Aake Vuorio

Aake Edvard Vuorio. Olen syntynyt 28.2.-22. Sotilasarvoltani olen alikersantti. Olin radiosähköttäjänä eli tidarina ja ryhmänjohtajana. Olin 18-19 -vuotias, kun jatkosota alkoi. Jatkosodan ensimmäiset vaiheet kuluivat Salossa. Annettiin kivääri käteen ja pantiin vartioimaan rautatieasemia. Olin mm. rautatiesillalla vartiossa. Siellä oli vanhoja miehiä ja sitten tällaisia pojankloppeja niinkuin minäkin.

Syyskuussa tuli kutsunta ja lähdimme melkein välittömästi, ei siinä kauaa oltu. Menimme Karkkuun, jossa oli meidän koulutuspaikkamme. Siellä olimme vähän aikaa ja siirryttiin Sammaljoelle. Muistan, että se oli pojalle aika kova paikka, kun sinne tultuamme sanottiin, että ennen ei nukkumaan pääse, ennenkuin teke sängyn itselleen. Kaksi poikaa teki yhdessä kerrossänkyä. Annettiin lautaa ja nauloja ja siitä lähdettiin kyhäämään. Kyllä siinä muutama tunti meni, ennenkuin sänky oli kunnossa. Tutiseva se oli, mutta kyllä me siihen menimme. Jonkinlainen patjakin saatiin päälle ja filtti ja siinä vietimme ensimmäiset yöt. Tuli mieleen, että kyllä Suomen armeija on kova paikka, kun sänkyjäkään ei ollut ollenkaan.

Siellä meni joulukuuhun saakka. Suoritin aliupseerikurssin ja minut ylennettiin korpraaliksi. Vähän aikaa ihmeteltiin sitä natsaa. Sen hakeminenkin oli aika erikoista. Silloin oli jo luntakin paljon joulukuun alkupäivillä. Yksi alikessu sanoi, että tässä on nyt korpraali tekeillä, mutta ennen siitä ei tule mitään, ennenkuin haette ulkoa sen natsan. Lunta oli melkein puoli metriä ja joku tikku piti löytää sieltä lumen joukosta ja tuoda sille alikessulle. Sitten se hyväksyi ja sanoi, että sinusta tulee korpraali. Tämä oli sellaista pelleilyä niiden kanssa. Mutta kuri oli kovaa siihen aikaan.

Sieltä lähdettiin junakuljetuksella rintamalle. Menimme JR-44- nimiseen yksikköön, joka oli lepovaiheessa Kuittisten kylässä itä- Karjalassa. Siinä meni muutama viikko, eli niin kauan kuin se lepovaihe kesti. Pääsi tutustumaan porukkaan.

Sitten siirryttiin rintamavastuuseen Syvärin voimalaitokselle. Se oli toisella puolella Syväriä. Taisi olla ainoa paikka, missä suomalaiset olivat yli Syvärin. Siellä olimme muutaman kuukauden. Siirryttiin alemmaksi, Lotinapellon alueelle ja siellä JR-44 oli aika kauan aikaa sillä lohkolla. Muistikuvani mukaan siihen asti, kunnes alkoi se kesäkuun toinen, se venäläisten ylitulo. Silloin meidät radioryhmä komennettiin rantaan ihan rantajoukkojen taakse. Sieltä sitten piti tulla tietoja. Siellä oli ollut ääntä ja kahinaa parinkin yön verran, että varmasti valmisteltiin jotain.

Aamuyöstä alkoi tulla tykinkuulaa ja lentokonetta. Sitä tuli tiheään 3-4 tuntia. Silloin pojat olivat totisia montuissansa, joissa piti olla koko ajan, kun tuli kaikenlaista sirpaletta niskaan. Ihme, kun siitä yleensä selvittiin. Kaikki eivät selvinneetkään. Luulen, että kun saatiin vetäytymiskäsky rykmentin komentopaikalta, ei meitä kovin montaa sinne tullut. En tiedä kuinka paljon porukkaa kaikenkaikkiaankaan oli, mutta komppanian verran ainakin oli ja olisikohan 50, jotka pääsivät rykmentin komentopaikalle.

