Kauko Venho

Olen syntynyt 18.7.17. Suomusjärvellä. Sotilasarvoltani olen ylikersantti.

Olin asepalveluksessa molemmat sodat yhtämittaan, koska suoritin samalla asevelvollisuuteni välirauhan aikana. Ennen sotaa olin suojeluskunnassa jo Suomusjärvellä ja sitten Salo-Uskelassa.

Armeijaan meno tuli ikäni perusteella 6.5.1939. Jouduin Hämeenlinnaan tykistöön. Siellä kävin myös aliupseerikoulun. Koulutus oli rankkaa, mutta kyllä paljon oppiakin sai. Kesken aliupseerikoulun jo jouduin talvisotaan. Talvisodan jälkeen jatkui aliupseerikoulu. Ei katsottu sodan riittäneen sen suorittamiseen.

Talvisodan alkaessa jouduin suoraan Kannakselle Summan taisteluihin. Vietiin etulijnaan, jonne kaikki vakinaisessa väessä olevat heti joutuivat. Suomusjärveläisiä oli 21 poikaa yhtaikaa sotaväessä. Talvisodan jälkeen meistä jäi vain kolme eloon. Minun lisäkseni kaksi muuta. Etulinja karsi kovalla kädellä. Tehtävänä oli tappaa ryssiä.

Olin vähän aikaa tulenjohtajana. Kaikkeen toimintaan tykillä koulutettiin. Varsinaisesti olin kuitenkin tykin johtajana. Tykinjohtajan tehtävänä oli johtaa tykkiä ja tykinjohtaja vastasi miehistä. Jokainen mies oli omassa työssään. Tykinjohtaja luki suunnat ja näin ammukset menivät oikeaan kohtaan. Tykinjohtajan määräyksestä toimittiin.

Ammukset eivät tahtoneet riittää. Niitä tehtiin kotimaassa, mutta talvisodassa ne loppuivat aina. Saimme niitä kyllä silloin vielä Saksasta. Mutta emme sieltäkään kauaa saaneet. Amerikastakin niitä tuli, vaikkei niitä oltu mihinkään ylös kirjattu. Ne tulivat vähän salaista tietä. Ammukset tuotiin rintamalle asti hevosen kanssa. Autoilla ei talvisodan aikaan juurikaan tultu. Useimmiten kuormastot onnistuttiin tuomaan perille. Alussa sota oli melko helppoa, kun venäjä tappeli enemmän Saksaa vastaa.

Ensin me olimme vahvoja ja ryssä pakeni. Mutta sitten sodan onni kääntyi. Saksalta rupesivat loppumaan ammukset ja aseetkin. Amerikka ja Englanti menivat vähän niinkuin Saksaa vastaan ja siitä se sitten alkoi ja ruvettiin ikäänkuin vihaamaan saksalaisia. Ei Suomi pahemmin vastaankaan ollut, mutta ei Suomi voinut yksinkään jäädä saksalaisten kanssa veljeilemään. Meidän oli toteltava enemmistöä. Meidän aseemme olivat vanhoja venäläisiä. Niillä ei paljoa kunnon sotaa käyty.

Joukko-osastoni oli KTR 1. Kenttätykistörykmentti ykkönen.

Summan lisäksi olimme monessa paikassa. Molemmat sodat yhteensä taistelupaikoiksi tulivat ainakin Summan lisäksi Hangon rintama, Äänisjärven rannikkopuolustus, Laatokan saaristo, Suomussalmi, Kivennapa, Taaperniemi, Leipäsuo, Muolaanjärvi, Kattilaoja, Lyykkylä ja Tali. Lisäksi pohjoisessa taistelut Lapin sodassa mm. Kemissä.

Talvisodan päättyminen ei kummemmin jäänyt mieleen, koska en päässyt heti siviiliin, vaan jäin armeijaan suorittamaan asevelvollisuuttani loppuun.

