun huudettiin:” Oppilas Sirola tänne. Siinä on kone, nyt menette syöksytähtäysharjoituksiin.” Sanoin opettajalle, olevani niin väsynyt, että minun on ensin levättävä. Nukkumislupaa ei kuitenkaan tullut.

Normaalisti mentiin sen koneen perässä, joka hinasi pussia. Lähestyin maalia liian korkealta ja liian lujaa, ja kun jyrkensin syöksykulmaa ajoinkin kiinni maalipussiin. Onneksi en siihen etupään vaijeriin, vaan kangaspussiin. Pussi katkesi tietysti ja kankaan roikaleet jäivät koneen tasoihin. Aikani pyörittelin ja heiluttelin konetta ja kankaat putosivat maahan. Vielä kerkisin katsoa, mihin se kangas tipahti. Se oli iso vaate ja kangas oli silloin arvossaan. Näin sen putoavan yhden maatalon pihalle. Kun tulin alas, niin aikamoiset sapiskathan siitä tuli. Hyvä ettei kurssilta pois potkaistu. Määrättiin noutamaan se kangas. Sitten vain polkupyörä lainaksi ja hakemaan. Yksi pikkupoika siellä maatalon pihalla paljasti minulle kankaan olemassaolon. Se oli jo ehditty ottaa talteen ja piilottaa.

Poika sanoi, että tuonne se vietiin. Ne olivat ruotsinkielisiä, enkä sitä juuri hallinnut, mutta ymmärsin kuitenkin sen verran kuin siinä tilanteessa tarvittiin. Se oli viety navetan ylisille. Sieltä sitten sen sain ja toin takaisin.

Jouduin kurssin johtajan puhutteluun ja selvitin millainen oma tilanteeni oli ja että olin väsynyt. Kurssin johtaja sanoi heti, että Sirola menee nyt nukkumaan. Asiasta ei sitten puhuttu enempää, mutta jälkeenpäin sain kuulla, että tämä opettaja oli saanut sapiskat lentoturvallisuuden vaarantamisesta, kun pani liian väsyneen miehen lentämään.

Lentotehtävät keskittyivät ohjaajakurssin suorittamiseen. 1945. Lentojen loputtua meidät määrättiin koko kurssi pohjoiseen, Lapinsotaan. Minutkin siirrettiin Ouluun. Mutta ei sieltä tuoreelle lentäjälle mitään vakanssia löytynyt. Koneita oli vähän ja kokeneempia lentäjiä riitti. Sieltä löytyi vain kaikenlaista hanttihommaa. Olin mm. esikunnan lähettinä. Rupesi koko touhu lopulta korpeemaan, kun ei ollut mitään järkevää tehtävää. Kysyin, eikö pääsisi vaikka opintolomalle. Ja minua kehoitettiinkin anomaan opintolomaa. Ja noin viikon kuluttua sain litterat ja jouluksi kotiin. Lopullisesti pääsin palvelusta vapaaksi talvisodan muistopäivänä 13. maaliskuuta 1945.

Siviilissä vielä hakin itselleni lentolupakirjan ja jonkin verran lensinkin, mutta kun se kuitenkin oli kovasti aikaavievää puuhaa, töitä oli muutakin ja lentäminen tuli kalliiksi, niin se pikkuhiljaa jäi kokonaan.

Siviilissä on tullut oltua mukana aliupseeritouhuissa.

Sotilasarvoltani olin lopulta alikersantti. Ylennys tapahtui lentosotakoulun kurssin yhteydessä. Aliupseeritouhuissa olen ollut johtokunnassa useita vuosia. Nykyisten sääntöjen mukaan johtokunnassa olijan on oltava alle 60- vuotias. Ja minähän olen tuon rajapyykin jo ajat sitten sivuuttanut, joten pääsin jo lepoon.

Ammuntatouhuissa olen kylläkin vielä mukana, vaikka oma ampuminen onkin vähäistä, kun on näkö alkanut huonontua juuri tähtäävästä silmästä. Siitä on leikattu viherkaihi. En ole uusiin apuvälineisiin vielä tottunut. Mutta ammunta olisi kyllä edelleenkin mukava harrastus.

Olin mukana myös aliupseerien piirihallituksessakin parisen vuotta. Mutta oman yrityksen hoito ei antanut aikaa

enempään rientämiseen ja niin jouduin sen jättään.

