TUOMO LAURILA
( S. 16.9.1918)

ALOKASKOULUTUSTA

Varusmieheksi jouduin Suomen kohtalon vuotena 1939 syyskuu 7 . päivä. Silloin oli Hitler hyökännyt Puolaan ja vähän myöhemmin Stalin hyökkäsi puolalaisten selkään. Tunnelma oli sillä armeijassakin silloin, Hämeenlinnassa, mihin jouduin, aika vakava. Hälytys oli päällä koko ajan, kun saapumisemme oli näin ajoittunut.
Hämeenlinnassa olin alokasajan alokasjaoksessa KTR 1:ssä. Tämä alokasjaos jäi Hämeenlinnaan, kun lokakuun puolenvälin maissa koko rykmentti joutui Kannakselle valmiusjoukkoihin vanhan rajan pintaan. Sinne vietiin myös koko KTR 1. Hämeenlinnaan jäivät vain alokkaat. Mutta lähteneiden tilalle tuotiin muitten KTR:n alokasjaokset Viipurista ja Riihimäeltä, joten siellä oli näitä alokkaita hyvin paljon.
Syyskuu ja puoliväli lokakuuta oli normaalia alokaskoulutusta, mutta oli varsin turhauttavaa sen jälkeen. Siellä olivat aliupseerikoulun oppilaat ryhmänjohtajina. He olivat olleet kuukauden päivät aliupseerikoulussa ja simputus oli heille kovin mieleistä. Yrittivät maksaa vanhoja velkoja, mitä itse olivat kokeneet ja se oli vähän semmoista. Minullakin oli jo ennestään varsin hyvät tiedot kenttätykistöstä suojeluskunnan ajoilta ja varsin hyvä sotilaskoulutus, koska olin osallistunut Kankkolla jo paljon niihin. Olin jo kolme kertaa ollut suuntaajanakin kenttätykissä tällaisissa harjoituskovapanosammunnoissa, joten tiesin jo varsin paljon tykistä. Siksi tällainen simputusluontoinen koulutus oli varsin turhauttavaa.
Simputuksella ei ollut määrää. Lattioita jynssättiin, eikä sotapesään ehtinyt. Kirkossa ”nukkujille” oli kovat aamuherätykset ja nukkumaanmenot vuorotellen, hiki päässä voimisteltiin, jotta virkistyisi. Se oli todella tyhjänpäivästä. Tätä jatkui aina.
Olin juuri niihin aikoihin, kun tuli ensimmäinen ilmahälytys Hämeenlinnaan, tällaisessa alokasjaoksessa aliupseerioppilaiden ryhmissä 30.11.

AMPUMAKOULUTUSTA

Seuraavana nimeni oli sitten listassa, kun siirrettiin alokkaita panssarintorjuntakoulutuskeskukseen. Se oli Hämeenlinnassa Suomen kasarmilla. Aikaisempi paikkani oli Linnan kasarmi. Siellä alkoi tosi pikakoulutus, jossa oli ollut aikaisemmin myös monenlaista santsia. Sitä koulutusta kesti vain noin 3 päivää. Ensimmäisen päivän ehtoolla Suomen kasarmille mentyämme niin alkoi koulutus välittömästi. Viides päivä illalla oltiin jo vaunussa ja menossa rintamalle itään.
Meillä oli aivan uudet tykit. Niitä ei ollut kukaan ennen nähnytkään. Oli Bofors 37 milliset panssarintorjuntatykit ja siihen piti kouluttaa ampujat ja kaikki muut tehtävät. Siinä oli aikamoinen opetteleminen pikku tekniikassa. Lukko piti osata, ainakin jonkun tykkiryhmässä, avata ja kasata jälleen ja korjata muut häiriöt, jotka tulivat. Siellä oli levylle piirretty kaarevia viivoja. Tykistä oli poistettu iskurikoneisto ja pantu lankaristikko putken suulle. Siellä oli kouluttajan helppo nähdä. Suuntaaja joutui seuraamaan tätä kaarevaa viivaa ja kelloakin katsottiin, kun siirsi sitä sivusuuntausta ja korkeuttakin piti samalla seurata. Siinä oli molemmilla käsillä tehtävää, kun sivusuuntaus oli vasemmassa kädessä ja oikeassa olivat korkeus ja laukaus. Joka mies kävi läpi koulutuksen. Jokainen teki asiat kykyjensä mukaan.
Jouduin sitten ykköstykkiryhmän ampujaksi, koska harjoitusammuntani onnistui joltisestikin. Toinen mies oli lataaja ja niin edelleen siinä tykkiryhmässä.
Maastoonkin kerittiin siellä Hämeenlinnassa, vaikka kiirettä piti ehtiä sen kolmen päivän aikana. Puoli päivää meni Hätilän ampumaradallakin, kovin kylmänä päivänä siinä joulukuun alussa, oli pakkasta. Ammuimme näillä tuliterillä tykeillä, mitä meillä oli. Kranaatteja, ammuksia, oli vähän. Ampuja sai ampua kaksi laukausta ja lataaja yhden, että kolme oli varattu tykkiä kohden. Tuhlata ei saanut. Ampumamaalina oli panssarilevy.