Siellä olivat pommikoneet myös olleet koko ajan ja pommittaneet sitä aluetta. Pojat olivat myös hyvin totisia ja jäljellä oli enää vähän ehjää korsua. Mutta oli siellä kuitenkin vielä yksi, jossa oli puhelinmiehiä. Hekin olivat totisia. Eivät ne kuulleetkaan mitään, kun oli korvat ihan tukossa. Se oli kovaa leikkiä.

Vähitellen jouduimme vetäytymään. Laatokan rantaa pitkin tultiin. Kun pääsimme Viteleen, tuli vastaan maihinnousujoukkoja. Venäläiset yrittivät meitä motittaa ja aika tipalla se olikin. Pääsimme kuitenkin pois. Se oli kovaa touhua. En ollut muulla tavalla taistelujoukoissa, kuin sen pahuksen radiomööpelin kanssa. Sitä sai kantaa, sellaista parikymmentäkiloa painavaa reppua, koko ajan muitten varusteiden lisäksi. Olin aika hintelä ja laiha poika.

Naurettavaa ihan, kun oli tämä suvantoaika, ettei ollut mitään taisteluja, niin jouduin käymään radiokurssit. Kyllähän olin saanut jonkinlaisen koulutuksen jo koulutuskeskuksessa. Mutta vasta Kivisillan esikunnassa opetettiin perusteellisesti. Järjestettiin radistikursseja. Kävin kahdet kurssit ja suoritin ensimmäisen ja toisen luokan tutkinnon. Oli tarkoitus siitäkin jatkaa, mutta sota loppui ja koulutus jäi siihen.

Keräännyttiin Maaselkään. Siellä JR-44:n rippeistä ja monesta muusta joukko-osastosta muodostettiin rajajääkäriprikaati, johon runko oli jo olemassa. Meidät yhdistettiin siihen. Oli jonkin aikaa lepoaikaa.

Jouduimme Tolvajärven ja Ilomantsin mottitaisteluihin ja korpitaisteluihin. Välillä olimme motissa ja sitten ei taas oltu motissa. Kaikki oli sekavaa, eikä tiennyt kuka oli voiton päällä. Sentään sieltä selvittiin.

Siellä olimme niin kauan, kunnes syyskuussa tuli aselepo. Kolme päivää sitä ihmeteltiin. Aselepohan alkoi meillä päivää ennen kuin venäläisillä. Kranaattia tuli koko se yö ja seuraavaan päivään saakka tavattoman paljon. Me vain ihmettelimme.

Kului pari kolme päivää ja lähdimme Pohjois- Suomeen. Se oli Lapin sodan alkuvaihetta. Siellä olin marraskuun loppuun saakka. Ehdimme itärajan puolelta Taivalkoskelle. Se oli meidän kohdalla aika helppo sota. Meillä ei ollut saksalaisiin minkäänkäänlaista kosketusta. Se oli meistä aina kaksi päivää edellä. Se oli tarkoituskin, että emme joutuisikaan kosketuksiin.

Sitten tuli se, että kaikki reseviläiset piti kotiuttaa ja oli marraskuun loppu. Asevelvolliset jatkoivat toukokuuhun asti ja meidän jälkeemmme siellä vasta sodat alkoivatkin. Me reserviläiset emme enää niin kovissa sodissa oltu, eikä varsinkaan tällaiset esikuntajoukot. Olin silloin esikunnan radistina. Emme olleet enää ihan kärkimiehiä.

Tässä se sotataipaleeni oli kutakuinkin kokonaisuudessaan.

Kaikkiaan olin siellä kolme vuotta ja pari kuukautta.

Ennen sotaa olin kelloseppäoppilaana Salossa.

Rauhan tultua oli aika mukavaa, mutta sitten oli pikkuisen karmea tunne, kun tuli määräys lähteä saksalaisten perään. Siitä ei oikein tykätty.

Pitsi noita radistikursseja, pääsin koko aikana yhden kerran lomalle. Sain kolme päivää lisälomaa. Yleensä lisälomaa sai sillä tavalla, että teki halkomotteja tietyn määrän. Mutta minä en tehnyt motteja. Siellä tehtiin myös tankkiesteitä. Reikiä maahan ja niihin paalu. En muista lukumärää paljonko niitä tehtiin. Se oli lähes metrin syvä kuoppa, joka piti kaivaa. Kolme päivää, mitkä siitä sai, oli kyllä tavallisen kovan työn takana. Ei sitä voimaa paljon ollut siihen aikaan, vaikka nuori olikin. Sapuska oli kuitenkin aika heikkoa.

