Juhani Vesikivi

Juhani Vesikivi syntyi Hämeenlinnassa 15.12.1921 ja tuli ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta v. 1941. Hän osallistui jatkosotaan jalkaväkipataljoonan viestijoukkueessa kesäkuusta -41 marraskuuhun -44. Sodan jälkeen hän aloitti insinööriopinnot Tampereella, ja opintosuunnan siirron jälkeen hän valmistui heikkovirtainsinööriksi Helsingin teknillisestä opistosta. Hän työskenteli Sähkö Oy Siemensillä Helsingissä automaattikeskuksen virtapiirilaskijana, laboratorion esimiehenä ja automaattikeskusten suunnittelijana v. 48-50., jolloin hän siirtyi Saloon Salon Puhelin Oy:n teknilliseksi johtajaksi.

V. -51 hän tuli Salon Puhelinlaitos Oy:n toimitusjohtajaksi ja maaseudun 17 puhelinlaitoksen yhdyttyä Salon Puhelinlaitokseen hän tuli Salon Seudun Puhelin Oy:n toimitusjohtajaksi v.-57.

Huomattavimmat toiminnat Vesikiven aikana ovat olleet: Sota-aikana rappeutuneen Salon puhelinverkon kunnostaminen v. -50-55, Salon puhelinkeskuksen automatisointi v.-54, maaseutupuhelinlaitosten yhtyminen Salon Puhelinlaitokseen v. 57, maaseutuverkoston kunnostaminen siten, että sataprosenttinen automatisointi voitiin saavuttaa v.-65. Salon Seudun Puhelin Oy.N toimitalo valmistui v.-75, Kupparinkallion laitesuojan louhiminen suoritettiin v. -78. Laitesuojan sisustarakennelmat valmistuivat v. -82. Juhani Vesikivelle myönnettiin yli-insinöörin arvo v. -81. Eläkkeelle hän siirtyi v. -83.

Harrastuksina hänellä ovat olleet käsityö-näpertely eli salolaisittain ”kropaaminen” ja kesämökkeily Kiskon Haapaniemessä. Vesikivi on toiminut aikanaan Puhelinlaitosten liiton hallituksen jäsenenä, Sähköinsinööriliiton puhelinosaston hallituksen jäsenenä ja Salon Rotary Clubin hallituksen jäsenenä.

Vesikivelle on myönnetty Puhelinlaitosten liiton hopeinen ansiomerkki ja kultainen palvelumerkki sekä VM2, SLR ja PHF.

ENNEN SOTATOIMIA

Olin ennen jatkosodan alkamista Hattulan suojeluskunnassa noin kolme vuotta. Talvisodan aikana olin mm. Hämeenlinnan rautatiesiltaa vartioimassa kahteen otteeseen neljä vuorokautta kerrallaan. Silta on Hämeenlinnan pohjoispuolella Aulangolla. Talvisodan loppuaikoina pyrin vapaaehtoisena palvelukseen, jonne käsky tuli kaksi päivää talvisodan päättymisen jälkeen. Menin Kokemäelle ja sieltä Harjavallan työväentaloon, jossa oli majoitukset.

Meitä treenattiin ja alettiin tehdä tykkimiehiä. Koska sota oli loppunut ja olimme vielä liian nuoria, viralliseen palvelukseen, niin minut kotiutettiin sieltä. Minulle tuli kuitenkin palvelusaikaa 40 päivää.

Koulut olivat pysähdyksissä talvisodan aikaan ja alkoivat vasta syksyllä elokuussa, jolloin suoritettiin keskenjäänyt luokka. Minulla se oli seitsemäs luokka. Joulun tienoilla aloitettiin käydä kahdeksatta luokkaa ja pääsimme ylioppilaaksi toukokuun viimeisenä päivänä 1941.

Meistä oli taas anonut armeijan leipiin suurin osa luokasta, toiset vapaaehtoisina ja toiset jo ikänsäkin perusteella kutsuttuina. Meitä lähti samalla junalla 9 poikaa, luokkatovereita, asevelvollisuutta suorittamaan. Juna vei Lappeenrantaan, josta oli autokuljetus Taipalsaareen toiseen prikaatiin. Siellä minä jouduin viestikomppaniaan.

Kun sodan alun tullessa lähelle ja valmistelujen alettua meidät useimmat siirrettiin JR2:teen. Jouduin JR 2:n ensimmäisen pataljoonan viestijoukkueeseen.

Seuraavassa joitakin muistoja matkan eri vaiheista:

ENNAKKOAAVISTUS

Sodan alkaessa meidät oli Taipalsaaresta, siviilivaruskuntaolosuhteista, viety ensimmäiseksi Nuijamaan suunnalle. Siellä oltiin yö tai pari maalaistalossa ja siirryimme eteenpäin. Joukkueemme majoittui punaiseen taloon pellon laidalle. Saman päivän iltana tuli kovaa tykistötoimintaa molemmin puolin. Siihen asti kokemattomille miehille se oli pelottavaa jytinää. Eräs alikersantti totesi: ”Perkele pojat, nyt ne ampuvat suorana kohti, lähdetään.” Hän villitsi pääosan joukkueesta lähtemään mukaan. Ne menivät toiselle puolelle tietä olevalle metsäalueelle. Jostain syystä meitä jäi kaksi poikaa Risto Anttila ja minä. Menimme siihen punaisen talon lähistölle pellonojaan. Makailtiin siellä poltellen tupakkaa ja jutellen. Risto Anttila siellä selitti: ”Minä en tästä sodasta hengissä selviä. Vanhempi veljeni oli talvisodassa krh:ssa ja kaatui. Minä tiedän sen varmasti, etten tästä hengissä selviä.”

Hän haavoittui jalkaansa Pasurinkankaalla. Kertoivat, että sinä aikana, kun en ollut JR 2:n ensimmäisessä pataljoonassa, vaan Aunuksenryhmän esikunnassa, tämä Risto Anttila oli innokkaan kaverinsa Juhani Lehden kanssa mennyt härnäämään vihollista ihan tahallaan. Siinä touhussa he olivat molemmat kaatuneet.

Hämeenlinnan lyseosta lähti 9 miestä armeijaan. Näistä kaatui yksi, joka sattui olemaan veljeni. Sitten kaksi haavoittui niin vaikeasti, että saivat vapautuksen, eivätkä enää tulleet sotimaan.

