Helander Einar

Einar Helander

Olen syntynyt 12.05.-16 Dragsfjärdissä, josta perhe muutti Saloon.

PATTERISTON PERUSTAMINEN

YH-määräys tuli 10.10.-39. Poliisi Kaukovaara toi minulle lapun henkilökohtaisesti. Olin silloin kotona. Olin suorittanut asevelvollisuuteni jo aikaisemmin.

Oli määrä mennä Salon yhteiskouluun, jossa perustettiin 6. patteri. Olin korpraali jo asevelvollisuuden perusteella. Aliupseerikouluun en halunnut mennä, vaikka minut sinne jo oli komennettu. Sanoin komentajalle olevani epäsotilaallinen henkilö. Pääsin pois sitten siitä. Kai minä hyvin olin palvellut, koska minua sinne oli ehdotettu. Silloin oli suojeluskuntalaisia paljon, eivätkä nekään kaikki päässeet aliupseerikouluun. Itse en ollut suojeluskunnassa.

Jälkeenpäin jatkosodassa minut sitten ylennettiin, että nykyinen sotilasarvoni on ylikersantti. En ole päivääkään käynyt aliupseeri- tai muutakaan koulua. Nämä ylennykset ovat olleet ansion takia.

Oli määrä ilmoittautua koululla klo 10 mennessä. Sitten puolenyön jälkeen tuli määräys marssia Salon asemalle, jossa odotti juna ja härkävaunut. Meidät vietiin Turkuun, jossa tämä patteristo varsinaisesti perustettiin ja missä olivat muut aseet paitsi tykit, jotka tulivat meidän mukanamme, koska Salon ja Perniön suojeluskunnilla oli jo tykit valmiina.

Kapteeni Kervinen oli silloin suojeluskunnan aluepäällikkö ja hänet määrättiin patteriston komentajaksi, koska miehet olivat pääasiassa hänelle ennestään tuttuja.

Meidät majoitettiin Kerttulin koululle. Oltiin siellä jokunen päivä. Saatuamme kaiken kuntoon tuli määräys, jonka perusteella marssittiin Turkuun itäiselle, lastattiin junaan ja lähdimme Leipäsuolle.

Siellä tehtiin ns. Mannerheimin linjaa. Oli siellä joku kasemaatti jo valmiinakin ja joitakin juoksuhautoja tehtynä. Mutta suuremman osan teimme me. Mannerheim oli viisas mies ja tunsi venäläiset.

Se oli Jumalan onni, että olimme kuusi viikkoa siellä etukäteen. Jos me olisimme joutuneet yhtäkkiä sinne sanotaan vaikkapa viikon varoitusajalla, niin huonosti meidän olisi käynyt. Emme olisi pystyneet millään torjumaan sitä miljoona-armeijaa. Mutta meillä oli sikäli hyvin, että meillä olivat paikat tutut. Kaikki oli valmiina, korsut, juoksuhaudat, ja kaikki tämmöiset, tulenjohtopaikat ja konekivääripesäkkeet. Se oli meillä valmista tavaraa. Se oli viisas päätös täytyy sanoa, vaikka kyllä meitä harmittikin kun siellä olimme, mutta kyllä sen nyt ymmärtää.

HAAVOITTUMINEN

Haavoituin 12. päivä maaliskuuta Tammisuon asemalla, lähellä Viipuria, hautausmaan luona. Meillä oli viimeinen tulenjohtopaikka juuri se hautausmaa Häyryn kartanon raunioiden vastapäätä. Se oli outoa.

Minut vietiin sitten Juustilan kartanoon, jonne oli viisi kilometriä matkaa. Meillä oli siellä pst:n jsp. Yhtaikaa tuli myös Kirstilän Heikki, vänrikki, joka on nykyään Paimion eläkkeellä oleva kunnanlääkäri. Hän oli myös haavoittunut. Shrapnelli oli mennyt reidestä läpi. Hän oli salolaisena tietenkin minulle tuttu mies ja saman ikäinen.

Minulla sirpaleita meni vähän joka puolelle, naamaan ja kyynärvarteen, josta sirpale tuli ulos vielä jokin aika sitten. Invalidiprosentti on 15. Kuulo on vanhemmiten tullut huonoksi. Meidät siirrettiin Kotkaniemen kartanoon, joka oli seuraava etappi ja jossa olimme muutaman päivän.

Patteristo uusi asemapaikka oli Ylämaan pitäjässä. Mätön kylässä olivat tulenjohtueet ja sitten oli patteriston esikunta Suoknuutin kylässä.

Kadettikunnan julkaisema kirja ”Korutonta kertomaa” on painettu 1940. Siinä on seuraava teksti:

KILTEEN IHME

”Sanotaan, että tukka nousee pystyyn oikein jännittävässä tilanteessa. Minulle ja varmasti monelle muullekin oli viime sodan aikana ainakin kerran tukka pystyssä. Prikaatimme oli heitetty 13.2.1940 Summassa rintamamurtokohtaan. Se ei kumminkaan kyennyt palauttamaan tilannetta ennalleen, sillä vihollisen ylivoima oli suunnaton.

Kilteessä noin 10 km koilliseen Summan kylästä asettui pataljoonamme uusiin asemiin. Sieltä irtauduimme noin pari vuorokautta tapeltuamme. Lähdimme kreivin aikaan, sillä molemmilla sivustoilla oli hyökkääjä edennyt jo pitkälle, joten mottiin joutumisen vaara oli jo suuri. Irrottautuminen suoritettiin aivan kuin rauhanaikaisessa harjoituksissa, ei sentään aivan, nyt oli tahti paljon rauhallisempi. Joitakin vihollisen hävittäjiä pörräsi yllämme. Suojauduimme mahdollisuuksiemme mukaan.