RINTAMALLE

Alettiin valmistella lähtöä. Teltat ja kaikki varusteet jaettiin. Jossakin itsenäisyyspäivän iltahämärissä 5-6 aikoihin juna lähti Viipuriin päin ja itsenäisyyspäivän aamuna oltiin sitten Viipurissa. Siellä purettiin kohta tykit alas ja lähdimme eteenpäin Kannaksen suuntaan marssimalla. Luultiin, että näille tykeille tulisi kiirekin, mutta siellä oli jo linjat vakiintuneet, eikä niin kovaa kiirettä ollutkaan. Siellä oli ennestään muutamia panssarintorjuntatykkejäkin. Olimme Viipurin lähellä Korpelan aukio- nimisessä maalaiskylässä.
Joulukuun 21 tai 22 päivä siirryttiin jo etulinjaan, jossa oli kolme neljä rykmenttiä joukkoja parista divisioonasta. Joulukuun aatonaattona 23. päivä tapahtuneeseen hyökkäykseen me jo osallistuimme. Tykkijoukkue, jossa olin, oli silloin vielä suoraan rykmentille alistettu. Hyökkäyksen aikana menimme ohi pääpuolustuslinjan ja aika matkan eteenpäin. Mutta siinä oli paljon puutteellisuuksia jo valmistelussa, minkä huomasi tavallinen soturinkin, tulivalmistelu ja kaikki jäivät kovin pieniksi. Päivä siellä oltiin ja aika matka edettiin. Rykmentti oli JR 7, jolla ei ollut mitään tekemistä jatkosodan rykmentin kanssa. Tämä oli ihan eri rykmentti.
Kovana komentajana rykmentissä oli Kaarlo Heiskanen, joka myöhemmin oli jalkaväen kenraali. Hän oli täysi eversti sitten jo talvisodan aikana. ”Kylmä Kalle” oli hänen lempinimensä jo silloin, joka oli varsin hyvä sotilaallinen nimitys. Hänkin kävi siellä meidän kanssamme edessä ihan tykin vieressä ja kyllä nimi ”Kylmä Kalle” sopi häneen siinäkin yhteydessä.
Koko meidän joukkue oli eri puolilta Suomea, eikä ollut alkuperäisestä jaoksesta kuin pari miestä. Muut olivat sitten Viipurista ja muualta. Kukaan ei tuntenut toisiaan. Perniötä lähin oli Raisiosta. Hänkin haavoittui Viipurissa ja menetti jalkansa. Hyökkäyksessä, joka päättyi onnettomasti ja tappioita tuli runsaasti, me säilyimme. Jalkaväki menetti paljon. Kyllä meilläkin joku haavoittui.
Vetäydyimme takaisin. Muodostettiin tykkikomppania, joka oli suoraan rykmentin alainen. Me olimme vain joukkueena. Joukkueenjohtajan nimi oli Valtter Hämäläinen Rautalammelta. Vuodenvaihteessa 1939-40 meille tuli komppanianpäälliköksi vakinaisen palveluksen luutnantti ja sitten meille tuli vielä kolme tykkijoukkuetta ja lähitorjuntajoukkue. Jouduimmekin ihan tammikuun alussa, kun oli vaihto, etulinjaan Summan kylän laitaan. JR 7 oli koko toimintansa ajan tässä vihollisen painopistesuunnassa. Me liikuimme vallan Viipuri-Terijoki tien tuntumassa. Ryssä hyökkäsi. Se käytti pääasiassa näitä teitä ja ensimmäinen yritys oli aivan tien suunnassa, mutta sitten jos se ei päässyt, niin levittäytyi.

SUMMAN RINTAMALLA

Olimme siinä. Minäkin jouduin sinne rintamalle, kun mentiin etulinjaan. Siellä oli meidän kaksi tykkiä. Minun tykkini oli ihan kylän laidassa. Summan lohko, mistä talvisodassa puhuttiin saattoi olla pikkusen runsaat kymmenen kilometriä. Sitä kutsuttiin myös Summan rintamaksi. Siinä oli sitten jo pari kolme rykmenttiä. Kylä oli meitä lähellä, eikä siinä ollut enää kuin muutama savupiippu törröttämässä. Rakennuksia ei ollut juuri lainkaan enää. Mutta Viipurin tien varressa oli kyltti, jossa luki ”koulu”. Siinä oli ollut lähellä kylän koulu, josta ei kuitenkaan muuta kuin kyltti ollut enää jäljellä.
Siellä oli joku päivä ensin varsin hiljaista. Oli vähän pilvistäkin, mutta sitten alkoi ryssän tykistö kovan jauhamisen. Ne olivat jo yrittäneet pari kertaa Summan kylän läpi, mutta eivät olleet päässeet. Sitten alkoi järjestelmällinen tykistötuli, joka oli kovin kovaa ja tykit varsin raskaskaliperisia. Ne ampuivat rikki meidän betonibunkkerita, joitten koordinaatit olivat heillä tiedossa ja ampuivat kovin tarkasti. Meillä oli konekiväärikorsun vieressä YH:n aikana tehty puukorsu, joka oli hutero muuten, mutta kylläkin antoi suojan, jollei ihan katolle sattunut kranaatti putoamaan. Meidän aikana ei onneksi sattunut, eikä sivuillekaan.
Se oli soramaata ja ja hidassytytteiset kranaatit tekivät kauheat kraaterit, koska ne olivat kaikki pääasiassa raskaita kranaatteja. Sinne tuli kaiken kaliperisia, mutta nämä, joita sinne bunkkereihin tuli olivat 5-6 tuumaisia hidassytytteisiä. Ne tunkeutuivat varsin syvälle ennen kuin räjähtivät. Se oli kovaa tykistötulta. Meillä oli vieressä KRH:n tulenjohtue ja KRH:n miehet kävivät aina joskus lämmittelemässä meidän korsussa.
Ryssien puolella oli kertakaikkiaan suuri ylivoima. Kun laskimme ilmakuvista, niin huomasimme, että ryssillä oli toistasataa patteria siinä divisioonan tai taisi olla ihan rykmentin lohkolla, mutta ihan siinä välittömästi. Raskaat tykistöt pystyivät paljon siirtämään tulta eri alueille, mutta siihen kylän alueelle pystyi ainakin toistasataa patteria ampumaan. Meillä oli vastaavasti toistakymmentä patteria vastassa ehkä 15-16 patteria. Tykistöylivoima oli tavaton. Ja jälkiarvioinneissa perustellusti todettiin, että jalkaväkimiehitys oli nelinkertainen verrattuna puolustajiin. Meillä oli ennen kaikkea tykkien kaliperi liian pieni. Tämä oli hyvin yleinen tilanne. Tuolla museomäelleä on 02 76- millinen, niin se oli aivan liian pieni 150-millisten rinnalla. Oli niitä raskaampiakin, mutta niitä oli vallan liian vähän. Meidän tykistöllä oli lisäksi kova ammuspula. Harvoin kuuli oman tykistön ammuntaa siellä Summassa.
Summassa, meidän vasemmalle puolella Summan järven tuntumassa, oli saman divisioonan JR 9, mikä oli ruotsinkielinen, Summajärven toisella puolella. He tappelivat ihan hyvin, mutta se murtui siinä 12. päivä helmikuuta. Me viivyimme pitempään. Mutta 16. päivä aamulla me sitten irtaannuimme Summan kylän lohkosta. Silloin tuli käsky, kun meistä vasemmalta joutuivat lähtemään, niin mekin irtaannuimme.
Silloin oli pakkasta kovin paljon. Oli kylmä talvi ja joku pilvinen lumipyrypäivä, mutta pääasiassa pakkasta.