JUSSI VESIKIVEN TÄPÄRÄ PAIKKA

Räisälässä oli menossa kesällä 1941 saarrostuskoukkaus, jonka kohteena oli suuren vihollisosaston perääntymistien katkaiseminen Tiurinkoskella.

Vedin kyminlaaksolaisen toverini kanssa tapsia eli puhelinjohdinta etenevän osaston mukana tai perässä. Selässä kannettavat kelat olivat tilapäisesti loppuneet ja kannoimme välillämme olleen puutangon varassa kaapelikelaa. Meillä oli kiväärit hihnasta poikittain selässä. Yllättäen tupsahti erään pensasryhmän takaa eteemme lähietäisyydelle kaksi vihollista puoliautomaattikiväärit hihnasta olalla. Komensimme kädet ylös. Toinen vihollisista kohotteli hitaasti käsiään ylöspäin ja toinen tarttui kivääriin. Valmistauduimme hänen kanssaan yhtaikaa ampumaan toinen toisemme. Tempasin kivääriäni esille. Ensimmäisellä kertaa kiväärini tarttui kypärän reunaan. Toisella kertaa sain kiväärini esille. Tähtäsin ja ammuin. Varmistin oli päällä. Avasin varmistimen. Minulla oli kenties vain joidenkin sekunnin murto-osien etumatka. Ammuin keskelle mahaa. Toinen vihollinen juoksi sen pusikon taakse, mistä he olivat tulleet. Juoksin perässä ja ammuin pari kolme kertaa, mutta en osunut. Hän osasi niin taitavasti mutkitella pusikossa.

Kun palasin takaisin, sinne oli saapunut kaksi jonkin vieraan yksikön miestä. He ampuivat maassa örisevälle viholliselle armonlaukauksen päähän. He rupesivat penkomaan hänen taskujaan ja ottivat kokardin talteen. Minulla ei ollut mitään haluja jäädä tilanteen kehittymistä seuraamaan, vaan me jatkoimme matkaamme.

Hämäläisiä pidetään hitaina. Tässä tapauksessa olin kuitenkin neljästä miehestä ainut, joka ennätti tai pystyi ampumaan.

Jatkoimme matkaa. Jonkin ajan kuluttua meiltä loppui tapsi. Ryhmänjohtaja lähetti kaksi miestä hakemaan tapsitäydennystä. Pysähdyimme maastossa kohtaan, jossa edessämme oli alamäki ja notkelma. Notkelman takana oli vastamäki, jossa oli riukuaita, jonka suunta oli tietä vastaan kohtisuoraan poikittain. Hetken kuluttua tietä pitkin eteenpäin ajoi kranaatinheitinjoukkueen lähetti Heikki Lummaa. Hänen ollessaan notkelmassa riukuaidan takaa ammuttiin laukaus, joka lävisti hänen vartalonsa. Hän tuupertui maahan ja kierähti – tai onnistui itsensä kieräyttämään – suuren kiven taakse suojaan. Hetken kuluttua edestä päin kuului pari konepistoolin sarjaa.

Saatuamme tapsitäydennystä jatkoimme eteenpäin ja poikkesimme katsomaan riukuaidan taakse. Siellä oli kolme, neljä – tai neljä viisi- vihollista. Kahdelta heistä konepistoolisarja oli leikannut pääkallosta laikun irti. Toiset olivat kuolleet kuulla tavalla konepistoolin luoteihin. Sinne oli hiipinyt joku suomalainen konepistoolin kanssa ja teilannut nämä viholliset. Heikki Lummaalta oli mennyt luoti keuhkon läpi, mutta hän toipui vammastaan. Hänet jouduttiin leikkaamaan joukkosidontapaikalla ilman nukutusta miesten pitäessä häntä paikoillaan. Hän oli niin heikossa kunnossa, ettei olisi kestänyt kenttäoloissa suoritettua nukutusta. Heikki Lummaa toipui vammastaan. Hän opiskeli diplomi-insinööriksi ja vietti sisältörikkaan elämän Porin seudulla.

Sattuma tai onni ilmeisesti pelasti tapsin vetäjät. Jos olisimme kävelyvauhtia tapsikelaa kantaen menneet notkelmaan ennen Lummaata, meidän kohtalomme olisi varmaan ollut huonompi.

AUTO SILLALLA

Meidät siirrettiin Käkisalmesta autokuljetuksella Taipaleenjoen suunnalle ja meille osui hyvin tottumaton autonkuljettaja ajamaan sitä kuorma-autoa. Matkan varrella hän jo ajoi niin huolimattomasti, että raapaisi hevosajoneuvojen aisoja ja luokkia. Tultuamme yhdelle sillalle, hän ajoi sillan kaiteeseen ja pysähtyi hyvin täpärästi reunalle, niin että paripyöristä toinen pyörä oli sillan ulkopuolella. Auton lava oli miehiä täynnä. Hyvin kieli keskellä purimme kuorman yksi mies kerrallaan. Kun miehet pääsivät alas, kaikki pitivät vielä laidasta kiinni, ettei auto olisi pudonnut reunalta jokeen.

VAHINGONLAUKAUS

Taipaleenjoen suunnalla olimme viettämässä taukoa Pyhäjärven rannalla. Eräs kersantti oli ottanut haavoittuneen miehen pistoolin käyttöönsä. Pyysin, että hän näyttäisi millainen pistooli se oikein oli. Käsissäni hyvin varovasti kääntelin ja katselin sitä. Se taisi olla merkiltään Beretta. En mihinkään tärkeään kohtaan kajonnut, enkä varmistimia avannut. Kun ojensin sen takaisin, niin hän kokeili, onko varmistin päällä vetäen liipaisimesta. Luoti meni reisieni välistä maahan kuitenkaan haavoittamatta minua. Siinä oli lähellä tulla paha vahinko.

KALANSAALIS

Lähdimme rajan yli Rautjärven Miettilästä ja kuljimme Kannaksen läpi siksakkia Inkerinmaalle Lempaalanjärven rannalle. Tykistö ampui iskujensa tarkistusammuntaa Lempaalanjärveen ja sinne pökertyi ja kuoli kaloja. Pari venettä lähti meidän puoleltamme keräämään sitä kalansaalista. Jonkun ajan kuluttua vihollinen sai raahatuksi suorasuuntaustykin tai pari vastarannalle ja rupesi ampumaan. Tuli kova kiire pois, mutta mitään vahinkoja ei onneksi ehtinyt tullut. Kun kalansaalista tarkasteltiin maalla, niin siellä oli mm. 17,5 kiloa painava hauki joukossa.