Kun alkupään rivistöämme, johon kuului vielä prikaatin toinen pataljoona, saapui Kämärän asemalle pysäytti se parikymmentä vihollisen panssarivaunua, jotka olivat ehtineet sinne ennen meitä. Suoraan suden suuhun olivat joutuneet ne kaksi haavoittuneita kuljettanutta autoamme, jotka olivat lähteneet liikkeelle vähän aikaisemmin. Vain kahden haavoittuneen onnistui seikkailurikkaan yön jälkeen välttää hirveä kohtalo. No niin. Tilanne oli kieltämättä ilkeä. Edessä panssarivaunu, takana vihollinen, jalkaväki painamassa päälle.

Pataljoonan komentajat Majuri Lång ja Ink ratkaisivat tilanteen. Alkupää täyskaarto ”Mars” ja suunta suurta Leipäsuota kohti, josta etenevät vihollisvoimat olivat ehtineet miehittää vai eteläreunan. Ajattelin, kuinka moni meistä selviää hengissä, jos lentokoneet tulevat paikalle. Alkupään pysähtymisen takia oli näet rivistö ajoneuvoineen, kaatuneineen, ahkioineen kaikkineen kasautunut keskelle tietä osittain komppaniatkin sekaisin. Vain harvaa matalaa pensaikkoa oli tien molemmilla puolilla.

Samassa ne saapuivatkin, hävittäjät. Matkalla olimme näet sytyttäneet taloja palamaan ja oli niiden musta savu houkutellut mustat pirut paikalle. ”Selvä tapaus”, ajattelin. Aaveprikaatin muonavahvuus oli pian vain kolmannes entisestään. Mutta mitä ihmettä! Kymmenien koneiden suuruinen eskadaari tyytyivät vain kiertämään kerran ympäri johtajan heilutellessa konettaan ja vilkuttaessaan hyvästiksi pois lentäessään.

Oli tapahtunut todellinen ihme. Joku joukostamme oli näet äkännyt ruveta vilkuttamaan koneelle ja pian vilkuttivat kaikki pataljoonan komentajat innokkaimmin. Sen nähdessään lentäjät, jotka totesivat omien olevan jo Kilteessä sekä Kämärän asemalla eivät voineet käsittää, että meidän sekaiset rivistömme olivat muuta kuin omia. Lumipukuja oli näet osittain venäläisilläkin. Niin oli tilanne pelastettu. Osastomme meni onnellisesti rautatien ja Leipäsuon yli, mikä vaati varsinkin hevosilta suuria ponnistuksia. Uskon, ettei Kilteen ihme häivy kenenkään mukana olleen muistista.”

Olin tässä mukana. Meillä oli silloin, kun Summa repesi, Valkoisen Kaartin ja Uudenmaan pataljoonan asevelvollisia kaksi pataljoonaa. Majuri Lång oli oikein nimensä arvoinenkin, sillä hän oli vielä paljon suurempi mies kuin minä. Se oli ainakin kaksimetrinen, aktiiviupseeri. Kävi niin, että meillä oli patterille alkujaan asemat kiviesteellä, joka oli Kämärän asemalta Viipuriin päin aukean reunassa. Patteri vedettiin eteenpäin Kämärän asemalta Kilteenkylän puolelle. Mutta onneksi patteristoupseeri oli sen verran viisas mies, että saatuaan jonkuntapaisen käskyn, veti patterit takaisin siihen tuliasemaan, mikä oli ennestään. Se oli onneksi, sillä venäläiset tulivat Kämärän asemalle ja se tie oli poikki, niinkuin tuosta kertomuksesta jo ilmeni.

Me olimme Kilteen kylän reunassa, jossa oli raskaan tykistön tuliasemat olleet aikanaan ja siellä oli meidän patteriston komentaja kapteeni Kervinen.Hän perusti semmoisen komentokeskuksen, jossa olivat kaikkien näiden kolmen patterin päälliköt mm. meidän patterin luutnantti Kuosmanen ja Perniön patteriston, toinen oli kapteeni mv Virtanen, jälkeenpäin Varemäki. Ne olivat kaikki siinä ja patteriston komentaja Kervinen oli myös mukana.

VETÄYTYMISKÄSKYN VIEMINEN

Itse palvelin kuudennen patterin kevyessä tulenjohtoryhmässä, jonka johtajana oli vänrikki Niilo Kallio. Sittemmin Rautkallio, Paavon vanhempi veli, joka kaatui Kämärän asemalla.

Meidät oli määrätty menemään sinne. Tulenjohtopaikka oli aika paljon edessä, mutta sitten se vedettiin pois ja tulenjohtue tuli tähän komentopaikkaan. Sitten tuli käsky. Kapteeni Kerviselle tuli kirje, että kaksi pataljoona oli heti vedettävä pois sieltä metsästä Kilteen kylään. Ne olivat vaarassa jäädä mottiin. Kapteeni Kervinen komensi minut, kun olin kerran tiedusteluryhmässä ja Virtasen Heikkiä viemään käskyä juuri Långille.