VENÄLÄISIÄ PANSSAREITA

Summassa oli jo panssareita ja ne hyökkäsivät aina panssareiden turvissa. Moneen otteeseen tuli ammuttua panssareita, joita tuhottiin varsin monta Summassakin. Niitä oli kahden kokoisia. Tämä kylän alue, missä minun tykkini oli, oli vankkaa maastoa, niin panssarit olivat suuria noin 30 tonnin hujakoilla painavia. Panssareita oli ryssänmaalla monta kehiteltyä versiota.
Summajärven tuntumassa, jossa oli soista, oli vain pienempiä vaunuja, 9 tonnin kokoisia, jotka oli paljon helpompia tuhota. Nämä suuret olivat vaikeampia. Jos oli hyvä iskukulma, niin kyllä silloin läpäisi. Helppo siihen oli osua, mutta osumasuunta oli tärkeä, jotta se läpäisi panssarin. Kun tykissä oli valojuova, niin sen aina erottikin, jos ammus otti kimmokkeen panssarista. Siitä jo yleensä tiesi, läpäisikö ammus vaunun kuoren.
Summassa meidän komppanainpäällikkö Mäntykoski kaatui ja se oli suuri menetys, koska kaikki pitivät hänestä. Hän oli reipas ja pätevä mies sekä piti kovin huolta komppaniasta. Ja meidän joukkueenjohtajasta Hämäläisestä, vänrikistä, tuli komppanianpäällikkö ja ei meillä ketään joukkueenjohtajaa enää tullut koko sodan loppua ajatellen, vaan se oli varajoukkueenjohtaja vanha rajavartioston mies, kersantti, joka oli Sallan rajavartiostossa ollut. Hän oli meidän johtajana.
Meidän joukkueemme pärjäsi yllättävän hyvin, mutta kyllä meilläkin oli muutamia kaatuneita ja haavoittumisia siellä Summassa. Toiset joukkueet menettivät enemmän. Meidän tykillä oli sikäli huonoa tuuria, että kranaatti ei läpäissyt, vaikka osumia tuli näihin isompiin vaunuihin. Mutta sikäli meillä oli tuuria, että näissä vaunuissa päälliköt tai ajajat olivat vähän herkkähermoisempia. Kerran eräskin vaunu oli jo kovin lähellä meitä, eikä ollut epäilystäkään, etteikö siihen osuisi. Ensimmäisen osuman jälkeen heti se vaunu otti pakin päälle ja kääntyi ja perääntyi pois. Näitä oli parikin selvää tapausta, jossa vihollisen hermo petti. Toisessa paikassa vastaavasti panssari avasi tulen ja tuhosi tykin ja tuli vielä ajamaan sen tykin ylikin. Se ei tyytynyt pelkästään siihen, että sai osuman tykkiin, vaan tuhosi sen täydellisesti. Viipurissa meni joukkueenjohtajakin sellaisessa samanlaisessa ammunnassa.

VETÄYTYMISTÄ

Tykkikomppaniassa ei mikään joukkue ollut koko aikana reservissä. Jalkaväkipataljoonalla oli aina yksi komppania reservissä. Siitä ei ollut paljonkaan iloa, sillä ryssät valtasivat aina joitain punkkereita ja siihen otettiin vastaiskuun juuri reserviporukkaa. Se oli ehkä vielä vaikeampaa kuin etulinjassa olo. Yleensä onnistuttiin saamaan korsuja takaisin. Vain joitakin sitten sieltä laitamilta jouduttiin luovuttamaan.
16. päivä aamuyöstä saimme käskyn irtautua. Pitkin soita oli tehty talvitie, jota vetäydyttiin taakse. Tykkikin hajosi ihan viimeisinä päivinä. Se sai osumia, joten meillä ei ollut enää tykkiäkään. Menimme Viipuriin asti pysähtymättä. Yksi joukkue kuitenkin joutui jäämään vielä viivytykseen muiden porukoitten mukana, kun sillä oli tykit kunnossa.
Talvisotaa käytiin paljon soita pitkin. Ryssä tallasi niitä omalla puolellaan ja suo jäätyi nopeasti, kun tuli kovia pakkasia. Ne saivat kantavia teitä ja pystyivät siirtämään raskaita tykkejään ja panssareitaan. Kesällä ei se siinä maastossa olisi lainkaan onnistunut. Talvi oli hyökkääjän puolella.
Kellään ei ollut lomaa koko talvisodan aikana. Ei edes veljen hautajaisiin saanut lomaa. Kaikki rautatietkin olivat niin kuormitettuja, ettei senkään takia olisi voinut lomaa ajatella. Kaikesta huolimatta mieliala oli hyvä ja isänmaallinen, vaikka siellä oli kaveria läpi joka puolueesta. Ei siellä mitään purnattu.
Muonituksen suhteen oli hiukan ongelmia varsinkin silloin, kun oltiin joukkueen puitteissa. Mutta sitten kun tuli komppanianpäällikkö, niin hän oli ponteva muonitustakin järjestämään ja parantamaan. Aikaisemmin joukkue oli ollut aina jonkun kiväärikomppanian muonituksessa. Se oli vähän vierasta porukkaa, jota potkittiin päähän. Pärjäsimme siinä huonommin. Mutta kyllä talvisodassa muonitus kaikkiaan oli tyydyttävä. Mutta sitten meille tuli kokonaan oma muonitus, kun komppania muodostettiin. Oltiin silloin omavaraisia. Tietysti siirtojen aikana saattoi tilapäisesti joutua toistenkin muonituksiin.
Tykit olivat kaikki hevosvetoisia. Yhtään moottoroitua ei ollut.

