Unto Aatos Suonio

Olen syntynyt 26.5.1923 Muurlassa. Viimeinen sotilasarvoni on kapteeni, joka arvo on tullut rauhan aikana. Sodasta lähdin vänrikkinä. Talvisodan alkaessa ja jo ihan pikkupojasta saakka, eli heti, kun vaan pääsi olin mukana suojeluskunnassa. Otimme osaa kaikenlaisiin tehtäviin, mutta pääasiallinen työmme oli olla Salon rautatiesillalla vartiossa, jonne me muurlalaisetkin, jotka kuuluimme suojeluskuntaan menimme. Vartiointi oli aseellista. Otimme tehtävämme hyvin vakavasti. Määräys oli, ettei saa puhua vieraan kanssa, eikä ottaa mitään vastaan. Tuli paikalle yksi tuttu rouva, joka tarjosi omenaa. Keiltäydyin juhallisesti. Jälkeenpäin harmitti, sillä omenakin oli siihen aikaan harvinaista herkkua. Olisi sen voinut syödä.

Talvisodan jälkeen kouluni oli kesken. Kävin silloisessa Salon yhteislyseossa kuudetta luokkaa. Kun tuli v. 1941 ja alkoi jatkosota, pääsin kuudennelta luokalta. Menin vapaaehtoisena sotaan 7.7.41. Ensimmäiseksi tuli matka Hyvinkäälle, jossa oli jalkaväen koulutus­keskus kakkonen. Siellä meni se vuosi loppuun ja olin mm. kouluttajatehtävissä. Tammikuun alussa 1942 lähdettiin rintamalle Kannakselle. Ensimmäinen majoituspaikka oli Terijoella, josta lähdettiin Lempaalaan ja Valkeasaaren lohkolle. Olimme ihan Rajajoellakin Suomenlahden rannalla ja sitten Aleksandrovskan lohkolla. Eräs venäläinen opas on jälkeenpäin väittänyt, ettei sellaista lohkoa ole ollutkaan. Sillä nimellä sitä kirkkoa silloin kutsuttiin.

Minulle tuli kaksi komennusmatkaa Suomenlahden eteläpuolelle Saksan rintamalle. Nimellisesti meidän oli määrä mennä opettamaan saksalaisille talvisodankäyntiä ja pesäkkeiden tekoa eli pioneerityötä. Mutta minulle on jälkeenpäin jäänyt käsitys, että ne olivat enemmänkin suhdetoi­mintamatkoja. Ensimmäinen matka oli 1942 marraskuussa ja kesti kuukauden. Toinen matka oli -43 helmi-, maaliskuussa.

Juuri siihen aikaan Stalingrad murtui. Koimme sen mielialan muutoksen, mikä siellä tapahtui. Siellä, missä olimme, tuli äkkiä masennustila saksalaisten joukossa. Siinä meni toinen kuukausi. Matka sinänsä oli mielenkiintoinen tutustuminen silloisiin aseveljiin.

Inkerinmaalla olimme lähellä Pietaria Uritskissa, josta näkyi tulonjohtopaikalle Pietarissa vihollisen liikkeet. Ne kulkivat Suomenlahden pohjukassa tiettyä reittiä pitkin. Toiminta näkyi hyvin. Eri paikoissa Inkerinmaata olimme, kuten Hatsinassa ja paikassa, jota saksalaiset sanoivat Novopolnijeksi. Olimme myös Novgorodissa ja vähän muuallakin. Komennusporukkamme toimi 4 hengen ryhmissä. Kuuluimme saksalaiseen Heeresgruppe Nordiin ja toiminta-alueena oli Krasnoje Selo – Staraja Russa Ilmajärven eteläpuolella.

Lempaalan järven ja Suomenlahden välissä oli se alue, jossa pääasiassa olimme. Joukkoyksikkö oli jalkaväkirykmentti 46. ensimmäinen pataljoona.