Sodan jälkeen oli kaikessa vaikeaa. Itsekin pohdin monenlaista aina lukemaanlähtöä myöten. Opiskelin lisää matikkaa ja tarkoitus oli pyrkiä Tampereen tekniseen opistoon. Ajattelin pyrkiä lentoteknilliselle linjalle. Sellainen linja olikin Tampereella, ja kokeetkin läpäisin, mutta koska meitä oli vain kaksi hakijaa koko linjalle, ei linjaa aloitettu lainkaan.

Autotekniselle linjalle olisi päässyt, mutta se ei silloin kiinnostanut niinkään.

Välillä olin kyllä ollut Leinon valimolla puoli vuotta harjoittelemassa opistoa varten. Puoli vuotta meni Leinon konepajalla ja yhden käyntikauden olin sokeritehtaalla, sitten oluttehtaalla toista vuotta kaljakuskina. Ajettiin maakuntaan juomia.

Kaljatehtaalle ajettiin jäitä Muurlan Ylisjärveltä. Jäät vietiin suuren kellrin takaosaan ja peitettiin sahanporolla. Siellä ne säilyivät jopa koko kesän ja pitivät kellarin kylmänä.

Sitten seurasikin pääsy verovirastoon, jossa olin nelisen vuotta töissä.

Aikanaan appiukko rupesi tahtomaan minua nahkatehtaalle töihin. Hänellä oli nahkatehdas Salossa. 1952 jäin valtion hommista pois ja menin nahkatehtaalle. Liikkeenhoitajana ollessani tein kaikkia töitä, mitä nahkatehtaalla eteen tuli. Tulin tuntemaan alan perusteellisesti. Aika oli työntäyteistä ja asuinkin tehtaan rakennuksissa. Appiukko olisi mielellään nähnyt, että tehtaan toimintaa olisi jatkettu. Mutta lopettamien tuli kuitenkin eteen. Oli vanhat rakennukset ja vanhat koneet. Olisi pitänyt ottaa miljoonavelat, eikä siihen riittänyt rohkeutta, eikä siihen ollut reaalisia syitäkään. Sitten olisi vielä pitänyt opiskella lisää alaa.

Perustin nahka-alan liikkeen 1964 Saloon.

Kaksikymmentä kolme vuotta sen kanssa tuli touhuttua. Siirryin 1988 eläkkeelle ja myin liikkeeni entiselle työntekijälleni. Jatkaja on siis nykyäänkin.

Avioliittoon menin vuonna -50. Minulla on sekä tytär että poika. Tytär syntyi itsenäisyyspäivänä -50, poika -53.

Poika harrastaa koripalloa mestaruussarjatasolla Torpan Pojissa ja pojanpojatkin ovat omissa sarjoissaan mukana koripallosssa. Isänsä valmentaa junioreja. Poika on LVI-insinööri ja on Kaukolämpö oy:n palveluksessa. Työnsä puolesta hän joutuu paljon reissaamaan pitkin Eurooppaa ja Amerikkaakin.

Tytär perheineen asustaa Salossa ja sielläkin isäntä liesuaa ympäri maailmaa, kun on Nokian inssejä.

Veteraanityöhön tulin mukaan Paavo Pakkasen kehoituksesta. Hän tuli kerran liikkeeseeni ja sanoi, että kun kerran olet ollut sotatouhuissa mukana, niin tule mukaan myös veteraanityöhön. Tottakai minä lupasin ilomielin. En kylläkään muista vuotta, milloin mukaan tulin. Tällä hetkellä olen jo neljättä vuotta mukana hallituksesa ja Suomen lipun kantajana.

Pajatoimintaan olen myös päässyt hyvin mukaan päivystykseen ja sellaiseen. Lisäksi olen mukana veteraanilaulajissa. Musiikki on aina kiinnostanut. Itsenäisyyden juhlavuoden 80 merkeissä veteraanikuorolla on useita esiintymisiä kaupungin ja koulujen eri tilaisuuksissa.

Tällaista tämä on ja sota jatkuu tällä tavalla.

Olisi mielenkiintoista käydä joskus Paateneen nurkkia katselemassa.

(Kirjoitettu muistiin syksyllä 1998)