VIIPURISSA

Porukka siirtyi sitten Viipuriin. Oli hiukan harjoitusta, mutta pääasiassa kuitenkin kenttävarustelutyötä. Tehtiin tykkiasemia. Mutta linjat olivat yleensä hyvin puutteelliset. Summassakin oli linnoitustöitä tehty, mutta silloin ei vielä tiedetty panssarintorjuntatykeistä mitään. Ne tulivat vasta syyskuussa ensimmäiset ja marraskuussa, joten siellä ei ollut tykkiasemia tällaisille suorasuuntaustykeille lainkaan. Pääasiassa ei ollut kunnon tykkiasemia ollenkaan. Joku saattoi olla, mutta ne olivat liian kaukana, eikä ollut ampuma-alaa.
Olimme ihan Kannaksenkadun tai tien päässä. Siellä on Viipurissa Ristimäen hautausmaat Naaskolan ratapihan takana. Siellä oli luterilainen ja kreikkalaiskatolinen ja oli siellä juutalaistenkin hautausmaa eräässä kulmassa. Viipuri oli kansainvälinen kaupunki. Hautausmaa oli rinteessä ja siinä edessä oli ratapiha ja sitten peltoja. Tämä oli ainoa paikka, mihin puolustuslinjoja voitiin tehdä. Siellä oli vähän jo ennenkin tehty, mutta nyt kaivettiin hautausmaalle tykkiasemia ja yhteyshautoja. Se oli hiukan ronskia peliä, mutta siinä ei muu auttanut. Yksi tykkiryhmäkin oli betonista valetussa ruumiskellarissa. Se oli heidän korsuna ja he asuivat siellä sen ajan.
Minun tykkini ei joutunut hautausmaalle lainkaan. Töissä siellä kyllä olin jonkin aikaa. Silloin oli viivytystaistelu ja sen takia oli hiukan aikaa Viipurissa, lähes pari viikkoa, ennen kuin tuli uusi kosketus 1.3. Se aika yritettiin käyttää kovin hyväksi.
Siinä tilanteessa meille tuli täydennystäkin, kun rivit olivat vajaantuneet. Viipuriin tuli 1920 syntyneitä koulutuskeskuksesta ja meille tuli vallan nuoria miehiä, kun taas jalkaväkeen tuli paljon vanhempiakin. Jopa turhankin vanhoja etulinjaan tulijoiksi. Ketään tuttua ei niiden joukossa ollut. Sen jälkeen meillä oli taas määrävahvuus täynnä.
Saimme lisää tykkejäkin. Meillä oli kaikkiaan neljänlaisia tykkejä, Bofors-tykki, ranskalainen 20 mm ja sitten oli kaksi 02, juuri sellaisia, kun aikaisemmin mainittiin. Sitten oli vielä sotasaalistykkejä. Minullakin oli sotasaalistykki 45-millinen, mikä oli paras panssarintorjuntakäyttöön. Se oli venäläinen ja hyvä. Venäläisillä oli muutenkin hyvät aseet, että niitä kelpasi käyttää. Näihin ryssän tykkeihin meillä riitti ammuksiakin. Kaikkiaan tykkejä oli jo toistakymmentä ja niinpä komppanian päällikköä alettiinkin jo kutsua patteriston komentajaksi, koska oli niin paljon porukkaa ja tykkejä Viipurissa. Ranskalainen tykki oli kaikista heikoin ja pienikaliperinen. Talvi ei paljoakaan vaikuttanut tykkien toimintaan. Taisi olla vain kerran, että tykki oli liian kylmä, eikä toiminut. Kerran vietiin putkikin korsuun lämpiämään ja rasvat otettiin pois ja saaviin tykki toimimaan.
Talvisota oli Suomen verisin sota ja siinä erityisesti maaliskuu oli verisin kuukausi. Silloin kaatui noin 5700 miestä, vaikka oli kyseessä vain puoli kuukautta, kun sota jo maaliskuussa loppui. Muilla kuukausilla, vaikka olivat kokonaisia ennätys lienee ollut 8000 miestä kaatuneina.
Viipuri oli kunnia-asia ja se yritettiin vallata hinnalla millä tahansa ja kranaattia ammuttiin todella paljon. Talvisodassa Viipurin linjat pysyivät ihan loppuun asti. 13. päivän vastaisena yönä ylijohtaja huomasi, että Viipuri oli jäämässä pussiin. Ja ryssäkin sen huomasi ja rupesi laitoja vahvistamaan. Perniön tykistö ja miehet olivat Tammisuolla, mikä on koilliseen Viipurista muutaman kilometrin. Se pystyi ampumaan Viipuriinkin, jos vain kranaatteja oli. Viipurissa oli pikkuisen enemmän kranaatteja tykistöllä käytettävissä ja tykistöäkin oli ehkä enemmän kuin Summassa. Lähtölaukauksia kuului paljon enemmän. Siellä myöskin tuhottiin monta ryssän panssarivaunua Viipurissakin, että meille tuli aivan tavaton luku. Niitä ei kukaan ole tietenkään voinut tarkistaa. Mutta vaunuja tuhottiin sodan aikana kaikkiaan noin 90, jota voidaan pitää kovin suurena määränä.
Viipurissa kaatui mm. kaksi joukkueenjohtajaa ja tietysti muita miehiä. Tykkikomppaniassa oli viiden upseerin määrävahvuus, joista kolme kaatui. Ainakin yksi tuli tilalle, mutta miehitys oli kylläkin vajaa sitten loppuun asti.
Viipurissa oli vähän helpompi. Siellä oltiin kellareissa ja kivitalot antoivat melko hyvän suojan. Oli siellä yksi uhkaava tilanne. Olimme yhden pienen kerrostalon kellarissa. Olin tosin itse juuri tykillä, enkä olisi siellä tuhoutunut. Tuli raskas kranaatti 5-6-tuumainen ja hidasteisena ja tunkeutui kellarin viereiseen koppiin, mutta ei räjähtänyt. Komppanianpäällikkö oli juuri silloin vielä käymässä ja hänen taistelulähettinsä ja toistakymmentä miestä siinä kellarissa, missä meidän tykkiryhmä oli. Mutta se jäi suutariksi ja oli niiden miesten pelastus. Komppanianpäällikkö, tämä vänrikki Hämäläinen, oli uskovainen ja uskoi Jumalan varjelukseen.
Itselleni ei sattunut muuta kuin lähelläpititilanteita. Vaatteista meni läpi ja sattuikin mm. käsivarteen, mutta ei siinä mitään pahempaa tullut.
Kun vetäydyttiin, niin silloin poltettiin Patterimäen ja Ristimäen puolustuslinjan välissä taloja. Kelkkalan ja Talikkalan kaupunginosat ja puutalot poltettiin. Suomalaiset sen tekivät. Siitä ajasta on minulla valokuviakin. Minulla oli oma kamera mukana. Filmeistä oli kylläkin aika pula.

RAUHA TULEE

Olimme Viipurissa 13.3. kun rauha tuli. Lähetti toi viestin meille. Olin juuri silloin tykillä. Kello oli varttia vailla 11 ja kiellettiin, että sen jälkeen ei enää saa ampua. Ryssätkin lopettivat juuri siihen, joten kuri oli molemmin puolin pitävä.
Meidän oli määrä sitten lähteä siitä. Minun tykkini oli Kannaksenkadun varrella, paikka, josta oletettiin ryssän pääasiassa tulevan. Mutta oli yllättävää, että jalkaväki tuli kohta yöllä. Mutta tätä tykkiä ei voinut siinä ilmaista. Siinä oli eräänlainen barrikadi, jonka takana oli tykki. Edessä oli kaikenlaista romua, autoja, kuorma-autoja ja lunta, pianoja ja huonekaluja. Pikakivääreillä ja muilla sitten topattiin sen ryssän hyökkäys. Pitkin kannaksenkatua jäi miehiä varsin paljon. Eikä vaunuja tullut. Mutta viimeisenä päivänä niillä oli vielä vakaa tarkoitus ennen rauhan tuloa valloittaa koko Viipuri. Kai ne komentajat kuitenkin jo siinä vaiheessa tiesivät rauhan tulevan.
Mutta vaunujakin oli hyökkäyksessä mukana. Koko sodan aikana en ennen ollut nähnyt yhtaikaa niin montaa vaunua. Laskin niitä olleen ainakin 30. Mutta oma tykkini oli Kannaksenkadun suuntaan, eikä sitä saanut siirtää. Kolme tykkiä siitä läheltä ampui niitä todistettavasti 9 kappaletta siihen ratapihalle viimeisenä päivänä ennen kello yhtätoista. Sota oli täydessä käynnissä loppuun asti.
Menimme sitten Viipurin asemalle. Oli sopimus, että vetäydytään hitaasti. 14. päivän iltana siirryttiin yli Linnansalmen, eikä sitä pidemmälle. 15. päivä lähdettiin sieltä eteenpäin ja meidän joukkueemme oli kiväärimiesten mukana varmistamassa loppupäätä. Viipurin linnassa laskettiin 13. päivä iltapäivällä Suomen lippu linnan tornista ja siellä oli juhlallisuuksiakin. Oli kerätty jonkinlainen komppania paikalle ja kerrottiin, että Heiskanen, kun hän sen lipun laski, ilmoitti, että tehtävä on täytetty ja ryssä ei ole valloittanut Viipuria.
Viipurissa, kävi 14. päivä huhu, että saa evakuoida niin paljon kuin jotain arvokasta on. Kaikki hajaantuivat eri puolille ja joku sanoi nähneensä ryssän solttujakin siellä samoissa puuhissa. Monilla oli hopeaesineitä ja muuta arvokasta. Niitä oli määrä luovuttaa pois ja moni tekikin niin. Polkupyöriä oli monella evakuoituna. Ne kylläkin luovutettiin kaikki, koska niitä ei voinut oikein piilotella. Mutta kyllä taskuihin jäi varmasti paljon arvokastakin tavaraa. Moni sanoi, että kun asunnoissa oli esimerkiksi komea peili, niin se rikottiin heittämällä vaikka kaljapullolla. Vahingossa vetivät vielä arvokkaat kristallitkin hyllyiltä.