Kun tulin sodasta pois painoin 58 kiloa. Kotirintamalta en paljoa paketteja saanut. Maaseudun pojille niitä tuli, mutta kaupunkilaispojille. Minä osaltani lähetin isälle tupakat, kun en itse polttanut. Kyllä jotain pientä sain kotoa, mutta ei sillä suurta merkitystä ollut.

Selvisin sodasta kokolailla vammoitta. Pohjoisessa kyllä paleli aika kovin, kun ei saanut kuivaa makuupaikan alle. Sieltä sain selkävaivan, joka kiusasi yli kolmekymmentä vuotta. Luulen, että sieltä jotain tulehduksia tuli, jotka jättivät jälkensä. Voi olla, että sitä perua on vielä nykyinen sairautenikin todennäköisesti. Siellä oltiin ihan huurteessa. Ei juurikaan nukkunut, lepäsi kylläkin pitkällään. Lähes joka toinen jotain sai tuliaisikseen, pysyvää vaivaa, mikä sitten vasta vanhemmalla iällä on alkanut näyttää pahempia merkkejään.

Asemasodan aikana olivat säännölliset kahden tunnin vartioerät. Kätevät kaverit tekivät puhdetöitä. Yksi osa oli sellaisia, jotka pelasivat korttia aamusta iltaa ja yöstä aamuun. Oli kauheita korttirinkejä. Ne olivat takapuolet kiinni, että niille piti toisten ruokakin kantaa eteen. Siellä vaihtui omaisuutta paljon. Se oli kovaa peliä. Pelipanoksena eivät olleet pelkästään päivärahat, vaan talotkin. En tiedä saivatko ne niitä, mutta talot olivat panoksina, kun sitä vierestä seurasi. En itse ole koskaan pelannut korttia.

Muutama lotta piti sotapesää. Korsut tehtiin itse. Teimme korsun vanhasta karjalaistalon rauniosta. Siinä vilisi torakoita todella paljon. Muistan ensimmäisen kokemuksen torakoista, kun oltiin laverilla pitkänään. Katosta tipahti jotain ja tuli suoraan suuhuni. Se oli aikamoinen torakka. Kun tarkemmin rupesimme katsomaan, oli katto ja seinät niitä täynnään. Sellainen korsu piti jättää vähäksi aikaa kylmilleen.

Kuittisten kylästä muistan, kun ensimmäisen kerran mentiin, että siellä oli vanhoja ja nuoria naisia ja lapsiakin. He jättivät mörskänsä ja muuttivat toiseen taloon ja olivat pitkän aikaa siellä, pari kolme viikkoa. Ovet ja ikkunat olivat auki. Jälkeenpäin selvisi, että ne tappoivat sillä tavalla pakkasen avulla torakoita. Muutaman viikon päästä se uusittiin, että munista kehittyvätkin kuolivat. Sillä tavalla ne hiukan vähenivät. Ne pesivät vanhoissa hirsissä.

Paikallista väkeä oli nimenomaan näissä paikoissa, joissa vietettiin lepovuoroa. Rintamallahan ei siviiliväkeä ollut lainkaan. Muistan kuinka ensimmäisen kerran tuli vanha pappa, pitkäparta ja sanoi:”Anna Suomen poika liebuskaa, anna Suomen poika liebuskaa”. Pyysi leipää ja saikin oikein reilusti. Meillä ei ollut leivästä puutetta. Korkea näkkipeipäkasa oli aina, eikä se koskaan loppunut. Muussakaan ruuassa ei ollut muuta moitetta, kuin että heikkoahan se oli. Mutta kyllä sitä aina sentään sai.

Tuli vaiheita, kun vetäydyttiin, niin meni parikin päivää, ettei saatu mitään syötävää. Ei ollut mahdollisuutta ruokaa järjestää. Ne olivat tilapäisiä kertoja. Yleensä huolto pelasi.

Kotona olivat isä ja äiti. Isä ei ikänsä puolesta enää joutunut sotaa. Minulla oli kaksi veljeä. Molemmat olivat sodassa vain eri puolilla.

Siinä joukko-osastossa, jossa itse olin ei ollut yhtään salolaista. Ne olivat melkein kaikki hämäläisiä. Kun sota alkoi, niin salolaiset pojat ja miehet muodostivat heti joukko-osaston. Mutta jälkeenpäin tulleet koulutettiin siihen porukkaan. Me tulimme sinne vasta, kun hyökkäysvaihe oli ohi. Juuri tämä JR-44 oli lepovuorossa Kuittisissa. Ei enää edetty ollenkaan. Asemat oli saavutettu siihen mennessä. Siellä vähän ylempänä ehkä jossain vielä edettiin jonkin verran. En siitä tiedä, ehkä Karhumäen suunnalla ja jossain.

Siten tuli niin kovat paineet, että oli lähdettävä pois. Kuusisataa lentokonetta pommitti pientä aluetta Lotinapellon suunnalla ja siitä Laatokan rantakaistaa muutaman tunnin jatkuvasti. Ei ollut yhtään hetkeä paukkumatta. Lentokoneita meni yhtenään ja sitten alkoi tykistö osuutensa. Vähintään kolme-neljäsataa tykkiä ja noita urkupyssyjä, mistä tulee jatkuvasti kranaattia. Se oli kyllä sellaista, ettei tiennyt onko päivä tai yö. Ilma oli täynnä pölyä ja savua ja kaikennäköistä. Ihme että sieltä kukaan selvisi. Ensikertalaiselle se oli aika kova paikka.

Itselleni se oli fyysisesti raskasta, kun piti raahata radiota mukana. Ammunta aiheutti sen, että oli pakko mennä. Ei siinä taakkaa ajatellut. Kysymys oli hengen säilymisestä. Radiota ei saanut missään tapauksessa jättää. Se oli tiukasti määrätty. Tuntuu nauretavalta, kun opeteltiin morsen aakkosia ja osasimme ne jo hyvin. Ensimmäinen luokka edellytti sitä, että pitää olla vähintään 5 kirjainta jäljessä. Silloin pystyy kirjoittamaan oikein. Kun tuli todellinen tarve, ei morsetusta käytetty. Se oli selvää puhetta. Ei ollut mitään mahdollisuutta, eikä aikaakaan käyttää morseaakkosia ja niitä selvittää. Siellä solkkasivat venäläinen ja suomalainen sekaisin. Siitä piti ottaa selvä. Kyllä siitä ilmeisesti selvä tulikin, koska kaikki pääsivät sinne minne piti.

Vaikutti ihan turhalta morseaakkoset, vaikka kyllä se kurssi mukavakin oli, todella kova kurssi ja naputettiin koko ajan. Tänä päivänä ei enää naputtajia tarvita, mutta silloin se oli käytössä. Estoniakin kyllä lähetti vielä kansainvälistä merkkiä, vaikka kyllä se puheellakin varmistettiin.

Siten koitti siviilivaihe. Palasin entiseen työpaikkaan. Elämä alkoi kirkastua, kun ilmestyi sellainen sopivanoloinen tyttö siihen mukaan. Hän löytyi ihan Salosta. Merkillistä, että hän oli juuri se tyttö, jota olin jo sillä silmällä katsellut, enkä ollut koskaan ollut missään tekemisissä kumminkaan. Mutta olin ajatellut, että ”toi olis varmaan aika kiva tyttö.” Tämä katselu oli tapahtunut jo ennen sotaa nuorena miehenä. Siihen aikaan oli sellainen tapa, että nuoriso kulki kadulla. Ei siellä mitään viinaa juotu, mutta toisia katseltiin sillä silmällä ja tavattiinkin sitten. Poika- ja tyttöporukoissa kuljettiin ja siinä pikku hiljaa tutustuttiin.

Naimisiin menimme kesäkuussa eli puoli vuotta sodasta tulon jälkeen. Oli kiire. Täytyi ruveta ottamaan kaikki takaisin, mitä oli menettänyt.

Entisiin sotakaverihin on ollut vain vähän yhteyttä. Yhteen on enemmänkin. Se soitti minulle kerran Kemijärveltä, jossa hän oli nimismiehenä. Kerran taas sattui semmainen, että eräs lahtelainen sotakaveri soitti. Minulla oli jo oma liike ja hän pyysi lähettämään itselleen kellon. Lupasi lähettää rahat jälkeenpäin. Hämellä ei juuri nyt ollut. Sitä rahaa ei tullut koskaan. Jälkeenpäin kuulin, että poika oli ollut linnassa ja soittanut sieltä minulle. Petkutti minua. Tällaisia ovat muistot.