PASURINKANKAALTA

Pataljoonamme oli saapunut Äyräpäähän ja viestiryhmämme alikersantti Rouhiaisen ryhmä sai tehtäväksi vetää tapsiyhteyden komppanian komentopaikkaan. Etenimme Äyräpään suunnalta ja tulimme Pasurinkankaalle kulkevalle tielle. Käännyimme risteyksestä vasemmalle ja vetäen tapsia tein laitaan. Oli yö, elokuun loppupäivät ja melkein pimeää. Tien vasemmalla puolella olivat suomalaiset ja oikealla puolella viholliset. Jalkaväen miehet olivat meille vihaisia ja kiroilivat: ”Mitä perkelettä te tulette tänne kolistelemaan ja rauhaa rikkomaan. Naapuri vielä rupeaa kohta ampumaan.” Meidän selässä kannettavat viestikelat kyllä pitivät kolinaa ja vinkuivatkin rasvan puutteessa.

Rauha kylläkin säilyi, eikä kuulunut mitään. Hetken perästä käännyimme vasemmalle sivutielle ja etsien komppanian komentopaikkaa. Oikealla puolella sivutietä oli miehiä nukkumassa. Joukostamme Vilho Saarainen kävi vähän lähempänä katsomassa ja hän päätti, ettei hän raskitse herättää niitä, kun nukkuvat niin sikeästi.

Löysimme komentopaikan ilman nukkuvien miesten apua. Panimme puhelimen päälle ja lähdimme paluumatkalle. Seuraavana päivänä kuulimme, että ne äskenmainitut nukkuvat miehet olivat kenties vihollisia, koska pataljoonan jääkärijoukkueen lähtiessä liikkeelle aamulla, se oli siinä samassa kohtaa törmännyt vihollisiin.

VIHOLLISEN AUTO

Jatkaessamme palaamistamme omalle teltallemme, kuului hetken kuluttua moottoriajoneuvon ääni siltä suunnasta, jonne menimme.

Pian kuului myös ammuntaa ja auton ääni loppui. Auto ilmeisesti ammuttiin pysähdyksiin. Jälkeenpäin kuulimme, että auto oli venäläisten auto ja se oli tullut Pasurinkankaan tielle oikealta, ei sitä tietä, mitä me tulimme, vaan oli jostain päässyt livahtamaan linjojen väliin.

Tien varressa oli ensimmäisen komppanian lähetti ollut opastamassa soppa-autoa. Hän oli pimeässä kovin väsyneessä tilassa ja torkkui tien varressa. Hänen kohdalleen pysähtyi joku kuorma-auto ja hän huomasi lähemmäksi mennessään, että siinä oli venäläisiä. Venäläiset tempasivat hänet lavalle ja lähtivät lujaa vauhtia ajamaan eteenpäin. Lähetti tiesi, että tullaan kohta meidän omien linjojen lähelle. Hän hyppäsi lavalta pois ja huusi, kuka hän on ja keitä hänen kaverinsa ovat. Ilmeisesti sen jälkeen suomalaiset miehet ampuivat auton pysähdyksiin. Jatkaessamme matkaamme taakse omille teltoillemme, näimme pysähtyneen auton siinä tien varressa. Viholliset pääsivät livahtamaan tien oikealle puolelle omiensa joukkoon.

KRANAATINHEITINRYÖPPY

Vietimme yömme teltassa vähän taempana. Aamulla menimme komentopaikalle takaisin sillä mielellä, että jatketaan etenemistä. Odottelimme lähtöä. Lähellä oli venäläisten majoituspaikka, jossa oli kaksi majoituspoteroa. Venäläiset olivat hyvin nopeita tekemään katettuja majoituspoteroita. Siinä oli kaksi muutaman miehen majoitukseen sopivia havuilla pehmustettua ja katettua poteroa. Meillä oli pieni nuotio ja siihen tuli meidän viestiryhmä ja joku mies kiväärikomppaniasta. Yhtäkkiä siihen tuli kranaatinheitinryöppy ja viestiryhmällemme kävi aika huonosti. Yksi kuoli heti ja toinen sairaalassa saatuaan sirpaleen rintaansa. Se heti kuollut oli nimeltään Ripatti, rintaanhaavoittunut Kupiainen. Kolmas viestimies haavoittui jalkaansa ja oli nimeltään Risto Anttila. Sitten siinä oli minun Hämeenlinnan aikainen luokkakaverini Pentti Perttula. Häneltä sirpaleet katkaisivat luut molemmista jaloista.

Myöhemmin tapasin ensimmäisellä lomallani hänet, kun hän oli lääninsairaalassa. Hän kertoi, että ne olisivat amputoineet hänen molemmat jalkansa, mutta hän ei antanut. Niitä ruvettiin parantamaan ja niistä tuli käyttökelpoiset jalat. Myöhemmin, kun tavattiin luokkakokouksessa, niin hän käveli normaalisti. En yhtään huomannut, että hän olisi edes ontunut. Jalkojen paraneminen onnistui niin hyvin.

Eteneminen jatkui Pasurinkankaan tietä Valkjärvelle päin. Vedimme joukkojen mukana tapsia. Olimme yleensä pataljoonan komentajan läheisyydessä ja etenimme samaa tahtia kuin hänkin.

Kovasti paljon tuli vikapartiomatkoja taaksepäin. Tapsi vedettiin maantienojaan. Kun hevosmiehet tullessaan ajoivat kuormansa tien sivuun, niin tapsit katkesivat. Jos olisi annettu huoltojoukoille hiukankaan koulutusta, kuinka tapsia voisi säästää, olisi moni vika jäänyt syntymättä.