Me lähdimme hiihtämään. Oli kaunis kylmä päivä ja hiihdimme ja hiihdimme. Näitten asemapaikan piti olla siitä lähtöpaikasta viiden kilometrin päässä. Emme me löytäneet mitään. Sitten sanoin Heikille, että me olemme menneet ihan väärin. Ja siten rupesi ryssän pulina kuulumaan joka puolelta. Sanoin, että kyllä me kierrämme nyt ympäri ja lähdemme takaisin.

Kun me tulimme takaisin, tulimme taas sen verran väärin, että törmäsimme äärimmäisellä laidalla olevaan pesäkkeeseen. Ne olivat kaikki ruotsinkielisiä. Me olimme suomenkielisiä. Emme meinanneet mitenkään saada heitä ymmärtämään. He meinasivat ampua meidät väkisin. Sitten muistin, että minulla on asiaa majuri Långille ja rupesin sitä nimeä huutamaan. Silloin se vänrikki, joka oli tukikohdan päällikkönä, ymmärsi etteivät venäläiset voi tietää heidän päällikkönsä nimeä.

Pääsimme tulemaan hiihtämällä kädet pystyssä. Sitten kysyin taas majuri Långia ja ne hakivat jonkun, joka osasi suomea. Selvitettiin ja haettiin vielä majuri Lång itse paikalle jonkun ajan kuluttua. Sanoin hänelle, että nyt on tuollainen määräys, että täytyy heti irrottautua Kämärän aseman kautta uusiin asemiin kiviesteiden luo.

Me lähdimme takaisin hiihtäen ja ne irrottautuivat ja tulivat meidän perässämme.

VENÄLÄINEN RATSU

Oli kai tultu joku pari kilometriä, kun sieltä tuli kauhean kovin ratsu meitä vastaan yksinään. Katsoimme, kun tilanne oli niin kovin sekainen, että mikä äijä tuollainen mahtaa olla. Sitten totesimme sen venäläiseksi. Meillä oli vanhat kiväärit. Pudotimme äijän pois hevosen selästä. Huomasimme sillä olevan kapteenin merkit. Minulla on vielä taskussa raha, jonka otin hänen taskustaan muistoksi. Sanon sitä onnen rahaksi. Olen sitä siitä asti säilyttänyt kukkarossani.

Ratsu jäi siihen eläväksi. Meillä oli patterissa aika paljon tykistötulen takia kaatunut hevosia. Sanoin Heikille, että viedään tämä hevonen. Otin suitsista kiinni ja hevonen lähti meidän perässämme. Talutin hevosta ja hiihdimme hiljalleen komentokeskukseen. Ilmoitin Kerviselle, että tehtävä oli suoritettu.

Sitten siinä oli Lehtinen- niminen mies, joka oli ollut Salossa Lydmanilla sokerileipurina. Hän oli esikuntapatterin muonakuski ja oli tullut tuomaan muonaa Kerviselle ja muille. Mekin söimme Lehtisen kanssa samasta kupista riisipuuroa. Sitten Lehtinen sanoi, että hänen on mentävä äkkiä takaisin, sillä ei yhtään tiedä koska venäläiset ovat Kämärän asemalla. Hän ei viipynyt kanssamme kuin ehkä tunnin verran. Sanoin hänelle, että vie sinä tuo hevonen patteriin ja pistin sen reen perään kiinni, kun siinä oli sopiva lenkki.

Lehtinen hyppäsi rekeensä ja lähti painamaan täyttä häkää ja me lähdimme hiljaa hiihtäen perään. Kun tulimme erään pusikon taakse, se oli pientä harvaa mäntymetsää, huomasimme, että siinä oli takaperin vedetty kaksi venäläistä hyökkäysvaunua pusikossa. Ei Lehtinen sitä huomannut, kun hänellä oli selkä sinne päin. Hän piiskasi vain hevosta ja ajatteli, että hän pääsee äkkiä aukean yli, koska ilmavaara oli suuri.

Hän ajoi suoraan ryssän suuhun ja joutui vangiksi. Kaikista hulluinta oli, että hänellä oli suojeluskuntapuku, suojeluskunnan kivääri, suojeluskunnan passi taskussa ja sitten vielä venäläinen ratsu.

Näin hänet jälkeenpäin, kun hän oli päässyt pois sotavankeudesta. Hän oli minun kokoiseni mies ja painoi vain 55 kiloa. Hän oli niin paljon laihtunut. Hän sanoi, etten minä usko minkä tempun olin hänelle tehnyt. Hän sai selkäänsä siitä hevosesta ja tivattiin, mistä hän oli sen hevosen saanut. Hän kertoi totuudenmukaisesti, että kaksi miestä tuli metsästä taluttaen tätä hevosta ja sanoivat, että vie se mennessäsi. Se oli ihan tosi.

”TILTU” HUUSI

Tilanne oli aika vaarallinen siellä Kilteessä, kun meidän kaikki patterin päälliköt, kaikki tulenjohtajat ja patteriston komentajat, puuttuivat vain patteristoupseerit, olivat samassa paikassa. Sodan aikana oli semmoinen määräys, että patterin päällikön paikka taistelujen aikana on tulenjohtueessa ja patteristoupseeri hoitaa tulipatterin. Olimme kaikki siellä Kervistä myöten. Sitten oli kapteeni Setälä, joka oli patteristoupseeri. Hän hoiti patteriston puolta.