Kannaksella ollessa olimme kaikki nuoria poikia -22 ja -21 syntyneitä. Krh-joukkueessa oli ns. vanhoja miehiä, jotka olivat siinä kolmekymppisiä. Ne söivät sen verran vähemmän, että leipää riitti meille nuoremmille enemmän. Vanikkaa oli korsun nurkassa melkein vapaasti, koska vanhat miehet eivät syöneet sitä niin paljon. Meillä nuorilla kulutus oli suurempi. Asemasodan aikana eivät palvelutehtävät olleet kovin raskaita, mutta jotain puuhaa kuitenkin järjestettiin. Keskimäärin ottaen asemasota oli lokoisaa aikaa. Koulutukseni oli kranaatinheittimeen ja Kannaksella ollessa päähommani oli olla tulenjohtajana. Hyökkäysvaihe oli jo ohi, kun itse sinne jouduin. Suurempia tappeluita ei ollut, vain joitakin paikallisia kahinoita.

Heinäkuussa 1943 tuli komennus upseerikouluun, joka kesti melkein kuusi kuukautta. Vieläkin karmeana tulee mieleen upseerikoulun ajoilta heittimen putken räjähdys. Siinä voi sanoa, että vedin hengestäni pitkää tikkua. Oli keskustelua, kuka jää heittimelle ja kuka menee vähän taaemmaksi ammusmiesryhmään. Siinä yhden kaverin kanssa sovittiin, että vedetään tikkua. Sain sen taaksemenevän tikun ja putki räjähti välittömästi. Kaikki putkella olleet kuolivat siihen. Upseerikoulusta pääsimme jouluksi pois.

Koulun jälkeen jouduin Hyrynsalmelle HTK:hon ja sieltä Vienan heimosoturipataljoonaan. Se oli silloin sen niminen. Myöhemmin se muutettiin erillinen pataljoona kahdeksaksi. Toiminta-alue oli Röhöntien varrella ja myöhemmin kenttävartiossa Kenttijärven rannalla.

Kenttijärvellä olin joukkueenjohtajana. Meitä oli kaksi joukkueenjohtajaa ja noin 60 miestä. Luutnantti oli tukikohdan päällikkönä ja sitten olin minä. Se oli pelkkää kenttävartiointia ja partiotoimintaa. Siellä oli valtavan hyvät kalavedet. Kalaa tuli ja sitä käytettiin myös ravinnon jatkeeksi paljon. Ruokaa riitti kyllä. Sinne oli kantosatula- ja moottorivenekuljetus ja varastot olivat melko suuret. Aikanaan joku oli varastot jo aikaisemmin sinne kuljettanut.

Itse pataljoonaan meillä oli matkaa noin 30 kilometriä, joten se missä olimme, oli täysin korpea. Postit ja kaikki tulivat harvoin jalkapatikassa. Asuimme vaneriteltoissa. Joku talokin oli kyllä pystyssä, mutta niissä oli viestiasema tai vastaava. Sieltä Kenttijärveltä ei juuri lomilla käyty. Mutta Röhöntien varrelta kyllä kävin.

Luonto ja maisema Kenttijärvellä olivat kauniit. Kenttijärvi oli yhtenä järvialueella, jonka muodostivat Alakuitti, Keskikuitti ja Yläkuitti. Sinne mentiin marssimalla jalkaisin. Oli vain polkuja ja pitkostietä. Kun mentiin esim. postimatkalle, oli mukana viisi kuusi ukkoa tavallaan suojaamassa, sillä erämaassa myös vihollisen partio saattoi yllättää missä tahansa. Koskaan ei meille sitä tapahtunut.