TALVEN LIUKKAAT

Ensimmäisen lomani sain siellä Lempaalanjärvellä ollessani marras- joulukuun vaihteessa. Meidät siirrettiin sitten Kannakselta Syvärille. Rautatie oli saatu kunnostetuksi Valkjärvelle, jossa meidät lastattiin junaan ja Laatokan pohjoispuolella oli vastaavasti rautatie kunnossa Uuksun asemalle asti. Uuksusta marssimme eteenpäin. Siinä oli menossa saksalaisten huoltokuljetuksia ja saimme silloin tällöin peukalokyydin saksalaisista ja suomalaisistakin kuorma-autoista. Marssikuri oli jonkun verran löysähköä ja oli mahdollista peukalokyytien ottaminen ja vapaasti kulkeminen. Saksalaiset varsin usein ajaa pöläyttivät tieltä pois lumihankeen ja ojaan. Monta kertaa he pelkillä sormilla ilman käsineitäkin raapivat lunta pois pyörien alta. Olivat tottumattomia lumisiin teihin.

VUODENVAIHDE

Joulun 1941 vietimme Vitelessä, jossa olimme majoitettuina taloihin. Uusi vuosi oltiin Suurselkä-nimisessä kylässä, josta pätkä pätkältä menimme Syvärille. Tulimme Syvärin voimalaitoksen lohkolle Syvärinjoen tuolle puolelle, oikeanpuoleiselle kaistalle, joka rajoittui Syvärinjokeen. Siellä joukkueemme, joka hoiti pataljoonan puhelinkeskusta, oli majoitettuina isoon raunioituneen kerrostalon kellariin. Kävimme joskus eri yksiköihin johtavilla tapsilinjoilla korjauksia tekemässä.

UPSEERIKOULUUN

Kerron semmoisenkin, mitä olen ujostellut matkan varrella, enkä ole monellekaan kertonut. Siinä ei nyt ole kuitenkaan mitään hävettävää, vaan on se osoitus siitä, millaisia kohtaloita voi olla.

Minut komennettiin upseerikouluun konekiväärilinjalle. Sain viiden päivän loman ja poikkesin Hämeenlinnaan ja Hattulaan kotiseudulleni. Siellä sain kuulla, että eräs siviiliaikainen koulutoverini, ei mikään läheinen toveri, oli tilannut minulle upseerikoulusta santsia mustasukkaisuuden takia. En käsittänyt, että olisi ollut mitään aihetta sen takia tilata santsia. Ei minulla ollut ollut silloisen tytön kanssa muuta tekemistä, kuin että hän oli ollut toverinani ylioppilastanssiaisissa, koska minulla ei ollut silloin ketään vakinaista. Tyttö, jonka takia mustasukkaisuussantsi tilattiin on nykyään kenraalitar ja poika, joka sen tilasi on kauppaneuvos ja reservin majuri.

Lyhyen loman päätyttyä matkustin Niinisaloon. Ilmoittautuessani kokelas kirjoitti tietoja muistiin, hieraisi leukaansa ja sanoi: ”Jaha, Vesikivi.” Se oli niitä alkajaisoireita ankaralle simputukselle, minkä siellä läpi kävin. Ja se simputus ei ollut mitenkään leikinsutkauksella tilattu, vaan tositarkoituksella päätellen, että sinne oli kerätty siviilielämästäni tapahtumia ja tietoja, joita voitiin käyttää simputuksen aikana hyväksi palauttamalla niitä mieliin ja vaatimalla kertomaan lisätietoja. Olen arvioinut, että se todennäköisesti oli Suomessa sota-aikana esiintyneiden simputusten rajuimmasta päästä. En tiedä olisinko upseerikoulusta kunnialla selvinnyt ilman simputusta, mutta simputuksella varustettuna tulin sieltä maitojunalla pois.

VIELÄKÖ UPSEERIKOULUUN

Upseerikoulusta potkut saatuani keväällä 1942 esimieheni tiedusteli minulta, olisinko halukas yrittämään toista kertaa upseerikouluun. En jaksanut siihen riittävästi innostua. Oli myös sellainen hankaluus, joka vaikeutti viestilinjalle menoa. Minulta puuttui koulutuksesta sähkötyspuoli kokonaan. Siellä olisi vaadittu riittävä sähkötystaito. Ja konekivääripuolella, johon tosin sain koulutusta kolmen kuukauden ajan, puuttui käytännön praktiikka.

Tämä upseerikoulusta maitojunalla tulo oli nuorella iällä häpeää aiheuttava tekijä ja siihen liittyvistä ja yleensä armeijaan liittyvistä asioista en mielelläni puhunut.

Tämä on ollut elämänikäinen pieni haava. Näin vanhemmiten se haava on kutakuinkin parantunut. Olen ajatellut niinkin, että nyt olen ainakin selvinnyt hengissä. Upseerina ehkä olisin joutunut sellaisiin paikkoihin, jossa henkikin olisi mennyt.

AUTON KORJAAMINEN

Minut lähetettiin ensin Aunuksenryhmän esikunnan henkilötäydennyskeskukseen Pitkärantaan, siirrettiin Aunuksenryhmän esikuntakomppaniaan vartiojoukkueeseen palvelukseen. Se oli hyvin monipuolista palvelua. Olin monessa hommassa: mm. muurarin apulaisena, autonkuljettajan apulaisena, pääsisäänkäynnin vartiopäällikkönä useaan otteeseen. Syksymmällä olin hirvijahdissa 23 kertaa.

Yksi hirvijahti oli eräällä metsästysmajalla 160 km majapaikastamme. Sinne mentiin kuorma-autolla. Teltta oli mukana. Upseerit majailivat metsästysmajassa. Meidät muut, jotka toimimme hirvijahdissa koirina, majoitettiin telttaan sateiseen metsään. Kukaan ei viitsinyt mennä metsästä hakemaan kuivia keloja, vaan kaminassa poltettiin auton lavalta haettuja pilkkeitä, jotta saatiin teltta lämpimäksi ja kuivaksi.

Autona meillä oli Viipurin Nopean-firman Fargo-merkkinen melko uusi kuorma-auto. Fargo teki stopin paluumatkan varrella. Siitä oli virranjakajan vivusta katkennut jousi. Isältäni olin aikoinaan saanut kirjan nimeltään Uusi autokirja. Sitä olin tutkinut ja olin perillä silloisten autojen sytytysjärjestelmästä ja keksin parannuksen auton vikaan. Kyseltiin miehiltä kellä oli pyyhekumi taskussa. Niistä valittiin paras ja joustavin. Siitä leikattiin palanen kumia katkojan rungon ja katkojan vivun väliin. Se toimi jousena. Jostain tapsista otettiin terässäije, jolla kytkettiin sähköinen yhteys katkenneen jousen kohdan yhdyssäikeeseen. Auto rupesi pelaamaan ja sillä ajettiin se 160 kilometriä takaisin majoituspaikkaan.