Sitten oli kaikkein huvittavampaa, kun Lehtinen oli jäänyt vangiksi niin ”Tiltu” huusi, Moskovan radio. ”Salon seudun naiset. Teille on tullut surun päivä. Kapteeni Kervisen patteristo tuhottu Kämärällä viimeiseen mieheen. Ostakaa nyt paljon mustaa surukangasta.” Eikä muita jäänyt kuin yksi. Lehtinen jäi vangiksi. Kyllä se tieto äkkiä meni, koska ”Tiltu” huusi vuorokauden kuluttua.

Tottakai Lehtiseltä oli tentattu kaikki nämä tiedot. Se hevonen oli ollut jonkun heidän kärkipartion johtajan hevonen. Ihmettelen, että venäläinen kapteeni ajoi siellä yksinään. Mutta tilanne oli kylläkin hyvin sekava kaikin tavoin.

Hevonen tunnettiin siinä olevista merkeistä, joilla tiedettiin kenen hevonen se on. Kovin oli tentattu, että ”missä kapitan on”. Mutta eihän Lehtinen sitä tiennyt. Kapteeni makasi jossakin männyn juuressa. En tiedä löydettiinkö sitä joskus. Sinne me se jätettiin. Sillä kapteenilla oli oikein hyvä ratsuväen puoliautomaattikivääri -39 valmistettu. Sain siitä oikein hyvän kiväärin itselleni. En saanut pitää sitä kuin viikon, kun joku vaihtoi sen ja jätti omansa tilalle. Viipurissa sain kylläkin Suomi-konepistoolin aseekseni.

LEIPÄSUON YLITYS

Tie oli tukkeessa. Kiersimme ympäri. Se Leipäsuo on aika iso suo kai joku 20 km pitkä ja 10 leveä. Meidän Kapteeni Kervinen ja majuri neuvottelivat ja tulivat siihen tulokseen, ettei meillä ollut mitään mahdollisuuksia lyödä sitä tietä auki, sillä siellä oli niin paljon hyökkäysvaunuja ja jalkaväkikin jo asemissa. Oli yritettävä mennä Leipäsuon yli.

Sitten tulivat koneet. Äskeisessä ”Kilteen ihme”- kirjoituksessa sanottiin, että joku alkoi vilkuttaa koneelle. Se olin minä. Rupesin myös huikkaamaan. Johtajakone ajoi aika alhaalta ja kiersi ympäri ja toiset koneet olivat ylempänä. Se veti kuomua auki, tuli ja kallisti ja katsoi. Siinä vaiheessa me vilkutimme jo kaikki ja huusimme ”uraa” kovin ja vilkutimme.

Lentäjä pisti kuomun kiinni, teki merkkiliikkeen ja antoi savumerkin. Ja koneet nousivat ylös. Laskimme, että parhaimmiten kun Leipäsuon yli tulimme, sata hävittäjää oli meidän päällämme ja suojasivat meitä. Eivät ne millään voineet uskoa sitä, kun venäläiset olivat jo joka puolelta menneet 6-7 km pidemmälle, että siellä vielä oli niin iso joukko suomalaisia suossa. Hiihtomiehet polkivat latua ja hevoset tulivat perässä, että saatiin meidän hevoset ja muut mukaan. Kaikki pääsimme ihan onnellisesti yli. Mutta se oli niin pitkä marssi, että ilta oli jo pimentynyt, ennenkuin tulimme uusiin puolustuslinjoihin.

Siellä oli taas pohjanmaan reserviläisiä vastassa. Jollei majuri Långia olisi ollut, emme olisi tainneet päästäkään siitä suomenkielisten joukkoon. Ne eivät meinanneet millään uskoa Långiakaan. Heille oli ihme se, että sieltä vihollisen takaa tulee niin suuri porukka suomalaisia.

PALAVAT HYÖKKÄYSVAUNUT

Pääsimme Heikin kanssa patteriin ja patteri oli jo siinä vaiheessa vedetty takaperin. Ja siinä kiviesteellä paloi kaksi venäläistä hyökkäysvaunua. Ne oli ammuttu siihen Kivimäen Taunon toimesta. Siinä oli ollut pst- miehiä uuden Bofors-tykin kanssa. Ja kun ne parikymmentä hyökkäysvaunua tulivat tietä pitkin, niin pojille meni pupu pöksyyn. He jättivät tykkinsä siihen ja vihollinen oli jo lähellä.

Kivimäki rohkeana miehenä syöksyi yli maantien, kun se tykki oli toisella puolella tietä, ja Hällströmin Veikko oli mukana toisena. Kivimäki pakotti jopa aseella uhaten tykkimiehet suuntaamaan putket. Ensimmäinen laukaus oli täysosuma ensimmäiseen vaunuun, joka syttyi palamaan. Kivimäki valvoi, että ammunta sujui. Sitten he ampuivat vielä toisenkin, mutta kolmatta he eivät kerinneet, kun kolonna pyörsi ympäri ja lähti pois. Vaunut paloivat vielä silloin illalla, kun me tulimme paikalle. Siihen se Kilteen ihme loppui.

VIHOLLINEN YLLÄTTI TAKAAPÄIN

Meillä oli tulenjohtopaikka siinä, missä entinen patteri oli. Mutta Niilo Kallio halusi vetää sen enemmän pellon puolelle. Sanoin hänelle, että se on vaarallinen paikka. Jos vihollinen tulee tuota ojauomaa pitkin, niin se pääsee meidän selkämme taakse. Kallio sanoi, että tuskin ne sieltä tulevat. Hän oli hyvin rauhallinen mies.