Ennen jatkosodan alkamista sain olla kotona vain lyhyen aikaa, ehkä kuukauden päivät. Mukavalta tuntui, kun pääsi pois etulinjasta ja ryssäkin lopetti ampumisen.

Talvisota oli kylmää touhua. Vaatteet olivat huonoja ja pakkasta oli jopa 40 astetta. Palelemista riitti. Talvivaatteita ei juuri ollutkaan. Talvisota ei ollut todellakaan mukavaa, jos yleensä voi sotaa näin luonnehtia. Jatkosota oli jo paljon ”helpompaa”.

Välirauhan aikana kävin uudelleen aliupseerikoulua. Pois pääsin armeijasta vasta 1944 lopulla. Sairastuin kurkkumätään ja jouduin senkin takia olemaan pidempään. Olin Oulussa lääninsairaalassa.

Uuden sodan alku oli sitten jo tuttavampaa. Sitä ei niin kovin pelännyt, kuin aikoinaan talvisotaa. Oli tuttua, mitä siellä tehdään. Ja koska olin tykistössä, oli se hiukan toista kuin olla jalkaväessä.

Jatkosodssa jouduimme ensin Kannaksella. Sitten menimme Äänisen rantapuolustukseen.

Hanko oli silloin Venäjän hallinnassa ja taistelimme sen takaisin Suomelle. jouduimme ajamaan pois venäläisiä. Kun venäläiset lähtivät, meidän ruvettua ampumaan, meidät siirrettiin heti itärintamalle. Hangon rintamalla ei oltu kauaa. Itärintamalla olimme mm. Valamon luostarisaarella aika kauan. Summan taistelussa meni paljon suomalaisiakin etulijassa. Aseet olivat melko yksinkertaisia talvisodassa.

Jatkosodassa oli jo aivan toista. Aseet olivat parempia ja ammuksiakin riitti eri tavalla. Tykit ja kaikki olivat muuttuneet nykyaikaisimmiksi. Talvisodassa meillä oli vanhoja ryssän tykkejä, venäjän armeijasta Suomeen tuotuja. Ne olivat aika olemattomia aseita. Meillä oli myös vallan venäläisiä kivääreitäkin.

Taisteltiin lentokoneita ja panssareita vastaan. Lentokoneita ammuttiin alas ja panssarivaunuja tuhottiin aika paljon. Jalkaväelle annettiin tykistötukea tarvittaessa.

Perääntyminen tapahtui marssimalla. Tykit tuotiin hevosilla. Hevoset vetivät. Kuusi hevosta oli aina yhtä tykkiä vetämässä. Tykit olivat 3-tuumaisia. Kaksi paria hevosia oli rinnakkain. Aina piti olla kolme ratsuria, kun äkkiä lähdettiin liikkeelle. Talvisodassa mentiin pitkiä matkoja päivässä.

Tykistössä olin Mussaaren Jussin kanssa samassa paikassa. Yksi ratsuri oli havoittunut. Kolme ratsuria piti olla aina yhdessä tykissä. Seisoimme päällikkömme, kapteenin, edessä rivissä ja olin Mussaaren Jussin vieressä.

Päällikkö osoitti Jussia ja käski tätä tulemaan hevosta ajamaan. Mutta Mussaari sanomaan heti: ”Herra kapteeni, en ole koskaan hevosta ajanut, mutta tuo Venho on koko perkele ajamaan hevosta.” Ja hän pisti minut ajamaan hevosta, ratsuriksi. Ratsuri istui ensimmäisenä olevan hevosen selässä. Kun metsää pitkin mentiin oli jono aika pitkä, kun oli kolme parihevosta ja tykki perässä. Oli tavallisen kenkkumaista ajaa siellä, sillä en itsekään ollut hyvä hevosmies. En kehdannut sanoa vastaankaan siihen käskyyn.