Loppumatkasta pilkkeet rupesivat loppumaan. Auto kulki pari viimeistä ylämäkeä hyvin vaivalloisesti nykien ylös. Mutta pääsimme perille, eivätkä pilkkeet loppuneet. Kuljettaja olisi saanut nuuskaa, ettei ollut varannut pilkkeitä tarpeeksi ja sitä kautta olisi koko meidän porukkamme kärynnyt.

”ELOKUVAT”

Aunuksenryhmän esikunnassa oli eräs sauna, missä erityisesti lotat kävivät saunomassa. Saunamajurina oli eräs helsinkiläinen mies. Minulle tulivat vekkulijutut mieleen. Siellä oli pimennetty saunan ikkuna sillä tavalla, että oli pantu kovalevy ikkunan sisäpuolelle. Yllytin saunamajuria ottamaan levyn saunan ulkopuolelle ja kovertamaan siihen neljä reikään silmiä varten. Voisimme mennä kurkistelemaan ”elokuvia”. Pitkään hän empi, eikä oikein olisi uskaltanut siihen ryhtyä, peläten, että jos käryää niin tulee komennetuksi etulinjaan.

Sitten ainakin parina iltana kävimme katselemassa ”elokuvia” niistä reijistä saunan puolelle. Kun lotat tulivat saunaan, niin useimmat vielä reikien edessä voimistelivat ennen saunomisen alkua.

SOTILASKOTISISAR

Minut oli kutsuttu Aunuksenryhmän esikunnassa sotilaskotisisarten kanttiiniin, sotilaskotiin räiskälekesteihin. Sen seurauksena minulla alkoi seurustelu yhden sotilaskotisisaren kanssa. Se oli sellaista, että viivyin sotilaskodissa iltaisin tavallista pidempään. Muutenkin esikunnassa oli aika runsaasti naisia, lottia ja sotilaskotisisaria, sekä värvättyjä. Mutta ei kaikille riittänyt seurustelutoveria. Siitä johtuen kaverit soittivat suutaan minun seurustelustani.

Se taisi olla pääsyy siihen, mutta ei ainut, kyllä minun muutenkin teki mieleni, että anoin takaisin entiseen porukkaani Syvärin voimalaitokselle JR 2:n ensimmäisen pataljoonan viestiin. Ja siellä voimalaitoksen lohkolla olinkin loppusodan. Ensin olimme vasemmalla kaistalla, jota kutsuttiin Janteban lohkoksi ja sitten useita kuukausia lepovuorossa Rulla-nimisessä paikassa Syvärin takana. Olosuhteet olivat verraten vaihtelevat ja hyvät.

Viestijoukkueemme komennettiin divisioonan viestipataljoonan yhteyteen ja rakensimme avolinjan Lotinanpellon lohkolta vasemmalle lähelle voimalaitoksen lohkoa, sen selustaan. Muuna aikana olimme majoitettuna Uutujärven lähellä. Pienen järven rannalla oli korsu, rantasauna ja uimalaitos. Silloin oli lämmin kesäaika ja oli erittäin lokoisaa.

Silloin Uutujärven aikoihin tuli tieto veljeni kaatumisesta ja sain loman hänen hautajaisiinsa. Hautajaisiin ja vihkimisiin ja muihin erikoistilaisuuksiin sai ylimääräistä lomaa viisi vuorokautta ja sen loman yhteyteen sai siirtää vuorolomastaan kolme päivää. Sattui useampi tapaus, että sain erikoisloman ja siirsin siihen lisälomaa vuorolomastani, mutta koskaan sitä ei otettu vuorolomastani pois. En tiedä tapahtuiko tällainen unohdus tahallaan vai vahingossa, mutta en niistä kuitenkaan mennyt ilmoittamaan perästäpäin, enkä ruvennut niitä lyhentämään. Ensimmäisellä kerralla tuli sähkösanoma, että isä haudataan, tule kotiin. Sähkösanoma oli matkalla muuttunut ja oli ollut alunperin ”isä sairaana, tule kotiin”. Otin Hämeenlinnan lennätinkonttorista todistajat tekstin muuttumiselle. Toisena tuli veljeni kaatuminen heinäkuussa 1943. Sitten isäni kuoli 1944 maaliskuussa. Kolme kerta sain ylimääräisen loman näiden tapahtumien takia ja otin lisäloman, joita ei vähennetty.

Seurusteluasia päättyi siihen, kun lähdin voimalaitoksen lohkolle takaisin. Mutta meillä jatkui kirjeenvaihto ja yhdellä lomallani poikkesin häntä katsomaankin sinne Aunuksenryhmän esikuntaan. Menin loma-autossa Viteleen. Kun jouluna 1941 olimme olleet siellä majoitettuina, olin tullut tietämään, että pohjois-Vitelessä on tienhoitokomppania. Menin sinne ja minulla oli muutaman työmies-askin pino tupakkaa ja lahjoin niillä askeilla yhden miehen kyytimään minua. Hän kävi auraamassa tein varmuuden vuoksi Palolahteen ja pääsin sinne pohjoisemman tien varteen. Poikittaisessa suunnassa oli vaikea päästä liikkumaan. Sensijaan etu-takasuunnassa oli huoltoliikennettä ja lomalaisliikennettä ja kulkeminen kävi hyvin. Palolahdesta menin Kolatselkään, missä Aunuksenryhmän esikunta sijaitsi. Tapasin tuttuja kavereita ja myös tämän seurustelukaverini.

Aamulla lähti linja-auto viemään lomalaisia Sortavalaan. Sieltä etulinjasta tultiin kylmissä kuorma-autonkopeissa, mutta Aunuksen esikunnasta pääsimme todellakin linja-autolla Sortavalaan, josta oli mahdollisuus saada makuuvaunukin, jos heti sinne päästyä rupesi tiedustelemaan. Sain ainakin yhden kerran komeasti makuuvaunukyydin Sortavalasta lomalle.

Seurustelukaverini anoi siirtoa lähemmiksi sitä paikkaa, missä minä olin. Hän pääsi Nurmoilan lentokentän sotilaskotiin ja kävin taas häntä tapaamassa lomalaiskyydillä. Siellä sai helposti komennustodistuksen, jos selitti, että on tuttava siellä ja siellä yksikössä ja kävisi häntä tapaamassa. Olin siellä yötä armeijakunnan portaan viestikomppaniassa, jossa oli tuttuja miehiä.