Hämeenojan Aarnen kanssa oli puhelinmies samassa pesäkkeessä. Kävi juuri niinkuin olin pelännyt. Ne yllättivät ja pääsivät heidän taakseen. Siinä kävi niin, että jollakin ihmeen konstilla, Hämeenojakaan ei jälkeenpäin pystynyt selvittämään kuinka, hän pääsi sieltä läpi. Mutta Kallio jäi siihen. Tiesimme heti, kun Hämeenoja tuli, eikä Kalliota näkynyt, että jotain oli tapahtunut.

Kun sitten asian kuulimme, meidän päätulenjohtaja Horelli Eero, meijerin isännöitsijän poika, määräsi minut hakemaan Kallion Kämärän aukealta. En häntä löytänyt. Mutta siihen tulivat jalkaväen miehet ja ilmoittivat, että he olivat korjanneet yhden silmälasipäisen vänrikin. Sain näin tiedon tapahtumasta. Mutta Hämeenojan puhelimen löysin. Se oli yhden telaketjun jäljellä aivan lyttyyn ajettuna.

Ja kyllä Aarneltakin oli kuula läheltä mennyt. Kun hänellä oli se puhelin selässä paksun remmin kanssa, niin luoti oli katkaissut remmin ja puhelin oli pudonnut hänen selästään.

VENÄLÄINEN HUOLTOTIELLÄ

Tammisuolla, jossa menee Andreaan kaksoisrautatie ja maantie, meillä oli pesäkkeet siinä ja vastakkaisella puolella metsäaukiolla, jonne meillä oli eteentyönnetty tukikohta. Siinä oli Hankkijan iso makasiini. Jouduimme luovuttamaan eteentyönnetyn tukikohtamme pois ja olimme varsinaisella puolustuslinjalla.

Yhtenä aamuna taas kun olin pesäkkeessä, niin venäläisten huoltopolku kulki siitä tietä pitkin juuri siinä makasiinin seinän viereen. Olin konepistoolin kanssa ja tikkasin aina, kun ne menivät aamuhämärissä.

Taas meni yksi Venäjän mies siitä editse ja joku reppu oli selässä. Kai se vei muonaa. Laskin sarjan, mutta mitään ei tapahtunut. Menin taas makasiinin kulman taakse suojaan. Sitten oli tiheä metsä, enkä voinut sinne ampua. Ajattelin, että kyllä se pienen ajan kuluttua tulee takaisin. Olin valmiina ja se tulikin.

Mutta se oli tarkka poika ja hyökkäsi äkkiä siitä yli. Laskin sarjan. Ei mitään tapahtunut. Mutta ei kestänyt montaa minuuttia, kun ilmestyi pitkä riuku. Sen päähän oli pantu piippalakki ja se näytti ohimenon merkkiä makasiinin takaa. Matkaa ei ollut kuin noin sata metriä.

Laskin koko lippaan sinne. Lakki kylläkin meni, siitä ei varmasti ollut enää mihinkään. En tiedä miten muuten kävi. Se oli huumorimies.

TAABERNIEMEN HYÖKKÄYS

Kannaksen armeija teki 23.12.1939 ensimmäisen ja viimeisen hyökkäyksensä. Mutta kenraalit olivat hiekkalaatikoilla laskeneet tilanteen näin. Se hyökkäys ei kuitenkaan ollut turha, sillä se helpotti tilannetta kuudeksi viikoksi. Hiekkalaatikoilla oli laskettu joukkojen siirrot rauhanajan meiningin mukaisesti eikä se sodan aikana onnistunut.

Hyökkäys myöhästyi niin paljon, että meidän ensimmäinen divisioona pääsi 6 tuntia myöhästyneenä, mutta viides divisioona, jonka piti tehdä toinen sissiliike, myöhästyi vuorokauden. Koko hyökkäys meni förbi. Alpo Tuomi, silloinen Salon kaupungin työnjohtaja, oli minun kanssani. En ole ikinä eläissäni ollut niin kovassa paikassa kuin silloin olin. Meinasin, etten enää jouluaattoa näe.

Se oli Taaberniemen hyökkäys. Kenraaliluutnantti Oesch oli antanut meille määräyksen. Patterimme oli silloin JR 14. toisen pataljoonan tukipatteri. Toisen pataljoonan komentaja oli majuri Laakso. Siinä oli salonseutulaisia jalkaväkimiehet ja sitten meidän Salon patteristo.

Lähdimme Taaberniemen kylästä, jossa Mannerheim-linja meni Muolaanjärven rantaan. Oli oikein kylmä ja kirkas päivä. Lähdimme hyökkäämän ja me menimme niinkuin tulenjohtomiesten kuuluu jalkaväkimiesten ensimmäisen ketjun mukana tietenkin.

Pääsimme aina venäläisten patteriin asti. Mutta siihen juutuimme kiinni. Ja se johtui siitä, että emme saaneet avuksi yhtään tykistötulta. Joku pölvästi oli katkaissut tapsimme. Meillä oli puhelinmiehet mukana, mitkä vetivät tapsia sitä mukaa, mutta se vedettiin maahan. Jäimme kiinni.

Horellin Eero sanoi minulle ja Tuomin Alpolle: ”Nyt on semmoinen juttu, kun meillä on ilmakuvakartat, joissa on koordinaatit valmiina. Koko Kannas on näin tehtynä. Ei tarvitse ottaa mitään mittauksia. Viekää tämä lehtiö ja koordinaatit patteriin.”