SALPA-LINJAA RAKENTAMAAN

Mentiin sitten Hovimaan tienhaaraan ja Vainikkalaan uudelle rajalle koko meidän tykkikomppania. Sitten välittömästi siirryttiin Ylämaalle, jossa oltiin huhtikuulle asti. Ylämaalla oma hommani vallan muuttui. Minulle tuli varsin haastava tehtävä. Meillä oli tykkikomppanian vääpelinä Niilo Puolakka. Hän oli silloisen maataloushallituksen virkamiehiä ja tuli kohta määräys, että hänet on kotiutettava välittömästi. Ja minut määrättiin tykkikomppanian vääpeliksi. Koin sen kovin haastavaksi työksi. Tykkikomppania oli suoraan rykmentin alainen ja muistan, kun olin rykmentin huoltopäällikön puhuteltavana ja neuvottavana. Olin vääpelin tehtävissä aina yli 7 kk koko kesän 1940. Palveluaika oli 15 kk silloin 1939 ja se pidennettiin 18 kuukauteen. Minulla oli sitten päiviä paljon edessä. Lomat olivat vain vuorolomia noin viikon mittaisia.
Väliajalla pantiin heti koulutus pelaamaan. Meillä ei ollut kotiutettavia kuin upseerit ja aliupseerit, jotka olivat reserviläisiä, mutta meillä monella muulla oli palvelu vielä kesken, kun olimme asevelvollisia. Ja porukkaa täydennettiinkin vielä. Tuli kokelaita ja aliupseereita koulutuskeskuksista.
Sitten siirryttiin Miehikkälään, jossa oli toimisto urheilukentän paviljongissa. Minun työni oli siellä. Muulla komppanialla oli telttamajoitus koko kesän. Linjaa rakennettiin, Salpa-linjaa. Sitä rakensivat lähinnä työvelvolliset. Viivyimme siellä muutaman kuukauden.
1940 kesällä juhannuksen aikaan olimme täydessä hälytystilassa, sillä pelättiin ryssää kaikesta huolimatta.
Kai Korte, myöhemmin julkisuuden henkilö, oli meidän tykkikomppaniassamme. Hänestä tuli myöhemmin oikeuskansleri. Hän ei vielä ehtinyt taisteluihin mukaan, mutta tuli nyt porukkaan. Hän oli silloin kylläkin jo alikersantti. Minustakin oli siihen mennessä tullut alikersantti. Korpraali en ollut koskaan. En käynyt myöskään aliupseerikoulua. Mutta pitihän vääpelin toki olla aliupseeri.
Miehikkälän kirkolla oli jonkin aikaa kanttiinikin, jota lotat hoitivat. Joskus lokakuun lopulla ruvettiin rakentamaan parakkivaruskuntaa. Parakkeihin majoittui pari joukkuetta. Niitä pystytettiin tiuhaan. Se oli jonkun kilometrin päässä kirkonkylästä, missä meidän tykkikomppania oli majaillut. Silloin tuli kaikille yhtenäinen ruokailupuolikin, eikä joka komppanialla ollut omaansa kuten ennen.
Salpalinjan rakentamisen lisäksi oli myöskin asetäydennystä määrävahvuuksien mukaiseksi ja uusiakin aseita saatiin. Aseet olivat sotasaalistykkejä pääasiassa. Niihin saatiin koulutusta. Suuntausharjoitusta oli. Vein täältä Perniöstä idean Kankkolta. Siellä oli tykissä eräänlainen sisäpiippu. Oli tykinammus tyhjennetty ja hylsy valettu massaa täyteen ja kiväärinpiippu pantiin sinne ja ammuttiin kiväärin panoksia. Toin tämän jujun sinne. Kukaan meidän upseereista ei ollut sitä ennen huomannut tai tiennyt. Virojoella oli verstas, joka asensi nämä piiput. Se oli käyttökelpoinen idea. Oli sellainen rata, jossa vaunussa vedettiin sitä tykkiä. Ja kun ammuttiin kiväärinkuteja, niin nähtiin heti osumat. Se kiinnosti kovin poikia.

JATKOSOTAAN HANGON LOHKOLLE

Marraskuun alussa minut komennettiin RUK:hon ja jätin silloin kokonaan oman porukkani. RUK oli Niinisalossa ja olin siellä panssaritorjuntatykkijoukkueessa, jossa oli 40 miestä. Olin siellä runsaat neljä kuukautta. Tämä oli 49. kurssi. Sotien aikana oli aina kaksi kurssia yhtaikaa ja tämäkin oli sellainen rinnakkaiskurssi. Sieltä pääsinkin sitten siviiliin. Puolitoista vuotta tuli täyteen.
Kerkisin olla kaksi ja puoli kuukautta siviilissä, kun tuli käsky tähän uuteen sotaa, jatkosotaan. Jouduin Hangon lohkolle, ensin Fiskarsiin ja sieltä eteenpäin. Siellä oli 13. prikaatin tykkikomppania, jonne jouduin viikon verran ennen kuin muita oli edes kutsuttukaan. Salosta tuli sitten muita tähän tykkikomppaniaan. Siellä oli kaikki vallan kantaväkeä paitsi joukkueen johtajat, jotka olivat varusmiehiä, RUK:sta tulleita. Porukkaa oli joka puolelta Suomea. Perniöstä ei ollut ketään. Salolaisiakaan en tuntenut siinä vaiheessa ketään. Komppanian päällikkö oli vakinaisen palvelun miehiä, vaasalaisia alkujaan. Hän oli kovin ruotsinkielinen ja palvellut aikaisemmin niissä joukoissa.
Hangon lohkolla alkoi sota vähitellen. Oli pientä vihanpitoa ja ryssä ampui kovin tykistöllään.
Siellä oli venäläisiä kai pari divisioonaa niiltä ajoilta, kun talvisodassa jouduttiin Hangon kaupungin alue antamaan ryssille. Siellä oli paljon kalustoa vihollisella. Porukkaa oli Lappohjan ja Bromarvin tuntumassa. Panssarivaunuja ei tullut. Kai siellä joku meidänkin joukkue ampua, mutta se joukkue, missä minä olin, ei ampunut laukaustakaan Hangon lohkolla.

