Tervosalo Teuvo

Olen syntynyt 29.10.1923. Olen Perniöstä Viipurinkylästä, eli Alikulmalta.

1942 tammikuun 17. päivä oli kutsunnat tai oikeastaan lähtö sotaväkeen. Kutsunnat olivat olleet jo sitä ennen. Sota oli jo täydessä käynnissä silloin, kun olin sotaväessä Riihimäen kasarmilla, jossa oli jalkaväkeä. Olin konekiväärikomppaniassa. Vanhat konekiväärit olivat todella hankalia pyssyjä kantaa ja käsitellä.

Perniöstä meitä oli mukana paljon poikia ja kaikki joutuivat suurimmaksi osaksi juuri Riihimäelle, koska Perniöstä ei otettu enää tykistöön. Vain hyvin harva enää joutui tykistöön. Vanhemmat, suojeluskunnassa olleet sinne joutuivat, koska täällä oli tykistökeskus Kankkola.

MUKAAN SOTAAN

Asevelvollisuuskoulutus kesti vuoden 1942 tammikuusta lokakuun loppuun, jolloin lähdettiin rintamalle päin.

Menimme Lappeenrannan kautta Pitkäänrantaan, josta edelleen jakelukeskuksiin JA pataljoonaan. Yksikkö, jossa olin, oli JR 34. Se oli perustettu Salon suojeluskuntapiiristä ja siihen kuuluivat Sauvo, Karuna, Halikko , Kiikala ja Kisko, joista kaikista oli miehiä mukana. Ei niissä ollut perniöläsiä juuri lainkaan, kun se alkuperäisesti perustettiin. Jälkeenpäin siihen sitten tuli nuorempia, että kyllä siinä loppupuolella oli jo aika montakin perniöläistä täydennysmiehenä. Hyökkäysvaihe vei paljon miehiä. JR 34 meni lopulta niin pieneksi, ettei siinä ollut jäljellä kuin yksi pataljoona. Komentajana oli majuri Suna.

JANTEBASTA KUUTTILAHTEEN

Olimme Potporosin kaupungissa, jossa olimme Janteban lohkolla linjassa kevääseen 1943. Sitten tuli toinen porukka ja meidät vietiin kaupungin reunaan vanhan tien varteen. Sinne tehtiin pienen aikaa puolustuslinjaa, juoksuhautoja ja sellaista. Oli asemasodan aikaa. Oikeastaan Janteban lohkolla ei koko sen talven aikana ollut lainkaan taisteluja, vain vartiopalvelua. Minäkin, vaikka olin konekiväärikomppaniassa palvellut, en kertaakaan käyttänyt konekivääriä, vaan olin tavallisena kiväärimiehenä. Konepistoolit olivat vain vanhemmilla miehillä. Se oli haluttu ase.

JR 34 yhdistettiin sitten 15 prikaatiin ja lähdettiin marssien Laatokan rannalle Kuuttilahteen. Siellä oli linjassa kenraali Laguksen porukka, joka meidän 15. prikaatin piti päästää pois ja niin tehtiinkin. Oli lokakuun loppu, kun otimme tämän linjan vastaan. Siinä vaiheessa minulla vaihtui myös ase. Olin ollut kiväärimiehenä ja jouduin nyt ottamaan pikakiväärin, Lahti-Salorannan. Se oli raskas kannettava, eivätkä vanhemmat miehet sitä halunneetkaan, vaan se lykättiin mielellään juuri nuoremmille.

ILOINEN KULMA

Siellä oli sellainen kuin ”Iloinen kulma”. Se oli Syvärin alkupuolella. Linjat olivat pitkin Syvärin rantaa ja suomalaiset olivat pohjoispuolella. Yhdessä kohtaa linja teki äkkinäisen mutkan. Sitä mutkaa sanottiin ”Iloiseksi kulmaksi”. Siinä kohtaa venäläinen oli Suomen puolella Syväriä, rannassa. Se oli ikävä paikka. Yhtä joukkuetta voi pitää vartiossa kuin parisen viikkoa ja taas piti vaihtaa. Linjojen väliäkään ei ollut kuin sellainen matka, että hyvä käsikranaatinheittäjä heitti kranaatin naapurin puolelle. Ei ollut kuin sadan metrin paikkeilla. Sitä linjaa ihmeteltiin porukalla, että miksi sellainen täytyy pitää. Myöhemmin se linja sitten suoristettiinkin siltä kohtaa.