Myöhemmin keväällä 1944 sotilaskotisisar oli anonut ja päässyt kesäsijaiseksi Syvärinrannassa olevaan sotilaskotiin. Se oli nimeltään Antinkorsu, Kääriäisen mukaan ristitty. Siellä hän oli kesäsijaisena ja ihmeellisen vapaasti ne vanhemmat tantat antoivat tämän seurustelutoverini liikkua. Teimme kävelyretkiä etulinjaankin päin, tukilinjalle, joka oli muutaman sadan metrin päässä etulinjasta. Antinkorsu oli etulinjasta noin kahden kilometrin päässä.

Seurustelu päättyi sitten niin, että silloin alkoi perääntyminen hyvin pian, ehkä viikon parin sisällä tästä äsken kerrotuista kävelyretkistä. Tuli suuri muutos, maailma muuttui kovasti, kun siihen päälle vielä tuli rauha. Joitain kirjeitä me vielä lähetimme, mutta tapaamisia ei sen jälkeen enää ollut. Siinä tapahtui niin paljon kaikenlaista. Lähdimme opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ja koko elämäntahti muuttui. Sillä tavalla se seurustelu hiljalleen hiipui.

SÄHKÖVALOT

Kun menin takaisin Syvärille 1943 talvella, oli siellä sähkövalot kai joka korsussa. Janteban lohkolla oli pyörien päällä pyörivä generaattori, mutta oikean puoleisille lohkoille oli jouduttu sähköt vetämään voimalaitokselta, jonne oli joku pieni generaattori saatu pyörimään ja se antoi virtaa, joka riitti korsuihin. Nämä sähköhommat olivat viestimiesten hoidossa. Minäkin olin muutaman kerran korjaamassa sähköjohtoja. Ei meillä mitään erikoisia mittalaitteita, eikä hienoja vehkeitä ollut. Oikosulkuakin haettiin kokeilemalla. Eri johdonhaaroja kytkettiin yksi kerrallaan päälle ja katsottiin, minkä verran se iski kipinää. Näin kokeilemalla lopulta löydettiin viallinen paikka. Aunuksenryhmän esikunnassakin oli iso dieselkone, joka jauhoi sähköä.

HEVOSEN LOPETUS

Oli lähdetty perääntymään Syvärin takaa tälle puolelle ja olimme olleet ehkä vuorokausi pari Syvärin rannassa. Yksi hevosmies talutti haavoittunutta hevosta. Hevonen oli saanut sirpaleen lapaansa ja kävely rupesi olemaan vaivalloista. Hevosmies pyysi minua lopettamaan tämän hevosen. Minulla oli silloin kiväärin lisäksi kaatuneelta veljeltäni perimäni Parabellum-pistooli. Saattoi olla, että lopetushomma kaatui minuun johtuen juuri tästä pistoolistani. Jälkeenpäin olen todennut, että otin tehtävän turhan helposti vastaan.

On hyvä neuvo, että aina, kun tehtävä otetaan vastaan, pitää harkita sopiiko tehtävä ja millaiset olosuhteet ja lisätiedot tehtävän suorituksessa tarvitaan.

Hevosen lopetus epäonnistui. Se juoksi pätkän matkan pakoon ja joku toinen mies sen lopulta lopetti. Jälkeenpäin olen kuullut, että hevosella on hyvin pienet aivot ja sijaitsevat yllättävän korkealla jossakin silmien yläpuolella. Olin ottanut tehtävän liian herkästi vastaan. Se olisi onnistunut parhaiten kiväärillä vähän kauempaa.

MIINOITETTU OJA

Perääntymisvaiheen aikana Aunuksessa marssimme vapaamuotoisesti kahta puolta tietä jonossa. Siinä ajoi panssaritorjuntatykin telaketjuvetovaunu ja minä menin kävelemän maantien ojaan. Hetken käveltyäni tuli pioneeri vetämään hihasta pois, että älä perkele kävele siellä miinoitetussa ojassa. Se vetovaunun jyrinä esti huudon kuulumasta, joten piti ihan hihaan tarttua.

HYÖKKÄYSVAUNUJA SAMMATUKSESSA

Jatkoimme perääntymistä pienempää teitä kiertäen taaksepäin erilaisten vaiheiden kautta. Ennen taisteluja olimme muutaman miehen kanssa perääntymässä Sammatuksen kylän läpi. Siellä pörräsi lentokoneita ilmassa. Menin näkösuojaan erään talon alakertaan. Itä-Karjalassa on yleensä navetta talon allakerrassa ja ulko-oven vieressä eteisen puolella oli reikä, jossa ihmiset tekivät tarpeensa navetan ruumaan. Kävi niin, että olimme saaneet hetki sitten puhtaat alusvaatteet, jotka olivat minulla leipälaukussa kannen alla. Kun kiirehdin näkösuojaan navettaan, niin alusvaatteet putosivat lehmänlantaan ja jouduin jättämään ne siihen.

Sammatuksesta ehkä pari kilometriä taaksepäin meidän pataljoonamme sijoittui reserviin. Rykmentin toinen ja kolmas pataljoona joutuivat kovaan taisteluun Sammatuksessa, jossa pantiin oikein tosissaan vastaan. Siinä mm. Esko Kaustin panssarintorjuntatykkijoukkue ampui ja tuhosi 22 hyökkäysvaunua. Hän suoritti omin käsin jonkin asemanvaihdon, siirsi tykin kuorma-auton avulla vekslaten uuteen asemaan.

Sitten hän meni tarkastamaan tuhottuja vaunuja. Yhdessä vaunussa oli pikakiväärimies vielä hengissä ja ampua sujautti Esko Kaustin kuoliaaksi. Hänestä tehtiin Mannerheim-ristin ritari kuolemansa jälkeen.

Sammatuksessa tapahtui myös, että eräs kapteeni ampui panssarinyrkillä, se oli juuri tullut uusi saksalainen ase, joka niinä viikkoina levitettiin Suomen armeijan käyttöön. Hän ampui panssarinyrkillä niin, että perä oli olkapäätä vasten ja raketti vei olkapään mennessään. Hän vaistomaisesti äkkiä ampui sillä seurauksella.