ITÄ-KARJALAAN

Hangon lohkolta 17 divisioona, missä oli JR 34 ja Perniön tykistö, siirrettiin Karjalaan heinäkuun 20. päivän paikkeilla. Mentiin Kaurilan asemalle Värtsilän tuntumaan. Siellä oli vanha raja ja sillat poikki. Se oli jo valloitettu sinä aikana, kun me viivyimme Hangon rintamalla. Marssimme Uomaalle, jossa viivyimme jonkin aikaa ennen kuin jatkettiin itä-Karjalan puolelle.
Ensimmäinen kylä rajan takana oli Kolatselkä. Siinä oli lähellä tsasounakin. Siellä olivat kaikki rakennukset vielä paikallaan, eikä niitä oltu poltettu. Sodan tuhoja näkyi vain vähän. Meillä ei ollut sillä matkalla vastusta, kun muut porukat olivat jo menneet ennen. Koko elokuu meni itä-Karjalaan siirtymiseen.
Siellä oli Hirsijärven taistelu ja ryssän ensimmäiset varastot. Tykkijoukkueeni hyökkäsi JR 34:n ensimmäisen pataljoonan mukana. Illalla jo tavoitimme Saarimäen, joka oli korkealle kummulle rakennettu itä-karjalainen kylä. Ryssä oli tiukasti kiinni siinä kylässä. Siellä oli jo joku panssarikin ja niistä ammuttiin. Perniön tykistö ampui myös ison joukon. Mukana olivat mm. Aulis Granbom Teijolta ja Aimo Leikkonen ja ohimennen näin Jukka Leikkosenkin, joka kaatui sitten seuraavassa kylässä. JR 34:ssä oli iso joukko perniöläisiä mukana.
Saarimäestä jatkettiin aikamoista metsätaivalta pitkin, metsäteitä ja syrjäkyliä. Ryssiä oli runsaasti, hajaantuneena koko rykmentti ja ne tuhosivat meikäläisiäkin ison joukon, jos oli pieniä porukoita, mutta pataljoonan kimppuun ne eivät uskaltaneet käydä, vaan ne vetäytyivät heti ilman mitään vastaiskuja. Pääsimme Aunus- Syväri tienoille.

TOIMINTAA SYVÄRILLÄ

Alavoisissa tavoitimme Syvärin ensimmäisen kerran. Siitä jatkoimme vielä Vaaseniin, jossa pataljoona ylitti Syvärin. Siinä oli pieni sillanpääasema ja teimme lautat, joilla ylitys tapahtui. Maasto oli huonoa ja tietöntä, eikä sinne viety tykkejä. Joukkue meni Syvärin aseman kautta ja rautatiesillan yli tulivat tykit perässä ja tavoitimme muun pataljoonan. Meillä oli tappioitakin varsin paljon. Kaksi joukkueenjohtajaa kaatui samassa taistelussa kuin Aimo Leikkonenkin Koivumäessä viides päivä syyskuuta. Siellä kaatuivat myös Vesterholm ja Hytönen. Yksi kokelaskin haavoittui vaikeasti. Kolmas kaatui sitten lokakuussa. Miehiäkin meni melkoisesti. Siellä oli yksi tykkiryhmäkin, johon tuli kevyen kranaatinheittimen täysosuma ja siinä meni hyvin monta vanhempaakin miestä. Maasto oli avointa, eikä mitään kaivettuja suojia ollut käytettävissä. Uusia joukkueenjohtajia tietysti saatiin tilalle. Sanonta ”Hiki säästää verta” piti siellä hyvin paikkansa. Töitä tehtiin kovin suojien saamiseksi. Lapiota käytettiin joka vaiheessa ja sen käytön tärkeyttä korostettiin jatkuvasti oli sitten kuinka pieni pysähdys tahansa.
Syvärin sillanpääasemalla oli myös taisteluja. Siellä muodostettiin kuuluisa osasto Marttinen. Itsekin tapasin Marttisen siellä yhden ainoan kerran. Hän oli silloin majuri. Osasto Marttiseen kuului koko JR 34 ja paljon muitakin joukkoja. Hän junaili ansiokkaasti. Hänestä tuli myöhemmin JR 61: komentaja. Viipurissa sitten JR 61 oli ruotsinkielinen ja soti kovin hyvin. Marttinen oli komentaja. Hänestä tuli Suomen nuorin eversti. Hän oli Adolf Ehrnrootia kai 4 vuotta nuorempi ja myös Mannerheimristin ritari hänestä tuli ennen Ehrnrootia. Myöhemmin hän meni sitten Amerikkaan ja oli siellä Amerikan armeijassa everstinä.
Syvärin eteläpuolelle päädyimme, kun tämä sillanpääasema vallattiin. Seuraava kohde oli Syvärin kaupunki, jossa taisteltiin ja vallattiin loput siitä Syvärin kaupungista.
Syvärillä riitti taistelua vaikka kuinka paljon. Sillä ei ollut määrää. Sinne tullessa olin komppanianpäällikön tuuraajana, kun hän joutui milloin mihinkin. Olin jopa hänen tehtävissään ja sain kaikkea niitä kokeilla, kun hän oli esim. kotilomalla.
Talvi taisteltiin Syvärin eteläpuolella Semenskin kylässä, missä oli ensimmäinen pataljoona ja tykkijoukkue sen mukana. Muuten komppanian komentopaikka oli Syvärin kaupungissa, jossa oli ihanteelliset tilat olla.

HALIKON PATALJOONA

Sitten herrat päättivät, että JR 34, tämä Perksalon rykmentti, lakkautetaan. Hänestä oli aikaa sitten tullut jo everstiluutnantti. JR 34:stä jäi jälelle vain yksi pataljoona, minkä mukana, ensimmäinen pataljoona, jossa minäkin pääasiassa olin ollut. Se oli majuri Sunan pataljoona. Siihen siirrettiin sitten nuorempia, kun jalkaväestä pääsi 11-syntyneet siviiliin. Yleensä pääsivät vain 08-syntyneet, mutta täältä pääsivät 11-syntyneet. Nuoremmat siirrettiin ensimmäiseen pataljoonaan ja sitä ruvettiin kutsumaan Halikon pataljoonaksi, koska siinä oli kantajoukko Halikosta. Toiset vietiin muualle, kun eivät kaikki nuoremmat mahtuneet tähän pataljoonaan. Muut kotiutettiin. Olin itse mukana, kun vietiin Saloon tykkikomppania, vanhempi joukko, kuin myös nämä kaksi pataljoonaa. Olin viemässä heitä. Salossa ne porukat lakkautettiin Salon suojeluskuntapiirissä, missä ne oli perustettukin. Pääsin siinä samalla itse kotilomalle.
Halikon pataljoona tappeli Syvärin puolella sodan loppuun asti.