Siinä tapahtui kaikenlaista. Venäläinen kaivoi kerran tunnelinkin siihen kohtaan. Se oli ihme sinänsä, sillä maasto oli suota, johon korsunkin pystyi kaivamaan korkeintaan puolen metrin syvyyteen. Sitten jo tuli vettä. Suomaastossa oli lisäksi näkyvyys hyvä, eikä naamiointikaan auttanut. Siinä pystyi hyvin ampumaan suorasuuntauksella korsuja. Se oli ikävä paikka olla. Juoksuhaudatkin olivat vain matalia ojia ja turpeita oli siirretty eteen. Ne olivat hataria. Siinä paikassa meni miehiä usein.

TOIMINTAA KENTILLÄ

1943 kesällä ja syksyllä meillä oli huolto aika hyvä. Näkkileipää riitti. Mutta ei missään sodassa pitopöytiä löytynyt.

Lomalle pääsi pyörivän systeemin mukaan. Sitä sai 4-5 kk:n välein. Juna tuli Mäkriän asemalle, josta pääsi kyytiin. Matkaan meni kuitenkin pitkä aika lomasta, koska junat olivat hitaita ja matkat pitkiä. Loma oli kuitenkin haluttu tapahtuma.

Myöskin kotipaketit olivat tervetulleita. Vaikka meitäkin oli sodassa yhtaikaa viisi veljestä, niin kyllä aina silloin tällöin kotoa tuli paketti jokaiselle. Vanhin veli kaatui kylläkin jo 1942. Seuraavakin veli haavoittui päähän ja kolmas haavoittui samoin. Kaksi meistä säilyi kokonaan ehjänä, vaikka olimmekin jalkaväessä.

Juhannuksen aikoihin alkoi täysi rähinä. Tapeltiin puolin ja toisin. Välillä juoksimme karkuun ja välillä teimme vastaiskuja. Olimme viivyttämässä. Samalla, kun viivytimme, piti tarkoin tutkia mistä peräännytään ja mihin, sillä mottiinjoutumisen vaara oli koko ajan myös olemassa. Tuuloksen maihinnousun jälkeen mottivaara oli entistä suurempi. Vihollinen pääsi siinä yli radan ja katkaisemaan sen sekä huoltotien, eikä sitä siitä pois saatu, vaikka kuinka yritettiin. Jouduimme sen takia kiertämään pitkään että pääsimme siitä ohi. Jouduimme juoksemaan pitkin metsiä Salmiin asti.

Lunkulan saaren luona oli rannan puolella vain vähän vettä ja siinä oli jonkinlainen silta. Meitä oli yksi joukkue, joka vietiin sinne saareen. Ihmettelin, että mitä sielläkin tehtiin. Venäläinen pääsi etenemään lähelle ja me olimme saaressa. Venäläinen ampui mantereen puolelta suorasuuntauksella siihen salmeen. Onneksi siellä oli joitain veneitä ja lautta, että onnistuimme pääsemään pois. Kenellekään ei silti mitään sattunut. Meillä oli onneksi savupommeja, jotta saimme näkyvyyden heikoksi.

Muun ylivoiman lisäksi ryssillä oli ilmaylivoima. Sen merkitys väheni kuitenkin, kun oli paljon metsiä. Niihin kätkeytyi suuriakin porukoita näkymättömiin.

Ei siinä perääntymisvaiheessakaan mitenkään nelijonossa tultu. Tarkat suunnitelmat piti olla ja meininki oli niin kuin rintamalla. Välillä torjuttiin hyökkäystä, välillä viivytettiin ja tehtiinpä vastaiskujakin.

OSA PORUKASTA HAJALLA

Sitä, kun Iloinen kulma suoristettiin, kutsuttiin Pisin linjaksi. Siitä me lähdimme sitten kevättalvella. Olimme jo Pisi-joen Venäjän puoleisella rannalla. Siinä kohtaa missä minäkin olin, oli silta hiukan sivulla, eikä siihen ehditty, vaan syöksyimme suin päin jokeen. Jokainen tuli yli miten parhaiten pääsi. Vettä riitti ihan uimiseen asti. Siellä sillalla jäi paljon porukkaa vangiksikin. Ryhmä, jossa minä olin, oli ihan pataljoonan reunalla. Viereinen pataljoona perääntyi, mutta meidän ei. Siksi meidän porukasta moni jäikin vangiksi.

Joukkueenjohtajana ollut luutnantti Arttilakin Sauvosta hävisi porukasta. Hän jäi harhailemaan 17 miehen joukkueen kanssa vihollisen sekaan. Mutta hän toi porukan takaisin parin viikon päästä. Onnistui pääsemään vielä puutteellisten vihollislinjojen läpi.

Mutta toinen porukka, josta tämä ensimmäinen erkaantui, jossa olivat kiikalalaiset Laiho ja Nieminen ja Lappalainen, olivat kaksi kuukautta kadoksissa vihollisen puolella ja tulivat vielä sieltä takaisin.