TAISTELU HONGIKOSSA

Patteri oli vedetty hiukan eteen linjasta. Matkaa oli joku 5-6 km metsätietä. Lähdimme Alpon kanssa puolenpäivän jälkeen takaisin. Meille tuli sitten nälkäkin ja söimme. Oli oikein komea hongikko. Semmoiseen paikkaan tulimme ja istuimme kannon nokkaan ruveten syömään jäätynyttä leipää ja mitä meillä sitten olikaan.

Emme olleet siinä kauaakaan, kun rupesi kuulumaan sieltä suunnalta, minne meidän piti mennä, kova ammunta ja kauhea meteli. Ajattelimme, että mikä nyt on. Siihen jäi syöminen. Nappasin kiväärini ja lähdimme Alpon kanssa sinne päin. Siellä oli venäläinen partio noin joukkueen vahvuinen. Kuormastomiehet, jotka olivat tulleet, olivat yllättäneet sen partion. Kuormastomiehiä oli hiukan toistakymmentä ja 4-5 hevosta. Venäläiset tulittivat kovasti.

Ajattelin, että täytyy saada tähän jonkinlainen järjestys, että saadaan tie auki. Ei me tiedetty vielä kuinka suuri vahvuus naapurilla oli. Siinä oli kaivettu valmis metsäoja, joka toimi tässä tapauksessa valmiina juoksuhautana ja ne olivat siellä ketjussa, mutta eivät olleet kaikki siinä.

Kukaan ei ilmoittautunut, kun kyselin, onko joukossa upseereita tai aliupseereita. Kun ei ollut, niin sanoin, että kun minä olen korpraali, niin otan tämän porukan komentooni. Meitä oli n. 15 miestä.

Järjestin heidät ryhmitykseen Alpon kanssa. Mutta niitä ei voitu maasta ampua, koska oli kumpumaastoa. Ympärillä kasvoi vahvaa, isoa petäjää. Komensin miehet pystyyn ja ampumaan puun takaa. Mutta sanoin, ettei saa ampua kuin yhden kerran yhdeltä puolelta. Pitää vaihtaa puolta ja puutakin.

Etenimme pikku hiljaa metri metriltä lähemmäksi Venäjän poikia. Siinä oli paksu iso kanto, jossa mies, lumipuku päällä, ampui. Hän ampui kaksi kolme kertaa samasta kohtaa. Ei hän siitä välittänyt, vaan ampui yhä uudelleen. Sitten näin, kun hän hiukan nousi ylös kuinka lumipukuun tuli taakse palkeenkieli. ”Minuun sattui”, mies vaikeroi. Sanoin hänelle: ”Juu minä näin.” Se oli hiukan minusta viistoon edessä.

Sain häntä jalasta kiinni ja vedin itseni luo puun taakse. Meillä oli pari ensisideharsorullaa. Otin ne ja avasin lumipuvun ja näin että hänellä oli vänrikin tähdet siellä. Sanoin hänelle: ”Miksi sinä et äsken sanonut, kun kysyin porukalta onko upseereita.” Se oli sen hevoskolonnan miehiä ja oli sen hevoskolonnan johtaja ja hänen piti tuoda meille ampuma- ja ruokatarvikkeita. Hän sanoi, että hän pelkäsi niin kovin, ettei uskaltanut, kun ne yllättivät. Ei sille sitten mitään mahtanut. Sidoin hänet ja jätin siihen puun luokse. Saimme tien auki ja viimeiset, jotka ojassa olivat lähtivät juoksemaan viistoon vasemmalle karkuun.

Kun katsoimme oli ojassa toistakymmentä kaatunutta venäläistä. Ilmeni, että kuormastossa oli myös yksi alikersantti. Se oli haavoittunut päähän leukaluun paikkeille, mutta ei kuolemanvaarallisesti. Siinä olivat meidän tappiomme. Kukaan ei onneksi kaatunut.

SEURASIMME VIHOLLISTA

Lähdimme Alpon kanssa seuraamaan niitä karkuun juoksevia. Tulimme yhden kumpareen takaa. Niillä oli kaksi pientä hyökkäysvaunua ja noin 40 miestä seisoi niiden lähettyvillä, ympärillä. Sanoin Alpolle, että valitaan tuosta nyt.

Ammuimme ja ehdimme ampua kai yhden laukauksen, niin kyllä sieltä tuli niin paljon takaisin, että kun olin yhden näreen takana, niin siinä näreessä ei enää ampumisen jälkeen oksia ollut. Tulimme tosi kovaa kaloppia. Maa kelpasi.

Lähdimme edelleen viemään karttoja patterille. Emme ehtineet kuin kilometrin verta, kun sieltä tuli ratsuväkieskadroona meitä vastaan. Se oli se eskadroona, jonka oli ollut määrä pitää tämä tie auki. Mutta ne olivat myöhästyneet niinkuin kaikki muutkin olivat myöhässä. Ratsumestari kysyi sitten minulta, mikä se kova meteli ja ammunta oli. Hän oli kuullut sen. Sanoin, että siellä on vieläkin joku venäläinen joukkue ja kaksi pientä hyökkäysvaunua vajaan parin kilometrin päässä.