HÄMÄLÄISTEN KOMPPANIAAN

Jouduin itse siirtymään hämäläisten joukkoon. Se oli tykkikomppania, joka oli alkujaan perustettu Jokioisilla. Siinä oli jokioisten ja Forssan miehiä ja Pälkäneeltä. Tämä porukka oli Lotinapellon vastapuolella. Siellä oli paljon iäkkäämpiä miehiä kuin aikaisemmassa porukassa. Joukkueenjohtajat olivat minua 5 vuotta vanhempia ja komppanianpäällikkö oli 1907 syntynyt eli 11 vuotta minua vanhempi. Se oli erinomainen komppania ja viihdyin hyvin heidän joukossaan. Sodan karmeudesta huolimatta tähän aikaan liittyy myös mukavia muistoja.
Huolto pelasi tännekin hyvin. Oli vuosi 1942 maaliskuu ja olot olivat jo vakiintuneet. Siellä ei keritty pitkään olemaan, kun tuli vaihto kohtapuolin ja toinen rykmentti tuli tilalle. Me menimme Kuittisten kylään. Ryssä oli ruvennut huhtikuun alussa hyökkäämään kovin siellä Syvärillä, Semenskin suunnassa. 11 divisioona ja 17. divisioonan saumasta ne hyökkäsivät suurin joukoin Tarkoitus oli kevättulvien aikana ottaa Syväri linjaksi. Mutta sinne saatiin joukkoja kiireesti. JR 61 oli sillä suunnalla ja kevytosasto 19 oli siellä jo ennen meitä taistelemassa ja sitten sinne tuli JR 23 mikä oli minun rykmenttini.

ANKARAA TALVISOTAA

Ryssät olivat edenneet pitkän matkaa. Se oli kauhea talvisota. Lunta oli paljon vielä huhtikuussa. MutTa ilmat lämpenivät yhtäkkiä ja lumi romahti ja oli kovin märkää, kun siellä talsittiin. Mutta ryssät jäivät siinä ja meikäläisillä meni kovin hyvin. Ryssän kaatuneita oli todella paljon. Tosin kyllä tappioita syntyi omienkin puolella.
Olin käymässä meidän töpinässä, huoltojoukossa. Pojat olivat teltoissa metsässä ja olivat juuri haudanneet ja tehneet siistin puukoivuristin haudalle ja ryssän rikkiammuttu kypärä oli siellä hattuna päällä. Siihen oli kirjoitettu johonkin vanerilevyyn, että siinä oli 58 vainajaa.
Kurjaa oli meikäläistenkin sota. JR 50 miehet evakuoivat haavoittuneita. Maasto oli soista ja vettä paljon. He vetivät haavoittuneita ahkiossa. Kun he pääsivät kuivalle maalle oli ensimmäinen työ kaataa ahkio tyhjäksi vedestä. Haavoittuneen oli aika kurjaa maata siinä veden seassa ahkiossa. JSP oli joka pataljoonassa. Ja kenttäsairaala oli Vaasenissa. Yhdelläkin oli jalka mennyt irtipoikki reidestä ja oli jo toista vuorokautta odottanut siirtoa sairaalaan. Siihen saakka oli hoidettu vain tilapäisin konstein.
Vanhat syvärin linjat vallattiin. Ryssän menetykset olivat tässä vaiheessa tuhansia kaatuneita. Naamoista näki, etteivät kaatuneet olleet lähiseuduilta. Ne olivat paremminkin Siperian miehiä, Mongolian suunnasta.

MANNERHEIM KUITTISTEN KYLÄSSÄ

Jatkossa siirryimme Kuittisten kylään, kun hyökkäys oli loppuun selvitetty. Siellä olimme reservissä koko 1942 kesän. Oli hiukan hiljaisempaa aikaa. Teimme kenttävarustelutöitä. Olin HTK:ssa komennettuna. Se oli Nurmoilassa armeijakunnan yhteydessä. Siellä oli määrä, että kaikkien jalkaväkimiestenkin oli osattava ryssän sotasaalistykillä 45-millisellä ampua. Olin siellä HTK:ssa tykkijoukkueessa, jossa koulutettiin näitä miehiä, pari kolme viikkoa, kunnes tulin takaisin sinne reserviporukkaan.
Täällä reserviaikana oli jo lottiakin mukana ja lottakanttiinissa oli erilaisia ohjelmia, tyttöseuraakin. Rakensimme Kuittisten kylään tukilinjaa. Kuittisissa elokuussa puolenvälin paikkeilla tuli Mannerheim käymään. Hän oli matkalla 5. divisioonan esikuntaan, mutta tie kulki meidän varuskuntamme läpi. Kuinka sattuikaan, että olin juuri silloin päivystävä upseeri. Komentaja soitti minulle, että heti sinne ja selvisi, että Marski on tulossa. Piti katsoa vähän vaateitakin. Mutta ei minulla mitään mahdollisuutta ollut mitään vaihtaa. Onneksi saappaat sentään olivat tyydyttävän kiiltävät, eikä kesäpusakkakaan ollut kovin vanha. Ne kelpuutettiin.
Tien poskessa odotettiin Marskia ja jäyhä, vanha everstikin oli hiukan hermostunut. Hän sanoi minullekin terävästi: ”Hei Laurila, kypärä suoraksi.” Marskin seurue tuli maastoautoilla ja ensimmäisessä heti istui Marski. Se oli varmaan joku Hitlerin lahja-auto sellainen saksalainen maastoauto. Hänellä oli moottoripyöräilijän lasit lakin otsalla. Ne olivat olleet kai silmilläkin, kun oli kovin tuullut. Hänellä oli kolme neljä kenraalia mukana. Heinrichs ja Oesch ainakin, sekä Blick armeijakunnan komentaja, joten oli siinä kenraaleja. Jouduin komentajan jälkeen ilmoittautumaan Marskille ja Marski ojensi kätensä ja tuli paiskettua kättä Marskin kanssa. Se oli historiallinen ja harvinainen tapaus. Ja kenraalit heittivät tassua myöskin. Mutta siinä oli iso luita muitakin, jotka eivät enää tulleet kädestä tervehtimään.