Kenttijärven kenttävartiossa olimme tiedusteluretkellä ja jouduin porukkani kanssa miinakent­tään. Etukäteen ei miinakenttiä aina voinut tietää. Siinä meni muutama kaveri ja moni haavoit­tui. Saimme saksalaisen vesitason hakemaan haavoittunteita ja kuolleitakin. Haavoittuneet joutuivat odottamaan vesitason saapumista ainakin 15 tuntia, ennenkuin kone saapui. Muutama ehti kuolla verenvuotoon. Asia on painanut mieltä jälkeenkin päin varsin usein. Siinä esiintyi sota karmeimpana omalla kohdallani. Tapahtuma, jolle ei kuitenkaan itse mitään mahtanut. Mutta aina voi jossitella, jos olisi valinnut reitin toisin.

Alkoi suurhyökkäys Kannaksella, ja Kannaksen murtuessa olimme vielä Kenttijärvellä. Kun kuulimme, että aselepo on tullut 4.9., olimme niin sinisilmäisiä, että jätimme aseemme ja lähdimme suolle poimimaan lakkoja. Jälkeenpäin ajatellen siinä oli melkoinen riski. Kun ei ollut linjoja, emme osanneet pelätä tai olla varovaisia.

Sen jälkeen lähdimme Kenttijärveltä pitkälle marssille Suomen poikki Pohjanlahden rannalle. Kuljimme reittiä Juntusranta Hyrynsalmi, Puolanka. Meidät laivattiin Oulun lähellä Kemiin, jossa nousim­me maihin. Mennessämme sinne, oli Kemi jo vallattu.

Kun sieltä sitten lähdimme saksalaisten perään, takaa-ajoa riitti koko sen syksyn. Koska osasin hiukan saksaa, jouduin tavallaan yhteysupseeriksi saksalaisten pataljoonaan. Silloin olimme vielä vähän sovinnossa. Siinä oli tehtävänä mm. kääntää miinakenttätauluja ”Varokaa miinakenttä”.

Sitten kävimme ennakolta varoittamassa siviiliasukkaita mahdollisesta tulevasta taistelutapahtu­masta. Saksalainen luutnantti oli mukana. Hänen kanssaan kiersimme. Se oli erittäin ikävä tehtävä, mutta se oli pakko siviilien turvallisuuden takia. Väki otti hyvin tyynesti kaiken vastaan. Kukaan ei näkyvästi hermostunut tai menettänyt malttiaan. Voisi sanoa, että kansa alistui kohtaloonsa. Lapissa talot olivat vanhoja puutaloja. Rovaniemi ja Kemi olivat sentään kaupunkeja ja sillä tavalla olisivat saaneet säilyäkin sodassa.

Tässä Lapin sodan alussa saksalaiset pitivät meitä ihan hyvänä. Emme silloin vielä taisteleet, vaan menimme peräkkäin ja ne toivat, ennenkuin välit menivät huonoksi, minut moottoripyöräl­lä omalle puolelle. Sain vielä saksalaiselta pataljoonan komentajalta ranskalaisen konjakkipullon lähtiäisiksi ja hän sanoi sen olevan harvinaista herkkua heidänkin armeijassaan. Sitä konjakkia oli vain Ranskassa ja Englannissa ja se oli Pariisista ryövätty pullo. Hän käski juoda sen nautinnolla ja muistella häntä. Se nautinto alkoi heti teltassa, kun sinne ehdin. Tuli heti käyttöön.

Sotatapahtumien jälkeen ei minulla ole ollut mitään yhteyttä saksalaisiin ”sotaveljiin”. Hyviä kavereita kyllä oli mm. Röhöntien varrella. Kävimme kylässä vastakkain toistemme luona.  Oli yksi komppanian päällikkö ja yksi lääkäri, joiden kanssa olimme paljon tekemisissä. Mutta kun sieltä sitten lähdettiin, oli tien yli vedetty iso banderolli, jonka alla hyvästelimme saksalaiset. Sen jälkeen ei ole ollut yhteyksiä. Inkerinmaallakin kyllä tapasin saksalaisia ja oli osoitteitakin, mutta ne ovat kaikki hävinneet ajan kanssa, eikä niihin mitään yhteyttä saatu.