Kavereita oli joka puolelta Suomea ja pitkien matkojen takaa. Ei siinä niin paljoa yhteyksiä syntynyt.

Veteraanityössä olen ollut rivijäsenenä. Veteraanikuoro on ollut tärkeä. Meillä oli Orvokin syntymäpäivät ja tyttären poika oli seurakunnan nuorten laulajissa. Siinä oli poikia ja tyttöjä. Tämä tyttären poika agiteerasi ja Räisäsen Martti tuli ja kaksi muuta poikakaveria mukana. laulamaan Orvokille serenadeja. Sen lomassa, kun juteltiin, niin Martti sanoi, että olisi mukava, kun menisin myös laulamaan, kun minulla on laulunääntä. Tarvittaisiin lisää laulajia. Toiset yllyttivät vielä lähtemään mukaan. Meni melkein vuosi ennkuin sain lähdettyä. Korvenojan Kallekin muutaman kerran kehoitti tulemaan mukaan. Olen ollut kamalan tyytyväinen. Tykkään olla siinä porukassa. Se teki elämän ihan toisenlaiseksi. Se on erittäin hieno asia.

Sen lisäksi olen löytänyt vielä tämän taiteentekemisen. Se on ollut kylläkin jo nuoruudesta saakka. Olen aina piirtänyt mm. sarjakuvia ja kaikenlaista. On minulla harvinaisuuskin. Tekstattu Helsingin sanomat. Piirsin valokuvat ja tekstasin kaiken. Siinä on kaikki elokuva ja hautajaisilmoituksia myöten. Se on edelleen tallella ja sitä ei saa kadottaa. Se on aivan erikoinen.

Olen silloin tällöin tehnyt muitakin kuvia. Nyt eläkkeellä olen hiukan enemmänkin tehnyt. Joku tekemisen pakote on olemassa. Se on myös antanut aika paljon sisältöä elämään, varsinkin nyt, kun on muuten rajallista tämä touhu. Nämä kaksi olen vielä pystynyt pitämään yllä sairaudestani huolimatta, joka on jo jatkunut kuudetta- seitsemättä vuotta aktiivisena.

Oman firman hankkiminen oli päähänpisto. Oli toinen kaveri, Unto Luoto. Olimme molemmat Jokisella työssä. En muista kumpi teki aloitteen. Me vain rupesimme puhumaan, että ehkä pärjäisimme itsekin. Se oli aika rohkea teko. Kyllähän me siitä alku saatin. Neljä vuotta olimme yhdessä. Sitten ajattelin, että voisin olla ihan yksinkin ilman kaveria ja möin osuuteni hänelle pienestä summasta. Se oli yhdessä rakennettu ja ajattelin, ettei siitä tarvitse voittoa saada, kunhan saa omansakin pois.

Vuonna 1956 aloitin yksinäni. Kyllä se elättänyt on. Loppujen lopuksi ei siitä paljon mitään jäänytkään, mutta kuitenkin. Onhan se ollut salolainen liike kaiken aikaa.

Sitten tuli tämä kauhea lama ja alkoi kertyä vuosia ja olin eläkeiässä. 68- vuotiaana ajattelin, että minun on kuitenkin pakko lopettaa. Menin ja tein vähän tyhmän kaupan. Möin liikkeeni aivan liian halvalla pois. Siinä oli pelko, kun aika tuli aina huonommaksi ja huonommaksi ja lama vain syveni. Luulin, ettei siitä saa hetken päästä enää yhtään mitään. Se oli tietysti turhaa pelkoa. Moni muu teki paljon kohtalokkaampia virheitä.

Minulla on yksi tytär ja vaimo. Orvokki on ollut myös salolainen koko ajan. Hän oli siihen aikaan Salon Seudun Sanomissa. Mutta oman liikkeen perustamisen jälkeen hän oli mukana joka päivä. Se väheni sitten, kun otin yhden pojan apulaisekseni.

Sodan vaikutuksesta elämänkaareeni on vaikea sanoa. Se oli semmoista. Ei se minuun niin paljoa jälkiään jättänyt. Aluksi oli sellaista, ettei halunnut lainkaan muistella. Mutta vuosikymmenet ovat silanneet hiukan näitä ajatuksia. Ei se enää niin pahalta tunnu. Nyt on voinut lukea asioista ja on ollut mukavakin niistä lukea. Ensimmäisinä vuosina unikin tahtoi joskus olla levotonta ja sota nousi mieleen pahana painajaisena. Oli lähes henkilökohtaisia aika ikäviä hetkiä, jotka ovat tulleet jälkeenkinpäin mieleen. Yksi oli se, kun vetäytymisvaiheen aikana maantien vieressä makasi nuori kaveri rukoillen ”älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua”. Me menimme vain ohitse ja ajattelimme, että mitä me voimme tehdä. Me emme jaksaneet millään, kun meillä oli täysi kantamus ja ne täytyi viedä. Ainakin itse kuvittelin, että kai sieltä vielä joku tulee meidän jälkeemme, jolla on mahdollisuus tämäkin kaveri talteen ottaa. Se oli paha paikka, joka nousi kauan aikaa mieleen vielä sodan jälkeen. Niille ei mitään voinut ja niitä kohtaloita oli siellä paljon.

Kyllä siellä vanhempiakin miehiä oli, etteivät ne kaikki tällaisia pojankloppeja olleet. Muistan kuinka tuntui pahalta kun -23 syntyneitä tuotiin vastahyökkäykseen Lotinapellon lohkolle. Toisin sanoen pidättämään, etteivät venäläiset pääsisi kovin voimakkaasti sieltä tulemaan. Tuli poikia, joilla ei ollut minkäänkäänlaista sodan kokemusta. Ne pantiin suoraan rintamalle. Kyllä ne totisia ja kalpeita olivat, mutta sinne oli pakko mennä. Tuli mieleen vain sanoa, että teillä on pojat väärä suunta. Ei sille mitään voinut.

Me olimme kyllä niin uupuneita, että lähinnä itseään pystyi ajattelemaan ja auttamaan. Mutta näin jälkeenpäin sen tietysti muistaa. Se tapahtuma jäi mieleen. Kyllä se nuoreen mieheen jonkinlaisen jäljen jätti joka tapauksessa. Varmasti se jätti moneen vielä enemmänkin.

Mehän olimme kuitenkin monin paikoin vain sodan liepeillä. Mutta sodassa tarvitaan kaikkea, liepeilläoleviakin ja samaa taistelua se on kuitenkin.

Lapin sota oli oikeastaan sellaista, että voi sanoa, että on siellä ollut. Mutta siellä ei meillä ollut yhtään taistelukohtausta. Miinat olivat oma lukunsa. Niihin meni monta poikaa. Aina ei haravamies ymmärtänyt mennä joka paikkaan, mihin olisi pitänyt.

Asevelvolliset tietysti joutuivat tosi sotaankin. Venäläiset vaativat, että on nopeasti ajettava saksalainen pois ja jopa hävitettävä sitä. Saksastahan olimme saaneet lopultakin paljon myös apua. Ei miehilläkään ollut halua lähteä taistelemaan saksalaisia vastaan, jotka hetki siten olivat olleet aseveljiä. Mutta rauhansopimuksessa edellytettiin, että heidät ajetaan pois ja ajamisen suorittivat nimenomaan asevelvolliset nuoret miehet.

Apuna oli silloista kantahenkilökuntaa.

Sodasta palattua oli Salossakin korttiaika. Firman pitoon se ei kuitenkaan paljoa vaikuttanut. Kellokaupan tuotteet eivät olleet kortilla, mutta niitä oli vaikea saada. Hopealusikat esim. tehtiin kuparista ja hopeoitiin. Kulta sentään oli kultaa. Ja vähitellen ruvettiin saamaan kelloja ja muutakin tavaraa aitoina. Kai mustapörssi pelasi tälläkin alalla. Kun me aloitimme, niin silloin sai tietysti jo tuontitavaraa.

Korttiaika koetteli kaikkia kansalaisia.

En ole sodan jälkeen käynyt yhtään koko itä- Karjalassa. Kaikki on kuulemma kovin muuttunut. Mutta kyllähän kylät siellä edelleen ovat, lunnollisesti muuttuneina jonkin verran.

Sairauskin on pidempien matkojen esteenä. Mökille menemme ja se on oikeastaan henkireikä. Siellä on puhdasta ilmaa ja rauhaa. Edessä on hieno aika, kun tulee kesä ja saa lämmittää saunaa ja mennä mökille. Se kevät tuli lopultakin äkkiä.

(Kerrottu ääninauhalle keväällä 1998, josta kirjoitettu muistiin)