Ne olivat hyvin aseistettuja noin parisataa hevosta ja miestä koko eskadroonan vahvuus. Niillä oli kaikilla Suomi- konepistooli. Se ratsumestari meinasi jalkauttaa ne, että kaksi miestä tappelee ja kolmas mies pitää huolta hevosista. Eivät ne tehneet niin kuitenkaan, vaan ”ravia mars” huusi se ratsumestari. Eikä kestänyt kuin kymmenkunta minuuttia, kun kuului kova ammunta ja sitten tuli ihan hiljaista. Ne ajoivat täyttä laukkaa vihollisen kimppuun.

JATKOSOTAAN

Välirauhan jälkeen 10.kesäkuuta jouduimme 13. prikaatin täydennykseksi. Kun se oli motorisoitu tykkikomppania ja me automiehet jouduimme Salosta kaikki asevelvollisten täydennysmiehiksi. Se oli 39 tykkikomppania, joka oli asevelvollisia, aliupseerit ja upseerit olivat kapitulantteja. Jouduimme tämmöiseen porukkaan Tammisaareen.

Yleinen liikekannallepano oli vasta 20.- 22. kesäkuuta. Jouduimme jo paljon aikaisemmin sinne.

OSASTO MARTTINEN

Sitten, kun olimme ensin siinä Hangon lohkolla jouduimme itärintamalle, jonne perustettiin osasto Marttinen, kuuluisan everstin mukaan. Meidän tykkikomppaniastamme, Laguksen 5:stä vikkersistä ja kevytosasto kuutosesta ja 19:sta, mikä oli Salon reserviläisiä, muodostettiin osasto Marttinen. Se määrättiin katkaisemaan rautatie, jonka pääteasema oli Syvärin asema. Lähdimme Tulomajoelta ja hiukan päälle kaksi vuorokautta mentiin ja vallattiin Syvärin asema. Se oli tavallisen hurjaa menoa. Sinne jäi tuhansia ryssiä kahta puolen. Ei muuta kuin äijät olivat polkupyörillä ensin. Mutta koska vauhti ei riittänyt, niin pantiin pyörät metsään ja äijät auton lavalle. Ja niin kauan mentiin autojen kanssa kunnes vihollinen tuli vastaan. Sitten lyötiin miehet lavoilta pois ja tie avattiin ja taas mentiin.

Osasto Marttisesta on paljon kirjoitettukin. Hän oli erikoinen mies, vaikkakin ammattimies alallaan, se täytyy sanoa. Se hänessä oli huono puoli, että hän ei säästänyt miehiä. Voi olla, että hyvän sotapäällikön pitääkin olla sellainen, joka ei säästä miehiä. Meikäläinen ei osaa oikein arvioida sitä asiaa.

Mutta monessa paikassa hän oli mukana komentajana.

Porukka oli vallan ruotsinkielistä. 17. divisioonassa meitä suomenkielisiä oli vähemmistö. Meitä ei ollut kuin yksi kolmasosa. 13. prikaatissa olivat 1. ja 2. pataljoona ruotsinkielisiä ja yksi oli suomenkielinen. Jr 34 eli vanha 14 oli suomenkielinen. Mutta sitten oli 61 JR täysin ruotsinkielinen.

Ensimmäinen komentaja oli majuri Hartman, halikkolainen, Joensuun kreivin sukulainen. Hänet on haudattu Halikon hautausmaalle. Hän oli ollut mm. muukalaislegioonassakin. Sitten tuli hänen jälkeensä Marttinen ja rupesi pistämään rykmenttiä kuntoon ja tekikin siitä oikein valiorykmentin se täytyy sanoa.

Ennen pidettiin 34:ää valiorykmenttinä. Se oli niin vahva divisioona, että siinä oli 4 jalkaväkirykmenttiä. Siinä oli sellainenkin JR 22, josta jälkeenpäin muodostettiin 20. prikaati. Se oli vahvuudeltaan yli 20 000 miestä. Meillä oli tupla tykistökin. Ensin oli normaalitykistö ja sitten oli yhden rykmentin raskas tykistö. Se oli vahvasti aseistettu.

Syvärin aseman valtaus ja reissu Tulomajoelta Syvärille oli Murmanskin radan läntistä siipeä, jonka me katkaisimme, mutta ei itäistä siipeä. Se meni Sorokan kautta ja meni niin kaukaa, ettemme sitä saaneetkaan poikki. Se toimi koko ajan.

Se oli mukava komppania, se tykkikomppania. Meitä oli sekä reserviläisiä, että asevelvollisia. Me reserviläiset olimme ikäänkuin oma porukka, johon kuuluivat automiehet ja moottorimiehet. Varsinainen taisteluporukka oli asevelvolliset.

KOLMAS JOUKKUE

Kolmannessa joukkueessa oli Kirstilän Heikki, lääkäri. Hän joutui, vaikka olikin tykistön upseeri, kolmannen joukkueen johtajaksi. Siinä nuoret miehet olivat Salmista ja Rajakonnusta ja vielä Pitkärannasta itärajaan päin. Ne olivat semmoisia että niistä toinen puoli puhui venäjää.

Kirstilän Heikki määrättiin ainoana reservin upseerina siihen joukkueeseen, koska se oli niin kuritonta porukkaa, etteivät kapitulantit saaneet niihin kuria. Mutta kun Heikki oli ollut siinä kaksi kuukautta, niin ne olivat kuin lampaat Heikin perässä. Ne menivät mihin vain, kun Heikki käski. Siitä tuli niin hyvä porukka ettei tosi olekaan, kova tappelemaan. Heikki lääkärinä ja psykologina osasi oikealla tavalla vetää pojat mukaansa. Eivät ne muiden määräyksestä tehneet mitään, jos niitä yritti määrätä. Mutta Heikin kanssa ne menivät.