Vihollisen hyökkäykset tykistöä vastaan tapahtuivat konekiväärein ja pikakiväärein. Venäjän armeija oli suuri verrattuna Suomen vastaavaan. Meitä oli vain vähän. Monta kertaa joudumme pakenemaan ylivoiman edessä. Ja nälkä oli aina kova ja loputon. Ruokaa ei tahtonut tulla. Koska olimme aina etulinjassa, ei sinne kukaan uskaltanut ruokaa tuoda. Lotat, jotka yleensä olivat rintamalle ruokaa hommaamasssa, eivät tulleet niin lähelle etulinjaa koskaan. Itse saimme takaa hakea ruokamme vuoron perään hevosen kanssa. Nälkä ei loppunut koskaan ja ruoka oli todella vaatimatonta.

Talvisota kaiken kaikkiaan ei ollut helppoa. Suomen armeijan aseet olivat olemattomat. Ryssä oli paljon paremmin varustettu aseistakin ja miestä riitti lopputtomasti.

Jatkosodassa oli saksalaisista apua. Ei niitä voi moittia. Ne olivat hyviä sotilaita ja hyvin koulutettuja. Jatkosodan jälkeen jouduimme ajamaan saksalaisia pois Lapista. Ajoimme ne Jäämerestä Norjan puolelle. Siellä oli todellisia taisteluja. Ei saksalainen lähtenyt pois ilmaiseksi. Lapin sodassa pelasi ruokapuoli paremmin, kuin sodassa Venäjää vastaa.

Pysyin sodassa terveenä lähes koko ajan. Yhden kerran olin sairaslomalla selkäni takia. Se rupesi reistailemaan. Sain ensimmäisen lomanikin silloin. Pari viikkoa. Oli oltu jo yli vuosi yhtä mittaa sodassa.

Kotiintulosta ei ollut tietoa. Olin silloin 20- vuotias, eikä näitä loma-asioitakaan niin kovin paljoa ajateltu. Ei ollut vielä perhettä huolehdittavana.

Vanhempi veljeni oli aktiiviupseeri. Hän oli ylioppilas armeijaan mennessä ja meni suoraan upseerikouluun. Hän oli sodan alkaessa jo aktiiviluutnantti. Mutta hänkin on kuollut. Kaatui jatkosodassa.

Asemasodan aikana tehtiin monenlaista työtä. Olin siellä räätälinäkin, koska olin ammatiltani vaatturi. Olimme kannaksella Venäjän rajalla. Niistä torpista sai aina ompelukoneen itselleen. Toin koneen korsuun ja kun oli aikaa, niin tein vaatturin töitä. Tein upseereille ja muillekin saapashousuja ja suikkia. Suomen armeijalla ei tahtonut olla vaatetta ollenkaan. Vaattureitakaan ei juuri ollut.

Jotain hyvitystä ompelemisesta sain, mutta ei palkasta voinut puhua. Joskus upseerit antoivat hiukan jotain väkevänpuolta. Ruuastakin oli aina puute ja sitäkin joskus sai palkaksi.

Siviilipaketit toivat hiukan helpotusta ruokapulaan. Jotkut paketit tulivat tuntemattomilta, mutta myös omaiset lähettivät. Ne auttoivat hyvin sen hetken. Sapuskat olivat huonot, aseeet samoin ja miehet oppimattomia. Ei voinut hurrata sodan menestyksestä.

Vetäytyminen tapahtui marssimalla ja monta kertaa tultiin melkoista kyytiä välillä taistellen. Jos ryssä pääsi liian lähelle ja meinasi viedä tykkimme, niin jouduimme taistelemaankin. Mutta pois päästiin kuitenkin ja tykitkin toimme mukanamme. Paljon miehiä jäi sinne kentille.

Talvisodan jälkeen jouduin uudestaan aliupseerikouluun. Kertausharjoitusksissa olin kesäkuussa 1941. Harjoitukset olivat kerran Kankkonummella ja kerran Helsingissä.