VITELEN TIEDUSTELUPARTIO

Sammatuksen reservissä ollessamme tuli tieto, että vihollinen oli noussut Vitelessä maihin. Pantiin kuormastosta kaikki, mitä voitiin lähettää, matkalle taaksepäin ja ajateltiin, että sieltä vielä pääsee jotenkin maihinnousupaikan ohi. Joukkueemme molemmat hevoset kuormineen lähetettiin menemään ja kuulin perästäpäin, että ne olivat joutuneet kahlaamaan jossakin kohtaa Aunuksenjoen yli. Siinä oli ollut sen verran vettä ja pehmeää, että hevoset eivät jaksaneetkaan vetää kuormia, vaan miehet joutuivat heittelemään kaapelikeloja kärryistä pois keventääkseen kuormia ja sen takia loppuperääntymisen aikaan oli puutetta tapsista.

Vitelen motin kupeeseen olivat suomalaiset tehneet kiireessä kapulatien, joka kiersi Viteleen ympäri. Siellä marssimme yrittäen pitää jonkinlaista vauhtia. Tulimme motin sivuun, missä oli väärinkäsityksestä tai muusta syystä johtuen jalkaväkipataljoona lähtenyt liian aikaisin pois. Pataljoonamme määrättiin tukkimaan tyhjä aukko siinä ketjussa, joka ympäröi maihinnousupaikkaa.

Odottelin tien sivussa tilanteen kehittymistä. Se saattoi olla rykmentin adjutantti tai lähettiupseeri, joka määräsi sormella osoittaen: ”Sinä, sinä ja sinä ottakaa polkupyörät ja menkää katsomaan, missä asti vihollinen on. Se ei ole kovin kaukana, mutta ajakaa reilusti vaan.” Se osoittava sormi ei osoittanut onneksi minua, mutta kaukana se ei ollut.

Sinne lähti meidän ryhmästä kolme ja adjutantti tai lähettiupseeri lähti mukana. Mutta eihän hänen passannut mennä ensimmäisenä. Hän jäi vähän taaemmaksi katsomaan, mikä on tilanne. Hänen oli pystyttävä tuomaan tiedustelun tulokset takaisin.

Porukasta pelastautui yksi mies nimeltään Tuomas Krapi, kotoisin Kiikasta. Hän pelastautui uimalla Vitelejoen yli 9 luodinreikää pyllyssään. Ne reijät olivat menoreikiä ja paluureikiä ja olivat konepistoolin luoteja. Ne olivat kai ottaneet veden pinnasta kimmokkeen, eikä niissä ehkä ollut täyttä voimaa. Eivätkä ne onneksi menneet alemmaksi ja hän toipui haavoistaan. Myös toinen mies, nimeltään Backström, hyppäsi Vitelenjokeen hänen perässään, mutta ei koskaan tullut tälle rannalle. Hänestä oli liikkeellä tieto, ettei hän osannut uida. Kolmas viestimies sai osuman nilkkaansa ja jäi vangiksi ja tuli vankipalautusten mukana takaisin. Kun näin lehdessä hänen nimensä palautettujen vankien joukossa, kirjoitin hänelle kirjeen ja kysyin onko hän se sama Koivu-sukunimeltään. Hän kertoi olevansa sama mies ja olleensa haavoittunut, niin joutui vangiksi.

OSUMA SOPPAJONOON

Viteleenmotin tienoilla oli siis aikamoinen viivytystaistelu. Kaiken aikaa ajoi kuormastoa juoksuvauhtia ja tielle tuli luoteja, mutta ei yhtenäisenä suihkuna. Maataistelukoneet kiusasivat jatkuvasti. Suomalaiset selvisivät siitä ja kaikki ehtivät tulla kapulatietä pitkin motin ympäri pois.

Rajakonnussa oli taisteluja, jossa tehtiin yksi sivulle päin suuntautuva koukkauskin. Kovempi paikka oli Rajakontu – Manssila kohdalla. Ennen kovan taistelun alkua sattui ikävä tapaus. Ensimmäisen komppanian miehiä oli soppajonossa Manssilan koululla. Laatokalla oli nostettu tähystyspallo ylös. Ne tähystivät sieltä ja ampuivat laivatykeillä. Tähän soppajonoon tuli osuma. Siihen tuli vain pari kolme isoa kranaattia, jonka seurauksena kuoli 18 miestä.

Mutta haavoittuneet ja kaatuneetkin saatiin aika nopeasti pois. Juuri sillä kohtaa oli marssimassa jokin kuormasto. Komppanianpäällikkö komensi ottamaan koulun pihalta haavoittuneet ja kaatuneetkin kuormiensa päälle ja veivät pois.

Itselläni on sotani aikana ollut mahdottoman hyvä onni ja useimmiten sillä tavalla, etten ole montaakaan kertaa joutunut oikein pahoihin paikkoihin. Mantsilan – Rajakonnun taistelun aikoihin yhden kaverin kanssa meidät komennettiin reserviin, varallaolijaksi vähän taaemmaksi. Koversimme henkilökohtaiset pikku poterot mäen rinteeseen, mistä näimme Laatokalle päin. Siellä sain takaapäin seurata sitä melskettä, mikä oli menossa. Sitten meille tuli kutsu suorittamaan vaihtoa. Mutta matkan varrella, ennenkuin ehdimme paljoakaan mennä eteenpäin, tuli tieto perääntymisestä ja meidänkin piti kääntää suuntamme taaksepäin.

YHTEYSVAIKEUKSIA SALMISSA

Salmin kylään asetuttiin vakavampaan vastarinta-asemaan. Minut komennettiin toisen komppanian päällikön luokse radiopuhelimen kanssa. Se oli suhteellisen aukealla paikalla oleva iso monttu, kai pommista syntynyt tai räjäytetty. Mutta sieltä ei saanut radiopuhelinyhteyttä. Kapteeni Aulanko käski minut pois, koska yhteys ei toiminut. Kapteeni kaatui hyvin pian sen tapahtuman jälkeen.

Hän oli Olli Aulangon veli ja niiden isä oli Päivölän kansanopiston johtajana. Komppanianpäällikön kaaduttua tämä isä kirjoitti pataljoonan komentajalle kirjeen kysyen, täyttikö hänen poikansa viimeiseen asti velvollisuutensa, johon komentaja vastasi, että täytti oikein hyvin.