LOTINAPELTOA VASTAPÄÄTÄ

Jouduimme uudestaan Lotinapellon vastapään maisemiin 1943. Siellä viivyimme ihan sodan loppuun asti. Ammuttiin varsin paljon, kun maaleja tuli. Kun rannalla ammuttiin, niin heti syntyi kauhea äläkkä ryssän puolella. Piti pelata hyvin harkiten. Tykki piti viedä jo etukäteen yöllä ampumapaikalle ja naamioida sinne. Sitten ammuttiin sen minkä ehti, 5-6 laukausta. Vihollinen rupesi heti vastaamaan. Mutta koska heillä ei ollut suorasuuntausta, niin kaaritulta ei tarvinnut pelätä. Se meni kauas, sillä se ei ollut tarkkaa. Mutta heti piti viedä siinä samassa myös tykki pois suojaan. Ja mukana piti olla vain minimimäärä miehiä 2-3 ja niilläkin piti olla kaivettuna suojapoterot. Kyllä siellä aika hyvin pärjättiin tämän puolesta.
Mutta ryssän puolelta oli niin tarkkaa. Se kohta, mistä ammuttiin tuli merkityksi maaliksi ja siihen ammuttiin uudestaan. Ei siinä tietenkään enää mitään ollut, mutta ne tarkistivat sen maalin, että jos siihen meni seuraavalla kerralla, niin siihen tuli uudestaan heti. Jouduimme kerran ampumaan sellaisesta paikasta, josta oli ennen ammuttu. Emme ehtineet ampua kuin muutaman pari kertaa, niin KRH:n lähtölaukaukset jo kuuluivat ja tuli kova kranaattimäärä. Mutta ei siinäkään lopulta vahinkoja sattunut.
Näissä ryssän tykeissä oli epäsuoraan ampumisen mahdollisuus. Siinä oli kiertokaukoputken tapainen suuntain. Ihan hieno optiikka. Sillä voi ampua epäsuorasti. Meillä oli yksi sellainen tykki ja ammuimme sillä satoja ammuksia. Suunnilleen kilometri oli matkaa. Siinä oli edessä matala koivikko. Sirpalekranaatilla oli kovin pieni alkunopeus ja se lensi kaaressa vain alle 400 metriä, kun taas panssarikranaatin kanto oli kilometrin nurkille. Siinä oli lähtölaukausäänikin ihan toinen. Se oli kovin kätevä sirpalekranaatti tällainen 45-millinen. Sen kranaatit pystyi nappia kääntämällä saamaan varsin herkiksi, jotta ne räjähtivät jopa puun oksilla. Sillä ammuttiin kovin paljon. Fiksuimmat kaverit osasivat ihan omin nokkineen ampua sillä ja monet tekivätkin niin ihan vartiosta tullessaan, kun tiesivät pesäkkeen mihin ampua.
Pimeässäkin oli tavallinen taskulamppu pantu valaistuskiintopisteeksi, jotta sen avulla voitiin pimeässäkin ampua oikein ja suunnatakin, kun lukemat olivat ennestään tiedossa. Kalustoa oli paljon ja meille tuli rykmentin kanuuna, joka oli 76-millinen, sama kaliiperi, kuin 02. Se oli modernisoitu, kevyt ja kumipyörillä. Niitä meille tuli sitten 4 kappaletta. Panssarintorjuntatykkejä oli 6 kpl. Paljon oli koulutusta tälle rykmentin kanuunalle. Sitten oli vielä ontelopanos, mikä läpäisi panssarin, mutta niillä oli kylläkin vaikeampi osua.
21. päivä ryssät hyökkäsivät Aunuksen kannaksella. Lotinanpelto oli yksi painopistesuunta. Tiekin oli siinä lähellä ja rautatie aika lähellä. Siellä oli tavaton määrä tykistöä ja se ennakoi viikon pari ennen, että jotain on tulossa, kun eri kaliperiset raskaat tykit ampuivat hyvin paljon ja eri kohteisiin. Siitä pääteltiin, että sieltä ollaan tulossa. Ja se sitten tapahtui 21 päivä.
Miehitys kovin ohut, kun sieltä oli vedetty jo kaksi divisioonaa Kannakselle ja oli tarkoituskin vain viivyttää. Ja niin me jouduimme lähtemään sieltä Syvärin rannoilta. Meidän pataljoona oli kovin yksin vaikeassa paikassa. Kalustoa jäi sinne paljon, eikä kaikkia tykkejä saatu pois. Sen verran kuitenkin oli kiire lähteä.

SODAN PÄÄTTYMINEN

Haavoituin 21. päivä käsivarteen, selkään ja kainaloon. Elokuun 8. päivä kerkisin sitten takaisin. Olin sotasairaalassa Jyväskylässä, jonne oli paljon keskitetty potilaita.
Sillä aikaa porukka oli jo tullut vanhan rajan tälle puolelle. Linjat olivat Pitkäranta Liesjärvi linjalla. Siihen ne linjat pysähtyivät ja sota loppui siihen. Niistä linjoista ei juuri enää menty taaksepäin. Olin siinä vaiheessa, kun sota loppui Laatokan rannalla eräässä niemessä aivan Pitkärannan lähellä. Porukkamme oli silloin Nietjärvellä.
Tuli uusia aseitakin. Tuli kauhut ja nyrkit ja olin Tuusulassa kurssillakin viikon päivät oppiakseni näitä käyttämään. Mutta meille ei ehtinyt niitä lainkaan tulla. Mutta sillä aikaa, kun minä olin sairaalassa, niin kyllä pojat näillä aseilla tuhosivat paljon vihollisen panssareita. Meille tuli sitten perniöläisiäkin 1923 syntyneitä, täydennysmiehiä. Olivat hyvin koulutettuja. Kaikkiaan 40 tuli, osa Halikosta ja Lohjalta ja meidän porukkaamme tuli 8 perniöläistä mm. Veikko Andersson, ristinkulmasta, jonka tarkka-ampuja ampui 1943 kesällä. Ryssillä oli näitä tarkka-ampujia kovin paljon. Itsekin poikia usein niistä varoittelin. Ja jouduinpa kerran uhriksikin, mutta luoti kimmahti onneksi ihan vierestä.
Rauhan tultua lähdimme vähitellen murheellisina talsimaan taaksepäin. Se oli jo uuden rajan tällä puolella, Kesälahden kuntaa, jonne siirryimme ja sitten mentiin vielä eteenpäin Punkaharjun kuntaan. Ja sielläkin ruvettiin vielä Punkasalmella kenttävarustustöihin. Kaivettiin kovin varusteita teitten varsiin, tykkiasemia ja taisteluhautoja. Olin vasta marraskuun 21 päivä siviilissä, vaikka aselepo tuli syyskuun 4. päivä.
Meillä oli erinomainen henki sekä jatko- että talvisodassa siinä tykkiporukassa kaiken aikaa. Siellä ei ollut purnareita lainkaan. Palvelualttius oli erinomainen. Ei ollut valkoisia, eikä punaisia. Politiikasta ei puhuttu lainkaan. Puna-armeija oli vastassa ja siitä puhuttiin. Suojeluskuntajärjestöstäkään ei puhuttu, eikä se jakanut joukkoa mitenkään. Kyllä suuressa porukassa purnareitakin oli. Viipurissakin, talvisodassa, yksi ampui tahallaan käteensä, että pääsi sitten pois.
(Videohaastattelusta paperille purkanut lokakuussa 2001 Reino Läärä)