Kaikkiaan olin armeijassa kuutisen vuotta. 29.10.1944 pääsin lopulta pois.Kotiuttamisen hetkellä olimme Valamon luostarissa, josta pääsimme siviiliin. Kotiintulo oli tietysti mukavaa, kun pääsi pois. Kotiväki odotti.

Tulin Saloon takaisin. Isäni oli vaatturi ja itse myös, joten minulla oli täällä työmaa isäni varstaassa valmiina. Menin sinne töihin isän firmaan. Teimme valmiita vaatteita ja töitä oli vaikka kuinka. Se oli parasta hommaa siihen aikaan minun elämässäni.

Kankaista oli kova pula. Koska isäni oli vanha vaatturi, niin kansanhuollon mukaan sai määrätyn määrän kangasta halpaan hintaan. Mutta kyllä isänikin osti silti vielä paljon mustasta pörssistä kallista kangasta. Talvisodan jälkeinen aika oli sellaista, että rahaa oli kaikilla, mutta tavarasta oli pula. Ruokatavaraa myöten oli kova pula.

Avioliittoon menin 1942, viimeisen sodan aikana. Pappina oli siirtolaispappi, joka asui Leinon liiketalon vintillä, jossa meidät vihittiinkin keskiviikkopäivänä. Olin anonut vihkilomaa ja ajatelin, että kun olen jo toista vuotta ollut armeijassa ilman pienintäkään lomaa, että saan vähintään kaksi viikkoa. Mutta ajatukseni parin viikon vihkilomasa kutistuivat kolmeen päivään. Päivä meni tulemiseen ja päivä takaisinmenoon ja yhden päivän ehti olla vihityn vaimonsa kanssa täällä Salossa. Vaimo oli jo ennen sotaa katsottu valmiiksi. Olimme tavallaan jo ikäänkuin kihloissa sitä ennen. Ajattelin, että kun ei lomaa mitenkään muuten saa, niin anon vihkilomaa. Ja tulihan se.

Poikia minulla on kolme. Kaikista on tullut kunnon miehiä. Pasi on vanhin ja on työssä Salossa kirjapainossa, keskimmäinen, Kari, on lääkärinä Jyväskylässä ja Veli-Pekka on poliisina Helsingissä liikkuvassa poliisissa. Pojat pärjäävät omillan.

Päivät menevät hiukan töitäkin tehden. Minulla on vielä verstas ent. Lydmanin piharakennuksessa, jossa vanhat tuttavat käyvät teettämässä töitä ja korjauttamassa vaatteitaan. Ei minulla siellä kylttiäkään ole, koska teen töitä yksin. Näin ei tarvitse maksaa liikevaihtoveroa.

Varsinaisen elämäntyöni olen tehnyt Lammervolla. Olin siellä mestarina 30 vuotta. Sieltä jäin eläkkeelle ja rupesin itsenäisesti työskentelemmään. Kun koneet olivat kunnossa oli niillä vielä hyvä tehdä työtä, eikä tarvinnut heittää koneita heti kaatopaikalle. Ehkä työt keväällä lopetetaan kokonaan, kun verstaan paikalle ruvetaan rakentamaan kerrostaloa. Mutta kyllä tässä iässä jo saa vähän ruvetakin pitämään lomaa. Täytän kesällä 82 vuotta. Terveydestä riippuen voi tietysti työtä tehdä tarvittaessa. Sellaista on ihmisen elämä.

Sodasta ei minulle ole jäänyt mitään haittaa. Olen päinvastoin saanut mielestäni oppiakin kuten aliupseerikoulussa esimerkiski ja muutenkin. Kaikesta voi oppia elämää.

Vaimoni kuoli n. kolme vuotta sitten ja olen asunut yksin siitä lähtien. Sisko asuu lähellä ja laittaa ruuan ja huolehtii monista asioista. Se on suuri apu.

(Kirjoitettu muistiin tammikuussa 1999)