Koska komppanian komentopaikalta ei toiminut yhteys, niin päätettiin mennä Salmin kirkontorniin tähystämään kuinka vihollinen ryhmittyy joen vastarannalle. Mutta sieltäkään yhteydet eivät toimineet.

Silloiset radiopuhelimet olivat melko huonoja verrattuna nykyiseen radiotoimintaan. Ne olivat ennen kaikkea raskaita. Siellä oli 120 voltin painava anodi ja pari hehkupatteria ja niissä oli mittaa kymmeniä senttejä. Kyllä niissä oli hankaluutta ja painoa verrattuna nykyaikaiseen kännykkään.

UUDESSAKYLÄSSÄ

Salmin jälkeen pataljoonan joukkoja asettui tiiviimmin puolustusasemiin Uudenkylän tienoille. Siellä minut komennettiin radiopuhelimen kanssa viivytyksessä olevan komppanian osan mukaan luutnantti Rantasilan kanssa. Suoritettiin kevyt viivytys. Mitään kovaa taistelua ei ennättänyt syntyä. Rantasila sai radiopuhelimen välityksellä perääntymiskäskyn. Perääntyessämme, siinä oli kaivetut taisteluhaudat, missä pääjoukko oli asemassa. Siihen asetettiin myös viestijoukkue linjaan taistelemaan. Mutta minä sain radiopuhelimeni kanssa mennä taaemmaksi.

Menimmekin muiden kanssa notkelman yli seuraavalle ylänköalueelle, jossa oli hyvä sauna. Panimme saunan lämpiämään ja juuri kun se oli kunnossa kylpyä varten, tuli voimakas vihollisen hyökkäys ja jouduimme perääntymään kovan paukkeen kanssa. Tässä taistelussa viestijoukkueesta katosi kaksi miestä Meriluoto ja Kaurala.

Tämä tapaus on mielestäni esimerkki, kuinka hyvä onni oli pelastanut minut monesta paikasta.

PALUU SIVIILIELÄMÄÄN

Opiskelin Tampereen teknillisessä opistossa heikkovirtaosastolla. Aloin opinnot tammikuussa 1945. Tätini perheessä sain vapaan asunnon ja ruuan ensimmäisenä vuonna. Tädin miehellä oli autoliike, joka edusti Beugeot-autoja.

Vappuna 1945 serkkutyttöni neuvoi meille vapunviettopaikaksi Hatanpäällä sairaanhoitajien järjestämät hipat. Siellä tapasin nykyisen vaimoni. Olin hipoissa opiskelutoverini Eino Erikssonin kanssa. Näistä sairaanhoitajien hipoista me molemmat löysimme tytön itsellemme. Ja vaimoni on siis sairaanhoitaja.

Hänen kanssaan menimme kihloihin 1947 syksyllä, eli minun valmistumiseni aikoihin ja 1948 menimme naimisiin.

V. 1950 kesäkuun 15 päivä tulin Saloon. Salosta sain perheasunnon vasta marraskuussa. Vaimoni ja 1950 syntynyt poikani asuivat siihen asti Pitäjämäellä. Siellä meillä oli asunto omakotitalon toisessa kerroksessa. Toinen poika syntyi 1952 ja tytär, kuopus, 1961.

Tämä jälkikasvu on kaikki pääkaupunkiseudulla. Se on ollut iso haitta. Vanhuksilla ei ole ollut sukulaisapua tätä lähempänä.

Mutta aika usein ovat täällä käyneet katsomassa ja auttamassa. Nuoremmalla pojalla on 5,5 vuotias tytär ja 2,5 vuotias poika. Tyttärellä on kolme kk:n vanhat kaksoset, tyttö ja poika. Kävivät viikko sitten vanhuksia katsomassa ja olivat kaksi päivää Salossa meidän ilonamme.

Arkipäiviin on oma tahtinsa muotoutunut. Paljon on lehtien lukua ja telkkarin katsomista ja uutisten kuuntelua. Vielä joulukuulle asti voimistelin viikottain neljänä päivänä noin tunnin verran. Siinä oli kuntopyöräilyä, sitten oli sängyssä suoritettavia voimisteluliikkeitä, mutta kyllä nekin mielestäni aika tehokkaita ovat.

Sairastuin ja olin kymmenen päivää sairaalassa. Oli sydämen vajaatoimintaa, paino nousi n. 82 kiloon. Hoidossa paino laski n. 78 kiloon ja sen jälkeen on vielä laskenut. Nyt paino on vakiintunut 75 paikkeille. Olen taas muutaman kerran voimisteluakin aloitellut uudelleen ja aion sen lähipäivinä aloittaa säännöllisesti. Se on otettava kevennettynä entiseen verrattuna.

Rollaattorilla kuljen sisällä ja matkat ulkopuolelle kodin hoituvat taksilla ja rollerilla. Omaa autoa ajoin vuodenvaihteeseen asti. Sen jälkeen jouduin luopumaan ajokortista ja käytän vierasta kyytiä. Ajotaito säilyi loppuun asti, mutta terveydentila osoittautui niin huonoksi, ettei viitsi ottaa riskiä liikenteessä.

Jälkikasvuni kaksi poikaa ja yksi tytär ovat käsittääkseni pärjänneet elämässä hyvin. Vanhempi poika on opistoinsinööri ja hänellä on oma omakotitalo Korsossa. Nuorempi poika on diplomi-insinööri ja hänellä on oma huoneisto Kruunuhaassa. Hän oli vuoden komennuksella Amerikassa Vientiluotto Oy:n palkkalistoilla ja oli komennettuna Washingtonin suurlähetystöön rahoitusasiantuntijaksi. Hän oli siellä vaimonsa kanssa. Lapsia ei silloin vielä ollut. Tytär on koulutukseltaan elintarviketieteen maisteri ja työpaikka on VTT:llä elintarvikekemian ja mikrobiologian laboratoriossa.

Sotaveteraanien toimintaan olen tullut jäsenenä mukaan aivan viime aikoina. Minua on kiusannut se, että on kaksi eri järjestöä. Olemme kaikki olleet yhdessä maatamme puolustamassa. Olisi järkevää, että toiminta rauhanajan Suomessakin olisi yhteistä sotaveljeyttä.

(Kerrontamuistiinpanot maaliskuu 1999)