Keijo K. Virtasen muistelmia sotaretkeltään

(Keijoa haastatellen kirj. Eero Suomi kesällä 2005.
Liitteenä H.Pajarin ja A.Kolin v.1973 kirjoittama lausunto)

Keijo Kalervo Virtanen syntyi Halikossa 13.1.1924. Hänen isänsä oli Joensuun kartanon metsätyömies, ja perhe asui kartanon Haapa-alho-nimisessä torpassa Kumion kulmakunnalla. Nuoresta alkaen myös Keijo kävi ansiotyössä, maatalous- ja metsätöissä läheisellä Kumion maatilalla. Sotilastehtävät veivät vuodet 1942-44, mutta niitten jälkeen Keijo kotiutui jälleen Haapa-alhoon, perusti perheen (vo ja kaksi lasta), rakensi uusia rakennuksia, ja siellä Haapa-alhossa hän nyt eläkeläisenä elää edelleen.
Vuodesta 1950 alkaen Keijo toimi kuorma-autoilijana. Tämä merkitsi mm. sitä, että joka aamu varhain hän kokosi kylän kymmeniltä maitolavoilta maitoastiat meijeriin – ja jälleen takaisin. Lisäksi oli soran ja sokerijuurikkaan kuljetusta yms. maaseudun ajoa. Alkuaikoina kaikki lastaus tapahtui pelkästään käsityönä. Oli siinä selkäkin lujilla.

Jo ennen talvisotaa Keijo oli mukana Halikon Suojeluskunnan toiminnassa ja sodan sytyttyä hänelle tuli Halikon rautatiesillan vartiointivuoroja. Kutsu asepalvelukseen tuli 27.10.1942 määräasemana Kouvola, Koulutuskeskus 5. Siellä Keijo kävi aliupseerikurssin 21.12.1942-23.2.1943. Hänestä tuli jalkaväen kivääriryhmän johtaja, sotilasarvoltaan korpraali, aseenaan konepistooli. Kurssin jälkeen tapahtui siirto Jessoilaan henkilötäydennyskeskukseen (HTK). Menossa oli jatkosodan asemasotavaihe. Ei ollut kiireistä tarvetta täydentää miehistöä eturintamilla, ja niinpä Keijonkin HTK-vaihe jatkui puolisen vuotta. Koulutus jatkui koko tämän ajan ja samalla oli joitakin sotilastehtäviä, mm. Suolahti-Äänislinna-rautatien vartiointia. Keijo toimi ryhmänjohtajana.

Jessoilan HTK:sta Keijo sai 12.7.1943 siirron Äänislinnaan ja täältä heti seuraavana päivänä edelleen Syvärille. Tässä vaiheessa hänet sijoitettiin varsinaisiin rintamajoukkoihin. Joukko-osasto tuli olemaan IIIP/15Pr (Salpa-pataljoona), ja siellä hänen paikkansa 10. komppanian I joukkueen 1. ryhmänjohtaja. Vain muutama päivä tämän jälkeen koko Prikaati siirrettiin Syvärin alajuoksun varrelle Kuuttilahteen Karelkan lohkolle. IIIP:n asemat olivat ns. Iloisen kulman alueella, ja Keijon ryhmä oli siellä puolustamassa Kippari-tukikohtaa. Näiltä päiviltä ovat siis Keijon ensimmäiset kokemukset etulinjasta. Mitään suurimittaista hyökkäystä ei koettu, mutta vihollisen tykistötoiminta oli kuitenkin vilkasta ja sen vanginsieppausyritykset lähes jokapäiväisiä, mistä aiheutui monia vaarallisia tilanteita ja myös menetyksiä siinä määrin, että rintamalinja myöhemmin oikaistiinkin paremmin puolustettavalle alueelle.
Vihollisen suorittama suurhyökkäys kesällä 1944 oli jatkunut Karjalan kannaksella jo parisen viikkoa, kun perääntyminen Syväriltä alkoi. 15.Pr sai melko myöhään määräyksen jättää Karelkan asemat. Tämä tapahtui juhannusaattona 26.6.-44. Tuli kiire. Vihollisen maihinnousu Tuuloksessa aiheutti Prikaatille uuden erittäin kriittisen ja kiireisen vaiheen. Kiireistä perääntymistä ja viivytystä jatkui kolmisen viikkoa. Keijon sotilaspassiin tuli näiltä viikoilta useita taistelupaikkoja: Pisi, Tuulosjoki, Karkunkylä, Miinalanjoki, Nietjärvi, Katitsalampi ja Mursula. Jo perääntymisen alkuvaiheessa Keijo määrättiin varajohtajan paikalta ryhmän johtajaksi.

Eero: Mikä oli vaikein paikka?

Keijo: Ei sitä oikeastaan voi sanoa. Se oli yhtä vaikeaa alusta loppuun, Syväriltä Impilahden Mursulaan. Miltei jokaisessa metsänreunassa piti aina asettua viivytysasemaan. Vihollinen oli jatkuvasti kintereillä ja sillä oli voimakas tykistö. Omat joukot tahtoivat mennä hajalle, pataljoonat seksisin keskenään ja pahimmassa vaiheessa aivan sekaisin vihollisenkin kanssa. Joukkojemme selviytyminen tästä kaikesta ja vihollisen etenemisen pysäyttäminen lopulta pitäisi täysin rinnastaa Ihantalan ja muitten suurten taistelujen arvoiseksi.

Eero: Ryhmänjohtajana jouduit kantamaan huolta koko ryhmästä eikä vain omasta selviytymisestäsi. Se oli varmaan vaativaa ja vastuullista.

Keijo: Ei ryhmänjohtajan muuta tarvitse kuin mennä aina ensimmäisenä joka tehtävään, mennä ensimmäisenä rynnäkön kärjessä, muut tulevat sitten -. Joskus pelko oli todella kova, mutta se piti hallita. Pisin ankarat taistelut heti perääntymisen alkuun pistivät uskomaan, ettei täältä enää koskaan kotikylään selvitä. Sen jälkeen olikin helpompi säilyttää malttinsa. Ryhmässäni oli myös oma veljeni. Hänellä oli huonommat hermot, ja jouduinkin kaiken aikaa erikoisesti valvomaan ja tukemaan häntä.
Raskainta oli, kun läheisiä, tuttuja miehiä kaatui. Näin kävi mm. Jyrkänmäessä. Vihollisen radio kuulutti jo ennen hyökkäystä, että nyt huonojalkaisten tulee lähteä, on 15 minuuttia aikaa hyökkäyksen alkuun! Hetken kuluttua kuulutus toistui: huonojalkaiset lähtekää, 10 minuuttia aikaa, Ja vielä kerran: huonojalkaiset lähtekää, 5 minuuttia. Silloin hyppäsin ylös poterostani, ryhmästäni oli mukana enää Gunnar-veljeni, joukkueenjohtaja näkyi menevän jo kauempana hänelläkin enää vain muutama mies seuranaan. Mekin tietysti lähdimme. Sitä joutuu ryhmän kanssa tekemään omia ratkaisujaan, kun tilanteet vaihtelevat nopeasti eikä yhteyksiä esimieheen ole. Tässä vihollisen keskityksessä jäi kadoksiin kolme kotiseudun miestä. Se kyllä veti mielen murheelliseksi.

Keijon luonteva toiminta ryhmänjohtajana huomattiin läheisten esimiesten taholla jo alusta alkaen. Monet sotilastoverit ovat kertoneet, että Keijo oli rohkea, rauhallinen, ahkera. Hänellä oli aina tilanteen mukainen hyvä huumori. Hänen ryhmässään syntyi hyvä henki ja ryhmään voi kaikessa luottaa. Vaikka ryhmään tuli vanhempia korpraaleja ja tuli jopa alikersantteja, pidettiin Keijo edelleen ryhmänjohtajana. Ylennykset alikersantiksi ja sittemmin myös kersantiksi tulivat hänelle vasta sodan jälkeen.

Keijo osallistui myös Lapin sotaan. Kovimmat taistelut olivat Kemin valtauksen yhteydessä, mutta oikeastaan koko matka Oulusta alkaen oli yhtenäistä miinavaaraa. Sillat oli räjäytetty, tienvarret miinoitettu, räjähdyksiä tapahtui lähelläkin, mutta onnella Keijo selvisi haavoittumatta! Sodankylässä hänelle puhkesi kurkkumätä. Se hoidettiin Vaasan sot.sairaalassa. Kotoinen toipumisloma osui joulun –44 aikaan. Loman jälkeen hän kävi vain ilmoittautumassa Vaasassa, ja sieltä hänet kotiutettiin 17.1.1945.

Keijo selvisi sittenkin hengissä takaisin kotikylään. Ei hän pahasti edes haavoittunut. Oliko se hyvää tuuria vai varjelusta vai ehkä Keijon nopeaa toimintaa, harkintaa ja vaaran ennakointia. Sota oli kuitenkin täynnä vaarallisia tilanteita. Seuraavassa muutamia erikoisesti Keijon mieleen jääneitä:

Täysosuma korsuun
Iloisessa kulmassa Keijo ja muutama ryhmän mies olivat korsussa, kun vihollisen kranaatti tunkeutuu korsun katon läpi ja räjähtää aivan katon alimmassa hirsikerroksessa. Miehet saavat hiekkaa ja puunsiruja harteilleen, mutta näyttävät välttyvän pahemmalta. Kova paineaalto vahingoittaa kuitenkin Keijon keuhkoja sen verran, että hänen yskiessään mukana tulee vähäsen verta. Tämän johdosta hänet määrätään hoitoon kenttäsairaalaan, ja kolmessa viikossa vamma siellä paranee.

Yhdeksän maataistelukonetta
Jossakin Tuuloksen seudulla maataistelukoneet yllättivät. Miehet olivat aukealla, sadan metrin päässä reunasta. Kapteeni määräsi pysymään liikkumatta. Näin tehdään – mutta tuhoa siitä tulee! Koneet kaartavat takaisin miesten ylle ja kun ne sitten yhtäkkiä lopettavat ammuntansa, Keijo katsoo hetken tulleen, hän juoksee metsään. Samassa kuuluu valtaisa räjähdys hänen takanaan. Muut miehet pitävät selvänä, ettei Keijoa enää ole. Hän oli juuri sillä kohdalla. Mutta Keijo on, tosin savisena ja multaisena. Hän oli ehtinyt alta pois, kun pommi putosi tunkeutuen syvälle pehmeään maahan ja räjähtäen siellä lennättäen valtaisasti irtomaata ympärilleen.

Rynnäkkö kohti vihollisen konekivääriä
Katitsalammen vastahyökkäyksessä Keijo etenee rynnäkön kärkipäässä – ja huomaamattaan aivan päin vihollisen konekivääriä. Siellä kaksi kk-miestä yrittää saada sarjatulta kohti Keijoa, mutta mitään ei tapahdu! Aseessa on metallisen panosvyön sijasta kangasvyö. Sellaisiakin käytettiin, joskin ne osoittautuivat huonoiksi. Niin tässäkin. Keijo ”hoitaa” nopeasti konepistoolillaan miehet pesäkepoteron pohjalle ja hyppää itsekin sinne. Nyt hän on ympärillä riehuvaan taisteluun nähden katveessa ja saattaa äskeisen suuren vaaran jälkeen tuntea olonsa hetken aikaa suorastaan turvalliseksi.

Miinakentässä
Väsyttävässä perääntymisvaiheessa Keijo jää kiinni piikkilankaesteeseen. Se on suomalaisten esta talvisodan ajalta jossakin valtakunnan vanhan rajan vaiheilla. Aikaa menee ehkä neljännestunti, Keijo jää omistaan jälkeen ja kiireen väsyttämänä päättää pysähtyä ”vetämään henkeä” kohdalle sattuvan sillan alle. Siellä hän huomaa, että silta on vahvasti panostettu räjäytystä varten. Hän poistuu pikaisesti- ja kuulee varoituksen: olet miinakentässä! Ei siinä kuitenkaan auta muu kuin jatkaa vaan kulkua. Onneksi ei räjähdä!

Sarjatulessa
Ollaan Kemissä, vastassa saksalaiset. Keijo etenee rinnakkain joukkueen johtajan Heikki Pajarin kanssa. Pajari oli haavoittunut Syväriltä peräännyttäessä, mutta oli toipunut tähän Lapin sotaan mennessä. Yht´äkkiä he joutuvat konekiväärin sarjan kohteeksi. Pajari haavoittuu vaikeasti; Keijo selviää naarmuitta.

Heikki Pajari ja Arvi Koli olivat joukkueenjohtajina 10K/15Pr:ssa. He olivat siis Keijon lähimpiä esimiehiä, tunsivat ja tiesivät Keijon toimet ryhmänjohtajana. Aivan oma-aloitteisesti he ovat halunneet vielä vuosia sodan jälkeen varmistua siitä, että Keijolle tulee hänelle ansioittensa perusteella kuuluva tunnustus. Tätä varten he ovat kirjoittaneet oheisen lausunnon. Mitalin, VM2, Keijo tosin oli aikanaan jo saanut, mutta tämä heidän lausuntonsa on sellaisenaan merkittävä ja luotettava todistus Keijo K. Virtasen sotilaallisista ansioista.

Keijo käy sotaveteraanien juhlatilaisuuksissa. Hänellä on kunniamerkit mukanaan – joskin toisinaan ne ovat vain näkymättömissä taskun pohjalla.

Lausunto:
Minulta pyydettynä lausuntona Halikon kunnasta olevan autoilija Keijo Kalervo Virtasen synt. 13.1.1924, ylentämiseksi res.alikersantista res.kersantiksi, esitän kunnioittaen seuraavaa:
Tammikuussa 1944 minut määrättiin, muistamani mukaan, 15.prikaatin III pataljoonan 10 komppanian I joukkueen johtajaksi. Virtanen, sotilasarvoltaan korpraali, toimi silloin erään ryhmän varajohtajana. Hän oli tullut prikaatiin syksyllä 1943. Jo kohta silloin eli syys-lokakuussa olin oppinut tuntemaan hänetsenaikaisen joukkueeni ja Virtasen palveleman joukkueen toimiessa vierekkäin n.s. ”Iloisen Kulman” rintamalohkolla. Niihin aikoihin jouduin lähes päivittäiseen kosketukseen tuon viereisen joukkueen vara- ja sittemmin joukkueenjohtajan, ylikersantti Arvi Kolin kanssa ja samoin myös osin hänen joukkueensa miesten kanssa. Jo silloin keskustelimme usein Kolin kanssa, että Virtasella näyttää olevan hyvät sotilaan ominaisuudet rohkeutensa, rauhallisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi. Mainitusta tammikuusta 1944 lähtien, jolloin Koli toimi joukkueeni varajohtajana, käsityksemme Virtasen taistelu- ja kaikenpuolisesta sotilaskelpoisuudesta edelleen vahvistuivat. Kesän 1944 taistelujen aikana, jolloin sekä Koli että minä haavoituimme Itä-Karjalassa n.s. ”Pisin” lohkolla, virtanen ylennettiin ryhmänjohtajaksi. Siinä tehtävässä hän toimi sodan päättymiseen saakka. Hänen ryhmänsä oli hyvä, jolle voi huoleti uskoa nin hyvin taistelu- kuin työtehtäviäkin. Ryhmänsä hyvän hengen luomisessa Virtasella itsellään oli, ellei nyt aivan ratkaiseva, niin ainakin hyvin merkittävä osa. Oli luonnollista, että tällainen yhden ryhmän hyvä henki vaikutti koko joukkueemme hyvään henkeen. Haavoituttuani Kemin kaupungin valtauksessa ja Kolin oltua välillä toisessa joukkueessa, muistelimme sodan jälkeen, että saikohan Virtanen vapaudenmitalin, joka olisi ehdottomasti hänelle kuulunut. Toivottavasti niin oli tapahtunut meidän poissaolostamme huolimatta.
Ylläolevan perusteella olen sitä mieltä, että kaikkien hyvien ominaisuuksiensa vuoksi Virtanen olisi silloisissa olosuhteissa kyennyt suurempaankin kuin yhden ryhmän johtamiseen. Niinollen hänen ylentämisensä olisi asianmukaista ja erittäin suotavaa.
Kotkassa, kesäkuun 5 päivänä 1973

Heikki Pajari
Vanhempi oikeusneuvos Kotkan kaupungista.

Yhdyn edelläesitettyyn varatuomari Heikki Pajarin lausuntoon haluamalla kuitenkin lisätä, että Keijo Virtanen, jonka tunnen jo syksystä 1943 alkaen oli joukkueen parhaita miehiä. Tämä korostui erikoisesti kesällä 1944 käytyjen vetäytymistaisteluiden aikana, jolloin joukkojen henki ja taistelumoraali pyrki laskemaan. Juuri Virtasen tapaisten miesten vaikutus alaisiin oli se tekijä, joka suurelta osalta auttoi meitä kestämään kunnialla loppuun asti.

Helsingissä kesäkuun 12 päivänä 1973

Arvi Koli
Toimistopäällikkö Helsingin kaupungista.