Siviiliin pääsin Sodankylän ja Rovaniemen puolivälistä. marraskuun 17. päivä 1944, jolloin kotiutettiin. Kotiuttaminen tapahtui Kajaanissa, jonne marssittiin reittiä Rovaniemi – Ranua – Pudasjärvi – Puolanka.

Koulu oli kesken. Seitsemäs luokka oli vuorossa ja sitä muutaman muun kaverin kanssa Salossa luimme yksityisesti ja kävimme tenttimässä opettajille. Saimme melkein seitsemännen käydyksi, kun aloitti toimintansa valtion sisäoppilaitos. Sen piti ensin alkaa Taavetissa, mutta ei ehditty kuin Helsinkiin asti, niin tuli peruutus, ettei sitä Taavettiin laitetakaan, vaan Niinisaloon.

Niinisalossa seitsemäs luokka tuli käydyksi loppuun ja siirryttiin kahdeksannelle luokalle, joka meni varsin nopeasti. Jo heinäkuussa 1945 saimme ylioppilastodistukset. Syyskesä meni kotona työssä ollessa ja syksyllä menin Helsinkiin opiskelemaan maatalous- metsätieteelliseen tiedekun­taan.

Opiskelun loppuvaiheessa 1947 uudenvuoden aattona menin naimisiin. Ensimmäinen vaimoni kuoli synnytykseen. Ehdimme olla naimisissa pari vuotta. Uudelleen avioiduin 1952. Poika on ensimmäisestä avioliitosta ja tästä jälkimmäisestä on kolme tyttöä. Suunnilleen viiden vuoden kuluttua valmistuin 1951 agronomiksi. Seurasi työskentelyä kotitilalla useamman vuodan ajan.

Vuonna 1967, jolloin maatalousverotus uudistettiin, tulin Salon Seudun osuuspankkiin työhön perusta­maan maatalouden tilitoimistoa. Se on nykyisin Osuuspankin Kiinteistökeskus Salossa. Olin siinä työssä 18 vuotta, jonka jälkeen pääsin eläkkeelle vuonna 1985. Eläkkeellä olen vielä muutaman vuoden tehnyt työtä maataloudessa 5-6 vuotta, mutta nyt on maat jo vuokrattuja. Tuleva moottoritie valmistuessaan pirstoo tilan pahasti liittymineen.

Veteraanityössä olen ollut rivijäsenenä ja yrittänyt tukea toimintaa. Ja olen ollut joissakin tehtävissäkin mukana, seppeleen laskussa yms.

Päivät kuluvat eläkkeellä ollessa. Luemme ja matkustelemme, vaimoni ja minä. Kotona, vaikkei enää olekaan mitään maanviljelystä, riittää työtä. Kaikenlainen pikku remontti kiinnostaa ja puuhastelu nurkissa. Videoin monenlaista yksityiskäyttöön, kuten kaikki matkamme.

Sodasta on jäänyt vaikuttavia muistoja. Koska olin varsin nuori, 18-vuotias, ei osannut sodan vakavuutta sillä tavalla mieltää. Vanhemmat miehet, perheelliset, ottivat kaiken paljon vakavam­min. Nuorella miehellä se oli kai ”nuoruutta ja hulluutta” pitkälti koko ajatusmaailma. Vapaaeh­toisena oli hinku päästä sotaan. Sota on sellaista kuin on. Mutta kai sodassa on hyvääkin, jos ajatellaan, miten se tuo kehitystä mukanaan esim. tekniikan alalla.

Henkilökohtaisesti kyllä olen sitä mieltä, että se on vaikuttanut omaan luonteeseeni. Se kasvatti. Elämän kovat realiteetit oli pakko oppia huomaamaan. Tuli peräänantamattomuutta ja lujuutta. Kun on sen rääkin vahingoittumattomana läpi käynyt, uskoo selviävänsä muustakin.

 

(Kirjoitettu helmikuussa 1999)