Olivat kuulemma tappaneet venäläisen mullikan ja hevosen henkensä pitimeksi. Sattui vielä niin, että Suomen puolelle tullessa, he tulivat ihan oman pataljoonan kohdalle. Olivat partaisia ja ryysyläisiä. Eikä heillä ollut mitään aseitakaan. Laiholla vain oli pieni pistooli. He olivat joutuneet kiertämään hyvin pitkän matkan. Ei siinä paljoa olisi ollut mahdollisuuksia, mutta onneksi rannalla oli tiheää pajukkoa, joka antoi näkösuojan. Sieltä sai ryömityksi.

LAPIN SOTAAN

Päästyämme Tuuloksen ohi tuli aselepo. Olimme silloin Salmin paikkeilla. Heti aselevon jälkeen meidät lastattiin junaan Pitkässärannassa ja vietiin ajamaan saksalaisia pois pohjoiseen.

Ensin meidät vietiin Limingan niityille Oulun alapuolelle, jossa olimme viikon päivät. Sitten mentiin Ouluun, mutta ei siellä enää mitään saksalaisia ollut. Olimme majoitettuna ns. Pikku Berliinissä. Muutaman päivän jälkeen lähdimme kävelemään.

Meidän porukalla oli Kemin valtaus ainoa taistelu, mikä pohjoisessa käytiin. Porukastamme toinen pataljoona meni Tornioon ja tuli sitä kautta. Meidän pataljoonamme meni Pohjanlahden rantaa pitkin ja kolmas pataljoona idän puolelta. Saksalaiset pääsivät sieltä suurimmaksi osaksi pois. Yksi junakolonna tavaroineen kuitenkin jäi. Mutta kaikki rautatie- ja maantiesillat saksalainen räjäytti mennessään.

Porukkamme kyllä vielä käveli Rovaniemelle asti. Menimme syöksyveneillä yli jokien. Kuormastoa kuljetettiin lauttojen avulla. Miinoja riitti. Tieltä ei uskaltanut astua yhtään sivulle, sillä ei ollut niin pientä maantien rumpua, etteikö siinä olisi miinaa ollut. Maantiellä ei miinoja kuitenkaan ollut. Kai ne oli jätetty rauhaan, koska he itsekin niitä käyttivät.

Eräänä pimeänä syksyisenä yönä, olimme kai noin 10 kilometrin päässä, katselimme Rovaniemen paloa. Se oli varmasti melkoinen nuotio loimusta päätellen. Siviilit oli aikaisemmin jo ajettu pois tieltä. Vaikka kyllä asukkaita silti oli kuten Kemissäkin.

KOTIUTTAMINEN JA SOPEUTUMINEN SIVIILIIN

Rovaniemellä oli Vika-niminen pysäkki, joka oli hiukan ohi Rovaniemestä. Sinne asti menimme ja sitten tuli kotiuttaminen.

Kävelimme Iin asemalle asti, sillä vasta sieltä junat pääsivät kulkemaan rikottujen siltojen takia. Yhtään ei purnattu, kun käveltiin kotiinpäin. Iltaisin ei kukaan viitsinyt enää edes telttaa pystyttää. Maattiin vain teltan alla sellaisenaan. Ja päivässä marssittiin niin pitkälle kuin suinkin päivässä ehdimme kävellä.

Saloon meidät tuotiin, kaikki Salon puolen miehet, työväentalolle. Ase ja kenttäpakki luovutettiin. Vaatteet saivat jäädä päälle.

Siviiliin tulo oli mukavaa. Vaikka ei se elämä täälläkään siihen aikaan mitään ruusuista ollut. Nuorena poikana oli lähdetty ja kolme vuotta sentään oltiin. Esimerkiksi vaatteetkaan eivät enää sopineet, koska olin sodassa vielä kasvuiässä. Mitään ei saanut ostaa. Se oli todella surkeaa. Meillä ei ollut muuta kotona kuin ruokaa. Sitä oli siksi, että meillä oli pieni maatalouspaikka.

Mutta vaatetuspuoli oli kaikkein surkeinta ja jalkineet. Sitä kesti noin kolme vuotta ennen kuin mitään rupesi saamaan. Meillä ei ollut oikein mitään vanhaakaan vaatetta. Mihinkään ei kehdannut mennä, koska ei ollut vaatteita, kuten tansseihin, vaikka mieli teki.

Täytin silloin syksyllä, kun sota loppui, 21 vuotta. Olin mennyt 18-vuotiaana. Meitä oli sodassa kaikkiaan 4 veljestä, joista pari haavoittuikin. Ensimmäinen kaatui.

(Muistelut videonauhalta purkanut lokakuussa 2001 Reino Läärä)