Jälkeenpäin Heikki itsekin on ihmetellyt, että miten se porukka hänen kanssaan tuli niin hyväksi. Heikki oli samalla myös komppanian varapäällikkö. Se oli sikäli hyvä komppania, että kun se oli erillinen, suoraan divisioonan alainen, niin meidän komppanian päällikkö myönsi itse lomat. Hänellä oli rykmentinkomentajan valtuudet.

KONEKIVÄÄRIKOMPPANIAAN

Kun tuli sellainen ajatus, että Venäjältä ovat panssarit loppuneet, niin -41 tammikuussa meidän tykkikomppaniamme hajoitettiin. Jouduin, ja kaikki meidän reserviläisemme ja tämä koko meidän komppania, jouduimme Jr 13. 3. pataljoonan konekiväärikomppaniaan.

Olin sitten tykistömiehenä konekiväärikomppaniassa, enkä ymmärtänyt konekiväärin päälle mitään. Joukkueenjohtaja sanoi kuitenkin, että kun minä olen iso mies, niin jaksan kai panoksia kuitenkin kantaa. Olin sitten panosten kantajana siellä.

Lammervon Erkki oli autokorjaamon vääpelinä, vaikka olikin vain alikersantti ja Lehtisen Alpo, myös alikersantti oli korjaamon mestarina. Hän oli ammatiltaan autonasentaja, niinkuin minäkin.

Meillä oli siellä Heinäsuon tukikohdassa petrooli loppunut ja se vänrikki sanoi, että nyt on petrooli loppu ja myöskin kynttilä loppu, että mitäs nyt tehdään. Niitä ei saatu mistään. Sanoin vänrikille, että jos saan olla vuorokauden poissa, niin tuon 10 litraa valopetroolia. Tiesin, että Salon miehet olivat autokorjaamolla ja siitä oli suora yhteys linnuntietä tukikohtaamme. Kuljin sinne ja siellä sanottiin, että autokorjaamolta sitä saa.

Sain olla vuorokauden poissa ja olin tuttujen poikien luona yötä ja aamulla sain 10 litraa valopetroolia ja lähdin takaisin. Lehtisen Alpo kysyi minulta sitten, että missä minä olen. Kerroin tietysti olinpaikkani konekiväärikomppaniassa. Ei kestänyt kuin kaksi viikkoa, kun yöllä tuli tukikohtaan soitto, että minut on määrätty autokorjaamoon. Ja siihen minun rintamasoturiurani päättyi.

AUTOKORJAAMOSSA

Divisioonassa oli 2500 ajoneuvoa ja ammattimiehistä oli kova puute. Ne haalivat kaikkialta näitä asentajia. Ne olivat panneet paperit sisään ja minulle tuli komennus ”toistaiseksi”, mutta se jatkui niin kauan kunnes pääsin siviiliin asti. Autokorjaamoissa perustettiin ns. lähitorjuntajoukkueita ja kun ei niiden joukossa ollut kovinkaan paljoa rintamalla olleita miehiä, jouduin joukkueenjohtajaksi. Minulla oli alikersanttina kova arvo. Sain 60 äijää, joita koulutin taisteluun.

Tarkoituksena oli, että jos vihollinen pääsee yllättämään, niin ehditään evakuoimaan korjaamo pois. Porukan oli määrä pitää naapuri loitolla evakuoinnin ajan. Pirullinen tehtävä muuten. Olin siinä hommassa loppuun asti joukkueenjohtajana oman toimeni ohessa. Olin korjaamon vt. mestarina ja varaosavaraston hoitajana. Varsinaisen asentajan töitä tein siellä korjaamolla vuoden päivät. Se oli sitten jo helppo homma, kun sinne pääsi.

SIVIILIIN YRITTÄJÄKSI

Siviiliin päästyä ei ollut kuin kaksi tyhjää kättä ja muija ja mukulat. Olin mennyt avioliittoon vuonna 1941 elokuussa silloin kun vielä olimme Hangon lohkolla. Meidän pitikin mennä näin naimisiin, mutta sota tuli siihen sekoittamaan. Sain sentään vihkilomaa, kun se oli etukäteen jo sovittu hääpäivä. Yksi lapsi on syntynyt 1943.

Onneksi sentään oli työtä. Menin työhän vanhaan työpaikkaani Salon Automyyntiin. Frans Koskenmäki Kaarlo Koskenmäen isä oli siellä johtajana. Olin heidän töissään 11,5 vuotta ennenkuin perustin oman firman. Perustin sellaisen firman kuin Salon auto ja moottori oy:n. Korjaamo oli Toijalanmäessä ja se on minun rakentama. Myymälä oli Mariankadun varrella. Meillä oli kaikenkaikkiaan aikoinaan 63 vierasta työntekijää, joten se oli aikanaan suuri firma.

Kun täytin 60 vuotta, rupesin miettimään, että kun ei ole tullut pidetyksi kesälomaa eikä muutakaan, niin lopetan hommat. Myin firman pois ja pidin 4,5 vuotta omaa lomaa, kunnes 65- vuotiaana pääsin yrittäjäeläkkeelle. En ole päivääkään katunut, että lähdin silloin.

Oma lukunsa elämäntyössäni ovat toimiminen kunnallisissa luottamustoimissa ja seurakunnassa.

(Kirjoitettu elokuussa 1999)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *